Kotimatkalla Coral oli taas paremmalla tuulella. Pöllöhäkkien kohdalla Ralph oli pahoitellut sitä, että oli pudottanut tuutit, johon Coral oli vastannut rutistamalla häntä edelleen nyyhkyttäen ja sanoen, ettei sillä ollut niin väliä. Ralph oli kuitenkin mennyt ostamaan uudet jäätelöt ja ottanut tällä kertaa Coralin mukaansa kaiken varalta. Coral olikin rauhoittunut hiukan, kun hän oli saanut nuoleskella herkullista suklaajäätelötuuttia.
Nyt Coral katseli auton ikkunasta ulos hajamielisesti kuten aina. Hänen päänahkaansa särki edelleen Kathyn roikkumisesta, ja hänen käsivartensa punottivat nekin vielä hiukan. Että Madeleine osasikin puristaa kovaa! Ja vain sen takia, että hän oli vetäissyt sen älyttömän donitsin irti ja siten estänyt Madeleinea nolaamasta itseään eläintarhan ulkopuolellakin.
Hän havahtui yhtäkkiä siihen, että taivaalla lensi parikymmentä erilaista pöllöä hajanaisessa parvessa. Coral paransi istuma-asentoaan ja tiirasi lintuja tarkasti hämmästyen. Hän oli ihan varma, että niillä kaikilla oli jotain nokassaan. Jotain, mitkä muistuttivat erehdyttävästi kirjekuoria.
"Isä", hän kysyi, "eiväthän eri lajien pöllöt lennä yleensä yhdessä, eiväthän?"
"Eivät kai", Ralph vastasi. "Mistä sinä semmoista sait päähäsi?"
"No kun minä näin äsken pöllöparven, jossa oli helmipöllöjä, lehtopöllöjä, pari huuhkajaa ja varpuspöllö!" Coral luetteli. Hän ei sanonut kuorista mitään. Sitä Ralph ei olisi varmasti uskonut.
Ralphin ilme Coralin luetellessa oli hämmästynyt. Ei sen takia, että Coral oli tunnistanut kaikki pöllölajit parvessa, vaan nimenomaan sen parven takia. Hän kuitenkin tuumi Coralin vain vitsailevan tavanomaisella tavallaan eikä sanonut siitä enää mitään.
Sinä iltana Coral istuskeli yksin huoneessaan tällä kertaa todella mietiskellen, mikä oli häneltä aika harvinaista. Hän mietti, mitä kaikkea outoa oli kuullut ja nähnyt eläintarhareissun aikana: ensin se hoitajan juttu siitä pojasta ja lasista, ja sitten ne pöllöt. Jotenkin Coralista tuntui, että ne liittyivät jollain käsittämättömällä tavalla toisiinsa.
Hän mietti sitä asiaa aika kauan, ja lopulta hän luovutti. Hän lähti alakertaan katsomaan televisiota vanhempiensa kanssa. Hän ei ollut oikeasti kiinnostunut siitä imelästä saippuasarjasta, jota hänen vanhempansa seurasivat, mutta istui kuitenkin siinä hiljaa yrittäen saada mielensä irti miettimistään asioista.
Kaikki kolme hätkähtivät, kun oven suunnalta kuului kovaääninen mätkähdys. Coral ponkaisi seisomaan ja kaikki kolme hiipivät ulko-ovelle. Oven ikkunaan oli ilmestynyt rasvainen tahra, kuin joku olisi juuri törmännyt siihen.
"Mikä se voi olla?" ihmetteli Yvonne pelokkaasti.
"En tiedä", Ralph vastasi melkein kuiskaten. "Se kuului ulkopuolelta."
Silloin Coralissa heräsi suunnaton uteliaisuus ja lähes uhmakas rohkeus. Hän halusi avata oven ja katsoa, mikä se mätkähdys oli. Ja täsmälleen niin hän aikoikin tehdä. Hän käveli hiljaa ja hitaasti ovelle.
"Älä, Coral!" sihahti Yvonne. "Mitä jos joku odottaa siellä, että ovi aukaistaan ja hän pääsisi hyökkäämään sisään?"
"Eihän ovi ole edes lukossa", kuiskasi Coral. "Hän, kuka lieneekin, olisi avannut oven hiljaa ja hiipinyt taaksemme kolkatakseen meiltä ensin tajun kankaalle."
Sekä Yvonne että Ralph yrittivät estää häntä, mutta Coral ei välittänyt. Hän aukaisi oven varovasti vanhempiensa kauhistuneista katseista huolimatta ja hämmästyi kovasti näkemäänsä.
Siinä, suoraan hänen jalkojensa edessä, lojui kolauksessa tajunsa menettänyt tornipöllö kirjekuori nokassaan. Aivan niin kuin niillä pöllöillä, jotka Coral oli nähnyt aiemmin autossa.
"Pöllö!" Coralilta pääsi. "Täällä on tornipöllö, ja sillä on kirje!"
Ralph ja Yvonne nousivat kumpikin seisomaan. He näkivät, miten Coral nosti pöllön varovasti maasta ja kantoi sitä keittiötä kohti. He seurasivat Coralia keittiöön uskomatta näkemäänsä.
Coral laski pöllön keittiön pöydälle. Vähän aikaa kaikki kolme tuijottivat sitä sanomatta mitään. Pöllön silmät olivat kiinni, mutta se hengitti. Coral käytti tilaisuuden hyväkseen ja tutkaili pöllöä tarkasti muistaakseen, millainen se oli.
Sitten Yvonnen katse siirtyi kirjeeseen. Hän tuijotti sitä, tarttui sitten siihen hitaasti ja sai kun saikin sen irti pöllön nokasta. Hänen kätensä vapisivat, kun hän luki heidän tarkan osoitteensa.
"Coral", hän sanoi tukahtuneesti, "tämä on sinulle."
Coral oli äimänä, kun hänen äitinsä ojensi kirjeen hänelle. Hän otti sen, avasi kuoren ja luki ääneen:
"Hyvä neiti Heather,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset."
"Älä puhu palturia!" Ralph huudahti ja lampsi Coralin viereen lukemaan kirjettä. "Ensin keksit sen pöllöparven, ja nyt…"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun hän sai kirjallisen todisteen siitä, ettei Coral valehdellut. Hän valahti kalpeaksi. Myös Yvonne tuijotti kirjettä suu auki ja järkyttyneen näköisenä.
Coral rikkoi hiljaisuuden. "Tarkoittaako tämä sitä, että olen noita?" hän kysyi hiljaa.
"Siltä näyttää", totesi Yvonne. "En vain käsitä, miten. Eihän kumpikaan meistä ole noita."
"No, kai sekin on sitten mahdollista", sanoi Ralph. "Voi juku… Tytär on noita… En voi uskoa tätä!"
"En kyllä usko minäkään", Coral sanoi silmät oudosti kiiluen ja vetäisi kirjekuoresta toisenkin paperin. Siinä oli lueteltu pitkä lista kirjoja ja muita tarvikkeita, mitä hänellä pitäisi olla. Vasta sitten hän oikeasti uskoi. Hän todella oli noita. Ja hän pääsisi kouluun, jossa olisi muitakin noitia ja velhoja!
"Älkää vaan sanoko, että tämä on unta!" Coral huudahti riemuissaan. Sekä Ralph että Yvonne katsahtivat Coraliin ällistyneinä tyttärensä hilpeydestä.
"Ei ole…" Yvonne sanoi hitaasti. "Tämä ei ole unta, Coral."
"En luullutkaan!" Coral riemuitsi ja suorastaan hypähteli ilosta. "Tämä on täyttä totta! Minä olen noita ja pääsen taikakouluun ja saan uusia ystäviä ja opin taikomaan ja…"
"No niin, no niin", Ralph sanoi rauhoittelevasti, "rauhoitutaanpas vähän. Kello on jo aika paljon. Mitä jos menisit pesemään hampaasi ja rupeaisit sitten nukkumaan? Voimme miettiä tätä asiaa enemmän aamulla, kun minä ja äiti olemme tottuneet ajatukseen."
Coral oli niin iloinen, ettei pistänyt aikaista nukkumaanmenoa ollenkaan pahakseen. Hän hyppeli portaita ylös vauhdikkaasti kirjekuori edelleen kädessään, pesi hampaansa ja vaihtoi huoneessaan yöpaitansa päälle. Hän istahti sängylle ja katseli taas huoneensa seiniä, mutta tällä kertaa ollen täysin paikalla. Hän oli tikahtua siihen suunnattomaan ilon tunteeseen, mikä häneen oli ryöpsähtänyt. Hän veti tarvikelistan jälleen esiin. Siinä mainittiin muun muassa Miranda Kanahaukan teos Loitsujen käsikirja I, mustia koulukaapuja ja taikasauva. Paperin mukaan ekaluokkalaiset saisivat tuoda myös kissan, pöllön tai rupikonnan.
Tämä on sellainen hetki, että siitä on ihan pakko kirjoittaa, Coral ajatteli, joten hän otti esiin oman päiväkirjansa. Se oli tummansininen, ja sen kanteen oli taiteiltu hopeaisia tähtiä, kuunsirppi ja kauniilla käsialalla kirjoitettu otsikko My Diary. Hän avasi sen, otti kuulakärkikynän ja alkoi kirjoittaa vaaleansinisille sivuille vähän yli puoleen väliin:
Rakas päiväkirja!
Koko elämäni muuttuu kertaheitolla! Tänään kävin isän kanssa eläintarhassa. Madeleine ja Kathykin olivat siellä ja satuttivat minua, mutta siitä en enää välitä! Äsken oveemme törmäsi tornipöllö, jolla oli kirje. Ei, nyt en valehtele. Sillä oikeasti oli kirje, ja siinä sanottiin että pääsen (Coral muisteli nimeä vähän aikaa) Tylypahkan kouluun. Se paljasti, että olen noita! En malta odottaa, että pääsen sinne ja näen, millaista siellä, missä se sitten onkaan, on.
Hetkinen.
Siellä, missä se sitten onkaan...
Vasta silloin hän tajusi erään seikan. He eivät todellakaan tienneet, missä tämä Tylypahkan koulu on, miten sinne päästäisiin tai edes mistä Coral saisi kaikki koulutarvikkeensa. Miten ihmeessä hän voisi saada selville mitään koulusta?
"Ei..." hän sopersi. "Ei, ei... Ei voi olla totta! Ei näin! Ei näin voi käydä!" Nopeasti Coralin ilonaalto muuttui epätoivoisen surun hirmumyrskyksi, ja hän alkoi itkeä katkerasti. Hän ei voinut uskoa, että upein asia hänen elämässään voisi tärvääntyä tällä tavoin.
Hän katsahti päiväkirjaansa. Tällä hetkellä hän vihasi sitä sydämensä pohjasta. Sinne hän oli tallettanut unohduksen ulottumattomiin kaikki kauneimmat ja ikävimmät muistonsa kymmenvuotiaasta lähtien, ja sen takia hän oli tajunnut unelmansa olevan mahdoton. Hän tarttui kirjaseen kovakouraisesti, puristi kuulakärkikynäänsä oikeassa nyrkissään ja suttasi koko sen sivun, mihin hän oli Tylypahkasta kirjoittanut.
Coral tuijotti aikaansaannostaan. Sivu oli niin pahasti suttaantunut, että tekstistä sai hädin tuskin selvää, ja kynä oli melkein repinyt sivun riekaleiksi. Coraliin sattui niin pahasti katsella tuota sivua, että hän paiskasi päiväkirjansa päin vaatekaapin ovea, kirkui tyynyynsä ja itki itsensä uneen.