Seuraavana aamuna Coral söi tavallista vähemmän ja hitaammin. Aamiaisen jälkeen hän pukeutui, letitti hiuksensa kuten tavallista ja lähti ulos, mutta ensimmäistä kertaa ilman kaulakoruaan sitten sen päivän, kun hän oli saanut sen. Ralph ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska hän oli keskittynyt vahtimaan yön aikana tajuihinsa tullutta pöllöä, mutta Yvonne oli hiukan huolestunut. Coral ei ollut yleensä niin etäinen. No, etäinenhän hän oli usein, muttei ihan niin etäinen.
Coral käveli pitkin katuja kohti läheistä puistoa. Päivä oli lämpimämpi kuin edellinen, aurinko paistoi täydeltä terältä. Siitä huolimatta Coral oli alakuloinen. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa, mutta hänestä tuntui jotenkin hyvältä mennä puistoon.
Jostakin syystä hän alkoi muistella erästä vanhaa ystäväänsä, Aliciaa. Hän oli ollut Coralin paras ystävä siihen asti, kun heidän perheensä muutti Liverpooliin. Alicia oli ollut aina hiukan Coralia lyhyempi ja hintelämpi. Hänellä oli hiekanväriset lyhyet hiukset ja kauniit, pähkinänruskeat silmät. Silmät, joita Coral kaipasi tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta. Aina, kun Coral oli ollut surullinen, Alicia oli rauhoittanut ja lohduttanut häntä, ja tieto siitä, että nuo luottavaisen lempeät silmät ja niiden omistaja olisi lähellä, oli aina tuonut Coralille rohkeutta ja turvaa. Mutta Alicia ei ollut täällä tällä kertaa lohduttamassa. Hän oli noin sadan seitsemänkymmenen mailin päässä hänestä. Metrijärjestelmän mukaan melkein kolmensadan kilometrin päässä. Toisin sanoen kamalan kaukana.
Hän saapui puistoon. Se oli oikein viihtyisä pieni tapaamispaikka. Nuoret parit istuskelivat penkeillä puhelemassa toisilleen hempeitä. Lapset juoksentelivat ympäriinsä, kiipeilivät telineessä ja hyppivät hyppynarua vanhempien katsellessa vierestä. Eräs pari keinutti vauvaansa pienessä vauvakeinussa, ja vauva kiljui riemusta.
Coral istuutui yksinäiselle penkille katselemaan puiston touhuja. Siinä leikkivät hippaa jotkut Coralia hiukan nuoremmat tytöt. Ja siellä rakentaa yksi pikkupoika hiekkalinnaa hiekkalaatikossa. Oikein somaa.
Sitten Coral huomasi erään tytön, joka ei myöskään leikkinyt muiden mukana. Hän oli suunnilleen Coralin ikäinen, tummatukkainen ja mantelisilmäinen, hiukan aasialaisen näköinen. Hänellä oli piirustuslehtiö, lyijykynä ja pyyhekumi. Hän riipusti jotain paperiin. Sitten hän nosti katseensa leikkiviin lapsiin, mutta huomasi sitten Coralin tuijottavan häntä. Coral käänsi äkkiä katseensa pois.
"Älä suotta ujostele!" tyttö huudahti. "Kyllä minua saa katsoa."
Coral yllättyi tästä kovasti ja käänsi katseensa taas tyttöön. Tyttö nousi penkiltään ja käveli Coralin luo, muttei istuutunut. Coral huomasi, että tytön silmät olivat aika vaaleat verrattuna hiuksiin.
"Minä olen Kamila Wolf", ilmoitti tyttö. "Mikä sinun nimesi on?"
"Olen Coral Heather", Coral vastasi. "Miksi sinulla on piirustuslehtiö?"
"Ai tämä?" Kamilaksi esittäytynyt tyttö ihmetteli. "Onko tämä oikeasti nimeltään piirustuslehtiö?"
Coral oli ymmällään. "Tietysti se on piirustuslehtiö. Mikä muukaan se voisi olla? Tietosanakirja?"
Nyt Kamila läimäytti otsaansa. "Minä tein sen taas! Kysyin jotain jästeille aivan ilmiselvää ja vieläpä… Voi ei, mitä minä sanoin? Eikä, isä vielä nirhaa minut möläytyksistäni."
"Mitä sinä möläytit?" Coral kysyi ihmeissään.
Kamila hiljensi ääntään merkittävästi. "Pidätkö salaisuudet hyvin?" hän kysyi hiukan uhkaavasti nojautuen koko ajan Coralia kohti.
"Toki", Coral vastasi hätäisesti hiukan ahdistuneena. "Jos se on todella tärkeää, niin pidän sen kyllä. Miten niin?" Silloin Kamila suoristi selkänsä ja istuutui viimein Coralin viereen.
"Minä kerron sinulle suuren salaisuuden, jota ei pitäisi kertoa kenellekään jästille. Ymmärrätkö?" Kamila kysyi painostavasti.
"Kyllä minä ymmärrän", Coral vastasi. Hän ei kehdannut kysyä, mitä jästit olivat.
"Selvä", Kamila sanoi ja vetäisi henkeä, "tässä tulee. Minä olen noita."
Coralin rinnassa syttyi odottamaton toivon kipinä. Kamila oli noita? Hänhän oli Coralin ikäinen, joten hänkin oli varmasti juuri tulossa Tylypahkaan! Hänen pitäisi kertoa, että…
"Minäkin olen!"
Kamila katsoi Coraliin, kuin häneltä olisi juuri isketty ilmat pihalle. "Oletko? Oletko oikeasti noita? Siis ihan oikeasti oikeasti?"
"Joo!" Coral huudahti. "Minäkin olen noita ja tulen Tylypahkan kouluun tänä syksynä!"
Molemmat tytöt alkoivat kiljua ilosta. Kaikki puistossa olijat tuijottivat heitä kuin mitäkin mielipuolia. Ja pitkään he tuijottivatkin, sillä Coralin ja Kamilan kiljumisesta ei näyttänyt tulevan loppua.
"Uskomatonta!" Coral huudahti. "Nyt en ainakaan ole aivan tuntematon kaikkien joukossa, jos vain…" Häneen iski taas epätoivoisuus. "Jos vain tietäisin, minne mennä."
Kamila katsoi Coraliin ymmärtäväisen näköisenä. "Olet jästiperheestä, vai mitä?" hän tokaisi.
"En tiedä", vastasi Coral. "Mitä jästit ovat?"
"No", aloitti Kamila, "jästit ovat sellaisia ihmisiä, jotka eivät taio. Taikovatko sinun äitisi tai isäsi? Tai, olenpas minä tyhmä, eivät tietenkään, jos et tiedä, mihin mennä. Minä voin muuten auttaa sinua sen asian kanssa. Ei sinun tarvitse olla noin alakuloinen."
"Voitko oikeasti?" Coral huudahti. "Voi kiitos! En tiedä, miten voisin kiittää sinua, Kamila! Olihan se Kamila?" hän varmisti vielä.
"Kyllä, Coral, nimeni on edelleen Kamila Wolf."
Coral oli onnesta soikeana. Tämän Kamilan avulla hän löytäisi varmasti kaikki oikeat paikat ja oppisi varmaan kaikenlaista noidista ja velhoista, sillä ainakin vaikutti siltä, että Kamilan vanhemmat olisivat noita ja velho. Sitten hänen mieleensä juolahti eräs kysymys.
"Et ole muuten vieläkään vastannut, miksi sinulla on piirustuslehtiö."
"Niin joo", Kamila totesi. "En muuten olekaan. No, isäni passitti minut ulos seuraamaan jästien elämää. Hänestä minun tulee tietää jästeistä mahdollisimman paljon, hän haluaa minusta unhoituttajan taikaministeriöön, mutta minä itse haluaisin mieluummin töihin matami Malkinin kaapukauppaan. Käsityöt niin kiehtovat minua. Oho, taas minä puhelen omiani, ethän sinä tiedä, mikä on unhoituttaja tai missä matami Malkinin kaapuliike on. Olenpa minä pölvästi."
"Mitä jos kertoisit sitten myöhemmin?" Coral ehdotti. "Minua oikeastaan kiinnostaisi tietää, miten te asutte. Onko mitenkään mahdollista, että voisin käydä joskus teillä?"
Kamilan silmät laajenivat oudosti, kun hän innostui. "Toki! Oikeastaan voisit tulla vaikka nyt! Tai heti!"
"Hetkinen", Coral toppuutteli, "eikö meidän pitäisi ensin kysyä vanhemmilta? Minun ainakin pitää kysyä, jos sinun ei."
"Sitä parempi minulle", Kamila vastasi innostuneena. "Pääsenkö muuten sisään katsomaan, miten teillä asutaan? Se olisi varmasti mielenkiintoista."
"Toki!" Coral sanoi ilahtuneena siitä, ettei hänen tarvitsisi mennä kysymään yksin. "Isä ja äiti ovat molemmat kotona, voin esitellä teidät! Ja voit käydä huoneessani, jos tahdot."
"Mahtavaa!" Kamila huudahti. He päättivät lähteä heti, ja hehän lähtivät.
He kävelivät katuja Coralin kotia päin ja juttelivat matkalla kaikenlaista. Kamila kertoi, että hänen isänsä oli itse unhoituttaja eli henkilö, joka pyyhkii jästien muistista tarpeen tullen sellaisia asioita, joita heidän ei pitäisi tietää. Sellaisia tarvitaan, kun joku törppö on ollut niin huolimaton, että on vahingossa paljastanut jotain taikamaailmasta jästille. Kamilan äiti taas ei ollut tavannut Kamilaa melkein kolmeen vuoteen, koska hänellä oli työ, jonka nimeä Kamila ei muistanut, ja sen työn kuvaan kuului tiuha matkustelu ympäri maailmaa. Hän olikin lähettänyt kuvia Kamilalle monesta paikasta pöllöpostitse.
Viimein he saapuivat Coralin kotitalolle. Coral otti Kamilaa kädestä ja talutti tämän sisälle.
"Isä! Äiti!" Coral huusi. "Saanko tuoda vieraan keittiöön?"
"Saathan sinä", kuului Yvonnen ääni takaisin. "Kukas tämä vieras on?"
Coral riisui kenkänsä, laittoi tohvelit jalkaansa, kehotti Kamilaa riisumaan omat kenkänsä ja vei hänet sitten keittiöön, missä Coralin vanhemmat olivat vielä aamukahvilla Yvonne siemaili mustaa kahviansa mietteliään näköisenä, ja Ralph näytti väsyneeltä. Pöllöstä ei näkynyt enää jälkeäkään.
"Kamila", Coral aloitti esittelyn, "tässä on äitini Yvonne Heather ja isäni Ralph Heather. Isä, äiti, tässä on Kamila Wolf. Tapasin hänet vähän aikaa sitten, hänkin tulee tänä vuonna Tylypahkaan."
"Ahaa, vai sillä lailla!" huudahti Yvonne iloisesti. "Hauska tavata, Kamila. Sinulla on hauska nimi. En muista tavanneeni ketään Wolf-nimistä missään aikaisemmin."
"Hyvinkin mahdollista", totesi Kamila. "Minun vanhempani ovat noita ja velho, he eivät tapaa jästejä kovin usein."
"Ja mitä hittoa ovat jästit?" kysyi Ralph hieman ärtyneenä. Yvonne katsahti mieheensä varoittavan näköisenä ja huudahti: "Ralph!" Coral puuttui tilanteeseen.
"Älä ota sitä loukkauksena, isä", hän rauhoitteli. "Se on noitien ja velhojen sana niille jotka eivät taio."
"Jaaha, vai niin", Ralph murahti. "Selvä. Oliko sinulla muukin syy tuoda hänet tänne?"
"No itse asiassa", ehätti Kamila sanomaan, "me ajattelimme, jos Coral voisi tulla vähäksi aikaa meille. Hän voisi tutustua velhomaailmaan lähemmin, ja voisin esitellä hänet isälleni. Me voisimme ehkä auttaa teitä hankkimaan koulutarvikkeet ja löytämään Tylypahkaan. Me kyllä tiedämme paikat, isä ja äiti ovat molemmat käyneet Tylypahkaa itsekin, ja minulla ei ole paljoa ystäviä, joten olisin todella iloinen, jos…"
"Mitä jos mentäisiin katsomaan minun huonettani, Kamila?" Coral keskeytti, koska Yvonne ja Ralph eivät tuntuneet oikein kiinnostuneilta Kamilan pitkästä puheesta. "Sinähän halusit niin nähdä sen, vai mitä?"
He kiipesivät portaat ylös Coralin huoneeseen. Coral istutti Kamilan tuolilleen, hän itse istahti sängylleen.
"Anteeksi, Coral", pahoitteli Kamila. "Minua ei saisi päästää ääneen, minä vain jatkan ja jatkan, eikä puheesta tule ikinä loppua. En kai sanonut mitään, mitä ei olisi pitänyt…?"
"Et onneksi", sanoi Coral. "Sinä kyllä olet vähän puhelias, mutta muuten ihan kiva. Sinä oikeastaan muistutat minua eräästä hyvästä ystävästäni. Olet niin pirteä."
"No kiitos." Kamila katseli ympärilleen Coralin huoneessa silmät suurina ihmetellen. "On varmaan tosi kivaa, kun on oma huone."
"No on!" sanoi Coral. "Eikö sinulla ole?"
"Ei", vastasi Kamila vähän surullisesti. "Minulla on yhteinen ihanan pikkusiskoni kanssa. Hän on yhdeksän. Minulla on muuten isovelikin. Hän menee jo neljännelle."
"Jaa", Coral hymähti. Hän huomasi, että Kamila puhui isoveljestään ylpeämmin kuin pikkusiskostaan. Äkkiä hän alkoi miettiä, miltä tuntuisi, jos hänellä olisi sisko tai veli, ja millainen tämä olisi. Olisiko hän Coralin paras ystävä, erottamaton ja aina tukemassa, kun tarvitaan? Vai olisiko hän ilkeä kiusanhenki, jota hädin tuskin sietäisi?
Coral havahuti mietteistään yhtä nopeasti, kuin oli niihin vaipunutkin. "No, minä olen kai saanut nyt luvan", hän totesi. "Nyt voitaisiin mennä teille."
"Joo", Kamila vastasi hiukan poissaolevasti, "mennään vaan. Viistokujalla on muuten tosi kivaa! Siellä on jäätelökioskikin…"