Kamila Wolf, hänen sisaruksensa ja heidän isänsä elivät melko rauhallista hiljaiselämää kerrostalon kuudennessa kerroksessa pienessä huoneistossa. Siinä oli pieni eteistila, kolme pientä makuuhuonetta, pieni ruokailutila ja keittiö samassa huoneessa, yksi vessa ja pieni oleskelutila. Ainoa erikoinen asia siinä huoneistossa oli, ettei siellä ollut televisiota, tietokoneita eikä muita keittiön kodinkoneita kuin ne mitkä kuuluivat huoneistoon itseensä: pienet jääkaappi ja pakastin sekä sähköhella.
Coral ihastui huoneistoon ensi näkemältä. Se oli varmasti ollut valkoinen, kuten kaikki kerrostalohuoneistot yleensä olivat, mutta seinät olivat saaneet muutakin väriä: olotila oli keltainen, keittiö-ruokailutila oli punaoranssi ja eteistila oli metsänvihreä.
"Viihtyisä, eikö?" Kamila sanoi, ja jatkoi vastausta odottelematta: "Me muutimme tänne viime kesänä, isä halusi oppia jästien elämää."
"Kyllä", Coral vastasi ihastellen värikkäitä seiniä. "Tämä on oikein viihtyisä."
Kamila johdatti Coralin omaan huoneeseensa. Se oli saanut vaaleanruskean värin seinilleen, siellä oli puinen kerrossänky ja kahdenkäytettävä vaatekaappi. Siinä oli vain yksi pieni ikkuna, joten valoa ei ollut paljoa.
Kamila istuutui kursailematta alasängylle ja antoi Coralin katseen kiertää huoneessa. "Voin pyytää tänne vähän valoa, jos tarvitset", hän sanoi nopeasti.
"Minä taidan olla lähempänä", Coral vastasi, kun huomasi katkaisimen. Hän painoi sen alas, mutta mitään ei tapahtunut. Hän rämpytti sitä pari kertaa edestakaisin ja huokaisi sitten: "Siitä on varmaan palanut lamppu."
"Ai mikä?" kysyi Kamila. "Me kyllä käytimme tuota pari ensimmäistä kuukautta, mutta sitten se vain sammui. Sanoitko, että siitä on palanut... lamppu?"
"Joo, taisinpa sanoa. Miten niin?"
Kamila käveli ovenrakoon ja huusi: "Isä! Missä se paketti on, se missä on semmoinen valkoinen pallo, millä on kiiltävä uloke?"
"Se on Benin huoneessa, etsi sieltä!" kuului Kamilan isän ääni. "Miten niin?"
"Uusi ystäväni Coral voisi auttaa minua sen sammuneen valon kanssa", Kamila vastasi.
"Ai kuka?" isä huudahti. "Onko hän jästi? Tiedät varsin hyvin, ettei meistä saa kertoa heille!"
"Rauhoitu, isä!" Kamila huusi takaisin. "Hän ei ole jästi, vain jästisyntyinen! Hän tietää varmasti, miten se valo korjataan!"
Kamilan isä asteli Kamilan huoneen ovelle. Hän oli pitkä, tumma mies. Hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset. Hän tarkasteli Coralia tarkkaavaisesti ja pitkään. Sitten hän ojensi kätensä ja esittäytyi: "Thomas Wolf."
"Coral Heather", Coral vastasi hiukan ujosti.
"Kaunis nimi", Wolfin isä totesi.
"Kiitos", Coral vastasi.
"Mennäänkö me etsimään sitä pakettia vai ei?" Kamila huudahti kärsimättömänä. Coral irrotti katseensa Wolfin isän silmistä ja seurasi Kamilaa tämän isoveljen huoneeseen. Se oli vähän isompi kuin Kamilan ja saanut tummansinisen värin. Se oli kuin myrskyn jäljiltä, sänky oli petaamatta, vaatteita lojui pitkin lattiaa ja kaikkea muuta vastaavaa. Sieltä olisi vaikea löytää mitään, jos ei tietäisi, mistä etsiä.
Onneksi Kamila tiesi. "Hän säilyttää yleensä niitä esineitä, joita hän tutkii, täällä", hän kertoi ja osoitti erästä pientä pahvilaatikkoa. Kamila avasi sen ja alkoi tonkia sen sisältöä, kunnes löysi etsimänsä: pienen pahvirasian, jonka sisällä oli tavallinen sähkölamppu. "Minä löysin tämän pari päivää muuton jälkeen pikkukaapista vessasta", Kamila sanoi ylpeänä. Sitten he menivät takaisin Kamilan huoneeseen.
"Minä en saa sitä paikalleen itse", Coral totesi. "Jospa isäsi voisi auttaa?"
"Toki", Kamila sanoi ja huusi isänsä taas paikalle. Kun hän oli saapunut paikalle, Kamila kehotti Coralia kertomaan, mitä tehdä.
"No", Coral aloitti, "ensiksi pitäisi saada vanha lamppu irti. Se on varmaan suunnilleen tuossa." Hän osoitti suoraan yläpuolelleen kattoon. Wolfin isä veti taikasauvansa esiin, mutisi "Valois", ja sai sauvastaan valoa, jolla hän näki, missä lamppu oli. Hän osoitti lamppua sauvallaan, ja se kiertyi siitä pois. Kamila nappasi vanhan lampun ilmasta ja katsoi Coraliin kysyvästi.
"Sitten", Coral jatkoi, "pitäisi saada uusi lamppu samaan kohtaan. Se pitää kierittää loppuun asti kiinni." Kamila ojensi uuden lampun isälleen, joka leijutti sen paikalleen ja kiersi sen taitavasti kohdalleen.
"Nyt se on valmis", Coral totesi. "Voitte kokeilla pistää sen päälle." Kamila painoi katkaisinta ja lamppu syttyi.
"Vau…" hän ihmetteli. "Kyllä jästitkin sitten keksivät!"
"Jep", Coral sanoi ylpeänä ja iloisesti istuutuen sängylle Kamilan viereen. "Kyllä mekin osaamme jotain."
"Muuten", Kamila muisti, "milloin olet valmis lähtemään Viistokujalle?"
"Ai minne?" Coral kysyi vähän hölmösti.
"Viistokujalle, senkin hupsu!" Kamila muistutti. "Sieltä saamme kaikki meidän koulutarvikkeet! Siellä on muutenkin tosi kivaa! Se on oikeastaan paras paikka tutustua taikamaailmaan."
"Ai niin!" Coral huudahti, kun muisti. "Niin tietysti! Minulle käy milloin vain, meillä ei ole menoja tänä kesänä. Pitäisikö minun ottaa isä tai äiti mukaan?"
"Jos he välttämättä haluavat", Kamila sanoi välinpitämättömästi. "Jos he antavat luvan, voit tietysti tulla yksinkin meidän kanssa."
Juuri silloin huoneiston ovi avautui. Coral nousi seisomaan hieman liian nopeasti kolauttaen päänsä vahingossa yläsängyn reunaan ja älähtäen: "Auts!" Kun sekä hän että Kamila kurkistivat huoneesta eteiseen, he huomasivat sisälle astuneen hiukan Kamilan näköinen pieni tyttö ja pitkä, suttuisen näköinen poika. Molemmilla oli tummat hiukset ja mantelinmuotoiset silmät. Tytön hiukset ulottuivat alle rinnan.
Tyttö juoksi Kamilan ja Coralin luo. "Oletteko te saaneet valon taas toimimaan?" tyttö huudahti, kun huomasi lampun olevan päällä Kamilan huoneessa. "Jippii! Nyt me nähdäänkin jotain!"
"Tuo on pikkusiskoni, Laila", Kamila ilmoitti nyrpeästi. "Hän jakaa tuon huoneen kanssani. Hän on muuten ihan kiva, mutta on vain niin lapsellisen tietämätön."
"Iiiisäää!" Lailaksi ilmoitettu tyttö huusi. "Kamiiila nimitteleee!"
"Näetkö?" Kamila vinkkasi Coralille, joka hieroi edelleen päätänsä kolauksen jäljiltä. "Se on aina tuollainen. Huutaa isää apuun joka asiassa."
"Hei, se on Laila!" poika sanoi. "Ei se voi sille mitään."
"Ja tässä on kanssaelijöistäni siedettävin", Kamila sanoi hymynkare huulillaan. "Isoveljeni Benjamin."
"Sano vaan Ben, neiti…?"
"Coral. Coral Heather."
"Coral…" Ben maisteli. "Kaunis nimi." Coral tyytyi hymyilemään. Se oli jo toinen kerta, kun joku kommentoi hänen nimeään, mutta hän ei varmaankaan kyllästyisi siihen kovin helposti. Hän oikeastaan melkein nautti siitä, että häntä kohdeltiin hyvin pitkästä aikaa perheen ulkopuolella.
"No, nyt sinä olet tavannut loputkin perheestäni", Kamila totesi. "Siis siitä osasta perhettä, joka on tavattavissa suoraan. Harmi, ettei äiti ole täällä kotona. Olisit varmasti pitänyt hänestä." Kamila johdatti Coralin olohuoneeseen ja osoitti seinällä riippuvaa vitriiniä, jossa oli valokuvia ympäri maailmaa. Ne vain olivat yhdellä tavalla omituisia Coralin silmissä.
"Ne liikkuvat!" hän huudahti. "Nuo kuvathan ovat kuin pienoiselokuvia!"
"Jep. Ne liikkuvat, toisin kuin jästikuvat. Ne ovat kaikki äitini lähettämiä."
Coral katseli kuvia kiinnostuneena. Liikkuvia kuvia oli lähetetty Pariisista, Madridista, Kairosta, Berliinistä, Moskovasta, New Yorkista ja yksi oli lähetetty Tokiosta saakka. Kaikissa kuvissa seikkaili sama nainen: Wolfin isän tapaan noin kolmenkymmenenviiden, tummat mantelisilmät, pyöreät kasvot ja pikimusta tukka vähän alle olkien.
"Se on äitini, Lucy Wolf. Hän on ihanin äiti koko maailmassa, aina iloinen ja hyvällä tuulella. Olen varma, että pitäisit hänestä." Kamilan silmistä valui yksi ainoa kyynel. "Minulla on häntä ikävä. Kunpa voisin matkustaa hänen kanssaan, tai edes tavata hänet."
"Ehkä voitkin", Coral lohdutti. "Ehkä vielä joskus." Kamila otti nenäliinan pöydältä ja pyyhki silmänsä siihen. Sitten hän ryhdistäytyi ja sanoi: "Minähän olen varsinainen itkupilli, sinullahan tässä on vaikeuksia. En tiedä sinusta, mutta meidän perhe menee Viistokujalle viikon päästä. Voisit kysyä vanhemmiltasi siitä."
"Selvä", Coral sanoi. "Kysyn niin pian kuin voin. Tavataanko sitten puistossa, vaikka huomenna?"
"Meidän penkillä."
"Yhdeltä keskipäivän jälkeen."
"Selvä!" Kamila kuittasi, ja he paiskasivat kättä.