Seuraavana päivänä Coral käveli puistoon surullisena. Hän oli tavalliseen tapaan letittänyt hiuksensa, ja oli muistanut tällä kertaa kaulakorunsakin. Hänellä oli kädessään kirjekuori, jossa oli kirje Coralin isoäidiltä.
Puistoon saavuttuaan Coral huomasi, että Kamila oli jo penkillä. Kamila vilkutti hänelle iloisena ja Coral vilkutti välinpitämättömän tuntuisesti takaisin. Kuitenkin vasta kun Coral oli istuutunut penkille Kamilan viereen, tämä huomasi Coralin alakuloisuuden.
"Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. "Ja mikä sinulla on kädessäsi?"
"Se on kirje Lena-mummilta", sanoi Coral. "Hän on ihan kiva, mutta pidän Ed-vaarista enemmän. Oikeastaan", Coral nyyhkäisi, "pidin."
"Onko hänelle sitten sattunut jotain?" Kamila kysyi.
Coral puristi vaarilta kolme vuotta sitten saanutta kaulakoruaan ja pidätteli kyyneliä sitkeästi kun sanoi: "Hän on kuollut." Sitten hän ei enää kestänyt vaan purskahti itkuun. Kamila katsoi häntä myötätuntoisen järkyttyneesti.
"Miten hän kuoli?" hän kysyi. "Vai pystytkö kertomaan siitä?"
"He eivät tiedä!" Coral parahti. "Hänet vain löydettiin kadunkulmasta makaamasta ja vietiin tunnistettavaksi, edes kuolinsyytä ei tiedetä! Hän näyttää kuulemma vain nukkuvan, vaikka ei voi enää koskaan herätä!" Hän hautasi pään käsiinsä. Kamila nosti oman kätensä Coralin olkapäälle.
"Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu", hän sanoi. "Minäkin olisin ihan varmasti murtunut, jos saisin kuulla että äitini olisi kuollut. Mutta sanoit, että hän näyttää vain nukkuvan. Eikö hänellä ole mitään vammoja?"
"Mistä minä tietäisin?" Coral huudahti silmät itkusta punaisina. "En ole nähnyt häntä!"
Vähän aikaa he vain istuivat siinä. Kamilan käsi oli vieläkin Coralin olkapäällä. Coral nyyhkytti. Hänestä tuntui, kuin ei voisi enää koskaan nauraa kunnolla. Hänen kurkkuunsa sattui ja hänen sydäntään kaiversi pahasti.
Kamila tiesi täsmälleen, mikä voisi lohduttaa Coralia. "Hei muuten", hän sanoi ihan muina miehinä, "isä kävi eilen ostoskierroksella, haluatko tulla katsomaan mitä hän osti?"
Coral nosti hitaasti päätään. "Missä hän kävi?" hän kysyi edelleen itkuisena, mutta hippusen kiinnostuneena.
"Tylyahossa", Kamila vastasi. "Se on yksi kylä tuolla jossain, ainoa kylä koko Britanniassa, jossa ei asu jästejä. Minä en ole koskaan käynyt siellä, mutta luulen, että siellä on tosi kivaa. Ben on käynyt siellä jo muutaman kerran koulussa. Mekin saadaan käydä siellä sitten kun päästään kolmannelle!"
"Ai", Coral sanoi. "Jaa sellainen paikka." Coral näytti vieläkin olevan ihan maassa, eikä ollut varma, haluaisiko lähteä Kamilan mukaan. Kamila huomasi sen ja katseli Coralia anovasti kulmien alta avaten suuret silmänsä vielä isommaksi. Coral olisi voinut vaikka vannoa, että hän näytti aivan kauriilta. Se kuitenkin tepsi. Coral sanoi: "No, mennään sitten", ja he kävelivät toista kertaa Kamilan kotiin.
Sisällä kaikki näytti päällisin puolin samalta kuin edellisenä päivänä, paitsi että tällä kertaa olivat Ben ja Lailakin kotona. Tuoksusta päätellen Wolfin isä laittoi ruokaa keittiössä. Ben oleskeli omassa huoneessaan (jonka ovi oli visusti kiinni), ja Laila oli läjännyt omat tuliaisensa keskelle hänen ja Kamilan huoneen lattiaa. Kamila avasi oman vaatekaappipuoliskonsa ja otti sieltä ison paperipussin.
"Mitä siellä on?" Coral kysyi.
"Täällä, ystäväiseni", sanoi Kamila ilkikurisesti, "ovat minun tuliaiseni. Kiivetään sängylle, ettei Laila näe", hän lisäsi kuiskaten.
He kiipesivät kerrossängyn ylemmälle sängylle, jossa Kamila tyhjensi pussin sisällön heidän väliinsä. Pussissa oli vaikka mitä: erilaisia vempaimia ja vempeleitä, joita Coral ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, erikoisen näköisiä karkkirasioita ja pienehkö lasipullo, jossa oli jotain kermanruskeaa nestettä. Coral otti pullon käteensä ja tarkasteli sitä.
"Kermakaljaa", Kamila ilmoitti hiljaisella äänellä, ettei Laila kuulisi. "Suoraan Kolmesta Luudanvarresta. Siellä olisi varmasti kiva käydä. Ja tässä on aikamoinen kokoelma Sekon pilapuodin tavaroita, niitä minulla on jo jonkun verran, niillä on kiva härnätä Lailaa. Juu, ja nämä kaikki karkit ovat Hunajaherttuasta. Sen verran minäkin tiedän Tylyahosta."
Coral katseli haltioituneena kaikkea sitä tavaran määrää ja unohti lähes täysin aiemman surunsa. Hän tarkasteli karkkiaskeja ja niiden nimiä: siinä oli muun muassa hedelmäetanoita, suklaasammakoita, isoja nougatpaloja ja muutama aski "Bertie Bottin joka maun rakeita". Erityisesti Coral ihmetteli hammasvälilankaminttua ja hapanpastilleja, joita hän otti yhden käteensä.
"Älä vaan syö sitä, älä ainakaan kokonaisena!" Kamila varoitti viime hetkellä, kun Coral oli pistämässä pastillia suuhunsa. "Se voi tehdä kieleen reiän, jos ei varo." Coralin käsi vaihtoi äkkiä suuntaa ja pudotti pastillin sängylle.
"Coral hei", Kamila sanoi äkkiä, "melkein unohdettiin koko meidän tapaamisen pohjimmainen syy. Kysyitkö vanhemmiltasi?"
Vasta silloin Coralkin muisti. "Joo, kysyin minä", hän vastasi. "Isä sanoi, että pääsen mukaan, ja äidin mielestä voin tulla yksin teidän kanssa!"
"Mahtavaa!" Kamila huudahti. "Lähtö on siis meiltä ensi perjantaina, tasan viikon päästä. Voit tulla meille milloin haluat. Osaatko sinä muuten meille jo yksin?"
"Enköhän", Coral vastasi. "Minulla on aika hyvä muisti."
"Selvä", Kamila sanoi. "Muuten, tässä välissä voisin kertoa sinulle vähän Tylypahkasta. Enkös?"
Coral suostui Kamilan ehdotukseen, ja Kamila alkoi kertoa oleellisia asioita heidän tulevasta koulustaan. Hän kertoi, että siellä oli neljä tupaa, jotka olivat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Ben kuului Korpinkynteen, joten luultavasti Kamilastakin tulisi korpinkynsi. Benin mukaan Tylypahkan koulua kävi myös yksi velhohistorian kuuluisimmista velhoista tälläkin hetkellä. Hän oli Harry Potter, ja hän tulisi Benin mukaan viidennelle Rohkelikossa.
"Mistä tämä Harry Potter sitten on kuuluisa?" kysyi Coral.
"Etkö ole kuullut?" Kamila ihmetteli. "Niin no, etpä tietenkään. Harry Potter on ainoa velho ikinä, joka on pystynyt vastustamaan…" Äkkiä Kamila hiljeni ja veti molemmat kätensä suunsa eteen kauhistuneen näköisenä.
"Niin ketä?" Coral kysyi uteliaana ja hämmentyneenä Kamilan eleestä.
"Melkein sanoin sen ääneen... Velhoista kaikkein kamalinta", Kamila kuiskasi pelokkaasti. "Tiedät-kai-ketä. Hänen nimensä, jota ei missään tapauksessa pidä mainita, on", Kamila hiljensi ääntään niin paljon kuin kykeni, "Voldemort."
Nimi "Voldemort" jäi kaikumaan Coralin päähän uhkaavana ja varoittavana. Se jopa kuulosti niin pelottavalta, ettei sitä saisi missään nimessä sanoa ääneen, hän ajatteli. Kuitenkin Coraliin heräsi samalla uteliaisuus tietää tästä velhosta enemmän. Mutta ei nyt. Ei juuri tällä hetkellä. Ehkä sitten joskus, kun heillä olisi enemmän rohkeutta puhua hänestä avoimemmin.
"Mitenhän hän pystyi siihen?" Coral kysyi. "Siis vastustamaan häntä?"
"Kukaan ei tiedä tarkasti", Kamila vastasi jo vähän reippaammin. "Tiedetään vain, että tiedät-kai-kuka tappoi ensin hänen vanhempansa ja sitten yritti tappaa hänet. Mutta jostain syystä hän ei onnistunut."
"Joillekin ministeriön tahoille on tullut kuitenkin jopa vihiä, että hän olisi tullut takaisin", kuului ääni heidän takaansa. Käännyttyään Coral näki Wolfin isän seisovan ovensuussa vähän pingottunut ilme kasvoillaan. "Ihan vain jos teitä huvittaa tietää."
Coral katsoi Wolfin isää silmiin ja näki niissä häviävän aavistuksen pelkoa. "Teillähän on hauskat puheenaiheet", tämä sanoi sarkastisesti tytöille, pitäen silmänsä tiukasti Coralissa, joka piti katseensa tiiviisti Wolfin isän silmissä, nyt kuitenkin häpeillen.
"Me vähän lipsuttiin aiheesta", Kamila puolustautui pelastaen jälleen kerran Coralin siitä tutkivasta katseesta, johon tämä oli taas joutunut. "Me puhuttiin ensin Tylypahkasta, ja sitten se vain jotenkin meni Harry Potterin kautta... häneen."
Wolfin isä katsoi nyt puolestaan Kamilaan, joka totesi: "Coralille muuten käy se, että hän tulee meidän kanssa sitten viikon kuluttua Viistokujalle."
Wolfin isä katsoi edelleen kiinteästi tyttäreensä, kun totesi: "Selvä. Hän tulee sitten mukaan." Sitten hän vilkaisi vielä Coraliin ja lähti. Äkkiä jostain kuului naurunpyrskähdys ja sen seurauksena äänekästä käkätystä. Vasta silloin he huomasivat, että Laila oli vieläkin huoneessa ja oli alkanut kikattaa hiljaa, kun Kamila oli kääntänyt isänsä katseen pois Coralista.
"Ei kai isä ihan noin kiinnostavan näköinen voi olla!" hän nauroi kaksin kerroin vatsaansa pidellen.
"En minä voi sille mitään!" Coral suutahti Lailalle. "Se vain…"
Hän jätti lauseensa yllättäen kesken ja käänsi katseensa Kamilaan, joka näytti siltä, kuin olisi halunnut lyödä jotakuta nyrkillä. Kovaa ja armottomasti.
"Miksi hän tuijottaa minua joka kerta?" Coral kysyi häneltä hiljaa.
"En oikein tiedä", Kamila vastasi vilpittömästi vetäen kasvonsa taas peruslukemille. "Ehkä hän on huomannut sinussa jotain todella oudon näköistä, mihin minä en ole kiinnittänyt huomiota. Tai", Kamila painotti sanaa vahvasti, "ehkä hän osaa lukea ajatuksia."
"Ei kai?" Coral hämmästyi. Saatuaan tietää taikamaailmasta hän oli valmis uskomaan melkein mitä tahansa, mutta että tällaista?
"Hei, se oli vitsi!" Kamila nauroi. "Et kai sinä tosissaan uskonut?"
"No, vähältä piti", Coral totesi. Ajatus ajatustenlukemisesta ei kuitenkaan täysin pyyhkiytynyt hänen mielestään. Se jäi vaivaamaan hänen ajatuksiaan.
Hän jätti sen ajatuksen kuitenkin huomaamatta mielestään, kun Kamila alkoi esitellä omaa hienoa ja uskomattoman laajaa pilakokoelmaansa. Niitäkin oli monenlaisia, jotkut harmittomampia kuin toiset ja jotkut taas kaikkea muuta kuin harmittomia. Heidän puuhansa kuitenkin keskeytyivät Wolfin isän huutaessa: "Ruoka on valmista! Tulkaa syömään!"