A/N: Terve taas (vaihteeksi)!

Tässä olisi sitten tämä lupaamani syyslomaluku. Tästä tuli vähän pidempi kuin edellisistä... Miksihän? Ehkä tässä on enemmän asiaa, mutta pitemmittä puheitta, uusi kappale, olkaa hyvät!

Luku 10: Tutustumista Tylypahkassa

Coral heräsi seuraavana aamuna epätavallisen väsyneenä. Olo oli raukea ja lämmin, eikä hän olisi halunnut nousta ylös tai edes avata silmiään. Sänky oli mukava ja pehmeä, samanlainen kuin kotona. Hetken Coral luuli nähneensä epätavallisen pitkää ja todentuntuista unta ja nousevansa heinäkuiseen aamuun kuullessaan äitinsä huutavan häntä aamiaiselle.

Ei ollut siis ihme, että avatessaan silmänsä hän järkyttyi nähdessään, kuinka matalalla ja kuinka tumma katto hänen yläpuolellaan oli, ja ihmetteli petivaatteittensa outoa väriä. Vasta katsoessaan ympärilleen hiljaisessa makuusalissa hän todella muisti missä oli, ja ilahtui siitä kovasti.

Kello ei voinut olla aamukuutta enempää, sillä oli vielä hämärää ja kaikki muut korpinkynsitytöt nukkuivat vielä. Coral kurkisti alas oman sänkynsä alapuolelle nähden Alician nukkuvan siellä alasängyssä peitto mytyssä sylissään ja suu apposen auki. Coralin teki mieli tunkea jotain Alician suuhun ja hän kikatti ajatukselle Aliciasta nukkumassa paperituppo suussaan.

Sitten hän katsahti oikealle puolelleen. Kamila nukkui suoraan Coralin vieressä toisessa yläsängyssä. Hänenkin nukkumistyylissään oli jotain huvittavaa. Hän nimittäin nukkui selällään ja tyyny päänsä peittona.

Kolmikko oli valinnut juuri nämä paikat strategisista syistä: tämä asetelma oli paras mahdollinen kaikenlaisille yöllisille höpötyksille. Siinä oli vain yksi huono puoli. Kamilan alapuolella olevassa sängyssä nukkui siinäkin joku.

Coral oli mennyt nukkumaan niin aikaisin, ettei ollut nähnyt, kuka siihen sänkyyn oli majoittautunut. Joten, hän katsahti alas – ja loksautti suunsa auki silkasta ihmetyksestä.

Sängyssä nimittäin nukkui sama tumma tyttö, jonka Kamila oli melkein kaatanut kumoon edellisenä päivänä.

Siinä hän makasi kyljellään, peitto päällään ja luultavasti nähden jotain ihanaa unta. Näin lähempää katsottuna Coral huomasi hämärästä huolimatta, että tytön hiukset eivät olleetkaan kokonaan mustat. Aivan hiusten juurissa oli erotettavissa pieni häivähdys vaaleaa. Silloin Coral tajusi tytön hiusten olevan mustiksi värjätyt.

Yhtäkkiä tyttö huokaisi kuuluvasti ja avasi sitten silmänsä. Coral painautui nopeasti sängylleen makaamaan esittäen nukkuvaa. Hän piti kuitenkin toisen silmänsä juuri sen verran raollaan, että näki, mitä tyttö teki.

Tyttö nousi istumaan sängylleen ja katseli Coralin tavoin ympärilleen makuusalissa. Hän katseli ensin Aliciaa vähän aikaa. Sitten hän siirsi katseensa Coraliin, jota hän tuijotti epäilyttävän pitkään. Hetken Coral luuli tytön huomanneen hänen olevan hereillä. Tyttö kuitenkin vain kohautti harteitaan ja jatkoi taas nukkumista.

Coral helpottui suuresti tytön kääntyessä hänestä poispäin. Tämä ei siis ollut huomannut hänen olevan hereillä. Coral kuitenkin piti turvallisempana olla vain siinä, ja pian hänkin nukahti uudelleen.

Hän heräsi toistamiseen, kun Alicia ravisteli häntä hereille. "Herää jo!" hän vaati. "Kello on jo puoli kahdeksan ja minulla on nälkä!"

"Selvä…" Coral mutisi. "Minä nousen. Onko Kamila jo hereillä?"

"Kyllä vain!" Kamila huudahti Coralin takaa. "Minullakin on nälkä, joten voisitko yrittää pukea mahdollisimman nopeasti?"

Coral pisti heti töpinäksi. Makuusali oli hiukan tyhjempi kuin aikaisemmin aamulla, mutta paljon äänekkäämpi, koska kaikki olivat heräilemässä tai jo heränneet. Coral penkoi arkkuaan ja löysi vihdoin sopivat vaatteet ja huomasi samalla, että hänen kaapunsa rinnukseen oli ilmestynyt Korpinkynnen vaakuna. Coral puki vaatteet nopeasti päälleen ja lähti sitten muiden mukana Suureen saliin aamiaiselle.

He olivat tuskin päässeet istumaan, kun Ben syöksyi heidän viereensä.

"Tässä, nämä piti antaa teille", hän sanoi ja antoi kaikille kolmelle heidän ensimmäiset lukujärjestyksensä. Coral tarkasteli sitä heti erittäin kiinnostuneena siitä, mitä aineita heillä olisi ensimmäisenä vuonna. Hän löysi omasta lukujärjestyksestään loitsuja, taikajuomia, yrttitietoa, pimeyden voimilta suojautumista, tähtitiedettä, lentotunteja ja taikuuden historiaa. Eniten hän kiinnostui kuitenkin muodonmuutoksista, jota heillä olisi maanantaisin ja torstaisin rohkelikkojen kanssa.

Kamila näytti omaa lukujärjestystään Benille, joka huokaisi helpotuksesta vähän turhankin äänekkäästi. Sekä Coral, Alicia että Kamilakin toljottivat Beniä kysyvästi.

"Sitä vaan", Ben selitti, "että onneksi teillä on liemiä puuskupuhien eikä luihuisten kanssa. Juomamestari Kalkaros kun on aika puolueellinen."

"Harmi, että tänään on lauantai", Alicia huokaisi. "Olisin todella halunnut nähdä, millaisia tunteja täällä on. Varsinkin muodonmuutokset vaikuttavat kiinnostavilta."

"Niin minustakin!" huudahti Coral.

"Heh, teillähän näyttää olevan harvinaisen samanlainen maku!" Kamila kiusoitteli.

"Hei muuten", Alicia muisti äkkiä, "aiotko piirtää sen piirroksesi loppuun, Coral?"

"Ai sen!" Coralkin muisti. "Joo, voisin viimeistellä sen vaikka heti, kun me ollaan päästy takaisin oleskeluhuoneeseen! Pitää vain ensin päättää, missä me ollaan siinä kuvassa. Mitä te ehdotatte?"

Kumpikaan ei sanonut mitään. Coral oli huomaavinaan pientä häpeilyä kummankin kasvoilla. "Sanokaa vain, en minä naura", hän rohkaisi. Kamila ehti ennen Aliciaa.

"Minulla kävi mielessä muodonmuutosluokka, mutta se on varmaan typerä idea."

"Minä olin oikeastaan ehdottamassa samaa", Alicia tokaisi. "Mutta sinä saat ihan itse päättää, Coral. Piirrä ihan mikä tausta vain haluat."

"Muodonmuutosluokka kuulostaa oikeastaan aika hyvältä paikalta!" Coral sanoi. "Sitä pitää vain odottaa maanantaihin, mutta kyllä se on sen arvoista."

Tytöt söivät aamiaisen jutustellen ahkerasti keskenään ja Benin kanssa. Syötyään he lähtivät takaisin oleskeluhuoneeseen, missä Coral veti piirroksensa esiin. Hän sai asut viimeisteltyä, jonka jälkeen hän tunki sen takaisin arkkuunsa.

Tämän jälkeen tytöt lähtivät ulos katselemaan maisemia ja muutenkin tutustumaan Tylypahkaan. Oli kaunis päivä, aurinko paistoi puoliksi pilvettömältä taivaalta ja oli vielä kohtalaisen lämmin. Linnan ulkopuolella kasvavat metsät lainehtivat ruskassa näyttäen meripihkalta. Sisäpihalla oleskeli paljon kaikenikäisiä oppilaita jutellen keskenään. Tunnelma oli täynnä iloa.

Tytöt kävelivät järven rantaan. Siellä he istahtivat nurmikolle ja ihailivat vähän aikaa maisemaa. Järvi oli tumma ja suuri. Se näytti Coralista siltä, kuin siellä olisi voinut olla kokonainen uusi maailma satulinnoineen ja merenneitoasukkaineen. Hän hätkähtikin suuresti, kun Kamila huokaisi vain puoliksi tarkoituksella: "Saisinpa minäkin nähdä sitä vedenväkeä, mistä Ben puhui."

Sekä Coral että Alicia käänsivät katseensa järvestä Kamilaan ja toljottivat häntä kuin mitäkin mielisairasta. "Tarkoitatko, että tuolla oikeasti asuu joku?" Coral huudahti.

"Tietysti!" Kamila tokaisi. "Benin mukaan siellä on ainakin jättimustekala ja vedenväkeä. Isä vahvisti mustekalaväitteen, mutta vedenväestä hän ei tiennyt. Siellä kuitenkin on vedenväkeä, sillä se oli toinen koetus viime vuoden kolmi-velhoturnajaisissa."

"Ai missä?" kysyivät Alicia ja Coral yhteen ääneen. Kamila läimäytti käden otsaansa samaan tapaan kuin hänen ja Coralin ensitapaamisella.

"Te ette sitten ole perillä yhtään mistään", hän huokaisi ja kertoi kaiken mitä tiesi kolmivelhoturnajaisista: sen, että niitä pidettiin nykyään epäsäännöllisesti, että niihin osallistui aina Tylypahkan lisäksi kaksi muuta koulua, hän kertoi koetuksista ja mahtavasta palkinnosta, mikä niiden voittajaa kohtasi.

"Kuulemma viime vuoden turnajaiset olivat ensimmäiset ainakin sataan vuoteen. Ja niissä oli neljä kolmivelhoa!"

"Neljä?" ihmetteli Alicia. "Eikös niitä pitänyt olla kolme?"

"No piti, piti, mutta joku oli saanut huijattua pikaria jotenkin, niin se sylkäisikin neljä nimeä. Yhden jokaisesta koulusta plus Harry Potterin nimen."

Alicia kiinnostui heti ja kyseli Kamilalta jatkuvasti. Juttu olisi ollut Coralinkin mielestä kiinnostava, ellei hän olisi huomannut erästä asiaa Kamilan luennoidessa.

Vähän matkan päässä heistä istui joku yksin. Coral huomasi sen olevan se samainen tumma korpinkynsityttö, johon hän aiemmin oli kiinnittänyt huomiota. Tyttö katseli järvelle päin haaveilevan näköisenä, ikään kuin kaivaten jotain. Hänen kasvoillaan oli hieman surumielinen ilme. Siitä huolimatta, että hänen päällään ei ollut mitään kummallisempaa kuin kaapu ja kauttaaltaan mustat vaatteet, hän näytti hieman utuiselta ja salaperäiseltä. Jotenkin henkiolennolta.

Coral katsahti Kamilaa ja Aliciaa. He juttelivat keskenään niin innokkaasti, että tuskin huomaisivat, vaikka hän lähtisi vähäksi aikaa. Hän nousi varovasti ja lähti kävelemään kohti tyttöä.

Ensin hän haki näkösuojaa järven rannalla kasvavista puista. Hän ei halunnut, että tyttö huomaisi häntä ihan heti. Coralia ujostutti, mutta hän halusi silti puhua tytön kanssa, sanoa edes "hei". Miksi hän oli niin toivottoman ujo juuri tällaisissa tilanteissa? Hän kirosi itsekseen itseään ja omia rajojaan. Hänen olisi otettava itseään niskasta kiinni ja puhuttava tytölle.

Mutta mitä hän sanoisi hänelle?

Ihan mitä vaan, kunhan vain sanot jotain.

Mutta mitä jos hän ei haluaisikaan puhua? Entä jos hän suuttuu?

Coralin pään sisällä oli meneillään pahemmanlaatuinen kieputus. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä.

Lopulta hän sai päätettyä, ja käveli avoimesti ja tyynenä tyttöä kohti perhosia vatsassa. Hän seisoi aivan tytön takana jähmettyneenä luullen, että kohta antaisi ylen, ja sai kun saikin viimein sanottua sen sillä hetkellä kaikista vaikeimman sanan.

"Hei."

Tyttö säpsähti, kuin jokin lumous olisi äkkiä rauennut, ja kääntyi nopeasti Coraliin päin ponkaisten samalla seisomaan. Hän oli hiukan Coraliakin pitempi, ja nyt Coral huomasi, että hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän vaaleansiniset. Tyttö tuijotti Coralia pelästyneen näköisenä silmät levällään kuin kampelalla ja puristi itsestään vastauksen: "H-hei."

Tytön ääni oli hiljainen ja hiukan murtunut, mikä mietitytti Coralia hiukan. Tytön reaktio oli muutenkin ollut todella arvaamaton. Vielä enemmän Coralia ihmetytti se, miten pistävän tiiviisti tyttö tuijotti häntä suoraan silmiin. Äkkiä Coral tunsi itsensä idiootiksi ja alkoi sopertaa: "Anteeksi, jos häiritsin, kun tuota, se oli ihan ajattelemattomuutta, minä vain katselin, että sinä tuota, olet täällä ihan…"

Silloin tytön pelokkuus laimeni vähän, ja sen yli alkoi paistaa hämmentynyt uteliaisuus. Hän katseli Coralia hölmistyneen näköisenä ja sanoi hiljaa, mutta rohkeammin: "Ei se mitään…"

Coral katsoi tyttöä häpeillen. Samaan aikaan hän kuitenkin arvasi, että tyttö oli hänen tapaansa huono tekemään aloitteita, ja että tämä ymmärtäisi häntä kyllä. Siinä hän oli harvinaisen oikeassa.

"Tuota…" Coral aloitti. "Näin sinut yöllä, kun heräsit." Mahtavaa. Pitikin alkaa puhua juuri siitä. Erittäin järkevää.

"Ai…" tyttö sanoi. "Silloin. Ihmekös, kun minusta tuntui siltä, että en ollut yksin hereillä…"

Tosi kiva. Nyt joku vähän lieventävä tokaisu. "Mihin sinä heräsit?" Juu, piti sitten utelemaankin ruveta! Tosi mahtavaa.

Ihme kyllä tyttö ei vaivautunut kysymyksestä juuri minkään vertaa. Hän vastasi lyhyesti: "Uneni loppui. Herään silloin aina."

Tyttö painoi katseensa alas häpeillen ja jatkoi tuskin kuuluvasti: "Anteeksi, jos tunkeilin teidän asetelmaanne häiritsemään. Se oli ainoa vapaa sänky."

Coral huomasi äkkiä olleensa hiukan tahditon, kun oli mennyt kyselemään tuolla lailla edes nimeään ilmoittamatta. "Ei se mitään. Minä olen muuten Coral Heather, tulin ekaluokalle eilen. Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

Tyttö nosti katseensa takaisin Coralin silmiin ja sanoi: "Minä olen Crystal Jones. Olen myös ekaluokalla."

Ja ensimmäistä kertaa Coral näki tytön hymyilevän. Vaikka hänen hymynsä olikin ujo ja pieni, se oli hämmästyttävän kaunis. Ikään kuin hänen ympärillään olisi leijaillut kristallinen sädekehä. Se oli kieltämättä Coralista outo tuntemus, varsinkin, kun Crystal oli muuten niin tummanpuhuva vaatetuksineen ja värjättyine hiuksineen.

"Oletko muuten noin, tuota, tumma ihan tarkoituksella?" Coralin oli pakko kysyä. Crystal alkoi hipelöidä hiuksiaan hermostuneesti.

"Kyllä. Se on minun tyylini. Pidän siitä, viihdyn siinä ja olen sinut sen kanssa. Mutta luulen, että muut hieman vieroksuvat sitä."

Coralin mielestä mustat vaatteet oikeastaan sopivat Crystalille. Olihan pelkkä tumma pukeutumistyyli kieltämättä aika epäoikeudenmukainen syy tulla vältellyksi. Hän kertoi ajatuksistaan Crystalille, joka vastasi vain: "No, onhan se niinkin."

Crystal istuutui takaisin paikalleen ja katseli taas hiljaa järvelle. Coral istuutui tämän viereen. He katselivat vähän aikaa järven tyyntä pintaa ja sen takana nousevaa metsää. Hetki oli taianomainen. Aivan kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin hän, eikä mitään muuta kuin tämä järvi. Coral tunsi itsensä todella suureksi, mutta samaan aikaan hyvin pieneksi.

"Kuinka iso perheesi on?" Crystal kysyi havahduttaen Coralin taas tähän maailmaan. Coral hämmentyi kysymyksestä, joka oli esitetty niin muina miehinä.

"Minulla on isä ja äiti, molemmat jästejä."

"Onko sinulla sisaruksia?"

"Ei ole", Coral vastasi. "Toivoisin kuitenkin, että minulla olisi isoveli tai isosisko."

"Etkä toivo", Crystal töksäytti. Coral tuijotti häntä pöllämystyneenä, mikä sai Crystalin tarkentamaan: "Et siis ainakaan sellaista isosiskoa, millainen minulla on."

"Millainen isosiskosi sitten on?" Coral kysyi.

Crystal painoi happaman katseensa maahan. "Fiona on minua kahdeksan vuotta vanhempi. Sekä isä että äiti lellivät häntä. Hän on muka minua parempi tyttö."

Coral oli hiukan yllättynyt tytön sisällä selvästi kiehuvasta tunnevyörystä ja siitä, miten tämä kuitenkin pystyi pitämään sen kaiken sisällään. Hän ihaili tämän järkkymätöntä itsehillintää.

Samalla hän tunsi myötätuntoa Crystalia kohtaan ja mietti uudestaan omaa asemaansa perheen ainoana lapsena. Coral halusi sanoa jotain, mikä olisi parantanut Crystalin mieltä, mutta ei keksinyt parempaa kuin: "Jos haluat, voit tulla juttelemaan joskus. Siis jos haluat." Crystal vastasi Coralille harvinaisella hymyllään.

"Coral! Mihin sinä hävisit?"

Huuto havahdutti Coralin muistamaan, että oli tullut tänne alun perin Kamilan ja Alician kanssa ja että hän oli lähtenyt paikalta ilmoittamatta mitenkään. Hän katsoi Crystalia silmiin ja sanoi: "Minun pitää varmaan mennä, ystäväni odottavat. Me nähdään varmaan vielä, eikö vain?"

"Nähdään", Crystal vastasi. "Pidän mielessäni sen, mitä sanoit juttelemisesta."

A/N: Juu... Siinä se sitten oli. Oli se ainakin kolmanneksen muita pidempi, uskokaa pois. Katsotaan, ehdinkö viikon sisään postaamaan toisenkin kappaleen.

Nähdään taas! (poks)