A/N: Hei taas!

Anteeksi, anteeksi, anteeksi, kun en ole päivittänyt ikuisuuteen. Mulla on tällä hetkellä tosi hankala tilanne koneiden kanssa: ainoa nettikone, jota voin käyttää tähän tarkoitukseen tällä hetkellä, on äiskän läppäri... No mutta, tässä tämä kauan odotettu luku 14! Olkaa hyvät!

Luku 14: Tuskallista monella tapaa

Heti seuraavana aamuna Crystal ja Alicia huomasivat sekä Coralin että Kamilan kämmenselässä naarmuuntumia. Molemmilla oli sama teksti: Coralilla kulmikas ja tiivis ja Kamilalla pyöreä ja selkeä 'En saa loukata opettajia'.

"Mutta…" Alicia huomasi, "tuohan on sinun käsialaasi, Coral!" Coral pystyi vain nyökkäämään. Jäljet olivat punaiset, verestävät ja vietävän kipeät. Kamila näytti tuntevan samoin, sillä hänen kasvoistaan erotti hiukan tumman ihonvärin takaakin häivähdyksen tuskan punaa. Lisäksi Kamilan silmät vetistivät. "Minä vihaan Pimentoa", hän vuodatti. "En meinannut saada edes nukuttua, ja vain tämän takia!"

Coral taas pysyi hiljaa eikä voivotellut asiaa ääneen. Tehty mikä tehty, sitä ei voinut enää muuttaa miksikään, ei vaikka kuinka paljon haluaisi. Se oli yksi elämän tosiasioista, joita ei olisi halunnut olla olemassakaan. Eikä se todellakaan ollut omiaan poistamaan Coralin muistoja kesän painajaismaisesta pettymyksestä.

Vaikka hän katui hieman, että oli jatkanut keskustelua Kamilan kanssa, hän ei kuitenkaan suostunut murtumaan Pimennon auktoriteetin alla. Se akka käytti valtaansa pahalla tavalla väärin. Se paistoi läpi. Coral oli varma, ettei ollut ainoa tässä koulussa, joka ajatteli niin. Hän oli myös varma, ettei ollut ainoa, joka ei antaisi hänelle periksi.

Mille Coral sitten antaisi periksi, olisi sitten ihan eri juttu. Tämän kaiken keskelläkään kesäinen ei antanut hänelle hetken rauhaa. Hän kamppaili jatkuvasti masennusta vastaan, eikä ollut enää varma, pysyisikö voitolla.

Ensimmäinen tunti sinä päivänä oli loitsujen kaksoistunti, mikä lievensi hänen pahaa oloaan ja katkeruuttaan hieman. Hän oli ollut aiemmin syksyllä ryhmässään ensimmäisten joukossa, jotka olivat oppineet lennättämään esineitä, eivätkä loitsut muutenkaan tuntuneet niin hankalilta. Niitä oli oikeastaan hauska tehdä.

Coral miettikin aina itsekseen, kuinka paljon hyödyllisempiä Lipetitin loitsutunnit olivat Pimennon pimeyden voimilta suojautumisen tunteihin verrattuna. Täällä sai harjoitella loitsuja sille varattuna aikana suht vapaasti. Coral ei käsittänyt, miksei "taikaministeriön hyväksymä opetussuunnitelma" sisältänyt ollenkaan käytännön harjoitusta.

Sekin teki tunneista hauskemman, että aina välillä joku tunaroi loitsussaan aika pahasti, ja seuraukset olivat jotain todella omituista. Kaiken lisäksi Kamila oli useimmiten se, jonka loitsut menivät pieleen. Onneksi hän oli kuitenkin niitä ihmisiä, jotka osasivat nauraa itselleen, ja joka kerta Kamilan munatessa koko ryhmä sai hyvät naurut.

Tätä loitsutuntia vain varjosti jatkuva kirvely kämmenselässä. Se haittasi hiukan työskentelyä, ja vielä ärsyttävämmäksi sen teki se, että sitä sattui ja kutitti samaan aikaan. Coralin teki jatkuvasti mieli raapia naarmua, mutta hän tiesi, että se sattuisi. Luultavasti Kamila tunsi samoin, koska Coral huomasi hänen kasvoillaan olevan irvistyksen, joka ei ottanut hälvetäkseen.

Toisaalta siinä, missä Coral osasi loitsut paremmin kuin Kamila, Kamila pärjäsi paremmin yrttitiedossa. Ei Coralkaan ollut mikään kävelevä katastrofi, mutta Kamila tuntui muistavan paremmin niillä tunneilla opitut asiat, mikä oli hänen taustansa huomioiden aika yllättävää. Kamilalle kaiken maailman varret, lehdet ja juuret ja niiden käyttötarkoitus tuntuivat olevan melkeinpä itsestäänselvyys, vaikka hän oli asunut koko elämänsä jonkin näköisissä kaupungeissa.

Hänen ensiluokkalaisen tietonsa eivät kuitenkaan riittäneet kirvelyn parantamiseen, joten yrttitiedon tunnin lopuksi Kamila kysyi professori Versolta, olisiko hänen ja Coralin haavoihin minkäänlaista hoitokeinoa.

"Pelkäänpä", professori Verso sanoi myötätuntoisesti, kun näki lauseen heidän kämmenselissään, "etten pysty auttamaan teitä. Voisitte kysyä professori Kalkarokselta, jos hän tietäisi jotain, joka auttaisi."

Kamila katsahti Coraliin, ja hänen ilmeestään Coral tiesi, että he molemmat ajattelivat samoin.

Yhtä hyvin Verso olisi voinut käskeä painumaan hornan tuuttiin.

Sinäkin iltana heillä molemmilla oli jälki-istuntoilta. Sieltä palattuaan Kamila jatkoi Pimennon mollaamista, mutta Coral ei tälläkään kertaa yhtynyt siihen. Hänen teki mieli kertoa tästä kaikesta isälleen ja äidilleen, ja juuri niin hän aikoi tehdä. Hän ilmoitti muille menevänsä makuusaliin, ja siellä hän istahti ikkunalaudalle, repäisi piirustuslehtiöstään arkin ja alkoi kirjoittaa toista kirjettään.

Hei, äiti ja isä!

Anteeksi, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sain teidän kirjeenne jo muutama viikko sitten, mutten ole ehtinyt vastata. Koulussa on aika kiireistä, mutta ihan mukavaa. Kiitos kysymästä. Olen oppinut jo lennättämään esineitä! Loitsutunnit ovat kivoja, mutta pimeyden voimilta suojautumisesta en pidä ollenkaan. Olisihan se muuten varmaan ihan kiinnostavaa sekin, mutta meillä on kamala opettaja. Hän luettaa meillä koko ajan vain teoriaa, eikä me päästä loihtimaan ollenkaan. Kaiken lisäksi hän on epäreilu ja ihan liian tiukka. Hän antoi minulle ja Kamilalle viikon ajaksi jälki-istuntoa vain sen takia, että keskustelimme lapuilla! Hän pistää meidät kirjoittamaan "En saa loukata opettajia" kämmenselän läpi! (Kerron tästä tarkemmin myöhemmin.) Haluaisin oikeastaan olla jo siellä, minulla alkaa olla jo vähän koti-ikävä. Tulen joululomalla kotiin, melkein kaikki muutkin menevät kotiinsa viettämään joulua. Yritän kirjoittaa jatkossa useammin. Nähdään lomalla!

Coral tarkasti, että kirjoitus oli selkeää luettavaa ja että asiat oli sanottu oikealla tavalla. Sitten hän pisti paperin kirjekuoreen, kirjoitti siihen osoitteensa ja sinetöi sen. Hän lähettäisi sen vasta viikonloppuna. Riesun viesti aiemmin syksyllä oli mennyt perille.

Syvä huokaisu kaikui makuusalissa. Coral katseli vuoroin kämmenselkäänsä ja ikkunasta ulos sivellen naarmuuntumia. Hänen mieleensä nousi jälleen kerran ajatuksia siitä, mitä olisi voinut käydä kesäisen jälkeen.

Jos hän ei olisi tavannut Kamilaa, hän ei olisi koskaan saanut tuota lausetta kämmenselkäänsä. Hänen ei olisi koskaan tarvinnut kestää noita luihuisia, ja vielä vähemmän sitä Lynnbergin ääliötä. Kuinka onnellisen tietämätön hän olisikaan ollut heidän olemassaolostaan.

Toisaalta hän ei olisi ehkä nähnyt Aliciaa enää kertaakaan elämänsä aikana. Hän olisi joutunut kestämään Madeleinea ja Kathyä ihan yksin, eikä hän olisi tavannut Crystalia. Hänellä ei olisi koskaan ollut näin hauskaa vain kavereiden kanssa. Hän olisi luultavasti surrut epäonneaan koko nuoruutensa.

Ajatus puistoon kävelemisestä tuona elokuun päivänä oli ollut suuri, katkeransuloinen onnenpotku, jota ilman hän ei olisi nyt täällä, opiskelemassa taikuuden eri osa-alueita. Jokaisessa pilvessä oli tosiaan hopeareunat. Joskus vain tuntui, että tässä tapauksessa kyseessä oli hopeaharkko, jonka ympärillä leijaili sankka sumu.

Muut oleskelivat vielä huoneen puolella, ja makuusaliin asti kantautui iso naurunremakka. Kun Coral ei keksinyt mitään muutakaan tekemistä, hän nousi ikkunalaudalta ja käveli oleskeluhuonetta kohti. Kulkiessaan hän ei pystynyt keskittämään ajatuksiaan kunnolla mihinkään tiettyyn asiaan.

Hän kuitenkin kuulosteli remakkaa aika tarkasti. Millehän kaikki oikein nauroivat? Hän ei tunnistanut yhtäkään nauruääntä. Suurin osa kuulosti olevan vähän vanhempia poikia. Hän kysyisi muilta, mikä oli niin hauskaa, kun pääsisi muiden luo.

Hän kuitenkin pysähtyi ovensuun taakse, kun kuuli muiden puheet.

"…Minusta tuntuu, ettei hän ole ihan täysjärkinen."

"Kamila! Ei noin saa sanoa, ethän sinä edes tunne häntä kunnolla!"

"Mutta silti. Hänellä on joskus ihan omituisia juttuja. Ei niistä ota selvää, ellei itsekin ole vähän tärähtänyt."

Mitä ihmettä? Coral ajatteli. Puhuivatko he hänestä? Hän jäi oviaukon taakse kuuntelemaan näkemättä suoraan oleskeluhuoneeseen.

"Sano sinäkin jotain, Crystal."

"Niin no, kieltämättä kun näin hänet ensimmäistä kertaa, hän oli vähän höynähtäneen näköinen. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi vähäjärkinen. Mutta on hän kieltämättä vähän outo."

Sinäkin, Crystal?

"Outo? Ei se ole tarpeeksi hyvä sana kuvaamaan. Haha, siinä pitäisi olla oudon lisäksi jotain liian vilkkaasta mielikuvituksesta, omituisesti kaukaisuuteen tuijottavista silmistä ja hassusta puhetavasta. Mitä tuumitte? Alicia?"

"No joo, kieltämättä nuo pitävät kyllä paikkansa. Hän on tuota kaikkea. On hän kyllä varmasti enemmänkin."

Coral ei pystynyt kuuntelemaan enempää. Hän juoksi takaisin makuusaliin uuden naurunremakan kajahtaessa ilmoille. Ajattelivatko kaikki hänen ystävänsä, joita hänellä täällä oli, hänestä oikeasti noin? Eivät he olleet voineet puhua hänestä. Ei Alicia koskaan puhuisi hänestä tuolla tavalla. Ei Crystalkaan vaikuttanut ensi näkemältä miltään selkään puukottajalta. Kamilaakin hän oli pitänyt ystävänään.

Samalla hän tiesi, että kaikki täsmäsi. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, eikä hän voinut kieltää sitä, että katseli välillä kaukaisuuteen poissaolevasti. Oliko hän todella ollut niin omituisen näköinen, kun hän ensi kertaa tapasi Crystalin? Entä puhuiko hän oikeasti hassulla tavalla?

He pitivät häntä omituisena. Hänen ainoat ystävänsä pitivät häntä omituisena.

Coral lysähti Alician sängylle kädet kasvojensa peittona. Kurkussa tuntui taas pala, jota ei saanut nielaisemalla pois. Hänen kasvonsa alkoivat punottaa, ja kyyneleet virtasivat poskia pitkin tummansiniselle hameelle. Eikö hän löytäisi koskaan oikeita ystäviä? Oliko hänet tuomittu elämään yksinäisyydessä?

Päivä oli ollut aivan liian pitkä ja aivan liian tuskallinen, eikä vain yhdellä tavalla. Hitaasti hän nousi ylös ja vaihtoi vaatteensa yöpukuun. Häntä ei enää todellakaan huvittanut mennä oleskeluhuoneeseen. Hän tunsi olonsa petetyksi. Hänen parhaat ystävänsä, joita hänellä oli koskaan ollut ja tulisi koskaan olemaankaan, eivät pitäneet häntä täysijärkisenä.

Hän menisi nyt nukkumaan, vaikka olikin vasta ilta.

Itkisi itsensä jälleen uneen.

Vieraassa paikassa.

Yksin.

A/N: Oijoijoi... En totisesti haluaisi olla Coralin asemassa juuri nyt... Jotenkin näiden kirjoittaminen on vain niin hauskaa...

Kommentoikaa, olkaa niin kilttejä! Olisin todella ilahtunut ja kiitollinen! Tähänkin mennessä ainoa, joka on minun kirjoituksiani kommentoinut, on Dark Chocolate Alchemist. (Toivottavasti tällä kertaa kirjoitin oikein ;-) ) Kiitos, thank you, danke schön, grazias, merci, arigatoo ja kaikilla muillakin kielillä kiitos sinulle siitä!

Katsotaan, milloin pukkaa seuraavaa lukua... Tällä kertaa todella yritän saada sen valmiiksi vähän joutuisammin. Nähdään taas! (poks)