A/N: Hei taas (pitkästä aikaa!)
Eihän tästä tule yhtään mitään... En edes viitsi pyytää anteeksi tämän kappaleen pitkää odottamista, kun niin monta kertaa olen sen jo tehnyt. Mutta jospa tilanne helpottuisi vähän nyt, kun olen saanut oman kannettavan, jonka voi kytkeä nettiin, niin ei tarvitse niitä tiedostoja ladata tikulle ja nettikoneelle ja sitten vasta tänne... Mutta, enempiä lörpöttelemättä, viidestoista luku!
Luku 15: Hämmennyksen ilta
Marraskuinen ilta pimeni Heatherin perheen talon ympärillä. Oli synkän pilvistä, kun Ralph ja Yvonne istuivat sohvalla katsoen seuraamaansa saippuasarjaa. Aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin Coral oli saanut kirjeen velhokoulusta. Tällä kertaa Coral vain ei istunut heidän välissään. Tällä kertaa Ralphin käsivarsi oli Yvonnen eikä Coralin olkapäällä. Tällä kertaa ei kuulunut haukotuksia kymmenen minuutin välein.
"Hän ei ole kirjoittanut taas vähään aikaan", Yvonne sanoi hiljaa.
"Eipä ole tainnut", Ralph vastasi. "Ei hän tosin mikään ahkera kirjoittaja ole muutenkaan. Tuskin meidän kannattaa huolestua."
Viimeisen kolmen kuukauden ajan Heathereillä oli ollut paljon tavanomaista rauhallisempaa. Coralin poissa ollessa Yvonnella ei ollut päivisin muuta seuraa kuin astiakaappi, pölyimuri ja kahvikuppi. Toisaalta, kun Ralph tuli illalla kotiin, hänellä oli enemmän aikaa hänelle, kun ei ollut pirteää pikkutyttöä kotona juttelemassa innokkaasti isälleen.
Kaikki tämä vapaa-aika sai Yvonnen kuitenkin miettimään, mitä kesällä oikeastaan oli tapahtunut. Jotenkin hän oli ollut kuin mikäkin viilipytty, kun ei ollut järkyttynyt asiasta yhtään sen enempää. Aivan kuin hän olisi alitajuisesti odottanutkin sitä hetkeä.
Kaiken tämän keskellä hän oli huomannut, kuinka vähän hän loppujen lopuksi tunsi tytärtään. Hän ei esimerkiksi osannut arvata hänen reaktiotaan kirjeeseen. Hän oli olettanut, että Coral olisi jotenkin sysännyt sen syrjään tai mennyt lukkoon. Sen sijaan hän otti sen vastaan suurella riemulla, joka oli loistanut hänen silmistään. Se hämmensi Yvonnea.
Sokerina pohjalla oli se Wolfin tyttö. Jollain käsittämättömällä tavalla hän tuntui jotenkin etäisesti tutulta. Kuten hän oli kesällä sanonut, hän ei muistanut tavanneensa ketään Wolf-nimistä koskaan aiemmin, mutta kun asiaa mietti tarkemmin, nimessä oli jokin tuttu kaiku. Siinä oli tosiaan jonkinlainen koira haudattuna.
"Olet mietteliään näköinen."
Yvonne havahtui. "Anteeksi, sanoitko jotain?"
Ralph huokaisi. "Olet mietteliään näköinen, Yvonne. Et kai ole turhaan huolissasi Coralista?"
"En tiedä… Voi Ralph, kun minä en tiedä, miten suhtautua tähän. Tämä kaikki vaikuttaa niin oudolta ja niin tutulta samaan aikaan. Aivan kuin tietäisin, mistä on kyse, mutten osaa yhdistellä palasia oikein. Aivan kuin minulla olisi kaikki palaset, mutta osa olisi jotenkin piilotettu. Ymmärrätkö ollenkaan?"
"Tajuan kyllä, mitä yrität sanoa, mutta täytyy kyllä myöntää, etten osaa kuvitella moista. Et siis tiedä ollenkaan, mistä se voisi johtua?"
Yvonne naurahti surkeasti. Juuri tällaisena hetkenäkö Ralph piti sopivana alkaa esittää psykiatria?
"No en. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä se voisi johtua."
Hiljaisuus laskeutui parin ylle. Ei kuulunut kuin television ääniä.
Yvonne muisti jostain syystä Coralin kaulakorun. Sen, minkä Ed-vaari oli antanut tälle eläessään. Hän yritti muistella, millainen se oli. Coral oli arvatenkin ottanut sen mukaansa Tylypahkaan, joten Yvonne ei voinut kaivaa sitä esiin. Hän muisti siitä kuitenkin jotain.
Hopeinen. Tähden muotoinen. Höyhenkaiverrus.
Coral oli kysynyt höyhenen merkitystä. Ed oli sanonut hänen ymmärtävän, kun oli valmis. Silloin Yvonne oli ajatellut heillä olevan joku pikku salaisuus, kuten yleensä isovanhemmalla ja lapsenlapsella on. Hän oli vain hymyillyt vierestä.
Nyt Ed oli kuollut, eikä häneltä voinut enää kysyä, mitä hän oikeasti tarkoitti. Yvonne ikävöi kasvatusisäänsä kovasti. Ennen he olivat aina käyneet vierailulla heillä viikonloppuisin, mutta nyt Lena poti suruaikaa, eikä Yvonne tohtinut häiritä häntä. Lena kun oli niin herkkä ja tunteellinen.
Yvonne muisti elävästi sen hetken, kun hän ja Lena olivat menneet tunnistamaan Edin. Pressun alta olivat paljastuneet epäilemättä hänen ystävälliset ja juovikkaat kasvonsa, kylminä ja ilmeettöminä. Hänen vaaleansiniset silmänsä olivat olleet auki ja katselleet tyhjää. Hän oli tuonut Yvonnen mieleen aaveen, ja Lena oli ulvaissut hänen vieressään kauhistuneena. Yvonne oli jähmettynyt paikalleen järkyttyneenä ja sanonut vain: "Hän se on."
Ed oli viety pois, ja hän ja Lena siirtyivät kahvilan puolelle. Lena oli itkenyt vuolaasti, ja Yvonne oli yrittänyt rauhoittaa tätä. Lenan kädet olivat tärisseet, kun hän oli viimein vähän rauhoittuneena hörppinyt kahviansa. Hän oli sanonut Yvonnelle: "Eikä hän koskaan saanut nähdä tyttärentyttärensä kehittyvän ja menestyvän." Sitä oli seurannut pari ristimerkin tekoa ja äänetön aamen.
Yvonnen silmistä alkoi vuotaa kyyneliä, kun hän muisteli. Edmund Thorne oli ollut viisas ja oikeudenmukainen mies ja ihana isähahmo. Hän oli välittänyt perheestään niin paljon, ja olisi tehnyt mitä vain, ettei kellekään sattuisi mitään pahaa.
Coral oli samantapainen: ei kestänyt sitä, että jotakuta hänen läheisistään olisi loukattu. Ehkä osittain siksi hänellä ja Edillä oli aina ollut niin paljon yhteistä puuhaa. He olivat olleet samanhenkiset, eikä heille tullut juuri koskaan kinaa.
Edistä poiketen Coral ei aina kuitenkaan harkinnut tekojaan ja sanojaan ihan loppuun asti, mikä teki hänen suojeluvietistään aika vaarallisen. Hänellä oli muutenkin vähän räiskyvä temperamentti, eikä hänestä koskaan tiennyt, mitä hän aikoi tehdä seuraavaksi. Se saattoi olla välillä pelottavaakin. Jopa Yvonne pelkäsi häntä välillä sen vuoksi.
Juuri sen takia, ettei Yvonne aina tiennyt, miten Coral reagoisi joihinkin tilanteisiin, hän ei ollut vielä kertonut Coralille, etteivät Thornet olleet hänen biologiset vanhempansa. Hän ei halunnut julki, että oli ollut ottotytär, eikä halunnut kertoa kenellekään, mitä oli tapahtunut aikaisemmin hänen elämässään. Edes Ralph ei tiennyt siitä mitään.
"Hei, oletko ihan kunnossa? Ei kai Deanin ja Jenniferin sovinto nyt ihan noin liikuttava ole?"
Kyllä Ralphkin osasi sitten tunkea vitsiä joka paikkaan. "Ei nyt sentään", Yvonne sanoi pyyhkien kyyneliä apeasti silmistään. "Muistelin vain isää. Coralkin tuli niin hyvin toimeen hänen kanssaan."
Ralph syleili Yvonnea hellästi. "Kyllä se siitä. Usko pois. Ajan myötä kaikki kääntyy kyllä hyväksi."
"Eikä käänny", Yvonne sanoi ja irrottautui Ralphin otteesta. "Häntä ei saada enää takaisin. Me olisimme tarvinneet häntä vielä, hän ei olisi saanut lähteä vielä."
"Mistä sinä oikein puhut?" Ralph kysyi hämmentyneenä.
Yvonne meni lukkoon. Hän oli sanonut liikaa. Mitä hän voisi enää sanoa kuulostamatta valehtelijalta?
Ralph huomasi kumppaninsa äkkinäisen kireyden. "Hei, mikä on vialla?"
"Ei mikään", Yvonne vastasi vähän liian nopeasti.
"Salailetko sinä jotain?"
Yvonne ei vastannut. Olo alkoi olla epämukava. Hän ei todellakaan halunnut paljastaa liikoja menneisyydestään, ei edes Ralphille.
Jakso loppui juuri sopivasti Yvonnen onneksi, eikä televisiosta varmaan tulisi mitään muuta sinä iltana. "Taidan käydä pienellä kävelyllä", hän sanoi. "Tarvitsen vähän raitista ilmaa." Hän nousi sohvalta ja oli jo lähtemässä ulos takki päällään ja huppu päänsä peittona.
Ralph pani yllättäen vastaan. "Hetkinen, et vastannut vielä kysymykseeni. Mitä salattavaa sinulla oikein on, kun et voi puhua siitä?"
"Älä nyt ala. Ei minulla ole mitään kamalan tärkeää salattavaa."
"Ei oikein vaikuta siltä."
Yvonnelta alkoivat palaa käämit. "Mitä väliä sillä on? Kaikilla on omat salaisuutensa, joita ei haluta kenenkään tietoon. Varmasti on sinullakin. Joten, miksi minulla ei saisi olla?"
"Yvonne, rauhoitu." Ralphkin alkoi menettää malttiaan. Sen saattoi huomata jo äänensävystä. "Minulla on omat syyni kysellä asioista, joista en voi olla varma."
"Mitä, minkälaisia luurankoja oikein luulet minulla olevan kaapissa?"
"En minä luule mitään, haluan vain tietää, mikä voi painaa niin paljon, ettei siitä voi puhua."
"Se on minun oma asiani, eikä kuulu sinulle!"
"Kuuluu sikäli, että olen aviomiehesi!"
Nyt Yvonne ei kestänyt enempää. "Ole jo hiljaa ja anna minun elää omaa elämääni omine muistoineen ja asioineen!" Tuon huudettuaan suoraan Ralphin naamaa päin hän syöksyi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Mikä ihme siinä on, ettei minuun voi luottaa, Yvonne ajatteli juostessaan pimeää katua pitkin. Hän ei todellakaan halunnut Ralphin eikä Coralin tietävän hänen olevan ottotyttö. Vielä vähemmän hän halusi heidän tietoonsa sitä kamalaa tapahtumaa, joka varjosti koko hänen menneisyyttään.
Juostuaan hengästymiseen asti Yvonne viimein pysähtyi. Siinä samassa hän tajusi käyttäytyneensä äsken äärimmäisen lapsellisesti. Oliko siinä nyt loppujen lopuksi mitään ihmeellistä, jos Ralph oli kiinnostunut hänen asioistaan? Millainen huuto syntyikään, ja miten mitättömästä asiasta.
Ulkona oli kylmä, vaikkei tuullutkaan paljoa. Yvonnen silmistä alkoi vuotaa katkeria kyyneleitä. Hänen oli pakko palata kotiin ja pyytää anteeksi.
Äkkiä joku hänen lähellään rääkäisi. Yvonne pelästyi ja yritti hätääntyneenä löytää äänen aiheuttajaa. Hän huomasikin lopulta vähän matkan päässä itsestään vaalean lehtopöllön, jolla oli kirje nokassaan. Se tuijotti suoraan Yvonnea silmiin, keinui siinä paikallaan lyhtypylvään nokassa melkein houkutellen häntä luokseen.
Se oli mitä kummallisin tilanne. Yvonne ei ymmärtänyt pöllön käytöstä. Ainakin ne, joita heille oli tullut kesällä, olivat tulleet kiltisti luokse ja antaneet kirjeen ilman suurempia ongelmia. Eivät ne olleet valinneet itselleen tuollaista paikkaa, ja vielä vähemmän ne olivat kiusoitelleet vastaanottajaa.
Yvonne katseli ympärilleen. Ketään muutakaan ei ollut näkyvissä. Hänelle se kirje oli. Hän oli varma siitä. Hän kuivasi kyyneliään, juoksi lampun juureen ja yritti maanitella sitä alas.
Pöllö ei näyttänyt tajuavan vinkkiä vaan lennähti röyhkeästi toiselle lampulle vähän kauemmas. No johan on, kummasteli Yvonne ärtyneenä. Ihan kuin sillä olisi ollut joku omituinen kammo tai allergia, tai sitten Yvonnessa oli jotain mikä sai pöllön hylkimään häntä samannapaisten magneettien tavoin. Hän asteli toistamiseen lampun juurelle ja houkutteli sitä alas.
Näemmä pöllön päässä oli ruuveja löysällä, koska se lensi taas kauemmas pimeälle sivukujalle. Nyt Yvonnelta loppui kärsivällisyys. Hän käveli turhautuneena kujan alkupäähän, ja huppu melkein putosi hänen päästään. Hän näki pöllön istuvan parvekkeen kaiteella pyöritellen päätään. "Nyt tulet alas sieltä, senkin kana-aivo!" hän huusi vihaisesti.
"Ei tarvitse huutaa. Herätät asukkaat."
Yvonne hätkähti ja kääntyi nopeasti äänen suuntaan. Pimeälle puolelle kujaa oli ilmestynyt muutaman metrin päähän hänestä tumma mies. Kadulta loistavat lamput valaisivat hennosti hänen kasvonsa, joita Yvonne ei tunnistanut. Hupun ansiosta mies ei erottanut Yvonnen kasvoja, koska valo tuli suoraan hänen takaansa.
Mies vislasi yllättäen sormiensa välistä, ja pöllö hypähti kaiteelta ja liisi hänen käsivarrelleen. Yvonne katseli pöllämystyneenä, kuinka mies irrotti kirjeen sen nokasta, katseli kuorta vähän aikaa ja ojensi sen sitten Yvonnelle. Pöllö keikutteli päätään miehen käsivarrella melkein ilkkuvan näköisenä.
Yvonne otti kirjeen epäröiden, jolloin pöllö katsoi tehtävänsä olevan tässä, rääkäisi ja lehahti taivaan tuuliin. Kun se oli kadonnut näkyvistä, Yvonne käänsi katseensa siitä hämmentyneenä miehen sinisiin silmiin. Mies katsahti kirjettä merkityksellisesti, aivan kuin kehottaen ääneti lukemaan sen.
Kun Yvonne alkoi tutkia kirjettä, hän huomasi kuoressa Coralin tiivistä ja kulmikasta käsialaa. Sen oli pakko olla kirje häneltä, Yvonne tajusi. Hän avasi kuoren ja luki, kuinka Coral kertoi opettaja Pimennosta, joka oli antanut hänelle ja Wolfin tytölle epäreilusti jälki-istuntoa. Hän hymyili lukiessaan, kuinka Coral jo kaipasi heitä, ja nosti katseensa kiittääkseen miestä avusta.
Mies oli kuitenkin jo kadonnut.
A/N: Siinäpä tämä. Jouduin muuttamaan tätä muutamaan otteeseen, lisäämään ja muokkaamaan. Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi Coralin äidin näkökulmasta. Olen suunnitellut tätä tarinaa jo aika pitkälle, ja myöhemmin saamme tietää, mitä Yvonne oikein salaa kaikilta.
Kommentoikaa, ei se ole niin vaikeaa. Olisin oikeasti todella otettu! ;-)
Mutta, minäpä taidan taas kadota. Nähdään toivottavasti pian! (poks)