A/N: Terve taas!
Sainpas tämänkin tänne... On ollut vähän menoa nyt kesälomalla. Ei ole ollut paljoa aikaa kirjoittamiseen. Mutta tässä tämä nyt on. Uusi luku Coral Heatherin tarinaan. Vaihdoin takaisin Coralin näkökulmaan. Pääsee taas juoni vähän eteenpäin. Olen miettinyt ja miettinyt tätä, ja vihdoin tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Jospa nyt kirjoittaminen alkaisi sujua vähän helpommin.
Mutta ei siitä sen enempää. Uusi luku, olkee hjuvat.
Luku 16: Tähtiriipus
Päivät kävivät yhä kylmemmiksi. Tylypahkan maille oli satanut lunta jo pariin otteeseen, muttei niin paljoa, että maa olisi aivan valkoinen. Näytti kuitenkin siltä, että he saisivat valkean joulun, olihan joulukuu saapunut. Joulunodotus näkyi ja kuului linnan käytävilläkin. Meni minne tahansa, ei voinut välttää puheita joululomasuunnitelmista ja tuskailuja joululahjojen hankkimisesta. Päivisin makuusalit olivatkin ainoat huoneet, joissa ei joulu kuulunut.
Juuri siksi Coral vietti nykyään makuusaleissa suuren osan vapaa-ajastaan. Hän istuskeli sängyllään, mietiskeli, luki kirjoja ja piirsi lehtiöönsä. Kaikki muut kuljeskelivat pitkin koulun maita. Hänen ei tehnyt mieli.
Salakuuntelujupakasta seuraavana aamuna Coral oli herännyt muita aikaisemmin. Hän oli miettinyt itsekseen, oliko sittenkin ylireagoinut. Eihän hän ollut täysin varma, puhuivatko he juuri hänestä. Sitä paitsi, oliko se nyt niin hirveää, että on omituinen?
Ei olisi, jos olisi järjissään. Eivätkä muut vaikuttaneet pitävän häntä enää täysin järkevänä. Se oli näkynyt silloinkin, kun he olivat oppitunneilla tai yhdessä oleskeluhuoneessa. Alicia ja Kamila olivat toki oleskelleet jo pitemmän aikaa keskenään, mutta nyt Crystalkin alkoi vetäytyä loitommas Coralista. Hän ei enää jutellut senkään vertaa Coralin kanssa kuin aikaisemmin.
Nyt kokonainen viikko myöhemmin Coral makasi taas sängyllään ja pyöritteli kaulakoruaan sormissaan. Kaikesta huolimatta Coral ei ollut lopettanut sen pitämistä. Mäntysauva nökötti hänen korvansa takana valaisten riipusta. Aurinko oli jo laskenut, vaikka kello ei ollut vielä kuuttakaan.
Tuo tähti oli ainoa asia, joka enää muistutti häntä Ed-vaarista. Vasta nyt hän alkoi huomata riipuksen todellisen kauneuden. Tähden sakarat eivät olleet aivan terävät, vaan niitä oli tylpistetty hitusen. Hopeassa kiiltävä kaiverrus oli tarkasti tehty, viillot olivat pitkiä ja ohuita. Höyhen muistutti pikemminkin hentoista untuvaa kuin höyhentä.
Riipusta katsellessaan Coralista alkoi tuntua tyhjältä. Hän ei jaksanut kiinnostua asioista kuten ennen, ja se näkyi tunneilla keskittymisen herpaantumisena. Kerrankin Binnsin taikuuden historian tunnilla hän oli huomannut melkein nukahtavansa. Se ei ollut tavanomaista hänelle. Vaikka jotkut tunnit olivatkin tylsiä, hän oli aikaisemmin vähintään yrittänyt kuunnella. Viime aikoina häntä ei ollut kiinnostanut senkään vertaa.
Hän oli sulkeutunut omiin oloihinsa pitkäksi aikaa. Häntä ei ollut huvittanut olla muiden seurassa. Nyt hän alkoi miettiä, oliko hän lymyillyt piilossaan liiankin kauan.
Coral pudotti riipuksen sängylle ja nousi istumaan. Hän vetäisi hiuslenkit irti leteistään ja päästi hiuksensa valloilleen. Päänahassa kihelmöi hassusti, kun hän pudisteli päätään saadakseen kuusi suortuvaa takaisin yhdeksi hiusmassaksi. Näiden kolmen kuukauden aikana hänen hiuksensa olivat kasvaneet, ja otsatukka alkoi pikkuhiljaa valua silmille.
Hän heitti toisen lenkeistä peiton päälle ja nappasi sauvansa korvan takaa. "Siipiirdium lentiusa." Pitäisikö hänen palata nyt takaisin muiden seuraan piittaamatta heidän mielipiteistään?
Hiuslenkki leijaili Coralin ohjastamana pitkin ja poikin sänkyä, pylväiden ympäri ja muuallakin huoneessa. Pitäisikö kohdata ne, jotka nauravat hänelle selän takana?
Peiton ylle palattuaan lenkki alkoi kiemurrella ja ottamaan erilaisia muotoja, sydäntä, kolmiota, kuunsirppiä.
Pitäisikö myöntää heille olevansa hölmö?
Coral syöksytti lenkin toiselle puolelle makuusalia.
Ei hän pysty siihen. Hän murtuisi.
Makuusalissa oli niin hiljaista, ja Coral tunsi itsensä niin pieneksi maatessaan siinä vatsallaan jalat tyynyn päällä vain nojaten päätään käsiinsä. Hän kaivoi piirustuslehtiönsä esiin ja katseli pöllöä, jonka oli siihen viimeksi piirtänyt. Hänellä oli ollut runsaasti aikaa piirtää, mutta silti hän ei tuntenut saavansa kuvia paperille oikealla tavalla. Tämänkin valkoisen tunturipöllön silmät olivat liian suuret, siivet liian pienet ja jalat liian ruipelot.
Sivujen kahina kaikui huoneessa, kun Coral selaili kaikkia piirroksiaan takaperoisessa järjestyksessä. Jokainen niistä oli jollain tavalla epämuodostunut.
Susi ja tähtitaivas. Metsämaisema. Korppi oksalla.
Ruusu maljakossa. Aurinkoinen syyspäivä.
Ryhmäkuva, johon Coral oli aikoinaan lisännyt hänen, Alician ja Kamilan joukkoon Crystalin.
Coralin kurkkua alkoi jomottaa ja silmissä alkoi sumeta.
Odottamatta Coral kuuli makuusalin oven käyvän, jolloin hän pimensi sauvansa, pyyhkäisi silmiään ja sujautti lehtiön peiton alle. Crystal astui sisään ja käveli tavaroidensa luo. Hän kyykistyi matka-arkkunsa eteen ja avasi sen.
Coral katseli makuuasennosta ylhäältä käsin, kuinka hän otti arkustaan tumman sauvansa ja nousi seisomaan. Hän oli jo aikeissa lähteä, mutta pysähtyi kesken ajatuksen. Coralia kylmäsi, kun tämä kääntyi rauhallisesti Coraliin päin, kuiskasi "Valois" ja osoitti sauvallaan Coraliin valaisten tämän kasvot.
"Älä suotta anna minun häiritä", Coral tokaisi ja käännähti selälleen katselemaan kattoa pitäen jossain aivojensa sopukoissa vellovan tunteenpurkauksen sisällään. Crystal ei liikahtanutkaan, ei edes sammuttanut sauvansa valoa.
"Et ole ollut meidän seurassa viikkoon", Crystal sanoi hiljaisella äänellään.
Coral ei katsonut tarpeelliseksi vastata. Seurasi painostava hiljaisuus.
"Etkö tulisi oleskeluhuoneen puolelle?" Crystal ehdotti hiukan ujostellen
"Ei tee mieli."
Hiljaisuus.
"Tulisit edes alas sängyltä."
"En jaksa."
Taas hiljaisuus.
Coral kuuli, kuinka Crystal huokaisi. Katon valaistus himmeni hiukan, kun Crystal kääntyi lähteäkseen.
Miksi Coral tunsi olonsa näin kurjaksi? Miten hän oli kuulevinaan Crystalin äänessä tukahdutettua itkua? Ei hänen tarvinnut tulla alas, jos hän ei halunnut. Ei kukaan voinut pakottaa häntä tulemaan alas. Silti hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt jotenkin väärin Crystalia ja koko porukkaa kohtaan kieltäytymällä. He olivat silti hänen ystäviään, vaikka he pitäisivätkin häntä omituisena.
Crystal kääntyi ovensuussa. "Etkö oikeasti halua tulla alas?" hän kysyi Coralilta.
Coral pysyi hiljaa, mutta tällä kertaa vain vaivoin.
"Meillä olisi pieni kisailu. Sinäkin voit tulla mukaan."
"Crystal, olenko omituinen?"
Coral hämmästyi itsekin, kuinka suoraan oli tuota kysynyt. Luultavasti myös Crystal hämmentyi, koska hän vastasi vasta pienen tauon jälkeen.
"Et sinä minun mielestäni mitenkään erityisen omituinen ole", Crystal sanoi. Hän piti pienen tauon ja lisäsi: "Et ainakaan minuun verrattuna. Minuahan pidetään todella omituisena."
Niin tietysti, Coral ajatteli, kun sinulla on mustat vaatteet ja värjätyt hiukset. Hänen vastauksensa ei tyydyttänyt.
"Niin, mutta sillä tavalla tärähtänyt?"
"Hetkinen, mitä sinulla on oikein mielessäsi?"
Crystal oli vastannut niin suoraan, että se hämmästytti Coralia. Yleensä hän oli paljon hienovaraisempi, eikä udellut niin paljoa. Tällä kertaa Coral tunsi suorastaan velvollisuudekseen vastata, minkä seurauksena hänen vastauksestaan tuli todella epämääräinen. "No kun olen vain kuullut sellaista juttua…"
"Milloin muka? Kuka sellaista on puhunut?" Crystal ei näyttänyt tietävän, miten suhtautua kuulemaansa. Aivan kuin hän ei tietäisi, mistä Coral puhui. Mutta eihän kukaan, jolla on aivot päässään, myöntäisi jollekulle suoraan puhuneensa toisesta pahaa selän takana. Coral alkoi kyllästyä tähän kaarteluun.
"Olenko tärähtänyt?" hän kysyi suoraan.
"No et", Crystal vastasi. Äänensävystä saattoi päätellä hänenkin olevan kypsä tähän sananvaihtoon. "Sinä olet kaikkea muuta kuin tärähtänyt. Olet tosi fiksu tunneilla, avulias, hyvä piirtämään ja kaikkea. Et todellakaan ole tärähtänyt."
Enää Coral ei tiennyt, mitä sanoa, tehdä tai edes ajatella. Tuollainen puhe oli Crystalin suussa todella epätavallista. Yleensähän hän ei puhunut paljoakaan, eikä ainakaan väittänyt noin tiukkaan vastaan. Mitä oikein oli meneillään? Oliko Coral ymmärtänyt jotain väärin?
"Mutta silloin, kun te juttelitte kolmistaan, silloin viikko sitten…"
"Ai mitä?" Crystal kysyi hämmentyneenä. "Mistä sinä puhut?"
"Te puhuitte jotain omituisuudesta, harhailevista katseista ja muusta."
Crystalin kulmakarvat nousivat korkeuksiin, kun Crystal käsitti, mistä Coral puhui. "Ai se keskustelu… Ei me puhuttu sinusta", hän pudisti päätään.
Eivät puhuneet hänestä? Sitenhän Coral tosiaan oli ymmärtänyt asian ihan väärin. "Kenestä sitten?" hänen oli pakko kysyä.
"Eräästä vanhemmasta korpinkynnestä", Crystal vastasi hiukan häpeillen. "Luna Lovekivasta."
Nyt Coral käsitti. Hänkin tiesi Lovekivan vaalean ja hiukan homssun tytön. Nyt kun Crystal sen sanoi, kaikki piirteet tosiaan sopivat häneen jotenkin. Tietysti Kamila oli juuri se, joka pilaili tytön kustannuksella, hän vain oli sellainen. Ja tietysti Alicia yritti pistää vastaan, toisista hyvää uskominen kuului hänen perusluonteeseensa. Crystalkin oli ollut siinä keskustelussa vain oma hiljainen, myötäilyyn taipuvainen itsensä.
"Aaivan. Nyt tajusin. Ja minä kun luulin ihan jotain muuta! Anteeksi, olin aika typerä."
"Ei se mitään", Crystal sanoi. "Inhimillinen erehdys. Olisit kuitenkin voinut sanoa jotain, etkä olisi jäänyt itseksesi mököttämään."
"Niin", Coral myönsi, "se on kyllä totta. Kyllähän minun pitäisi jo tietää, että teihin voi luottaa. Annathan anteeksi, Crystal?"
"Tietysti", Crystal hymyili ja katsoi suoraan Coraliin sinisillä silmillään. Kristallisilmillään. Toisilla silmillä maailmassa, jotka pystyivät tuomaan tälle turvallisuuden tunteen. Coral halasi häntä osittain iloisena erehdyksestään, osittain itseään häveten. Miten hän pystyikään uskomaan mitään pahaa noista viattomista silmistä?
Taas kerran Coralille nousi mieleen, kuinka ristiriitainen Crystalin ulkonäkö oli kaikkeen muuhun verrattuna. Hän muistutti tummanpuhuvuudessaan jotenkin etäisesti ja kieroutuneesti Kalkarosta, ja kuitenkin sisimmässään hänellä sykki sydän, joka oli tehty puhtaasta kullasta. Ulkoinen olemus ei todellakaan aina vastannut sisintä.
"Suostuisitko nyt tulemaan alas?" Crystal kysyi havahduttaen Coralin.
"Ai. Toki. Mielelläni", hän sai suustaan. "Minulla on joka tapauksessa anteeksipyydettävää heiltäkin."
Kaksikko saapui oleskeluhuoneen puolelle, missä Alicia ja Kamila istuskelivat ja juttelivat keskenään. Crystal istuutui alas muiden seuraan ja Coral seurasi esimerkkiä.
"Kappas, mörökölli on palannut keskuuteemme", Kamila kiusoitteli Coralia. Alicia mulkaisi Kamilaan varoittavasti.
"Joo, tässä ollaan taas", Coral tokaisi hieman lysyssä istuen. "Taidan olla teille anteeksipyynnön velkaa. Mökötin teille ihan suotta."
"Ei se mitään", Alicia vastasi ennen, kuin Kamila ehti sanoa yhtään mitään. "Jäi vain vaivaamaan, mistä sinä niin pahasti masennuit."
"Näyttää siltä, että luulin olevani Luna Lovekiva", Coral naurahti.
"Ai salakuuntelitko meitä vai?" Kamila tivasi. "Miten sinä nyt niin teit?"
"En tiedä… En todellakaan tiedä, mikä minuun meni, kun olin niin herkkänahkainen. Nolottaa, kun en sanonut teille mitään."
"Coral hei", Alicia sanoi, "sovitaanko, että jatkossa puhut meille tuollaisista asioista, ettei tulisi turhia kaunoja?"
"Ihan totta", Crystal myönsi. "Muistan vielä, mitä sanoit silloin syyskuussa juttelemisesta. Miten voisin uskoutua sinulle, jos haluan. Se toimii toisinkin päin. Sinäkin voit uskoutua minulle, jos haluat. Voit kertoa huolistasi meille kolmelle."
Coral laski katseensa. Alician ymmärsi kyllä, hehän olivat tunteneet toisensa jo jästikoulusta lähtien. Ei ollut kuitenkaan kulunut kuin muutama kuukausi hänen ja Crystalin ensitapaamisestaan, ja heistäkin oli tullut yllättäen näin läheiset. Kamilankin hän oli tuntenut vasta puolisen vuotta. Se oli omalla tavallaan upeaa, mutta samalla aika hämmentävää. Voiko niin lyhyessä ajassa tosiaan kehittyä niin vahva side, että alkaa jo oikeasti välittää toisesta ja huolestua, jos jokin on vinossa?
Kyllä voi. Coral alkoi pikkuhiljaa uskoa niin. Hän välitti Kamilasta ja Crystalista, joten miksei niin voisi olla myös toisin päin?
"No niin, se siitä", Kamila keskeytti totuttuun tapaansa tahdittomasti ja rytinällä. "Katsotaan nyt, kuka osaa parhaat temput!"
"Selvä!" Alicia lähti heti mukaan. "Saa käyttää mitä tahansa loitsuja, ja temppuun pitää sisällyttää joku itselleen kuuluva asia. Jos annetaan vaikka Coralin aloittaa. Haluatko?"
Coralin kasvoille nousi hymy ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon. "Selvä. Minä aloitan." Hän tiesi täsmälleen, minkä tempun näyttäisi, olihan hän harjoitellut sitä itsekseen jo kauan. Hän otti tähtiriipuksensa kaulastaan, asetti sen lattialle ja sanoi: "Siipiirdium lentiusa!"
Kukaan ei olisi osannut arvata niin käyvän. Niin kuitenkin kävi. Ketju ei noussutkaan ilmaan. Sen sijaan kuului pieni napsahdus, kun tähtiriipus yhtäkkiä halkesi poikkisuunnassa kahtia, aivan kuin medaljonki.
"Miten sinä tuon teit?" Kamila kysyi.
"En minä tehnytkään", Coral ihmetteli. Tähden toinen puolisko riippui kantena kiinni pohjassa vain yhden sakaran varassa, ja tähden sisäpinnoilla komeili pientä kaiverrusta. Se oli vielä ohuempaa kuin höyhenkaiverrus, ja se näytti muodostavan sanoja.
Nelikko ei osannut vähään aikaan tehdä muuta kuin tuijottaa riipusta suu auki. Lopulta Coral otti sen käteensä ja rupesi tihrustamaan pientä tekstiä. Hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä, kun hän katseli kirjoitusta.
"Tämä on…"
Kamila syöksyi katsomaan. "Mitä se on?"
Coral ei voinut uskoa silmiään. Mitä tämä tarkoitti?
"Ed-vaarin käsialaa!"
A/N: Mwahahahaa... Mä en tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin mä vaan tykkään kirjoittaa välillä tämmöistä hömppää.
Kiitän edelleen Pandapuffia (ent. Dark Chocolate Alchemist) kommentoimisesta. Ja tuhannet kiitokset Dimitrille, joka on myös vaivautunut kommentoimaan! Jospa te muutkin tipauttaisitte mielipiteitänne ja muuta tuonne kommenttiboksiin...
Mutta mutta... Miepä katoan taas. Nähdään! (poks)