A/N: Anteeksi tuhannesti, että päivittäminen kesti... Tässäpä tämä uusi luku sitten on. Vihdoin viimein. Salaisuuksien paljastuminen lähestyy.

Luku 17: Kissa ja koira

Pikajunassa kävi kova puheensorina. Joululomaksi kotiin palaavat nuoret juttelivat keskenään innostuneina ja kertoilivat tulevista lomasuunnitelmistaan. Vaunuosastot lähes hehkuivat lämpimästä tunnelmasta. Vähän väliä käytävään kantautui jostain naurua, joka kaikui pitkälle muiden kuultavaksi.

Yhdessä vaunuosastossa oli kuitenkin hiljaisempaa kuin muissa. Alicia istui polvet ristissä nojaten taaksepäin, Kamila röhnötti tylsistyneen näköisenä pää nojaten kyynärpään varaan, ja Crystal tuijotti jonnekin häntä vastapäätä ikkunapaikalla istuvan Coralin ylitse neutraali ilme kasvoillaan ja kädet rennosti puuskassa vatsan peittona. Vallitsi jokseenkin kiusallinen hiljaisuus.

"Me ollaan taas hiljaa…" Kamila tokaisi yksitoikkoisella äänellä. Huomautus ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua. Alician oli jopa saanut melkein potkia ylös sängystä, mikä ei ollut lainkaan tyypillistä. Hän oli myös ollut epätavallisen hiljaa aina Tylypahkan asemalta lähdön jälkeen.

Kamilan vieressä istuva Coral katseli mietteissään junan huurteisesta ikkunasta ulos. Joulukuisille niityille satoi lunta, ja puut kauempana olivat saaneet hennon lumihunnun päälleen. Niittymaisemia oli jatkunut jo jonkin aikaa, joten ei kestäisi enää kauaakaan, kun keskienglantilaiset niityt vaihtuisivat eteläisempiin asutusaluemaisemiin.

Kamila heilutti kättään Alician silmien edessä. Alicia kuitenkin näytti päättäneen olla ryhtymättä mukaan mihinkään apinointiin eikä reagoinut millään lailla. Käytävästä kaikui naurua, mikä kylmäsi luultavasti kaikkia neljää. Kamila huokaisi ja nojautui polviensa varaan. "Aikamoisen pähkinän kyllä sait, täytyy myöntää", hän totesi Coralille kuin puheenaihetta lennosta vaihtaen. "Miten sinä olet voinut olla niin fiksu, että olet saanut noihin juttuihin jotain järkeä?"

Alicia huokaisi kyllästyneesti. "Kyllä me joskus keksitään, mitä se tarkoittaa. Se vain vie oman aikansa." Hän tuntui piiloutuvan jälleen hiljaiseen kuoreensa sanottuaan tarpeelliseksi näkemänsä asian.

"Jos se on jonkinlainen salaviesti", ehdotti Crystal tavalliseen tapaansa hiljaisesti vilkaisten Aliciaan. Hänen katseensa ponnahti kuitenkin heti takaisin ylös, kun Alicia ei silmiään räpäyttänyt.

"Ihanaa, sitä me juuri kaivattiinkin", Kamila sanoi. "Jotain omituista koodia, jonka ratkaisemiseen tarvitaan rehtori Dumbledoren aivot…"

Coral ei kuunnellut kuin puolella korvalla. Hän mietti kaikkea, mitä oli viimeisten kuuden kuukauden, ja varsinkin viime kuun, aikana ehtinyt kokea. Jotenkin ajatus siitä, että hän oli joskus ollut vain tavallinen koulutyttö Coral Heather, tuntui niin kaukaiselta. Tuntui olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun se tornipöllö törmäsi äänekkäästi hänen kotitalonsa oveen. Aivan kuin olisi kulunut ikuisuus siitä hetkestä, kun hän oli saanut tietää olevansa noita.

Samana kesänä Ed-vaari oli kuollut. Coral oli ikävöinyt häntä kovasti. Edille oli aina pystynyt puhumaan mistä vain, ja hänen tarinoitaan oli aina ollut kiinnostavaa kuunnella. Heillä oli ollut tapana arvuutella toisiltaan usein yksinkertaisia ja lapsellisia arvoituksia, ja aina joskus Ed oli laukaissut Coralille oikein vaikean pähkinän purtavaksi. Coralin hoksottimet olivat kuitenkin aina hyrränneet sellaista vauhtia, että yksikään arvoitus ei ollut jäänyt häneltä ratkaisematta.

Tämä kuitenkin oli vaikea jopa Ediltä. Coral ei saanut siihen järkeä, vaikka kuinka yritti. Ei saanut näemmä kukaan muukaan. Ja he olivat sentään miettineet sitä jo toista viikkoa. Siitä illasta lähtien, kun Coral oli vahingossa avannut riipuksensa.

"Sinun Ed-vaarisi käsialaa, vai?" Kamila oli kysynyt ihmeissään. "Sen joka kuoli?"

"Juuri sen", Coral oli vastannut. "Täällä on joku lyhyt viesti."

"Näytä minullekin!"Kamila oli innostunut. Muutkin olivat kurottaneet lähemmäs katsomaan.

"Eihän tuossa ole mitään järkeä", oli Alicia sanonut hämillään luettuaan kirjoituksen.

"Se on varmaan arvoitus", Coral oli hoksannut. "Ed-vaari aina keksi niitä ajankuluksi." Hän oli yrittänyt saada riipusta takaisin kiinni, muttei onnistunut. Aivan kuin sen saranat olisivat jähmettyneet paikalleen. Enää hän ei voisi pitää riipusta kaulassaan, Coral oli ajatellut surkeana.

"Coral hei, voisitko lukea sen vielä kerran?" Alicia pyysi. Hänen hiljaisesta mutinastaan sai hädin tuskin selvää.

Coral huokaisi, kaivoi riipuksen taskustaan ja luki ties kuinka monetta kertaa:

"Pieni meren äiti ei ole saastunut, vaan on unohtanut safiirit eebenpuun alta. Sen takia koira ulvoo merelle."

Kamila pudisti päätään. "Eihän tästä tule mitään. Miten kukaan voi saada tuohon mitään järkeä?"

"Tuo on kuultu jo ihan tarpeeksi monta kertaa, Kamila", Alicia sanoi luoden Kamilaan katseen, joka tuntui sanovan "yritä olla edes minuutti hiljaa".

"Mikä tuo katse on olevinaan?" Kamila kysyi pahastuneena. "Ihan kuin haluaisit olla jossain muualla."

Alicia käänsi katseensa jokseenkin happaman oloisena ikkunaan. Coral taas nosti päänsä riipuksesta ja katseli tätä yleensä niin sopuisaa kaksikkoa typertyneenä.

"Vastaa", Kamila vaati. "Ärsytänkö muka noin paljon? Ole onnellinen, että minä olen minä enkä joku hiton Leila."

"En minä ole sinua koskaan Leilaksi väittänytkään. En tunne häntä, joten en tiedä, onko hän yhtään parempi."

Kamilan suu loksahti auki. Samoin Coralin. Jopa Crystal laajensi silmiään hämmästyksestä.

"Mitä tuo tarkoitti?" Kamila sanoi ja pudisti sen jälkeen päätään rivakasti. "En voi uskoa tätä. Sinä et voinut verrata minua pikkusiskooni."

Alicia pysyi hiljaa. Hänen pähkinänruskeat silmänsä heijastivat jäätävää kylmyyttä, kun hän jatkoi ulos ikkunasta tuijottamista. Väsymyksestä tummuneet silmänaluset ja kalvennut iho saivat hänet näyttämään pahantahtoiselta aaveelta.

Coral ei voinut uskoa silmiään ja korviaan. Alicia ei voinut olla riidoissa Kamilan kanssa. Hehän olivat olleet kuin lastentarhasta asti toisensa tunteneet ystävykset tähän asti. Mikä ihme oli voinut saada Alician noin pois tolaltaan?

Kamila nojautui eteenpäin kohti Aliciaa. "Ihan tosi. Tuo oli loukkaus."

"No sittenpähän oli."

"Mikä sinua oikein vaivaa? Et voi oikeasti olla tuollainen mököttäjä."

Alicia ei enää kestänyt enempää. "Mitä sitten, jos olen hiljaa? Ei kaikkien tarvitse olla tuollaisia hölösuita kuin sinä!"

Coraliin iski paniikki. Alicia oli huutanut. Hän oli oikeasti huutanut. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin korottanut ääntään kenellekään Coralin kuullen. Vaunuosasto tuntui kasvavan ja pienenevän ja taas kasvavan. Vain hetki sitten kylmää hohkanneet silmät leiskuivat nyt polttavaa raivoa.

Mikä pahinta, nyt myös Kamila menetti malttinsa lopullisesti.

"Jaa olen minä hölösuu!" hän karjui. Ääni ei kuulostanut Kamilalta pätkän vertaa. Se oli aivan liian kireä ja korkea. "Älä sinä sano minua hölösuuksi, senkin ruma, räksyttävä koira!"

"Äläkä sinä sano minua koiraksi, Wolf!"

"SINÄ ET VEDÄ MINUN SUKUANI TÄHÄN! MINÄ EN OLE MIKÄÄN ULVOVA PISKI, SENKIN SALAMANISKENYT PIRULAINEN!"

"MINKÄ IHMEEN TAKIA EN SAISI VETÄÄ JOTAIN SINULLE RAKASTA MUKAAN, KUN OMAANI ON JO MUKANA?"

"JA MILLÄ TAVALLA MUKA?"

"Hei, koettakaa nyt rauhoittua!" Coral yritti rauhoitella. Vanhat ystävykset muistuttivat nyt kahta vauhkoontunutta, teräväsarvista härkää. Junan kolina muistutti tuomion kelloja, jotka ilmoittivat maailmanlopun tulleen. Rauhallinen vaunuosasto oli muuttunut veriseksi taisteluareenaksi. Molemmat olivat nousseet seisomaan ja olivat sillä rajalla, etteivät olleet vielä toistensa kurkuissa kiinni. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan Coralin vinkumista.

"SINULLA EI VOI OLLA HAJUAKAAN SIITÄ, MILTÄ TUNTUU, KUN-"

"MITÄ HEMMETIN VÄLIÄ ON-"

"KUUNTELE, EDES KERRAN ELÄMÄSSÄSI!"

"-MILLÄÄN TUNTEELLA, ENKÄ KUUNTELE, SENKIN KARJUVA-"

"KUKA TÄÄLLÄ KARJUU?!"

"HILJAA!" Crystal kirkaisi vihaisena. Sekä Kamila että Alicia hiljenivät sekunnin murto-osassa ja nytkäyttivät päänsä äänen suuntaan silmät kauhusta laajentuneina. Kirkaisu oli ollut niin kova ja korkea, ettei kukaan olisi ikinä uskonut Crystalin suusta pääsevän mitään sen tapaistakaan. Crystalin olemus vahvisti vaikutusta entisestään. Pitkä ja hoikka keho oli kauttaaltaan jännittynyt, kädet olivat puristuneet nyrkkiin, tummat hiukset olivat valahtaneet silmien eteen, ja kasvojen irvistyksen tuska tuntui muissakin sisintä raastavana.

Coral tuijotti Crystalia pelästyneenä. Hän huomasi tämän kiinni nipistetyissä silmissä kiiltävän kyyneleen. Tämä näytti jotenkin niin väkevältä ja haavoittuvaiselta samaan aikaan. Rautaiselta, mutta romahtaneelta. Kärsivältä. Coral laski käsivartensa lohduttavasti nyt väkinäisesti nykivän Crystalin olkapäille. Jokainen tämän kehon nytkähdys tuntui Coralin sydämen pohjassa pahalta.

Aika tuntui pysähtyneen. Junan kolina kaikui käytävästä, ja jäinen tuuli vinkui ikkunaa vasten. Ne eivät kuitenkaan peittäneet alleen epäsäännöllisesti toistuvia nopeita henkäyksiä, jotka toivat jokainen tullessaan jotain, mikä kalvoi kaikkien rintaa.

Kamila lysähti penkille häpeillen ja vaivautuneena. Aliciakin istahti takaisin Coralin viereen yrittäen jälleen kerran lukita tunteensa sisälleen.

Coral kuitenkin ehti ensin väliin kysyen: "Mikä tuntuu?"

"Aina utelias", Alicia huokaisi käheästi kaikesta huutamisesta ja melkein vilautti väkinäisen hymyn. Kaikki jäljellä oleva väri näytti haihtuneen pois hänen kasvoiltaan. Coral ei kuitenkaan hellittänyt, vaan piti silmänsä tiiviisti Alician silmissä kokeillen samaa temppua, joka oli toiminut hänellä itsellään joka kerta. Hän ei tosin ollut ollenkaan varma, toimisiko se myös näin päin.

Luja tahto ei tällä kertaa pettänyt Coralia. Alicia huokaisi ja antoi periksi pudistaen päätään.

"Muistat varmaan eilisiltaisen."

"Muistan tietysti", Coral vastasi hämmentyneenä. "Lähdit etsimään Pikiä. Viivyit etsinnöissä aika kauan, me taidettiin lähteä jo nukkumaan, ennen kuin palasit."

Alicia nyökkäsi väkinäisesti. "Etsin sitä vaikka kuinka kauan. Kyselin vastaantulijoiltakin, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään kissan tapaistakaan."

Coral arvasi mielessään, mistä oli kysymys, ja kallisti päätään myötätunnosta. "Ei ole tosi… Eikö sitä löytynyt?"

"Ei, kyllä se löytyi."

"Ai?" Kamila hämmästeli. "Mitä sitten?

"Sitä sitten", Alicia kivahti, "että se Lynnbergin iljetys auttoi kiusallaan minua löytämään sen."

"Oliko sille sattunut jotain?" Crystal kysyi edelleen hiukan nykien.

Aivan kuin hän olisi nähnyt jonkin selkäpiitä karmivan näyn, Alicia vain tuijotti eteensä silmät suurina. Näytti siltä, ettei hän pystynyt sanomaan järkytykseltä mitään. Mikä voisi olla kamalampaa, Coral yritti keksiä, kuin se, ettei Piki olisi löytynyt? Eihän sellaista asiaa ole, ellei sitten…

Ymmärrys iski häneen salaman lailla, kun hän tajusi kauhukseen, mitä oli oikeasti tapahtunut. "Oliko se kuollut?!" hän huudahti.

"Sillä korpilla…" Alicia henkäisi edelleen tuijottaen tyhjyyteen. "Sen nokassa… oli sen häntä…"

"Yök…" Kamila irvisti.

Enää ei ollut Coralille mikään ihme, että Alicia oli niin kireä Kamilan kanssa. Piki oli ollut hänelle rakas. Samalla Coralin läpi kuohahti kuvotuksen aalto, joka melkein käänsi hänen vatsansa ympäri. Hän näki sieluna silmin jossain Kielletyn metsän laidalla mustan mytyn. Karvaisen ja verestä tahmean mytyn, jonka ympärillä kärpäset parveilevat. Ja se Lynnberg oli ihan kiusallaan näyttänyt sen Alicialle. Varmaan nauranut päälle.

"Voiko se ämmä olla niin iljettävä?" Kamila sanoi edelleen inhoava ilme kasvoillaan. "No, kai se sitten voi… Se ihan tosi teki sillä tavalla? Se lehmä on kuollut seuraavan kerran, kun näen sen! Se on lupaus!"

Tuo vakuuttelu oli niin odottamaton, että Alicia ja Coral tulivat vilkaisseeksi toisiaan. Coral kohotti olkapäitään huvittuneena. Alician suusta lipsahti pieni naurahdus.

"Ei tarvitse", hän totesi. "Yritän selvitä tästä ihan itse."

"Selvä", Kamila vastasi. "Mutta hei, nyt tuntuu pahalta, että huudettiin sillä tavalla. Ei ollut tarkoitus sanoa sinua pirulaiseksi."

"Ei se mitään", Alicia hymyili. "Et sinäkään ole mikään koira, vaikka satutkin olemaan nimeltäsi Wolf."

Kamila naurahti. "Hei, vaikka sinäkin olet Springs, ei se tarkoita sitä, että olisit syntynyt keväällä!"

"Itse asiassa… Olen syntynyt toukokuussa."

"Siinä se!" Crystal henkäisi voitonriemuisesti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa loistivat oivalluksen tuomasta ilosta.

Muut olivat ymmällään Crystalin äkkinäisestä hilpeydestä. "Niin mikä?" Kamila kysyi.

"Ettekö te tajunneet?" Crystal kysyi. Kun muut pudistelivat hitaasti päitään, hän selvensi: "Koira ja wolf - susi. Sen täytyy olla siitä arvoituksesta! Voitko toistaa sen vielä kerran, Coral?"

"Pieni meren äiti ei ole saastunut", Coral lateli vieläkään tajuamatta mitään, "vaan on unohtanut safiirit eebenpuun alta. Sen takia koira ulvoo merelle."

"Hetkinen, tarkoittaako tuo sitä, että joku meidän perheestä on tuossa arvoituksessa?" Kamila kysyi.

"Tietysti", Coral tajusi. "Susihan on koira! Ja ulvominen kuvaa kaipausta. Joku teidän perheestä siis kaipaa jotakin."

"Mutta mikä se meri on, jonne koira ulvoo?" Crystal pohti. "Ja minkä takia se ulvoo?"

"Ja mikä tärkeintä", Coral tajusi, "mitä kautta Ed-vaari tunsi teidän perheen?"

A/N: Niin, mitäpä tosiaan...

Tuli tapeltua tuon karjumiskohdan kanssa jonkun aikaa. Samoin arvoituksen. Itse asiassa olen niihin ihan kohtuutyytyväinen. Nitä mieltä te olette? Antakaa palautetta ja kertokaa! Saisitte jonkun hyvälle tuulelle. ;)

Nähdään taas (poks)