Toisella puolella kuningaskuntaa, lähellä Camelotin läntistä rajaa, druidit olivat kokoontuneina suuren kivikehän ympärille. Se seisoi yksin vehreällä nummella rinteen päällä. Tänä kyseisenä kesäpäivätasauksen yönä he odottivat muinaisen ennustuksen käyvän toteen. Kivikehän ympärille oli sytytetty soihtuja. Druidit seisoivat ringissä kivikehän ympärillä ja lauloivat hiljaa. He eivät olleet yksin. Kauempana nummen reunalla, metsän suojassa, heidän rituaaliaan seurasi seitsemän tarkkaavaista silmäparia. Aika oli kulkenut hitaasti nummen reunalla ja aamunkoitto oli pian käsillä.
"Aurinko nousee pian. Hän ei saapunut, Kerturion. Tämä oli pelkkää ajanhukkaa," mustiin pukeutunut aatelismies lausui pettyneesti palvelijalleen. Aatelismiehellä oli pitkät punertavat hiukset, jotka oli solmittu kiinni niskan taakse, ja lyhyt punertava sänki leuassaan. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi. He olivat istuneet hevostensa selässä jo pitkän tovin vain odottaen jotain tapahtuvaksi.
"Kansani ennustusten mukaan, Sanansaattaja saapuu tänä yönä. Meidän pitää vain odottaa, herrani," Kerturion sanoi tyynesti ja tuijotti kivikehän luona seisovia ihmisiä. He olivat seisoneet kivien ympärillä jo monta tuntia peräkkäin.
"Kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini. Sinä sanoit, että hän tulee. Hän ei ole täällä," punatukkainen mies sanoi ärtyneenä ja veti miekkansa druidipalvelijansa kaulalle. Hän vihasi ajan haaskausta, varsinkin yöaikaan.
"Herrani," palvelija sanoi hengähtäen varovasti kylmä terä kaulallaan. "Herrani, kuunnelkaa," tämä jatkoi pidättäen hengitystään kuin pelkäävän seuraavan hengenvetonsa olevan viimeinen. Ääni, jonka he kuulivat, oli vielä vaimea, mutta se voimistui kokoajan, ja se tuli kivikehältä päin. Sitten valtava valon leimahdus sokaisi heidät kaikki hetkeksi. Hevoset vauhkoontuivat äänestä ja valosta, ja yksi ratsastaja putosi villin ratsunsa selästä. Muutkin heistä joutuivat hetken rauhoittelemaan hevosiaan, mutta hevosten äänet oli jo huomattu nummella. Osa druideista pakeni pois kivikehän luota hämärään.
"Katsokaa," Kerturion sanoi osoittaen kivikehää. Sarastavassa aamunkajossa ja soihtujen valossa näytti siltä, että kivikehän keskelle oli ilmestynyt hahmo.
"Mitä hemmettiä?" punatukkainen hengähti epäuskoisena. Hän oli luullut kivikehän olevan vain druidien ja Sanansaattajan kohtauspaikka. Hän ei arvannut, että druidit toisivat tämän olennon tähän maailmaan taikuuden avulla.
"Saat pitää pääsi tällä kertaa," aatelismies lausui palvelijalleen ja asetti miekkansa takaisin tuppeen.
Joskus hän melkein unohti, että hänen palvelijansa oli druidi. Oli ollut positiivinen vahinko että hän oli törmännyt tähän nuorukaiseen aikoinaan. Nuori druidipalvelija vihasi Uther Pendragonia yhtä paljon kuin hänkin, ehkä jopa vielä enemmän. Uther Pendragon, Camelotin hallitseva kuningas, oli surmannut nuorukaisen perheen suuren puhdistuksen aikaan 20 vuotta sitten. Punatukkainen tiesi, miten suuri voima kostolla oli. Myös hän itse halusi osansa Camelotista, ja se, mitä druidi oli kertonut kansansa ennustuksesta, voisi hyvinkin suistaa Camelotin turmioon. Avain tähän kaikkeen voisi hyvinkin olla tuo mystinen Sanansaattaja. Ja, hän oli viimein ilmestynyt kivikehälle, kuten oli ennustettu.
Vihdoin se kauhea ääni loppui. Suuret kivet seisoivat taas hiljaa kehässä, ja silmiin sattuva valo oli poissa. Serena tunsi yhä kivistä huokuvan lämmön ympärillään. Hän uskaltautui raottamaan silmiään ja ottamaan kämmenet korviltaan. Oli vielä aavistuksen hämärää. Aurinko oli juuri nousemassa horisontin yläpuolelle jossain kaukana, metsän takana. Kehän kivien yläreunat värjäytyivät kultaisiksi nousevan auringon ensisäteistä.
Sivusilmällään tyttö huomasi liikettä ympärillään. Kesti hetken ennen kuin hän näki ja kuuli kunnolla. Siellä oli ihmisiä ja hevosia. Hän kuuli laukkaavien ratsujen lähestyvät kauempaa. Valkenevassa aamunkajossa, hän huomasi kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Nämä juoksivat, kuin paeten jotakin.
Serena koetti, pääsisikö hän nyt pois kivikehästä. Kivet tuntuivat polttavan kuumilta käden alla. Mikään ei enää estänyt häntä poistumasta kehästä.
"Hän varasti autoni... Se helkkarin vanha pas..." Serena manasi huomaten laina-autonsa kadonneen metsikön reunasta. Samassa joku tarttui häntä kädestä.
"Juoskaa. Pian," harmaaseen kaapuun pukeutunut mies sanoi tytölle ja veti tämän mukanaan pois kivien läheltä. Tapa, jolla hätääntynyt mies puhui, oli omituinen. Serena ei osannut yhdistää, minkä kielen tai murteen aksentti tällä oli. Hän juoksi kaapumiehen vetämänä kohti metsänlaitaa, pois päin takanaan lähestyvistä ratsastajista. Vilkaistessaan olkansa yli lähestyvää ratsastajaa, hän kompastui maahan. Kaapumies asettui hänen ja ratsastajan väliin nostaen kätensä tätä kohti. Samassa ratsastaja lensi hevosensa selästä taaksepäin aivan kuin hänet olisi vain puhallettu pois satulasta. Serena ei ehtinyt tajuamaan näkemäänsä, kun kaapumies avusti hänet jaloilleen ja juoksutti jo eteenpäin.
"Mitä täällä tapahtuu?" tyttö huusi ja juoksi miehen käsipuolessa. Sitten miehen vauhti pysähtyi kuin salamaniskusta ja tämä kaatui vatsalleen maahan. Hänen selässään sojotti puuvartinen nuoli. Sen nähdessään tyttö säpsähti ja putosi polvilleen miehen viereen. Se oli todellinen, ja se oli syvällä miehen selässä. Veri kasteli kaavun selkämyksen nuolen ympäriltä.
"Voi hyvä Luoja," sanat vain putosivat tytön huulilta ilmaan.
"Juokse, Sanansaattaja. Etsi Emrys," mies sanoi kuiskaten viimeisellä henkäyksellään ja puristi tytön kättä hetken. Sitten ote hellitti. Tyttö koetti pulssia miehen kaulalta, mutta sitä ei tuntunut. Pakokauhu valtasi hänet. Ratsastajat lähestyivät.
Serena juoksi lujempaa kuin oli koskaan juossut. Tämä oli painajaista. Hän pelkäsi seuraavan nuolen lävistävän oman selkänsä. Hän melkein saattoi kuulla sen äänen korvissaan, kun nuoli repisi luita ja lihasta ja puhkaisisi hänen keuhkonsa. Ratsastajat ehtivät hänen edelleen ennen kuin hän pääsi nummelta metsään. He pakottivat hänet pysähtymään keskelle ratsuillaan tekemäänsä rinkiä.
"Hän on... tyttö," punahiuksinen ratsastaja lausui yllättyneenä katselleen Sanansaattajaa ylhäältä satulasta. "Napatkaa hänet. Älkää tappako vielä."
Tyttö valmistautui pistämään tosissaan hanttiin, mutta he heittivät hänen päälleen painavan, narusta punotun verkon, jonka alle hän kaatui.
Aamu koitti Camelotissa. Gaius, vanha hovin parantaja, heräsi tuttuun tapaansa aikaisin aamulla. Hän laittoi tulet tulipesään ja mustan padan tulelle, jossa valmisti kaurapuuroa. Hän oli ollut huolissaan Merlinistä, joka ei ollut tullut illalla normaaliin aikaansa kotiin. Tuo nuori velhon alku oli hänelle kuin oma poika. Tämän äiti oli lähettänyt pojan hänen luokseen oppimaan ja hyödyntämään erikoisia taitojaan, ja opettelemaan pitämään ne piilossa muilta. Siinä tällä olisi vielä opettelemista, Gaius ajatteli ja meni pojan huoneen ovelle. Onneksi poika oli sängyssään, valitettavasti tämä oli vielä sikeässä unessa.
"Merlin?" parantaja lausui herätellen suojattiaan. "Nouse ylös, Merlin. On jo aamu," hän toisti ja veti peitteen pois pojan päältä. Merlin taisteli peittonsa herruudesta puoliunessa, mutta joutui luovuttamaan ja veti tyynyn päänsä päälle muristen väsyneenä.
"En huomannut, kun tulit yöllä kotiin. Miten Arthur jaksoi? Jotenkin hän ei tuntunut olevan oma itsensä eilen illalla."
Harmaapäinen parantaja ei saanut vastausta. Poika kuorsasi tyynyn alla kuin flunssainen porsas. Joskus tämä oli uskomaton unikeko.
"Merlin! Arthur tarvitsee sinua tänään. Etkö muista, että tänään on kansalaisten kuulemispäivä," Gaius selitti ja istuutui pojan sängylle taputtaen tätä olalle.
"Arthur tarvitsee vain suuren saavin, johon työntää päänsä. Kerro hänelle että olen sairas, tai mitä tahansa... mitä tahansa muuta kuin, että olen tavernassa," Merlin murisi tyynynsä alta.
"Oletko sairas?" Gaius kysyi huolestuneen ja taisteli tyynyn pois pojan kasvoilta, ja koetti tämän lämpöä otsasta.
"Olen sairaan väsynyt. Minulta meni puolet yöstä siivotessa hänen sotkujaan. Hän oli kauheassa kunnossa juotuaan illan kuin sieni. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena," nuori velho selitti hieroen silmiään ja haukotteli pitkään. Hän nousi istumaan vuoteessaan ja katsoi sitten Gaiusta mustat hiukset pörröllään.
"Ja, hän yritti suudella minua. Niinpä! Heti sen jälkeen kun oli oksentanut saappaisiinsa. Se oli ällöttävää..."
Gaiuksen suu loksahti auki ja kulmat nousivat kurttuun. Se ei todellakaan ollut prinssi kaltaista, hän totesi mielessään. Nuori velho vaihtoi yöpaitansa siniseen pitkähihaiseen paitaansa, poimi takin lattialta päälleen, ja solmi punaisen huivinsa kaulaan, ja veti saappaansa jalkaan raahustaen samalla aamiaiselle. Gaius istui hetken sanattomana pojan vuoteella. Sanoiko hän todella, että prinssi oli yrittänyt suudella häntä.
Merliniä hirvitti avata aamulla prinssin kamarin ovi. Hän oli hotkaissut aamiaisensa unen pöpperössä. Gaius oli ollut aamiaisella ihmeellisen vaisu, hän totesi itsekseen. Mistähän sekin oli johtunut, hän ajatteli kohauttaen olkapäitään ja nappasi yhden makkaran suihinsa prinssin aamupala lautaselta. Sitten hän rohkaistui astumaan prinssin huoneeseen. Kaikki näytti olevan kunnossa. Paikat olivat siistinä yön jäljiltä ja Arthur täydessä unessa suuressa vuoteessaan. Merlin asetti prinssille tuomansa lautasen pöydälle, valitsi vaatteet ja uudet kuivat saappaat tämän vaatekaapista ja meni ikkunan eteen ilkikurisesti hymyillen. Hän todella nautti aamuisin vain tästä hetkestä, kun sai herättää ärtyisän Arthurin kesken kuninkaallisten unien.
"Ylös, ulos ja lenkille. On niin kaunis päivä," Merlin lausui virnuillen ja vetäisi paksut ikkunaverhot sivuun.
"Merlin?" Kuului vaisu ääni sängystä, ja Arthurin käsi nousi etusormi pystyssä esiin peiton alta.
"Niin, herrani," nuori velho sanoi koventaen ääntään tarkoituksella, ja yritti kuulostaa mahdollisimman reippaalta.
"Turpa kiinni, Merlin. Minulla on kaikkien aikojen päänsärky. Kovat äänet särkevät pääni. Herätä minut uudestaan keskipäivällä," Arthur sanoi hiljaa käheällä äänellä ja käänsi kylkeä peiton alla. Merlin ei päästäisi prinssiä niin helpolla. Ei sen jälkeen kun joutui siivoamaan yöllä hänen jälkiään.
"En voi tehdä niin, ylhäisyys. Tänään on kansalaisten kuulemispäivä. Isäsi tarvitsee sinua hovissa," Merlin sanoi ja huomasi kuulostavansa aivan Gaiukselta. Annetaan hyvän kiertää, hän ajatteli kiskoen prinssin peittoa pois tämän päältä.
Lyhyen sängynpeiton vuoksi käydyn painin jälkeen, Merlin sai prinssin puettua ja istutettua pöytään aamiaiselle. Arthur tuijotti aamiaislautastaan huonovointisena ja työnsi sen pois edestään. Makkaroita, juustoa ja leipää. Merlin olisi ollut hyvillään vastaavasta aamiaisesta, aina sen ikuisen kaurapuuron sijaan.
"En voi syödä tätä," prinssi lausui kalpeana ja vain istui pöydässä hiljaa.
"Tätähän sinä aina syöt aamiaiseksi," Merlin totesi ja työnsi hopealautasen takaisin hänen eteensä.
"En syö sitä tänä aamuna," toinen murahti ja työnsi sen taas sivuun. He siirtelivät lautasta toistensa eteen, kunnes se putosi pöydältä. Hopealautasen putoaminen sai prinssin voihkaisemaan, koska sen aiheuttama ääni sattui hänen päähänsä. Itse asiassa, Merlinin läsnä olo sattui hänen päähänsä.
"Merlin," hän ärähti ja läpsäisi tätä käsivarteen nousten samalla pöydästä. Hän voisi jopa potkaista tätä, kunhan tämä kumartuisi poimimaan pudonneet ruuat lattialta, Arthur ajatteli.
"Miksi sinä minulle huudat? Minunhan tässä pitäisi olla kiukkuinen, kaiken sen sotkun jälkeen, mitä teit illalla. Ja, mitä se oli olevinaan, kun yritit suudella minua?" Merlin valitti huitoen käsillään. Sitten hän lopetti huomattuaan prinssin, melkeinpä kauhistuneen katseen. Tämä tuijotti häntä hetken hiljaa.
"Mitä?" Arthur huudahti. Hetken vaikutti siltä että huonovointi ja päänsärky olivat poissa.
"Mitä?" Merlin toisti vaivautuneena, ja muisti sitten että oli tainnut mainita asiasta myös Gaiukselle aamulla. Hänen ei olisi pitänyt mainita siitä Gaiukselle, hän ajatteli irvistäen ja vilkaisi sitten hölmistynyttä prinssiä.
"Minä en ole yrittänyt... suudella sinua. Ikinä," prinssi vakuutti toiselle etusormi ojossa.
Prinssin kamarin ovi avautui ja Uther Pendragon astui sisälle huoneeseen. Arthur laski sormensa alas vaivautuneena. Hän todella toivoi, ettei isänsä olisi kuullut edellistä huomautustaan. Harmahtavatukkainen kuningas kurtisti kulmiaan. Hän oli vähällä liukastua lattialle pudonneeseen makkaraan. Kuningas tuijotti vuoroin poikaansa ja sitten tämän palvelijaa, joka painoi päänsä alas hermostuneena.
"Haluaisin vaihtaa muutaman sanan poikani kanssa, kahden," Uther sanoi ja istuutui pöytään. Merlin nyökkäsi tälle ja hävisi nopeasti huoneesta vilkaisten vielä oven raosta herraansa suu mutrulla pahoitellen.
"Arthur, minun täytyy sanoa, että olen pettynyt sinuun," Uther aloitti huokaisten syvään. Hän viittasi poikaansa istumaan pöydän ääreen, ja tämä totteli tuskastuneena.
"Isä... En osaa sanoa, mitä tapahtui... Mitään ei siis tapahtunut. Tarkoitan, että minä en ole ikinä...," prinssi yritti selitellä.
"Käytöksesi eilen oli epäasiallista. Se ei ollut sopivaa kruununprinssille. Voitit turnajaiset, ymmärrän kyllä juhlinnan, mutta sinun täytyy tietää rajasi. En enää koskaan halua nähdä sinua siinä kunnossa, ymmärrätkö? Vastaava käytös saattaa sinut ja minut naurunalaiseksi. Enkä siedä sellaista pojaltani," Uther sanoi vakavana katsellen nuorta prinssiä. Tämä istui hiljaa, kalpeana kuin lakana, haisten vanhalta viiniltä. Sitten Uther purskahti nauramaan, tietäen itsekin nuoruudestaan varsin hyvin, miten kauhea olo Arthurilla nyt oli. Hän käski poikaansa pyytämään Gaiukselta helpotusta kurjaan oloonsa. Vanha parantaja tietäisi juoman, joka auttaisi tämän tilanteeseen.
"Huoneesi on hirveässä sotkussa. Kannattaisi ehkä harkita miespalvelijasi vaihtamista," hän jatkoi sitten vilkaistuaan lattialla lojuvaa aamiaista paheksuvasti.