Arthurin katse oli pysähtynyt kuin seinään. Hän vain odotti, että Gaiuksen antama ihmejuoma pelastaisi hänet päänsäryltä ja pahoinvoinnilta. Sen oli parempi tehdä niin, koska se oli maistunut ja haissut pahemmalle kuin jättiläisrotan hengitys. Ja, tässä mielen ja ruumiintilassa sen juominen oli ollut sangen vastenmielistä. Gaius itse oli vaikuttanut oudolta aamulla, vaitonaisemmalta kuin yleensä aivan kuin tällä olisi ollut jotakin kaunaa häntä vastaan, Arthur ajatteli. Prinssi yritti keskittyä kuuntelemaan kuninkaan kuultavaksi tulleita kansalaisia. Yksi oli tullut pyytämään lisäaikaa verojenmaksuun, toinen kinasteli naapurin kanssa, kummalle heidän puoliksi omistama aasi kuului, kolmannen ja neljännen kohdalla Arthur ei enää kyennyt keskittymään. Hän vain tuijotti eteensä ja yritti näyttää siltä, kuin oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
"Kiitos, teidän korkeutenne," vaatimattomasti pukeutunut maalainen lausui kumartaen ja poistui hovista kasvot kuninkaaseen päin.
"Siinä olikin kaikki tältä päivältä, kuninkaani," kuulemisvuorojen jakajana toiminut hovinjäsen ilmoitti ja kumarsi Utherille. Kuningas oli nousemassa valtaistuimeltaan, kun yksi hänen ritareistaan ilmestyi saliin hengästyneenä.
"Kuninkaani," punaviittainen ritari hengähti ja kumarsi. "Olisi vielä yksi kansalainen, joka haluaisi puhua kanssanne," tämä jatkoi.
"Eikö se voi odottaa?" Uther kysyi harmistuneena seisten.
"Kyseessä on taikuuteen liittyvä asia, kuninkaani," ritari sanoi vakavana. "Länsirajan lähellä asuva viljelijä oli huomannut jotakin erikoista..."
"Kroooh..." ääni keskeytti ritarin kertomuksen.
"Hän uskoi nähneensä druidien menevän rajaseudun nummen suuntaan..."
"Kroo-o-h..."
"... aamuyöllä hän kertoi nähneensä oudon valon, joka..."
"Kroooh..."
"Mitä hemmettiä on tuo ääni?" Uther ärähti, ja katsoi ympärilleen hakien syyllistä keskeytyksiin. Merlin säpsähti hereille Arthurin istuimen takana maiskuttaen suutaan. Hän oli nukahtanut seisaalleen nojaten seinään. Huomattuaan sen, Arthur yritti etsiä käsiinsä jotakin, jolla heittää tätä. Merlinin onneksi hän ei löytänyt mitään.
"Hän uskoi, että jotakin taikuuteen liittyvää tapahtui viimeyönä nummen kivikehällä," ritari sai viimein selvitettyä kuulemaansa.
Kuninkaan otsa vetäytyi huolestuneena kurttuun kuunnellessaan viljelijän näkemistä valoilmiöistä ja äänistä. Maalaisen kuvausten perusteella, Uther teki vain yhden johtopäätöksen; kyse oli taikuudesta.
"Tiedättekö mitään tästä kivikehästä?" Uther kysyi kääntyen hovinjäsenien puoleen. Hän yleensä kuuli näitä, tehdessään tärkeitä päätöksiä kuningaskunnan asioista. He pudistivat päätään ja olivat vaiti. Vain harmaatukkainen Gaius astui kuninkaan eteen hetken päästä.
"Herrani, olen kuullut, että paikka on druideille pyhä. On sanottu, että he ovat kokoontuneet muinoin kivikehälle vuodenajantasauspäivinä. En tiedä mitään niistä epätavallisista valoilmiöistä, joista äsken mainittiin," Gaius selitti. Hän oli yksi Utherin luotetuimmista alaisista ja hovinjäsenistä, ja varmaankin ainoita henkilöitä, joita Uther pystyi kutsumaan ystäväkseen.
"Arthur, ota mukaasi ritareita, ja ratsasta kivikehälle. Selvitä ketkä ovat tämän takana ja tuo heidät tänne. He saavat vastata teoistaan. Taikuudelle ei ole sijaa tässä kuningaskunnassa," Uther vakuutti puristaen kätensä nyrkkiin.
Merlin vilkaisi vanhaa parantajaa, joka seisoi kuninkaan edessä. Hän ei pitänyt näistä noitajahdeista. Yleensä he metsästivät Merlinin mielestä syytöntä ihmistä, tai sitten heitä vastassa oli ilkeä hirviö. Ja, se oli ollut aina hänen hommansa hoidella hirviö ja vielä niin, että muut eivät saisi selville hänen taikavoimiaan.
"Kyllä, isä. Lähdemme pikimmiten," Arthur lausui nousten ylös kruununprinssin istuimeltaan, isänsä oikealta puolelta. Hän tunsi voivansa jo paremmin, itse asiassa paljon paremmin. Gaiuksen ihmejuoma oli sittenkin tehonnut.
"Nummihan on jo lähellä kuningas Cendredin maita. Ehkä olisi parempi lähteä pienen joukon kanssa, ettei hän luule meidän olevan sotajalalla," Arthur tuumasi vilkaisten sir Leonia, joka seisoi hovinjäsenten vierellä. Tämä oli hänen isänsä nuorimpia luottoritareita. Tällä oli luonnonkiharatukka, ja sänkiparta, ja yllään Camelotin ritarien haarniska ja punainen viitta.
"Aivan. Ota parhaat miehet mukaasi. Ja, Arthur. Olethan varovainen," kuningasisä sanoi. He eivät halunneet provosoida kuningas Cendrediä, joka tunnettiin herkkänä tarttumaan miekkaansa.
Arthur nyökkäsi isälleen ja asteli ulos valtaistuinsalista Merlin kannoillaan, joka käveli takaperin, kasvot kuninkaaseen päin. Alamaisten ei ollut sopivaa kääntää selkäänsä kuninkaalleen. Se olisi ollut paha loukkaus. Sir Leon lähti prinssin perään.
"Arthur, haluaisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi tehtävään," hän sanoi saatuaan prinssin kiinni käytävällä.
"Kiitos, sir Leon. Annan sinun valita kolme muuta ritaria mukaamme. Lähdemme mahdollisimman pian. Odottakaa minua pihalla," Arthur tuumasi ritarille, joka nyökkäsi ja lähti valmistelemaan matkaa. Prinssi vilkaisi palvelijaansa murahtaen ja tarttui tämän korvanlehdestä kiinni napakalla otteella.
"Sinä nukuit takanani kansalaisten kuulemisen aikana?"
"Auts. En. Lepuutin vain silmiäni," Merlin selitti irvistäen kivusta.
"Koko hovi kuuli kuorsaamisesi."
"Minä en kuorsaa... Aih. Olen varma, että se oli joku muu. Se kirjuri näytti väsyneelle..."
"Olen kuullut sinun kuorsaavan. Olen varma, että se olit sinä. Älä enää koskaan tee sitä uudestaan. Nolaat minut ja itsesi koko hovin silmissä... sitä paitsi, minä en yrittänyt suudella sinua illalla. En ikinä tekisi sellaista. En voisi edes ajatella..." prinssi paasasi ärtyneenä palvelijalleen, ja huomasi sitten sir Leonin seisovan vierellään vaivautuneena. Tämä seisoi hiljaa paikoillaan, eikä tiennyt oliko tulossa vai menossa, ja kertoisiko asiansa, jota varten oli palannut takaisin. Molemmat, Arthur ja Merlin, tuijottivat ritaria hämillään. Merlin näyttäen siltä, kuin olisi riippunut korvanlehtensä varassa prinssin kädestä.
"Kuten sanoin, Merlin, en haluaisi HUUDELLA sinulle jatkuvasti, mutta et vain osaa käyttäytyä kuin kunnollinen palvelija," prinssi yritti pelastaa kasvojaan, ja irrotti otteensa toisen korvasta.
"Niinpä... minä en vain taida ikinä oppia..." Merlin totesi pidelleen korvaansa. Arthur pyöräytti silmiään tuskastuneena, ja toivoi että tämä osaisi vain joskus olla hiljaa.
"Tiedäthän, kuinka vaikeaa on löytää kunnollista palvelusväkeä tänä päivänä... Oliko sinulla vielä jotakin, sir Leon."
"Kyllä... Ei... Unohdin... Näemme pihalla, herrani," kiharahiuksinen ritari totesi hämillään ja poistui juoksujalkaa paikalta. Arthur seurasi hänen menoaan katseellaan tällä kertaa ja nosti sitten etusormensa palvelijaansa kohti pakahtuen raivosta. Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen tuntemuksiaan.
"Nyt se turpa kiinni, Merlin!"
Tämä aamupäivä oli ollut Merlinille yhtä tuskaa. Hän oli yrittänyt olla puhumatta sanaakaan Arthurille varustaessa tätä matkaan. Hänet tuntien se ei ollut kovin helppoa. He olivat valmistautuneet matkaansa reilussa tunnissa, ja tätä vauhtia, olisivat perillä kivikehälle vielä ennen iltaa. Suunnilleen puolessa välissä matkaa, Camelotin kaupungista kivikehälle, prinssi joukkoineen piti lyhyen tauon. He lepäsivät hetken ja söivät eväitään. Merlin juotti prinssin ja ritarien ratsuja pienen joenrannassa, ja yritti samalla hotkia omia eväitään. Muut istuskelivat mukavasti varjossa, vähän kauempana rannasta. Nuori velho silitti hevostaan kupeesta, ja haukkasi leivästään. Hänen täytyi syödä nopeasti, jotta ehtisi hoitaa hevoset, ennen kuin matka taas jatkuisi. Kesken kaiken hänestä tuntui, ettei hän ollut siellä yksin.
"Emrys?" Merlin kuuli miehen äänen kaikuvan päänsä sisällä. Ääni teki melkein kipeää, ja se säpsäytti hänet niin, että hän oli vähällä tukehtua eväsleipäänsä. Merlin kakoi leivänpalan kurkustaan, ja huomasi kapean joen toisella puolella miehen. Tällä oli tumma kaapumainen asu päällään, ja pää verhottuna hupulla. Nuori velho tiesi, että vain druidit olivat käyttäneet hänestä tuota nimeä. Ja, vain he osasivat puhua ajatuksensa toisten taikuutta osaavien mieliin.
"Emrys, olette menossa kivikehälle. Sinne Sanansaattajakin saapui, kuten oli ennustettu, mutta hän tarvitsee apuasi. Soturit ovat vanginneet hänet, ja pitävät häntä Valkoisten vuorten juurella. Hänen henkensä on vaarassa," druidin ääni kertoi suoraan nuoren velhon ajatuksiin.
Merlin vilkaisi taakseen, näkivätkö muut druidia. Nämä olivat onneksi kauempana, eivätkä kiinnittäneet tähän mitään huomiota.
"En ymmärrä. Kuka on Sanansaattaja? Miksi hän tarvitsee apuani?" nuori velho kysyi kuiskaten.
"Albionin kohtalo ja Arthurin henki ovat sidottuina Sanansaattajaan. Hänen täytyy elää, jotta Arthur voi myös selviytyä. On ennustettu, että heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Tunnistat hänet lohikäärmeen merkistä," huppumiehen ääni selitti.
Merlin pudisti päätään epäileväisesti. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mistä druidi puhui. Hän ei ollut koskaan kuullut Sanansaattajasta. Hän inhosi druidien arvoituksia, koska niin monesti ne vaikuttivat juuri Arthurin ja hänen kohtaloonsa, ja niitä oli mahdotonta tulkita selvästi.
"Onko Arthur vaarassa? Mitä minun pitäisi tehdä?" Merlin kuiskasi epätoivoisesti. Hän tuijotti joen toisella puolella seisovaa druidimiestä. Tämä vilkaisi Merlinin ohi varuillaan.
"Pelasta Sanansaattaja. Vain niin voit pelastaa Arthurin tulevaisuuden."
Merlin kuuli jonkun tulevan joenrantaan selkänsä takaa, ja kääntyi katsomaan tätä.
"Merlin, kenelle sinä puhut?" sir Leon kysyi vilkaisten nuorta prinssin palvelijaa. Hän käveli tämän ohi ja kyykistyi veden äärelle pesemään käsiään, ja täyttämään vesileiliään. Druidi oli kadonnut joen toiselta rannalta.
"Ajattelin vain ääneen," Merlin totesi yrittäen tavoittaa vielä druidia katseellaan. Tämä oli kuitenkin jo poissa. Hänellä ei ollut enää tilaisuutta saada enempää tietoa Sanansaattajasta. Druidin sanat jäivät painamaan Merlinin mieltä, koska tämän mukaan Arthur olisi vaarassa.
Ritari nousi takaisin Merlinin vierelle, ja otti kulauksen vesileilistään. Hän vilkaisi vähän kauempana olevaa prinssiä kurttu otsallaan, ja kysyi sitten prinssin palvelijalta: "Mitä Herran tähden on tuo myrkky, jota Arthur on juonut pitkin päivää? Se haisee kammottavalle."
"Se on… hänen krapulalääkkeensä," Merlin kuiskasi virnistäen ja katsoi myös prinssiä, joka otti taas uuden annoksen lääkettään pidellen nenäänsä.