Iltapäivä alkoi olla jo pitkällä. He olivat pitäneet aiemmin vain yhden tauon. Ilta alkoi lähestyä pian. Ylitettyään suuren harjun, he matkasivat vielä hetken lähemmäs rajaa, järven rantaa pitkin. Oli turvallisempaa leiriytyä omalle puolelle rajaa ennen iltaa. Merlin laittoi nuotion, ja haki padan ja ruokatarvikkeita satulastaan. Häntä harmitti, että se oli aina hän, joka joutui jatkamaan raatamista, kun muut asettuivat mukavasti leiritulen ääreen odottamaan valmista. Merlin oli kehottanut heitä jatkamaan vielä vähän lähemmäs Valkoisia vuoria, mutta he olivat päättäneet jäädä tähän yöksi. Nuori velho ajatteli, että joutuisi lähtemään yöllä yksin jatkamaan matkaa vuorille, etsimään vangittua Sanansaattajaa. Ehkä se olikin parempi tehdä yksin, hän mietti, mutta hänellä olisi pitkä matka taivallettavana.
"Älä sitten unohda hevosia," prinssi muistutti.
"En, herrani," Merlin sihahti hampaidensa välistä, ja käveli järven rantaan hakemaan vettä pataansa. Polvistuttuaan veden äärelle, hän huomasi rantatörmällä parin hyvin erikoisennäköisiä kenkiä. Hän vaihtoi padan käsistään vaaleanvihreään kenkäpariin ja huomasi niiden pohjissa tutun kuvion.
Serena oli taivaltanut koko päivän jalan, eikä ollut vielä niin pitkällä kuin olisi toivonut. Eksyttääkseen mahdolliset seuraajansa, hän oli jättänyt merkkejä pitkin matkaa ja järven rantaan niin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Hän suunnisti kohti suurta harjua. Sieltä hän osaisi takaisin kivikehälle vielä hämärässä illassa. Siis, jos jaksaisi matkata enää yhtään. Hän ei ollut syönyt pakomatkallaan muuta kuin niitä harvoja villivihanneksia, joita oli tunnistanut. Ketunleivät ja horsmanversot eivät kuitenkaan antaneet tarpeeksi energiaa kauan. Hänen jalkapohjansa olivat rakoilla, ja hän yritti vilvoitella paljaita jalkojaan järvessä. Silloin hän oli kuullut hevosten ja miesten ääniä. Piiloutuen järven rannalle, suuren puun juurelle ja pensaan taakse, hän toivoi, että miehet eivät löytäisi häntä. Jos he olivat William Corwinin miehiä, he varmasti tappaisivat hänet sen kummempaa kyselemättä. Hän näki puolinaisesta piilostaan jonkun tulevan rantaan, ja sitten hän huomasi rantatörmälle epäonnekseen jättämänsä vaaleanvihreät tennarit, ja kirosi mielessään. Serena kyyhötti paljain jaloin, farkun lahkeet käärittynä, pensaikon ja rantaveden välissä törmällä. Pelko hiipi hänen mieleensä, kun mustatukkainen nuorukainen huomasi ja poimi nuo kengät käteensä.
Merlinille tuli veden äärellä kummallinen olo, aivan kuin joku tarkkailisi häntä. Hän vilkuili ympärilleen hämärtyvässä maisemassa, ja huomasi sitten vaaleatukkaisen tytön kyykyssä, noin viiden metrin päässä, tuijottavan häntä arkana. Nähtyään tämän paljaat varpaat, Merlin tajusi löytäneensä etsimänsä.
"Sinun ei tarvitse pelätä. En satuta sinua," Merlin sanoi melkein kuiskaten, jotta Arthur ja muut eivät kuulisi häntä.
"Sinä olet Sanansaattaja?" hän jatkoi vieläkin hiljaisemmalla äänellä. Sanansaattaja oli aivan erilainen kuin hän oli kuvitellut druidin nopean kuvauksen perusteella. Jokin tässä vetosi nuoreen velhoon, ja Merlinistä tuntui, että hänen olisi todella suojeltava tätä. Tytöllä oli sirot kasvot, ja vaaleat hiukset olivat auki laineillen olkapäillä. Se sai tämän näyttämään viattomammalle, kuin mitä tämä oli.
"En ole... Sanansaattaja" Serena lausui varoen. Aina kun joku oli käyttänyt tuota nimeä hänestä, jotakin pahaa oli tapahtunut. Mitä se oikein edes tarkoitti, ja miksi kaikki käyttivät hänestä tuota nimeä. Lukiko se hänen otsassaan, hän ajatteli tuskastuneena.
"Kuinka kauan kestää hakea vettä. Oletko eksynyt..." Arthurin vaativa ääni kuului vähän matkan päästä, ja se teki tytön levottomaksi. Tämä vilkaisi Merliniä pudistaen päätään, jotta tämä ei kertoisi muille hänestä, ja pinkaisi paljain jaloin pakoon.
"Odota. Voin auttaa sinua."
Merlinin sanat eivät enää tavoittaneet häntä, tytön kadotessa puun taakse. Serenan lyhyt pakomatkansa tyssäsi täysin, haarniskaan ja punaiseen viittaan pukeutuneen miehen ilmestyessä hänen eteensä. Se oli sir Leon. Tyttö huomasi miekan terän osoittavan itseään. Kääntyessään, hän näki toisen samanlaisissa varusteissa olevan ritarin. Ja, sitten kolmannen, ja neljännen. Ja, viidennen, mutta tämän haarniska oli erilainen, se oli runsaampi. Ja, vielä se mustatukkainen poika, johon hän oli törmännyt hetki sitten, liittyi hänen piiritysrinkiin.
Ei kai taas, Serena ajatteli toivottomana ja peloissaan. Hänestä ei olisi vastusta kuudelle miekkamiehelle. Ehkä hän olisi pärjännyt laihahkolle pojalle itsepuolustustaidoillaan, mutta nämä muut oli opetettu tappamaan. Onneksi nämä eivät sentään olleet Corwinin miehiä.
"Pysy paikallasi, ja kerro kuka olet," vaaleahiuksinen miekkamies käski vakavana. Arthur oli huomannut Merlinin puhuvan jollekin rannalla, ja viittonut ritarinsa samassa saartamaan paikan.
"Pyydän, älkää satuttako minua... minä... Auttakaa minua," Serena sanoi ääni väristen, melkein itkien. Hän ajatteli kokeilla toisenlaista lähestymistapaa kuin edellisellä kerralla. Jos miekkamiehissä olisi yhtään ritarillisuutta, hän voisi vedota näihin neitona hädässä. Itkukaan ei ollut kaukana väsymyksen takia.
"Kaikki on hyvin. Emme tee sinulle pahaa. Mikä on nimesi?" Arthur kyseli rauhallisemmin ja laski miekkansa alas. Hän kiinnitti huomiota tytön erikoisiin vaatteisiin ja paljaisiin jalkoihin, ja huomasi sitten matalat oudot jalkineet palvelijansa käsissä.
"Nimeni on Serena. En tiedä missä olen. Tämä on vierasta seutua minulle... Pakenin sotilaita, jotka tappoivat miehen ja kaappasivat minut vasten tahtoani. He pitivät minua vankina vuoren juurella... Auttakaa minua, pyydän," Serena selitti anoen. Itsenäiseksi ja vahvaksi oppinutta tyttöä ärsytti heittäytyä näin heikoksi, mutta se saattoi pelastaa hänen henkensä.
"Olet nyt Camelotin mailla. Minä olen Arthur Pendragon. Ketä sotilaat olivat?" prinssi kertoi vieden miekkansa vyölleen.
"He olivat jotain palkkasotilaita. Siellä oli mies, joka... Anteeksi kuinka? Tämäkö on Camelotia? Sanoitko Arthur? Oletko... Anteeksi… Oletteko te kuningas Arthur?" Serena änkytti.
"Isäni on Camelotin kuningas. Minä olen... kruununprinssi," Arthur selitti ihmetellen. Ilmeisesti tyttö oli kuullut hänestä, mutta kaikki jotka tiesivät hänet, tiesivät hänen isänsä olevan elossa ja kruununhallitsija.
Serena oli unohtanut hengittää. Hän tuijotti prinssiä ja tämän ritareita epätodellisen haltioituneena. Pystyisikö hän uskomaan tätä todeksi, hän ei todellakaan tiennyt. Tällaista ei tapahtunut, tämän täytyi olla Piilokameraa, hän ajatteli. Ja sitten kuitenkin Arthur seisoi hänen edessään. Professori Jefferson olisi voinut tappaa jonkun päästäkseen hänen tilalleen, Serena ajatteli. Se sai hänet purskahtamaan hysteeriseen nauruun, tai sittenkin itkuun. Hän ei pystynyt hallitsemaan, kumpaa se oli, mutta sai sentään hillittyään itseään sen verran, ettei tehnyt sitä ääneen. Hän vain hytkyi ja nyyhkytti paikallaan, ja pudottautui polvilleen maahan.
Arthur ei ymmärtänyt, mitä juuri tapahtui. Hän vain tuijotti tyttöä ja vilkaisi kysyvästi ritareitaan. Nämä kohauttivat hartioitaan ja laskivat aseensa ja laittoivat ne vyölleen.
"Luulen, että hän nauraa sinulle, Merlin," Arthur sanoi hiljaa, ja otti tennarin tämän kädestä katsoakseen sen pohjaa.
Kuullessaan Merlinin nimen, Serena ei voinut lopettaa hysteeristä tunnemylläkkäänsä. Ja, vielä hänen velhonsakin, hän ajatteli. Hänestä tuntui kuin olisi ollut teinityttö idolinsa keikan jälkeen takahuoneessa. Camelot oli todellinen ja Arthurin legenda, ei ollut vain legendaa. Tämäkin oli todellinen. Kyyneleet kastelivat tytön silmäkulmat, ennen kuin hän sai itsensä asettumaan.
"Minä luulen, että hän itkee," Merlin lausui astellen piiritysrenkaan sisään, ja kyykistyi tytön viereen varovasti. Hän ei tiennyt, miten lohduttaisi tätä. Ei hän uskaltanut laskea kättäänkään tämän olalle.
"Merlin?" Arthur lausui hieman huolestuneena. Hänen kädessään olevien jalkineiden pohjien kuviot täsmäsivät kivikehän sisällä olleita jälkiä. Tämä tyttö saattoi olla vaarallinen. Ainakin oli varma, että tämä oli se olento, jota he olivat etsineet.
"Oletko kunnossa?" Merlin kysyi, kun tyttö viimein nosti katseensa häneen pyyhkien silmäkulmiaan. Merlin, Serenan silmissä, näytti niin nuorelle ja herkälle. Tämäkö oli Merlin, mahtava velho, Serena ajatteli. Hän ei ollut ollenkaan sellainen, joksi tyttö oli hänet kuvitellut. Se vanha partaäijä, joka hänet oli tänne lähettänyt, vastasi paremmin Serenan mielikuvaa kuningas Arthurin viisaasta tietäjästä. Eihän Arthur tosin vielä ollut kuningas, eikä vanha itsekkään. Serena arveli molempien olevan lähellä omaa ikäänsä.
"Olen kunnossa... Kiitos, Merlin," Serenan oli aivan pakko päästä sanomaan tuo nimi ääneen. Hän sai hennon hymyn takaisin mustatukkaiselta nuorelta velholta. Serena ei tiennyt kuinka suhtautua velhoon, tämän tultua yllättävän lähelle hänen eteensä kyykkyyn. Vaikutti kyllä siltä, kuin tämä yrittäisi auttaa häntä.
"Olen... Olen kamalan pahoillani. En tarkoittanut pahaa äskeisellä. Olen vain hirvittävän väsynyt. Olen piilotellut ja paennut niitä sotilaita koko päivän. Antakaa anteeksi, herrani," Serena sanoi sitten ja vilkaisi prinssiä nyökäten. Ei olisi voinut pahemmin mennä poskelleen, hän ajatteli nolona, ja tunsi tuskallisen punan leviävän kasvoilleen. Hän melkein tirskahti vielä ajatukselle tulla tapetuksi naurettuaan Camelotin tulevalle kuninkaalle. Professori Jefferson takulla tulisi mustasukkaiseksi löytäessään hänen kallonsa kaivauksissaan tuhannen vuoden päästä.
"Olette varmaan hyvin väsynyt... täysin ymmärrettävää," prinssi lausui. Paitsi, että se ei ollut ymmärrettävää. Kukaan ei ollut koskaan nauranut hänelle päin naamaa kuullessaan hänen nimensä. Ihmiset olivat kyllä suhtautuneet ihailevasti tai paheksuen hänen nimensä kuulemiseen, mutta ei koskaan näin. "Ovatko nämä sinun?" hän jatkoi näyttäen jalkineita. Hän ajatteli tytön yrittäneen hävittää todistusaineistoa riisumalla kenkänsä.
Merlin nousi jaloilleen ja tarjosi kätensä auttaakseen tytön myös ylös. Serena vilkaisi häntä ja sitten prinssiä, ja päätti ottaa tarjotun avun vastaan.
"Olen juossut melkein koko päivän... minulla on varmaan nyrkin kokoiset rakot jaloissani," tyttö totesi irvistäen nuoren velhon avustaessa hänet takaisin jaloilleen.
"Arthur, hän tarvitsee apuamme," Merlin sanoi päättäväisesti ja talutti tytön leiritulen ääreen istumaan, ennen kuin prinssi ehti esittää vastaväitteitä. Nyt kun hän oli löytänyt Sanansaattajan, hänen olisi varmistettava, että tämä pysyi turvassa, kuten druidi oli häntä kehottanut tekemään.
Vaaleatukkainen prinssi istui tovin vaiti nuotion äärellä. Hän tarkkaili tyttöä loimujen toiselta puolelta. He olivat kaikki asettuneet lämmittävän tulen ympärille. Merlin hämmensi tulella porisevaa pataansa, ja jauhoi sitten keräämiään yrttejä morttelissa tahnaksi. Hän vilkaisi Arthuria ja sitten tyttöä. Molemmat näyttivät olevan omissa ajatuksissaan. Oli outoa, että näiden kahden kohtalot olivat jollakin tapaa kytköksissä, Merlin ajatteli. Ritaritkin istuivat tulen äärellä ja keskustelivat keskenään yllättävän rauhallisella äänellä.
"Serena, mitä sinä teit siellä druidien kivikehällä?" Arthur kysyi sitten rikkoen hiljaisuuden. Tyttö oli hetken hiljaa miettien. Vastaus tuohon kysymykseen voisi ratkaista hänen kohtalonsa. Hän muisti parrakkaan vanhuksen sanoneen, että Arthurkaan ei välittänyt liioin taikuudesta.
"Rehellisesti sanottuna... minä en tiedä itsekkään," hän sanoi sitten hiljaa. Hän katsoi prinssiä silmiin, ja aikoi kertoa totuuden, ainakin osan siitä. Elävä legenda ansaitsisi kuulla totuuden. "En osaa selittää, kuinka jouduin sinne, kivikehän luo. En muista... Siellä oli äärettömän kirkas valoa ja se ääni oli korvia huumaava. En muista muuta kuin, että luulin kuolevani, ja sitten yhtäkkiä oli taas hiljaista... Näin hahmoja kivien luona. Yksi heistä käski paeta sotilaita... Sotilaat tappoivat sen miehen. Ampuivat nuolen selkään kuin eläimelle... Hän kuoli käsiini, enkä edes tiennyt, kuka hän oli," Serena kertoi suruissaan, ja pyyhki silmäkulmiaan.
"Uskomme, että hän ja muut näkemäsi ihmiset olivat druideja. Luulen, että otit osaa heidän rituaaleihinsa," Arthur esitti tiukan teoriansa. Serena kielsi sen, ja kertoi, ettei ollut koskaan eläissään edes nähnyt druidia aiemmin.
"Osaatko taikuutta?" sir Leon esitti seuraavan kysymyksen vakavana. Jotenkin hän halusi uskoa tytön selityksen. Hänestä tämä vaikutti kyllä melko erikoiselle, mutta viattomalle. Hänen kävi tätä sääliksi, tämän kovien kokemuksien jälkeen.
"No niin, ruoka on valmista," Merlin huudahti innoissaan keskeyttäen tukalan kuulustelun.
"Ei vielä, Merlin," Arthur murahti paheksuen pölhön palvelijansa ajoitusta ja katsoi Serenaa vastausta vaatien.
"On parasta syödä, kun ruoka on vielä kuumaa," Merlin totesi, ja vilkaisi sitten tyttöä silmiin, kuin yrittäen kertoa, että oikea vastaus kysymykseen oli; ei.
"Ei. En osaa taikuutta," Serena vannoi saatuaan hetken hengähtää. Sir Leon oli valmis uskomaan sen, Arthur ei ollut vielä niinkään varma.
"Ketä sotilaat olivat, jotka kaappasivat sinut? Olivatko he kuningas Cendredin miehiä?" Arthur jatkoi kuulustelua.
"En tiedä ketään kuningas Cendrediä. Se oli Corwin... William Corwin oli heidän johtajansa nimi. Hänellä oli ehkä 8 sotilasta. Ja, hänellä oli miespalvelija, jolla oli käsivarressaan musta tatuointi... merkki ihollaan. Siinä oli kolme sakaraa," Serena selitti tehden koukeroisen kuvion ilmaan.
"Druidi?" sir Leon totesi kuvion hahmotettuaan.
"Ei voi olla. Oletko varma, että se oli William Corwin?" Arthur kysyi vakavana ja nojautui eteenpäin. Tuo nimi oli hänelle hyvinkin tuttu. Huolestunut kurttu ilmestyi hänen otsalleen.
"Hän sanoi olevansa Everhallin lordi. Hänellä oli pitkä punertava tukka, ja parransänki. Hän oli..." Serena selitti. Häntä puistatti muistellessaan vangitsijaansa. Mahtoikohan tämä vielä istua hiljaa purukumikuplan edessä peläten sen kuoriutuvan, hän mietti. "No, hän ei ollut kovinkaan kiltti. Hän aikoi satuttaa minua, ja mahdollisesti tappaa minut. En jäänyt ottamaan selvää, vaan pakenin kun he nukkuivat."
"Ole hyvä. Sinun pitää syödä," Merlin sanoi ojentaen puisen keittokulhon tytölle. Ruoka siinä tuoksui houkuttelevalle, ja Serena oli todella nälkäinen. Silti hän hieman epäili ottaessaan kulhon vastaan. Nuori velho jakoi keittoa prinssille ja muille ritareille. Hän oli antanut oman kulhonsa vieraalle, ja joutui syömään itse suoraan padasta kapustallaan.
"Tämähän on hyvää... Ei sillä, että olisin epäillyt keittotaitojasi," Serena sanoi, uskallettuaan viimein maistaa ruokaa. Hän sai kokilta ujon kiitoksen, mutta tämä oli oikeasti mielissään, kun joku täällä sentään osasi arvostaa häntä ja sanoa sen ääneen.
"Mistä olet kotoisin? Sinulla on erikoinen murre, ja vaatetus," prinssi tiedusteli syöden samalla. Tällä kertaa Merlinin ruoka oli ihan kelvollista, hän ajatteli. Sen täytyi johtua tytön läsnäolosta. Merlin näytti olevan tämän pauloissa, ja se harmitti häntä. Arthur ei ollut varma voisiko uskoa tytön kertomusta kivikehän tapahtumista. Oli liian paljon avoimia kysymyksiä, jotka vaivasivat häntä. Yksi suurin kysymys oli yhä se, kuinka tyttö oli tullut kivikehälle.
"Tulen todella kaukaa. Etelästä... meren takaa. Tulin tähän maahan opettajani kanssa. Jeffers on hänen nimensä," Serena yritti keksiä jokseenkin totuudenmukaista tarinaa. Hänen synnyinkotinsa oli noin 300 kilometrin päässä, mutta tähän aikaan sitä ei vielä ollut olemassakaan. Jefferson oli hänen professorinsa nimi, mutta hän arveli, että tuota sukunimen muotoa ei ollut vielä käytössä tässä ajassa.
"Tajusin juuri, että en ole edes vielä kiittänyt teitä. Olette olleet minulle ystävällisiä. En tiedä, kuinka voisin korvata sen," Serena lausui kiitollisena siitä, että tämä olivat kohdelleet häntä ihmisenä. Hän oli niin paljon mieluummin tässä seurassa, kuin William Corwinin armoilla. Tytön sanat kaihersivat Arthuria. Ne tekivät hänelle paljon vaikeammaksi sanoa sen, mitä hänen olisi kuulunut.
"Osaatko laulaa?" sir Leon kysyi yllättäen tytöltä, ja sai tämän hämilleen. Samoin Arthurin ja muut miehet.
"Ajattelin, että olisi... mukava... kuulla laulu," kiharahiuksinen ritari lausui hiljaa melkein mumisten loppuosan. Arthur vilkaisi tätä kulmiensa alta kysyvästi. Merlin oli myös yllättynyt moisesta ehdotuksesta. Hän lusikoi viimeiset ruuat suoraan padasta suihinsa.
"En oikein tiedä," Serena totesi varovasti laskien päänsä. Ehkä hän saisi nämä epäilevät ritarit puolelleen jollain kauniilla laululla. Serena rakasti kyllä laulaa, mutta siitä oli ollut jo monta vuotta kun hän oli laulanut muiden kuullen. Se tilaisuus oli ollut täynnä surua ja kyyneleitä. Se oli ollut hänen poikaystävänsä hautajaisissa, neljä vuotta sitten. Se laulu oli ollut tosin täydellinen; Enyan May it be, koska hänen poikaystävänsä oli rakastanut Taru Sormusten Herrasta -elokuvia. Se laulu olisi myös täydellisen ajaton nyt, hän ajatteli nielaisten.
Serena hyräili ensin ensimmäisen säkeen ja lauloi sitten hiljaa, ja sai leirinuotiolla aikaan eteerisen tunnelman. Hänen hento äänensä pakotti muut kuuntelemaan häntä lumoutuneina, vaikka nämä eivät ymmärtäneet sanaakaan laulun sisällöstä tytön laulaessa oman aikansa kielellä. Merlinistä silti tuntui kuin laulun sanat olisivat jollakin oudolla tavalla avautuneet hänelle. Prinssi, nuori velho, ja ritarit tunsivat kaikki kaipaavansa kotiin, rakkaidensa luo. Arthur nielaisi palan kurkustaan, ymmärtäessään että hänen täytyi kertoa Guineverelle tunteistaan. Hän oli yrittänyt vältellä rakastamaansa naista. Hän oli jopa juonut päänsä täyteen turhautuneena, koska ei ollut voinut jakaa voittoaan turnajaisista Gwenin kanssa. Laulu toi Merlinille mieleen kodin Eldorissa, sekä hänen raskaan kohtalonsa, joka oli huolehtia siitä että Arthurista tulisi vielä jonain päivänä kuningas. Laulu antoi hänelle lohtua ja uskoa siihen, että hän pystyisi toteuttamaan kohtalonsa oikein. Hänestä tuntui että laulu oli tehty häntä varten, koska siinä kerrottiin yksinäisestä polusta, ja siitä kuinka kaukana tämä oli kotoaan.
Sir Leon vain istui sanattomana kuunnellen. Tuo oli kaunein laulu, jonka hän oli koskaan kuullut. Kun hän oli pyytänyt laulua, hän ei arvannut että enkeli laulaisi sen. Laulun sanat veivät Serenan itsensä surullisimpaan aikaan, jonka hän tiesi. Kyyneleet tulvahtivat hänen suljettujen silmien alta, kun hän lopetti laulun. Muut istuivat vielä tovin hiljaa, palautuen mielikuvistaan.
"Anteeksi, en halunnut masentaa…" Serena lausui hiljaa avattuaan silmänsä, pyyhkien kyyneleitä hihaansa.
"Ei, se oli kaunista," Merlin kiirehti sanomaan. Sanansaattaja oli koskettanut häntä syvältä, ja hän halusi puolustaa tätä. Hänestä tuntui, että hän puolustaisi tätä ihan mitä tahansa vastaan.
"Minun..." Arthur aloitti ja rykäisi sitten äänensä selväksi. Nyt tästä oli tullut vieläkin vaikeampaa, hän ajatteli ja vilkaisi tyttöä. "Minun täytyy pidättää sinut..."
"Mitä?" Merlin älähti ja kääntyi prinssin puoleen.
"Vihasitte laulua?" Serena lausui epäillen. Prinssi ei siis todellakaan pitänyt laulusta.
"Laululla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minun täytyy pidättää sinut epäiltynä osallisuudesta taikuuden harjoittamiseen, kivikehällä druidien kanssa. Viemme sinut Camelotiin, ja järjestämme kuulemisen ja oikeudenkäynnin," prinssi selitti pahoittelevasi. Se sai Serenan hiljaiseksi. Pidätettynä taikuuden harjoittamisesta, hän toisti mielessään. Se ei voinut olla hyvä juttu. Hän muisti käymänsä keskustelun vanhan herra Jonesin kanssa noitavainoista. Oliko tämä lähettänyt hänet menneisyyteen kokemaan, miltä noitavainot tuntuivat todellisuudessa, koska hän ei ollut uskonut taikuuteen. Ehkä hän alkoi pikkuhiljaa uskoa siihen. Tyttö vilkaisi sitten Merliniä, kuin tajuten että taikuuden täytyi myös olla todellista. Katselihan hän nyt silmästä silmään kaikkien aikojen legendaarisinta velhoa.
"Minä ymmärrän... Tiedän, että en ole tehnyt mitään väärää. Minulla kai on vielä viimeinen toive? Minun täytyy tavata eräs henkilö. Hänen nimensä on Gaidus?" Serena lausui ja yritti pysyä rauhallisena.
"Gaius?" Merlin korjasi väliin toiveikkaana. Olisi hienoa, jos tyttö tuntisi Gaiuksen, hän ajatteli.
"Hän on hovin parantaja. Tunnetko sinä hänet?" Arthur ihmetteli ääneen. Niin ihmetteli tyttö itsekin. Olipa hän osunut napakymppiin ensimmäisellä yrityksellä. Hän muisti vain, että Gaius-niminen henkilö voisi johdattaa hänet Emryksen luo.
"Tavallaan. Olen kuullut hänestä opettajaltani, joka on myös parantaja. Hän lähetti minut etsimään Gaiusta," tyttö selitti ja yritti keksiä päässään pelastussuunnitelmaa.
"Lupaan, että tapaat Gaiuksen huomenna Camelotissa," prinssi sanoi ja nousi ylös. Hän nyökkäsi ritareilleen kehottaen näitä mukaansa, ja asteli vähän kauemmas pitämään palaveria heidän kanssaan. Jos Gaius tunsi tytön, niin hänen epäilynsä olisivat turhia, jos ei, niin tyttö valehteli hyvin taitavasti. Arthurin sopiessa yön vahtivuoroista ritarien kanssa, Merlin istuutui polviensa päälle Serenan eteen. Hän piteli kädessään morttelia, jota oli hiertänyt aiemmin.
"Tämä on hankaumiisi. Sen pitäisi helpottaa rakkoihin," Merlin sanoi näyttäen vihertävää töhnää kivisessä hiertimessä. Tyttö vilkaisi sitä epäillen, mutta kysyi sitten auttaisiko se myös köyden hiertämiin ranteisiinsa, jotka hän paljasti takin hihojen alta.
"Saanko?" Merlin kysyi, ja tarttui varovasti tytön käsiin. Hän levitti yrttivoidettaan tämän ranteisiin ja peitti ne sitten laukustaan ottamilla siteillä.
Näin lähietäisyydellä, Serena huomasi nuoren velhon silmien värin. Ne olivat syvän siniset, ja näyttivät jokseenkin eksoottisilta pikimustan tukan parina. Tällä oli korkeat poskipäät ja miellyttävän näköiset kasvot ja tämä näytti herttaiselle höröttävien korviensa kanssa. Serena tunsi punastuvansa, velhon vilkaistessa häntä, ja siirtyessä levittämään yrttivoidetta hänen paljaisiin jalkapohjiinsa. Se oli tytöstä ensin kiusallista, mutta tuntui todella hyvälle, ja sai hänet hetkeksi rentoutumaan.
"Sinä olet melkoinen velho, Merlin," Serena huokaisi helpottuneena kivun lievittyessä jaloissaan. Merlin nosti nopeasti katseensa häneen sanattomana, ja vilkaisi sitten muita takanaan, toivoen etteivät nämä kuulleet äskeistä. Kuinka tyttö tiesi hänen taikavoimistaan, hän ajatteli. Ehkä tämä oli druidi. Druidit tuntuivat tietävän joskus asiat paremmin, kuin hän itsekkään.
"Enhän minä ole..."
"Se oli vain sanonta. Tarkoitin, että tuo tekemäsi tökötti toimii," Serena kiirehti korjaamaan. Hän toivoi, ettei huolimattomuuttaan vain paljastanut nuorta velhoa. Yksikin typerä teko tässä ajassa, saattoi vaikuttaa suuresti tulevaisuuteen. Serena kumartui lähemmäs velhoa ja kysyi tältä kuiskaten: "Miksi kutsut minua Sanansaattajaksi? Ja, miksi olet niin ystävällinen minulle?"
"Sehän sinä olet, eikö vain?" Merlin vastasi yllättyneenä. Kuinka tämä ei muka itse tiennyt olevansa Sanansaattaja, tiesihän hän ilmeisesti nuoren velhon taikuudestakin. Sitten Merlin muisti, kuinka vaikeaa oli ollut hyväksyä oma kohtalonsa, silloin kun suuri lohikäärme oli sen hänelle paljastanut.
"En edes tiedä mitä se merkitsee. Ei minulla ole mitään viestiä. Tiedän vain, että tarvitsen Gaiuksen apua, mutta jos hän on hoviparantaja. Hän työskentelee kuninkaalle ja muille aatelisille…"
"Ja, muille apua tarvitseville kansalaisille. Minä tunnen Gaiuksen. Hän kyllä auttaa sinua, lupaan sen."
"Sinä tunnet hänet?"
"Kyllä, hän on ystäväni."
Serena katsoi nuorta velhoa silmiin harkiten tarkkaan seuraavaa kysymystään. Hän vilkaisi kauempana olevia ritareita ja prinssiä, ja ajatteli sitten että syteen tai saveen, hänen olisi kysyttävä tätä Merliniltä: "Et sinä sattuisi tuntemaan ketään Emrystä?"
"Emrys? Olen saattanut kuulla tuon nimen mainittavan joskus. Miksi?" Merlin kysyi ihmetellen. Miksi tyttö ei tunnistanut häntä Emrykseksi? Jos hän oli druidi, niin hänen olisi pitänyt tietää.
"Minun täytyy löytää Emrys. Ja, minulle kerrottiin, että Gaius voi auttaa minua löytämään hänet. Uskon, että vain hän voi auttaa minua palaamaan takaisin kotiini."
"Toiseen maahan, meren taakse?" Merlin kysyi pudistaen päätään. Hän ei pystyisi lähtemään Camelotista merien taakse ja jättämään Arthuria yksin.
"Asia on hieman monimutkaisempi kuin pelkkä merimatka, usko pois. Minun täytyy löytää hänet, ennen kuin tulen tapetuksi täällä."
"Lupaan, että en anna sinulle tapahtua mitään pahaa," nuori velho vakuutti kuiskaten. Sanansaattaja oli etsinyt häntä, ja nyt hän oli tämän edessä, mutta ei voinut paljastaa itseään vielä. Ainoa asia, jonka hän pystyi tekemään, oli pitää Serena turvassa ja hengissä.
Nuoren velhon sanat olivat niin täynnä tunnetta, että Serena ei voinut muuta kuin uskoa häntä. Tyttö ajatteli velhon luulevan hänelläkin olevan tuo taikuuden kyky, ja siksi tämä auttoi häntä niin pyyteettömästi. Hän oli kyllä kiitollinen kaikesta saamastaan avusta.
"Merlin!" Arthur kutsui palvelijaansa kauempaa. Samalla ritarit palasivat takaisin leiritulen ääreen hakien itselleen makuupaikkaa. Nuori velho käveli prinssin luo pyyhkien kättään puhtaaksi sammaltuppoon.
Arthur tivasi totisena palvelijaltaan, mistä nämä olivat äsken puhuneet. Hän oli tästä huolissaan, koska tämä ei näyttänyt ymmärtävän, kuinka vaarallinen Serena saattoi olla. Ollessaan suojattua elämää viettänyt yksinkertainen maalaispoika, Merlin ei voisi tietää, mitä seurauksia ihastumisella tuohon tyttöön saataisi olla. Naisethan olivat kavalia olentoja, jotka pystyivät saamaan miehet toisiaan vastaan. Arthurin mielestä Merlin oli porukan heikonlenkki. Olihan Serena saanut tämän jo puolustamaan itseään, hän ajatteli.
"Hän on peloissaan, Arthur. Uskon, että hän puhuu totta. Uskon, että hän oli vain väärässä paikassa väärään aikaan. Jos viemme hänet Camelotiin... Jos kuningas epäilee hänellä olevan osuutta kivikehän tapahtumiin, hän saa kuolemantuomion," Merlin selitti puolustaen.
"Me emme päätä siitä. Älä anna hänen hämätä itseäsi vain sen takia, että hän on tyttö. Kivikehän luona oli vähintään kuuden hevosen jäljet. Kuinka luulet hänen paenneen kuutta sotilasta ilman taikuutta?" Arthur esitti pahan kysymyksen antaen toiselle aihetta miettiä. He vilkaisivat tyttöä nuotion äänellä. Tämä istui siellä hiljaa seuraten muiden tekemisiä, ja näytti niin vaarattomalle ja viattomalle kuin ihminen vain pystyi. Merlin vilkaisi Arthuria kysyvästi toinen kulma ylhäällä.
"Hae köysi satulastani, meidän täytyy sitoa hänet yöksi, jotta hän ei pakene," prinssi totesi silti vain epäileväisenä.
"Et voi olla tosissasi. Hänen ranteensa ovat jo verillä edellisistä käyden hiertämistä, ja jalkapohjat pahoilla rakoilla. Hän ei kävele kovinkaan kauas tänä yönä."
"Merlin… Älä ikinä kyseenalaista sanaani miesteni kuullen. Hae nyt se köysi," Arthur lausui ja meni itse nuotion äärelle. Hän ehdotti itseään yön ensimmäiseen vahtivuoroon. He olivat lähellä rajaseutua ja mahdollisia vihollisia, mutta prinssi halusi myös jatkuvan seurannan tytölle, jotta tämä ei pääsisi pakenemaan.
Serena oli ajatellut nukkumaan käydessään, ettei voisi ummistaa silmäänsä ollenkaan tämän miesporukan ympäröimänä. Hän tunsi olonsa hieman turvattomaksi heidän lähellään, koska olihan William Corwin jo esitellyt hänelle tämän ajan aatelismiesten ajatuksia siitä, kuinka nämä luulivat voivansa ottaa mitä halusivat. Painautuessaan prinssiltä saamaansa laina huopaan, Serena vilkaisi vielä nuorta velhoa, joka kävi nukkumaan leiritulen toisella puolella. Hän uskoi, että tämä todella pitäisi hänestä huolen, eikä antaisi mitään pahaa tapahtua. Väsymys teki pian tehtävänsä ja Serena vaipui untenmaille tässä erikoisessa myyttien aikakaudessa. Jossain vaiheessa yötä hän kuitenkin säpsähti hereille hengästyneenä, näkemästään hurjasta märästä unesta. Hän nousi istumaan ja veti polvet syliinsä, ja vilkaisi sitten sammuneen nuotion ympärillä nukkuvia miehiä rauhoitellen hengitystään äänettömästi.
"Voi hyvä Luoja," tyttö kuiskasi itsekseen, ja painoi päänsä polviin nielaisten. Unessaan hän oli juuri tullut tuon nuoren velhon viettelemäksi, ja pian mukaan oli yhtynyt myös Camelotin prinssi, ja tämän kiharatukkainen ritari. Serena oli tyytyväinen herättyään kesken kaiken, ennen kuin muut ritarit olivat ehtineet samaan sessioon. Hän tunsi hormoniensa käyvän ylikierroksilla, ja sen täytyi johtua tästä valtavasta testosteroni määrästä, joka leijui nuotiopaikan ympärillä näiden muinaisten miesten ronskin hienhajun muodossa. Mitä ihmettä hänelle oli tapahtumassa, hän ajatteli. Hän oli luullut menettäneensä osan tunteistaan Peterin kuoleman jälkeen. Hänellä ei ollut edes yhden yhtä fantasiaa tämän poismenon jälkeen, ennen kuin nyt. Hän ei ollut koskaan tuntenut haluavansa elää niin paljon, kuin nyt täällä.
"Voitko huonosti?" kuului kuiskaus vähän matkan päästä, ja tyttö nosti katseensa sir Leoniin, joka istui kauempana tulipaikasta nojaten puuhun. Oli hänen vahtivuoronsa. Serena oli onnellinen, että oli vielä niin pimeää, jotta tämä ei nähnyt hänen kasvojensa lehahtavan täysin punaisiksi. Hän muisti, kuinka oli juuri unessaan ollut neljän kimpassa tämän kanssa.
"Voin ihan hyvin, kiitos," Serena sai kuiskattua kiusaantuneena nyökäten. Hän nousi hiljaa jaloilleen ja aikoi käydä kävelyllä rauhoittumassa. Hänen oli päästävä hetkeksi pois muiden läheltä. Sitten hän huomasi köyden nilkkansa ympärille sidottuna. Köyden toinen pää oli ritarin kädessä, ja tämä nousi myös ylös ja käveli tytön luo varoen herättämästä muita. Kaikesta epäilyistään huolimatta, Arthur ei ollut tohtinut sidotutta vankiaan, mutta oli käskenyt laittaa köydestä eräänlaisen liiketunnistimen tytön jalkaan.
"Näitkö painajasta? Toistelit vain Luojan nimeä," ritari kertoi hiljaa, ja keri ylimääräistä köyttä käteensä lenkille. Serena kiirehti toteamaan, että hän oli hyvin uskonnollinen ihminen, ja yleensä rukoili paljon unissaan. Hän ei halunnut ritarin arvaavan unen todellista laatua.
"Minun täytyy käydä... tuolla. Voitko ottaa tämän köyden irti siksi aikaa?"
"Olen pahoillani, mutta en voi laskea sinua minnekään yksin."
"En ole kauan, ja pysyn tässä lähellä. Lupaan," Serena vakuutti, ja irrotti itse köyden nilkastaan. Hän hiippaili kauemmas nuotiopaikasta, mutta sir Leon seurasi hänen perästä toistaen, ettei voinut päästää tätä näköpiiristään.
"Kuules nyt, herra ritari..."
"Sir Leon."
"Sir Leon... Minä aion riisua nämä housuni alas... Ei. Se ei ole mikään kutsu. Minun täytyy käydä kusella, enkä halua siihen mitään yleisöä," Serena lausui hiljaa, ja sai kiharatukkaisen ritarin hämilleen kielenkäytöstään. Nyt kun tyttö oli maininnut sen, sir Leon ei voinut olla ajattelematta tätä riisumassa housujaan.
"Prinssi Arthur antoi käskyn, ettei sinua saa jättää vahtimatta…" ritari yritti selittää, seuraten yhä Serenaa suuren pensaan luo, ja kiertäen tämän kanssa pensaan ympäri. Serena tuijotti kiharatukkaista ritaria hämillään, mutta ärtyneenä. Hän käski tämän jäädä ison pensaan toiselle puolelle, ja meni itse sen taakse. Hän ehdotti, että hän vaikka hyräilisi ääneen, jotta tämä tietäisi tytön olevan vielä paikalla.
Merlin raotti silmiään havahtuen sammuneen nuotion ääreltä. Hän oli nukahtanut, vaikka oli aikonut valvoa siihen asti kunnes muut nukkuisivat, ja auttaa sitten Sanansaattajaa pakenemaan. Hän nousi istumaan ja huomasi Serenan kadonneen nuotiopaikalta. Sir Leon oli hävinnyt myös, eikä ketään ollut vahdissa. Nuori velho nousi ylös katsellen ympärilleen, ja kuuli sitten ääniä läheltä. Hän hiippaili äänien suuntaan, ja kuuli kuiskailua, ja sitten Serenan äänen lausuvan hiljaa: "Sinun täytyy tehdä se lujempaa, tai olemme täällä vielä aamullakin."
Nuori velho ei ollut varma uskaltaisiko katsoa, mitä nämä oikein tekivät, mutta kurkkasi sitten puun takaa varovasti. Hän näki sir Leonin seisovan pensaan vieressä hyräillen vaivautuneena, mutta Serenaa ei näkynyt missään. Merlin hiippaili ritarin luo, joka lopetti hyräilynsä huomattuaan prinssin palvelijan.
"Mitä sinä teet? Missä hän on?" Merlin kysyi ritarilta huvittuneena. Hän ei nähnyt tällaista joka päivä. Ritari pyöräytti silmiään ja osoitti pensasta vaikeana.
"Hänellä on ujorakko. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Hän pyysi minua hyräilemään, jotta saisi asiansa hoidettua."
Molemmat vilkaisivat pensasta ja sitten toisiaan virnistäen.
"Kenelle sinä puhut?" Serena kuiskasi, ja vilkaisi pensaan takaa. Huomatessaan velhon, hän pudottautui takaisin alas kyykkyyn. Tilanne olisi ollut Serenasta naurettava, jollei se ollut niin nolo ja kiusallinen. Hän ei ymmärtänyt, mikä häneen oli mennyt. Yleensä hän oli tullut erinomaisesti toimeen miesten kanssa, ajattelematta näitä sen kummemmin miehinä. Työkavereidensa kanssa hän oli jopa toissa viikolla joutunut käymään miestenvessassa, kun naisten puolelle oli ollut niin pitkät jonot, eikä hän ollut siitä sillä kertaa moksiskaan.
"Olkaa kilttejä, ja menkää pois sieltä," tyttö kuiskasi pensaansa takaa. Merlin vilkaisi ritaria kulmat kurtussa, ja oli aikeissa ehdottaa tarvitsisiko tyttö apua, mutta päätti pitää suunsa kiinni.
"Mitä helkkaria täällä tapahtuu? Missä hän on?" prinssi kysyi astellen ritarin ja palvelijansa luo pimeähkössä metsässä. Hän oli herännyt ja huomannut näiden puuttuvan nuotiopaikalta, ja kuullut ääniä täältä.
"Argh! Helkkarin hienoa," tytön turhautunut ääni kuului pensaan takaa. Tämä vetäisi housut takaisin jalkaansa, ja astui esiin tuijottaen miehiä kuin syyttäen näitä ongelmistaan. Kaikki tuntuivat vilkuilevan toisiaan ihmeissään. Serena ei jäisi tänne seisoskelemaan miesten kanssa, varsinkaan sen unensa jälkeen, hän ajatteli ja kulki näiden ohi takaisin omalle nukkumapaikalleen.
"Tuskin tekään heitätte vetenne kaikkien linnanneitojen nähden," hän manasi samalla. Merlin ja sir Leon pidättelivät nauruaan, ja vakavoituivat vasta Arthurin tuijottaessa heitä kysyvästi.
"Hän ei todellakaan ole mikään lady," ritari tuumasi vakavana vilkaisten prinssiä, viitaten tytön ronskiin kielenkäyttöön.