Ulkoilmaelämä ei sopinut hänelle, Serena totesi herätessään aikaisin aamulla ennen päivänkoittoa. Hänen selkäänsä särki kovalla alustalla vietetty yö, mutta olo oli muutoin virkistynyt, olihan hän päässyt viimeinen nukkumaan. Hän huomasi olevansa taas ensimmäisenä hereillä. Jopa vahtivuorossa oleva ritari näytti torkkuvan. Vahti oli vaihtunut heidän yöllisen heräilyn jälkeen. Serena venytteli varovasti, ja nousi ylös, kuin testatakseen vahdissa olevan sir Sedwinin tajunnantasoa. Jalkapohjat tuntuivat parantuneen, kiitos Merlinin yrttitöhnän. Tyttö näki tilaisuuden, jollaista ei varmasti tulisi enää toista. Hän poimi tennarinsa ja hiippaili kohti rantaa.
Arthur avasi silmänsä auringon ensisäteiden noustessa taivaalle. Hän kuuli Merlinin kuorsauksen, ja aikoi heittää tätä hanskallaan puoliunisena, kunnes havahtui täysin nähdessään tyhjän huovan siinä, missä tyttö oli käynyt nukkumaan.
"Pahus! Missä hän on nyt?" prinssi älähti, ja näki vahtivuoroon jääneen ritarinsa säpsähtävän hereille. Muutkin ritarit pomppasivat ylös, niin myös Merlin, joka yleensä piti potkia hereille.
"En voi uskoa tätä. Miten? Miksi sinä nukuit?" Arthur syytti vahtivuorolaista. Hän ei ollut uskonut tytön kertomusta siitä, että tämä oli pystynyt pakenemaan sotilaiden nukkuessa. No, nyt hän uskoi, mutta epäili silti tämän käyttäneen taikuutta tälläkin kertaa.
Merlin tunsi olonsa turhautuneeksi. Kuinka hän voisi auttaa Serenaa, jos tämä oli kadonnut. Ja, kuinka hän pystyisi suojelemaan Arthuria druidien ennustukselta, jos näiden kahden elämät olivat sidoksissa toisiinsa.
"Voi ei," Merlin päästi suustaan vieden kädet päänsä päälle toivottomana.
"Muistatko, mitä sanoin illalla? Tätä minä tarkoitin. Meidän olisi pitänyt köyttää hänet," Arthur totesi palvelijalleen tuskastuneena. "Hän ei voi olla vielä kaukana. Kaikki satulaan! Nyt!"
"Huomenta. Onko meillä jo kiire? Löysin juuri aamiaista," tyttö lausui astellen nuotiopaikkaa kohti rannalta päin. Käsisään hän piteli pari kiloista lohta. Hän sai osakseen aimo tuijotukset, ja pari ritaria ehti jo vetää miekkansa esille.
"Mitä?" Serena ihmetteli ääneen vilkaisten muita. Kyllähän hän tiesi, mistä miesten kummastelu johtui. Hän oli ollut jo tekemässä pakoa, mutta ajatteli, ettei antaisi itselleen anteeksi, ellei näkisi todellista Camelotia. Sitä paitsi, Gaius, jonka apua hän tarvitsi, löytyisi sieltä. Eikä se olisi ollut kovin reilua nuorta velhoa kohtaan hävitä jättämättä hyvästejä.
Merlin huokaisi naurahtaen, ja vilkaisi prinssiä, joka oli yhä äimänä. Tämä ei käynyt hänen logiikalleen, miksi tyttö ei ollutkaan paennut. Tämän asemassa, hän olisi kyllä itse tehnyt kaikkensa, jotta olisi päässyt pakoon.
"Kuinka pyydystit tuon?" Merlin kysyi osoittaen kalaa.
"Menin rantaan pesemään sen yrttitöhnän jaloistani, ja huomasin kalan nukkuvan rantavedessä. Poimin sen vain ylös. Tässä. En pystynyt tappamaan sitä, tainnutin sen vain kivellä. Te miekkamiehet saatte tehdä sen," tyttö lausui ja pudotti kalan maahan Merlinin eteen. Ritarit laittoivat miekkansa piiloon, ja näyttivät siltä, että nämä eivät ainakaan antaneet asettaan kalan tappamiseen.
"Menen pesemään tämän kalan hajun pois käsistäni," tyttö jatkoi, ja kääntyi takaisin veden suuntaan.
"Kala nukkui?" sir Leon ihmetteli ääneen, ja pujotti miekkansa takaisin vyölleen vilkaisten muita.
"Tuo kala olisimme voineet olla me. Olemme onnekkaita, että olemme yhä elossa," prinssi totesi vilkaisten paheksuvasti vahdissa nukkunutta ritariaan, sir Sedwiniä.
Merlin päästi kalan kärsimyksistään. Olisi ilmeisesti turha vakuuttaa Arthurille, ettei tyttö pystyisi satuttamaan heitä, jos tämä ei kyennyt tappamaan kalaakaan. Kalan paistuessa avotulella, ritarit valmistelivat lähtöä satuloiden hevosiaan. Merlin jutteli tytön kanssa, ja kyseli tämän jalkojen ja ranteiden voinnista. Arthur kuunteli heidän keskusteluaan hetken, ja kysyi sitten: "Sanoit, että olet parantajan oppilas. Miksi et itse hoitanut itseäsi?" Hän kuulosti melkein mustasukkaiselta.
"Aioin kyllä, kunnes te tulitte tänne machoilmaan isoine miekkoinenne. Sitä paitsi, olen vasta opintojeni alussa," Serena vastasi kuin syyttäen prinssiä joukkoineen asemastaan täällä. Prinssi ei aina ymmärtänyt kaikkia tytön käyttämiä erikoisia sanoja, mutta ei halunnut paljastaa tietämättömyyttään.
"Vai niin," Arthur totesi nousten, ja kävi hakemassa pienen pullon satulalaukustaan, ja heitti sen sitten tytölle.
"Tekisitkö minulle uuden annoksen tätä? Osaatko kertoa, mistä tämä on tehty?" Hän halusi päättäväisesti selvittää, puhuiko tyttö totta. Parantajan oppilaan luulisi tunnistavan, mitä ainesosia Gaiuksen tekemässä törkeän hajuisessa ihmejuomassa oli.
"Wow! Voi hyvä Luoja, mitä tässä oikein on?" Serena älähti nuuhkaistuaan pullon suulta. Se haisi kammottavalle ja sai tytön yökkäämään. Haju tuntui hänestä silti jotenkin tutulle, jostain kaukaa lapsuudesta. Se liittyi jotenkin puutarhaan. Sitten hän muisti tuoksun. "Tämä haisee ihan hirvensarviöljylle. Käytättekö sitä hyönteisten karkottamiseen?"
"Se on hänen krapulalääkkeensä," Merlin tuumasi nauraen, ja ennen kuin tajusi sanoneensa liikaa, prinssi potkaisi tätä takamukseen. Serena vilkaisi prinssiä ja sitten tämän palvelijaa hämillään.
"Miksi potkitte häntä?" tyttö ihmetteli ääneen. Merlin vilkaisi prinssiä hieroen takamustaan ja toivoen vastausta samaan kysymykseen. Tämä kohteli häntä aina näin, kun hän erehtyi sanomaan jotain väärin.
"Hän on palvelijani," Arthur lausui kuin oikeuttaen tekonsa. Hän pujotti kätensä rinnan alle ristiin, ja odotti tytöltä vastausta. Serena aikoi mainita prinssille muutaman syyn, miksi ei kannattanut kohdella palvelusväkeään huonosti, mutta käsitti, ettei se ollut hänen asiansa. Eivätkä näsäviisaat kommentit ainakaan pelastaisi häntä tässä tilanteessa.
Serena nuuhkaisi vielä varovasti pullon suulta, ja vei pullon kauas itsestään.
"Miten ihmeessä tämän muka pitäisi auttaa krapulaan? Älkää vain sanoko, että käytätte tätä sisäisesti? Meillä päin tällä karkotettiin myyriä puutarhasta," Serena selitti, ja sai prinssin naaman venähtämään. Miksi ihmeessä Gaius juottaisi hänelle tuollaista myrkkyä, Arthur ajatteli kauhuissaan.
"Hirvensarvisuolaa taas on käytetty... no, tiedättehän te..." Serena kertoi punastellen. Ei hän voisi kertoa sitä edessään olevalle legendan kuningas Arthurille. Tämä odotti vastausta henkeään pidätellen. Tai, no, totta kai hän voisi kertoa sen. Vaikuttihan prinssi kyllä vähän ylimieliselle, ja kohteli palvelijaansa välillä huonosti, Serena ajatteli.
"Sitä on käytetty nostattamaan miehistä kuntoa... siis saamaan SE ylös," Serena lausui sitten, ja vilkaisi prinssiä haarojen väliin.
"Vai niin... Me emme sitten käyneet tätä keskustelua," Arthur totesi tukalana, mutta totisena, ja vilkaisi hevosten luona olevia ritareita. Hän nosti etusormensa ja osoitti sillä vuoroin Merliniä ja Serenaa uhkaavasti. "Minulla ei ole tarvetta sellaiselle lääkkeelle. Ettäs tiedätte. "
Aamiaisen jälkeen he olivat valmiita palaamaan takaisin Camelotiin. Merlin meni vielä rantaan tiskaamaan astioita, ja Serena katsoi parhaaksi mennä hänen mukaansa auttamaan. Prinssi oli tuntunut hellittävän kuulusteluissaan hetkeksi, mutta tyttö ei halunnut ärsyttää tätä enää yhtään enempää.
Serena riisui takkinsa, ja kyykistyi veden ääreen pesemään puisia kulhoja ja lusikoita. Nuori velho vilkaisi tyttöä hyväntuulisena, ja pesi mustaa pataa. Hän huomasi tämän ranteiden hiertymien jo parantuneen, mutta kiinnitti sitten huomiota tytön käsivarressa olevaan erikoisennäköiseen arpeen. Serena huomasi velhon katsovan sitä kysyvästi, ja sanoi sen tulleen tapaturmasta kauan sitten. Hän ei halunnut kertoa siitä enempää.
Serena ei voinut olla miettimättä tarujen ja todellisuuden ristiriitoja Arthurin ja Merlinin kumppanuudessa. Hän oli aina luullut velhoa vanhaksi mieheksi, jolta Arthur pyysi apua, mutta todellisuudessa tämä olikin prinssin nuori palvelija. Eikä prinssi edes tiennyt tämän taikuudesta. Se oli surullista ja väärin. Varsinkin se, miten prinssi kohteli palvelijaansa välillä.
"Syljetkö koskaan hänen ruokaansa?" Serena kysyi kuiskaten ja vilkaisi nuorta velhoa virnistäen. Tämä nosti katseensa tyttöön hämillään, mutta paljasti sitten leveän hymynsä pudistaen päätään.
"En, mutta olen tarjoillut hänelle pari kertaa rottaa illalliseksi. Ethän kerro hänelle," Merlin totesi huvittuneena. Serena naurahti ajatukselle Arthurista syömässä rottamuhennosta hopealautasiltaan jossain loisteliaassa linnassaan.
"Sinun kostosi on todella kammottava. Pitää muistaa, etten suututa sinua ikinä," Serena viisasteli, ja molemmat nauroivat ääneen. Nauru tuntui helpottavan oloa, olipa tilanne miten paha tahansa. Merlinistä oli erikoista, että tyttö pystyi ajattelemaan huumorilla, vaikka olikin pidätettynä taikuuden harjoittamisesta. Hän tiesi kyllä itse, että hänen täytyi keksiä jotakin vapauttaakseen Sanansaattaja syytteistä.
"Miksi et paennut, kun sinulla oli siihen tilaisuus?" Merlin kysyi sitten vakavoiduttuaan.
"Ja, olisin jättänyt väliin sinun laittaman aamiaisen?" tyttö naurahti. Hän pesi astioita hetken hiljaa, mutta arveli sitten, että voisi ehkä kertoa nuorelle velholle suunnitelmansa.
"On pakko myöntää, että olen ihan hirveän peloissani tästä kaikesta. Pako kävi kyllä mielessäni, mutta minun on otettava riski ja yritettävä löytää Emrys. Minulla ei ole edes paikkaa, jonne paeta täällä. Enkä halua törmätä niihin Corwinin miehiin enää… Haluaisin kyllä kovasti nähdä Camelotin. Olen kuullut siitä niin paljon tarinoita," hän selitti, ja nosti kulhoja kuivumaan täytettyjen vesileilien päälle. Merlin halusi kovasti kertoa tytölle totuuden Emryksestä.
"Serena, minä..." Merlin aloitti, mutta luuli kuulleensa oudon äänen. Hän kuulosteli ja katseli ympärilleen, ja huomasi sitten silmäkulmallaan jotakin vastarannalla. Hänen silmänsä välähtivät kultaisella tulella, ja aika hänen ympärillään hidastui. Silloin hän havaitsi nuolen kiitävän hidastetusti järven pysähtyneen pinnan yllä. Se osuisi Serenaan. Nuori velho tarrasi tytöstä kiinni ja kaatoi tämän alleen maahan. Hänen silmänsä välähti uudelleen loitsun voimasta, jolla hän pudotti suuren puunoksan vastarannalla piileskelleen tarkka-ampujan päälle. Nuoli vilahti velhon pään yli osuen puunrunkoon parin metrin päässä. Merlin vapautti ajankulun, ja huomasi syleilevänsä tyttöä maassa. Serena, hänen allaan, ei ollut varma, mitä oli juuri tapahtunut. Hän tuijotti suu raollaan velhoa, joka oli vienyt jalat hänen altaan.
"Sinun silmäsi...?" hän kuiskasi varuillaan. Välähdys Merlinin silmissä oli ollut samanlainen kuin vanhuksella, joka oli lähettänyt hänet tähän aikaan. Häntä pelotti ajatella, mitä se merkitsisi. Reaktio lähti suoraan hänen selkäytimestä. Nopealla lantion nostolla ja alakropan heilautuksella tyttö pyöräytti heidät toisin päin, jääden itse velhon päälle istumaan hajareisin. Hän huomasi osoittavansa Merliniä käteensä jääneellä puulusikalla hämillään.
Merlin ei vuorostaan käsittänyt, miten tässä näin kävi, tuijottaen uhkaavaa lusikkaa silmiensä edessä. Hänellä oli kokemusta siitä, että lusikallakin pystyi tekemään kipeää. Peitottuaan välittömän vaaran, hän vain unohtui siihen paikkaan Serenaa vatsansa päällään. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun näin läheltä, vaaleiden kutrien roikkuessa hänen kasvojensa yllä. Ne tuoksuivat omenalle ja eksoottisille kukille.
"Vannon, etten aikonut mitään… Minä vain…" Merlin yritti selittää varovasti ja osoitti päänsä yläpuolelle.
Serena huomasi nuolen puunrungossa ja vilkaisi taakseen vastarannalle oksan alla retkottavaa jousimiestä, ja käsitti mitä oli tapahtunut. Hän ei saanut päästään pois sitä mielikuvaa, druidimiehen kuollessa hänen käsiinsä samanlainen nuoli selässään.
"Pelastit minut..." hän hengähti hiljaa uppoutuen velhon syvänsinisiin silmiin. Niissä silmissä oli jotakin tuttua. Liittyikö väläys tämän silmissä taikuuteen, tyttö ajatteli laskien lusikkansa alas. Vanhan herra Jonesin oli täytynyt olla myös velho, eikä mikään demoni, kuten Serena oli arvellut.
"Merlin!" Arthur juoksi heidän luo huolestuneena, ja pysähtyi sitten huomattuaan nämä päällekkäin maassa. Serena viskasi lusikkansa jonnekin taakseen pyörähtäen pois prinssin palvelijan päältä, ja molemmat nousivat ylös nolona kopistellen vaatteitaan.
"Tämä ei ole sitä, miltä se näyttää," kuului melkein samanaikaisesti molempien suusta.
"Merlin, kävikö hän sinuun käsiksi?" Arthur kysyi epäilevästi ja osoitti miekallaan tyttöä. Serena vilkaisi nuorta velhoa, joka pudisti päätään yrittäen keksiä jotakin selitystä.
"Ei, itse asiassa minä olin hänen päällään ensin…"
Serena vilkaisi velhoa uudelleen pyöräyttäen silmiään. Aivan kuin tuo nyt ratkaisisi kaiken.
"Merlin, pelasti juuri henkeni," Serena lausui osoittaen nuolta puussa. Sitten hän käsitti, ettei se siltikään selittänyt sitä, miksi hän oli Merlinin päällä. "Minä vain… osoitin kiitollisuuttani…" hän jatkoi tajuten, kuinka typerälle se vasta kuulostikin. Nuori velho vilkaisi vuorostaan häntä kulmat kohollaan.
Jos prinssillä olisi ollut yhtään enemmän aikaa, hän olisi selvittänyt asian pohjamutia myöten, koska hänen mielestään Merlin ei missään tapauksessa olisi kyennyt pelastamaan tyttöä nuolelta. Toistaiseksi hän joutui tyytymään saamaansa selitykseen.
"Olemme väijytyksessä. Meidän täytyy häipyä. Nyt," Arthur ärähti vilkaisten ympärilleen.
He lähtivät kiireellä ratsain kohti harjua, jonka yli pääsi Camelotin puolelle järviä. Heidän kintereillään ratsasti vieraita sotilaita, eivätkä he halunneet jäädä ottamaan näistä selvää. Serena istui Merlinin takana, tämän hevosen selässä. Pelkkä ratsun selässä olo oli hänelle kauhistus, saatikka kova laukka pakoon sotilaita. Serena tunnisti harjun, jolle he nousivat. Se näytti jopa samalle kuin hänen aikanaan.
"Odottakaa," prinssi huudahti harjun keskelle päästyään. Harjun toiselta puolelta tuli lisää sotilaita jalan heitä vastaan. He jäivät piirityksiin keskelle suurta harjua, korkealle järvien väliin. Ritarit laskeutuivat Arthurin esimerkistä alas satulasta. Samoin Merlin ja Serena. Paikka oli liian vaarallinen käydä taisteluun hevosen selästä käsin.
"He ovat William Corwinin miehin," Serena kertoi prinssille tunnistaen parin sotilaan kasvot. Paniikki kasvoi hänen sisällään.
"Oletko varma?" prinssi kysyi vakavana. Tämä ja ritarit vetivät miekkansa tupesta, ja astuivat sotilaiden eteen. "Olen Arthur Pendragon. Olette Camelotin kuningaskunnassa. Astukaa edestä. Minulla ei ole riitaa kanssanne."
"Haluamme vain tytön. Te muut voitte mennä," parrakas sotilas sanoi osoittaen Serenaa miekallaan. Arthur vilkaisi tyttöä, joka oli silminnähden peloissaan.
"Hänet on pidätetty. Hän kuuluu nyt Camelotille. Mitä hän on tehnyt? Miksi te haluatte hänet?" Arthur kysyi hillitysti kuuluvalla äänellä.
Sotilaat vilkaisivat toisiaan arvellen, kuin punniten mahdollisuuksiaan Camelotin ritareita vastaan.
"Luulisi Pendragonin pojan tietävän, mitä tehdä hänenlaisilleen. Tyttö on noita. Aiomme tappaa hänet," parrakas sotilas sanoi tylysti.
"En ole mikään noita!" Serena huudahti voimakkaasti, mutta perääntyi sitten Merlinin taakse vähin äänin.
"En voi antaa teidän tehdä sitä," Arthur totesi puristaen miekkansa kahvaa. Hän tiesi että saattaisi vielä joutua katumaan näitä sanojaan.
"Sitten kuolette hänen kanssaan," sotilas ärähti ja aloitti hyökkäyksen prinssiä kohti.
Arthur torjui ja kaatoi ensimmäisen vastustajansa helposti. Hän oli valmistautunut taisteluihin koko elämänsä ajan. Ja, taistella hän osasi, jopa nautti niistä. Ritarit kävivät puolustamaan prinssiä. He joutuivat käymään taistelua kahteen suuntaan keskellä harjua. Hevoset pujottelivat vauhkoina miekkailevien miesten väleistä.
"Merlin, pidä hänet turvassa," prinssi huudahti palvelijalleen taistelun keskeltä. Merlin yritti tehdä juuri niin, ja pitää heidät keskellä taistelevia rintamia.
"Tämä on minun syytäni. Jos Arthurille tapahtuu jotakin..." Serena murehti. Samalla kun hän sanoi sen ääneen, hän ymmärsi kauhukseen, että jos Arthurille todella tapahtuisi jotakin, se vaikuttaisi hänen koko tulevaisuuteensa. Hänen oma olemassa olonsakin saattoi riippua legendana pitämänsä miehen hengestä. Ja, nyt tuo legenda riskeerasi henkensä hänen puolestaan.
Serena katseli taistelua toivottomana, hän olisi halunnut tehdä jotakin auttaakseen. Teräkset iskeytyivät toisiaan vastaan, miehet karjuivat. Hevoset hirnuivat siinä välissä. Yksi vauhkoontuneista ratsuista juoksi kohti Serenaa ja Merliniä. Yrittäessään väistää sitä, Serena horjahti harjun reunalta, jonne he olivat paenneet taistelua. Merlin sai otteen hänen kädestään ja veti takaisin ylös. Serena puristi velhosta lujasti kiinni vielä päästyään turvallisesti jaloilleen. Velho oli pelastanut hänet jo toistamiseen. Silloin tyttö huomasi yhden sotilaan päässeen murtautumaan ritarien puolustuksen läpi, ja tulevan täysillä heitä kohti.
"Varo!" hän huudahti nuorelle velholle, joka sai väistettyä miekaniskun. Sotilas otti Serenan seuraavaksi kohteekseen, mutta Merlin torjui miekallaan tämän lyönnin, joka olisi muutoin osunut tyttöä. Sotilas kävi täysillä nuoren velhon kimppuun, iskien uudestaan ja uudestaan miekalla. Merlin sai juuri ja juuri torjuttua. Viimeisellä iskulla nuori velho horjahti pudottaen aseensa, ja kaatui maahan iskien takaraivonsa kiveen. Sotilas aikoi lopettaa tämän siihen paikkaan nostaen teräaseensa. Merlinin päässä pyöri, hän menetti tajunsa.
"Merlin!" Arthur huusi kauempaa, ja yritti irtautua taistelusta pelastaakseen palvelijansa, joka oli myös hänen paras ystävänsä. Hän ei voisi antaa tämän kuolla näin.
Juuri kun miekanterä oli laskeutumassa Merlinin yllä, Serena potkaisi sivusta päin teräaseen sotilaan kädestä karjaisten samalla kovimman kihapinsa, taisteluhuutonsa, ikinä. Hän suihkutti koko pullollisen hiuslakkaa sotilaan silmiin. Tämän kärvistellessä sokeana, tyttö pakotti tämän kauemmas tajuttomasta Merlinistä, karjaisujen saattelemien kierrepotkujen sarjalla. Viimeisellä vastakkaisella potkullaan, hän pyyhkäisi jalat sotilaan alta. Tämä kupsahti selälleen, jääden maahan, Arthurin ehtiessä paikalle todistamaan tilannetta. Hän oli vaikuttunut tytön taistelutaidoista. Hän ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Liikkeistä ja asennoista päätellen, tyttö oli kyllä harjoitellut paljon.
"Oletko kunnossa?" Serena kysyi polvistuen Merlinin rinnalle harjun reunalla. Tämä avasi hitaasti silmänsä, ja hieraisi päätään. Kämmeneen jäi verta. "Kyllä kai," hän ähisi yrittäen nousta istumaan.
"Kuinka monta sormea näet?" tyttö kysyi nostaen kätensä tämän kasvojen eteen, ja painoi peukalon piiloon.
"Kahdeksan?" Merlin arvaili toipuen huimauksesta nähden kaiken kahtena.
"Hän ei osaa laskea. Hän on kunnossa," Arthur lausui viisastellen, ja nyökkäsi tytölle kiitokseksi tämän teosta.
"Osaan minä laskea," Merlin vakuutti koettaen nousta ylös.
Serena käski velhon pysyä maassa. Hän riisui takkinsa, teki Merlinin miekalla reiän t-paitansa helmaan, ja repäisi siitä koko leveydeltä suikaleen, jonka sitoi nuoren velhon pään ympäri tyrehdyttämään verenvuotoa. Arthur tunsi viehättyvänsä, mutta myös kiusaantuvansa nähdessään tytön paljaan navan tämän revityn paidanhelman alta. Merlin näki jotain vielä enemmän paidan helman noustessa ylemmäs tytön sitoessa sidettä hänen päähänsä; vihreän lohikäärmeen merkin tytön kyljessä. Tämä oli todella se druidin mainitsema Sanansaattaja. Nuori velho nielaisi varovasti katsellen tytön paljasta pintaa lähietäisyydeltä.
"Merlin, minä käskin sinua pitämään hänet turvassa, en päinvastoin," Arthur naurahti palvelijalleen, joka oli päätynyt tytön pelastettavaksi. Hän saisi vielä viisastella tällä ajatuksella Merlinille kauan, Arthur ajatteli virnistäen.
"Arthur, takanasi!" Serena sanoi huomatessaan sotilaan nousevan silmiään hieroen tämän takana. Arthur iski miehen tainnoksiin yhdellä voimakkaalla lyönnillä.
"Kiitos varoituksesta," prinssi lausui yllättyneenä, ja katsasti taistelurintamia, jotka näyttivät olevan ritarien hallinnassa. Viholliset vaikuttivat olevan taltutettu ja loput pyrkivät vetäytymään.
"Minä kiitän teitä, herrani," Serena sanoi kiitollisena nousten Arthurin viereen. "Teidän ei olisi tarvinnut puolustaa minua, mutta teitte sen silti... Kiitos."
"Arthur!" sir Leonin huolestunut huuto kaikui harjun toiselta puolen. Nuoli oli jo ilmassa. Serena ehti huomaamaan sen kirotun jousimiehen kauempana harjun toisella laidalla jousensa kanssa. Saman, joka oli tappanut druidin kivikehällä, ja jonka Merlin oli hetki sitten tainnuttanut järven rannalla.
"EI!" Merlin huudahti, muttei ehtinyt tekemään mitään. Hän näki Serenan horjahtavan maahan polvilleen, Arthurin työntäessä tämän pois nuolen ampumaradalta. Nuoli osui prinssiä rintaan. Hän pudotti miekkansa horjuen taaksepäin iskun voimasta. Nuori velho nousi ylös, pää vielä sekaisin. Serenakin kiirehti prinssin luo, joka huojui harjun jyrkällä reunalla. Se olisi ollut vain muutaman sentin päässä, että hän olisi saanut otteen Arthurin kädestä, ennen kuin tämä putosi harjun alla lainehtivaan veteen.
"Arthur, ei!"
Prinssi vajosi nopeasti näkyvistä heidän katseensa alla. Merlin tiesi, ettei prinssi pääsisi itse pintaan painavassa haarniskassaan, jos olisi edes tajuissaan. Hän riisui takkinsa, ja oli menossa prinssin perästä, kun paikalle ehtinyt sir Leon tarttui häntä olkapäästä.
"Tämä on liian korkealla. Kierrämme alhaalta," ritari sanoi ja oli jo matkalla laskeutumaan harjannetta Merlin tiukassa otteessaan. Muut ritarit varmistivat vielä harjun päällä, että vihollissotilaat olivat hävinneet.
Serena tuijotti veden pinnan alle painuvaa prinssiä. Näin ei saanut käydä, hän ajatteli potkaisten kengät jaloistaan. Olihan hän tehnyt tämän jo kerran aikaisemminkin. Hän pystyisi tekemään sen vielä uudelleen. Tyttö otti vauhtia ja hyppäsi harjulta alas huutaen kirosanaa, jota Merlin saati sir Leon eivät odottaneet naisen suusta. He näkivät tytön putoavan vauhdilla, ja painuvan veteen jalat edellä.
"Hullu nainen!" sir Leon huudahti katsoen tytön uppoavan sukelluksiin.
Merlin oli kauhuissaan, hän ei tiennyt, kummanko heistä pelastaa ensin. Päästyään rantaan, hän potkaisi saappaat jaloistaan, ja ryntäsi järveen vaatteet päällä. Merlin näki Serenan nousevan pintaan hengähtämään, pidellen vain vaivoin prinssiä pinnalla. Nuoli oli vielä tämän rinnassa. Sitten he molemmat vajosivat taas näkyvistä. Sir Leon jäi irrottamaan haarniskaansa. Sen kanssa hän joutuisi vielä vain itse pelastettavaksi.
"Arthur! Serena!" Merlin huusi uiden lujaa heitä päin, ja sukelsi sitten etsimään heitä. Yhdessä tytön kanssa, nuori velho sai tajuttoman prinssin pinnalle. Haarniskassaan tämä oli liian painava pideltäväksi yksin. He uivat rantaan ja raahasivat prinssin sir Leonin avustamana kuivalle maalle. Merlin irrotti prinssin haarniskan kaulaa suojaavan levyn, ja tunnusteli haarniskan alta, kaula-aukon kautta, miten pahasti nuoli oli osunut Arthuria. Serena jäi polvilleen heidän viereen yskien ja hengähtäen. Merlinin ilme muuttui oudoksi, hänen löytäessä nuolen osumakohdan Arthurin rinnasta, haarniskan alta. Nuoli ei ollut mennyt kovin syvään, sillä osa nuolenkärjestä oli pysähtynyt rengashaarniskan renkaiden väliin. Nuoren velhon merkistä, sir Leon katkaisi nuolen, ja Merlin veti sen kärjen pois haarniskan alta. Nuolenkärjessä oli kiinni peukalon paksuinen makkara, jota Serena jäi tuijottamaan epäillen näkemäänsä. Tuo antoi uuden merkityksen prinssinnakille, hän ajatteli, mutta ei tajunnut mitä helkkaria se teki prinssin haarniskan alla.
"Hän ei hengitä," sir Leon huomasi huolestuneena tarkastellen herransa tilaa.
"En löydä sydämenlyöntejä," Merlin totesi enemmän kuin huolestuneena tunnustellen Arthurin kaulaa ja yrittäen kuunnella tämän rintaa haarniskan läpi.
"Arthur on... kuollut?" sir Leon lausui hiljaa, jääden sen jälkeen sanattomaksi vain tuijottaen prinssiä.
Serena ei suostunut uskomaan noita sanoja. Arthur ei voisi kuolla. Ei tällä tavalla. Hänen koko kohtalonsa oli vielä toteutumatta, ja Serenan oma kohtalo vaakalaudalla.
"Ei. Hän ei voi kuolla näin. En anna hänen kuolla," tyttö vakuutti ryömien Arthurin viereen, Merliniä vastapäätä. Nuoren velhon epätoivo sai hitusen valoa tytön sanoista, mutta hän ei tiennyt mitä tämä voisi tehdä.
"Mitä sinä teet? Arthur on kuollut," sir Leon toisti hermostuneena tytölle, joka asetteli prinssin päätä taaksepäin, ja avasi tämän suun.
"Tiedän mitä olen tekemässä. Anna minun auttaa häntä," Serena riuhtaisi itsensä irti ritarin otteesta, ja puhalsi ilmaa Arthurin keuhkoihin tämän suun kautta, pitäen kiinni toisella kädellä tämän nenästä. Hengettömän prinssin rintakehä kohosi, ja laski takaisin. Seuraavaksi tyttö aloitti paineluelvytyksen, joka sai Merlinin ja sir Leonin vilkaisemaan toisiaan. Serenan täytyi saada prinssi eloon, tai hän itse kuolisi, tai ei ehkä koskaan syntyisikään.
"Lopeta! Sinä häpäiset hänen ruumiinsa," sir Leon ärähti ja veti miekkansa esiin vieden sen tytön kaulalle. Tämä ei tuntunut välittävän siitä, vaan jatkoi.
"Minä yritän pelastaa hänen henkensä... Arthurista tulee vielä sinun kuninkaasi," Serena huusi ja puhalsi taas ilmaa keuhkojensa täydeltä.
"Anna hänen yrittää, pyydän," Merlin sanoi seuraten tytön toimia. Ritari hellitti hieman miekkansa kanssa.
"Merlin, painele sinä tästä. Pidä kädet näin. Painele koko yläkropan voimalla. Viisi kertaa peräkkäin, ja sitten tauko," Serena komensi asettaen nuoren velhon kädet prinssin rinnan päälle. Tämä teki työtä käskettyä. Taas puhallus.
"Sir Leon, tarvitsemme kuumaa vettä. Mene tekemään tulet," Serena komensi kuin olisi valmistautumassa synnytykseen kätilönä. Se oli ainoa repliikki joka hänelle tuli mieleen, jotta hän saisi ritarin hetkeksi kauemmas. "Nyt!"
Sir Leon epäili hetken, mutta asetti miekkansa vyölleen ja juoksi sitten etsimään polttopuita ja tulentekotarpeita satulalaukustaan.
"1, 2, 3, 4, 5," Merlin laski painellen prinssin rintakehää.
"Arthur, ole kiltti. Hengitä," Serenan ääni värisi. Hän asetti taas huulensa prinssin suun ympärille ja puhalsi voimakkaasti. Merlin seurasi hänen toimiaan ihmeissään. Hän ei tiennyt mitä tämä oikein teki.
"Meidän täytyy saada hänen sydämensä taas lyömään... Pystytkö tekemään jotakin?" hän kysyi nuorelta velholta varmistaessaan ensin että ritari oli jo kauempana. Merlin näki muut ritarit, jotka olivat tulossa heidän suuntaansa harjulta päin. Hän alkoi puhua oudolla kielellä kuiskaten. Jokaisella painalluksella hänen äänensä koveni, ja viimeisen painalluksen kohdalla, hänen silmänsä välähtivät loitsun voimasta. Serena tuijotti hänen silmiään vielä hetken tuon väläyksen jälkeen, mutta muisti sitten puhaltaa jälleen.
Merlin koetti prinssin pulssia kaulalta, ja yritti kuunnella tämän rinnan päältä sydänääniä, mutta niitä ei tuntunut. Hän pudisti päätään vilkaisten Serenaa epätoivoisena.
"Tämä ei toimi… Meidän täytyy jytkäyttää häneen virtaa. Sinulla on tuo kyky… Osaatko tehdä sähköiskun?"
"En edes ymmärrä mistä sinä puhut."
"Olet nähnyt ukkosella salamanlyönnin. Se on sähköä. Pystytkö saamaan aikaiseksi samanlaisen voiman, mutta vain jotain 100 kertaa miedompana?"
"Ehkä…"
"Hienoa! Auta ottamaan tämä haarniska pois," Serena lausui ja puhalsi, ja alkoi kiskoa Arthurin painavaa haarniskaa.
"Mitä sinä teet?"
"Tämä metalli johtaa sähköä… Emme kai halua käräyttää häntä?"
"Käräyttää? Hienoa!" Merlin tuhahti toivottomana ja alkoi repiä haarniskaa herransa yltä Serenan apuna.
He riisuivat nopeasti prinssin haarniskan säälimättä Arthurin arvokkuutta, ja Serena repäisi tämän paidan auki näyttäen sitten Merlinille mihin tämän piti asettaa kätensä sähköiskun antamista varten. Merlin vilkaisi vielä tyttöä epäillen tämän kehottaessa häntä tekemään loitsunsa. Nuori velho asetti kätensä prinssin rinnalle, toisen sydämen päälle ja toisen vasemman rinnan viereen, ja kuiskasi loitsun niin hiljaa, etteivät lähestyvät ritarit sitä kuulisi. Kun hänen silmänsä jälleen välähtivät, hän tunsi käsistään lähtevän sähköisen pulssin, joka sai prinssin kehon retkahtamaan paikallaan maassa. Se säikäytti hänet itsensäkin. Serena puhalsi vielä uudelleen, ja yritti löytää prinssin pulssia: "Tee se uudelleen! Kovemmin!"
"Oletko varma… En voi. He näkevät," nuori velho kuiskasi huomattuaan ritarien olevan pian heidän luonaan.
Serena vilkaisi taakseen lähestyviä ritareita. Hän nousi jaloilleen ja käski velhoa yrittämään vielä kerran, kääntyen sitten ritareita päin.
"Hei! Tuolla on vihollissotilas puiden suojassa! Teidän takananne!" tyttö huusi osoittaen ritarien ohi, ja sai nämä kääntymään ympäri tähyillen olematonta vihollista. Merlin käytti saamansa tilaisuuden hyväksi, ja teki taikansa uudestaan suuremmalla voimalla. Hänen teki pahaa katsoa Arthurin elottoman ruumiin nytkähtävän taas hänen voimastaan. Serena pudottautui takaisin polvilleen, ja puhalsi ilmaa prinssin keuhkoihin.
Arthurin silmät räpsähtivät auki ja hän veti henkeä. Ja, oksensi vettä ulos keuhkoistaan. Merlin avusti hänet kyljelleen yskimään ja katsoi tyttöä, joka tasasi hengitystään täristen adrenaliinin iskiessä täysillä päälle. He tuijottivat hetken toisiaan tietämättä itkeäkö vai nauraa, mutta eivät tarvinneet sanoja, ilmaistakseen kiitollisuutensa toisilleen. Prinssi Arthur oli elossa, jälleen.
"Arthur?" Merlin lausui virnistäen, ilon kyynel silmäkulmassaan, kun prinssi kääntyi takaisin selälleen hiekalla. Tällä kertaa se oli ollut liian lähellä, että hän olisi menettänyt ystävänsä. Niin, ystävähän Arthur oli hänelle, vaikka joskus sitä oli vaikea muistaa kaiken sen komentelun ja pomottamisen alta.
"Mitä tapahtui?" Arthur kysyi tuijottaen hänet pelastanutta yltä päältä märkää kaksikkoa äärellään. Nämä molemmat hymyilivät typerästi, aivan kuin he olisivat tehneet jotakin, mistä prinssi ei halunnut kuulla. Sir Leon juoksi rantaan, kiirehtien muiden ritarien kanssa samaan aikaan heidän luokseen. Kiharatukkainen ritari pudotti löytämänsä kuivat puut maahan, ja polvistui sitten prinssin eteen järkytyksen vaihtuessa riemuun. "Arthur, olette elossa?"
"Luulen niin," elolle palannut prinssi totesi ja tunnusteli kipeää paljasta rintaansa ähisten.
"Se suudelma toi hänet takaisin eloon," sir Leon lausui haltioituneena. Prinssin nosti itsensä kyynärpäidensä varaan kenoon. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
"Mikä suudelma?" hän parahti vilkaisten ärtyneenä Merliniä vierellään. Ei kai taas se sama puheenaihe, hän ajatteli nielaisten. Sitten hän muisti, että Serena oli ollut ensimmäinen asia, jonka hän oli nähnyt herättyään hyvin erikoisesta unesta. Unesta, jossa hän oli nähnyt kuolleen äitinsä kertovan, että vielä ei ollut hänen aikansa astua valoon. Hänen äitinsä kasvot olivat sumentuneet unen väistyttyä, ja nyt hän katsoi tyttöä, jonka silmissä näytti olevan jotakin samaa hänen äitinsä kanssa.
"Mitä täällä tapahtuu? Oletteko kunnossa, herrani?" sir Sedwin kysyi vakavana prinssiltä päästyään heidän luokseen. Hän vilkaisi tyttöä vihaisena tämän vierellä ja jatkoi Serenalle: "Ei siellä ollut mitään sotilaita enää. Mitä sinä oikein yritit?"
Serena vilkaisi ritareita ja sitten vielä heidän ohi kaukaisuuteen siristäen silmiään, kuin ei näkisi muka kunnolla. Hän valehteli näille näkevänsä huonosti kauas, ja selitti vielä että oli yhä näkevinään jonkun puun suojassa. Ritarit uskoivat hänen valkoisenvalheensa, ja tuhahtivat tämän olevan "puolisokea nainen".
"Kuinka monta sormea näette?" Serena kysyi nostaen kätensä prinssin eteen peukalo piilossa.
Arthur nosti hitaasti katseensa tyttöön, tajuten samalla tämän juuri hakeneen hänet takaisin kuoleman rajalta.
"Kahdeksan," hän lausui hiljaa katsoen tyttöä tämän sormien lomasta. Hän ymmärsi olleensa hyvin väärässä Serenan suhteen. Tämä oli pelastanut hänet, sekä hänen ystävänsä. Sillä tuntui olevan enää hyvin vähän merkitystä, mitä tämä oli tehnyt druidien kivikehällä.
"Herrani, muistatteko nimenne?" Serena kysyi hieman huolestuneena prinssin vastauksesta edelliseen kysymykseen. Hän koetti selvittää tämän tajunnantasoa, prinssin mentyä oudonnäköiseksi kasvoiltaan.
"Arthur Pendragon... Mitä nämä kysymykset ovat?"
"Kuka on tämän maan hallitsija?" Serena kyseli rutiinikysymyksiä tajuttomuudesta toipuvalle.
"Mitä ihmettä? Minun isäni," Arthur tuhahti ihmetellen. Ei hän nyt sentään mikään yksinkertainen ollut. Serena pysähtyi hetkeksi kuullessaan vastauksen. "Ai niin, niinpä taitaa ollakin."
Merlin auttoi märän prinssin istumaan ja istahti tämän viereen rantahiekalle kuivattelemaan. Sir Leon istui polviensa varassa ja seurasi tyttöä katseellaan tämän mennessä veden ääreen pesemään kätensä prinssin puklattua niille.
"Hän on ihmeellinen," ritari lausui katuen sitä, että oli yrittänyt estää tätä pelastamasta prinssiä.
"Niin," kuului yhteen ääneen huokaisten sekä prinssin että tämän palvelijan suusta. Kolmikon tajutessa tuijottavansa tytön märkien farkkujen verhoamaa takapuolta, he käänsivät vaivautuneina katseensa muualle, kuka minnekin.
"Minä menen tekemään ne tulet," sir Leon ehdotti rykäisten ja nousi polttopuineen ylös.
"Merlin, mitä tapahtui? Minä muistelen, että minua ammuttiin nuolella," Arthur tuumasi ja tunnusteli rintakehäänsä. Hän katsoi auki revittyä paita yllään ihmetellen, ja jatkoi: "Ja, toivottavasti sinulle on hyvä selitys tähän?"
"Onko nälkä?" Merlin sanoi ja esitteli katkaistun nuolenpään makkaroineen prinssille, ja repesi nauramaan. Jotenkin eilinen aamiainen oli kulkeutunut prinssin haarniskan sisään ja estänyt nuolta uppoamasta syvemmälle pelastaen tämän hengen.
"Tuo paita… no, tuota… Serena ajatteli, että sinulla saattaa olla kuuma… Minä korjaan sen."
Serena nousi syvään hengittäen rantakivelle istumaan. Hän puristi hiuksensa kuivaksi ja silmäili järvestä nousevaa jyrkkää harjua. Vain pari päivää sitten hän oli ollut samassa paikassa harjoittelijoiden kanssa. Hän koki elämänsä oudoimman deja-vun, Merlinin hipaistessa hänen paljasta käsivarttaan astuessaan hänen viereensä. Serena säpsähti ajatuksistaan, ja tuijotti tätä, kuten oli katsonut vanhaa herra Jonesia toissapäivänä.
"Halusin vain kiittää sinua. Se, mitä teit juuri Arthurille... En olisi pystynyt siihen yksin," Merlin selitti hiljaa. Hän auttoi tytön kädestä pitäen ylös. Tämän vihreisiin silmiin syttyi hymy, joka vei hänet mennessään.
"Tiedämme molemmat, ettei tuo ole totta. Sinulla on jotakin erikoista… Ei kai olekaan sellaista, mihin sinä et pystyisi," tyttö kuiskasi. Nuori velho meni sanattomaksi. Hän sai harvoin kiitosta muilta, koska vielä harvemmin muut tiesivät hänen taikavoimistaan. Tyttö tiesi hänen osaavan taikuutta, mutta ei pelännyt häntä, kuten moni muu olisi tehnyt. Hän luuli nyt tietävänsä, miksi Sanansaattajan pelastaminen pelasti myös Arthurin.
"Miten sinun pääsi muuten voi? Onko yhtään huonoa oloa?" Serena kysyi sitten muistaen velhon lyöneen päänsä vain hetki sitten. Tämän pään ympärille sitomansa paidan suikale oli kadonnut järveen sukelluksissa ollessa. Merlin tuntui vasta nyt muistavan sen itsekin, ja koetti takaraivoaan. Haava ei enää vuotanut, mutta pää tuntui vähän aralle kopsun jäljiltä.
"Taitaa olla kunnossa," Merlin tuumasi vilkaisten kämmentään pyyhkäistyään tukkaansa.
"Hyvä ettei se enää vuoda verta, muuten menettäisin varmaan koko paitani, ennen kuin pääsemme Camelotiin," Serena lausui pokkana ja nykäisi repimäänsä paidan helmaa. Nuoren velhon silmät suurenivat hänen kuvitellessa tuon paidan katoavan siivu kerrallaan tytön yltä. Hän laski katseensa rapsuttaen päätään ja naurahti vaivautuneena ajatukselleen. Tyttö naurahti myös huomatessaan hänen ilmeensä, ja pahoitteli sanavalintojaan.
"Arthur halusi vaihtaa muutaman sanan kanssasi," Merlin sai sanottua koottuaan ajatuksensa uudelleen.
Tyttö palasi prinssin luo paljain jaloin ja istuutui tämän eteen. "Herrani?" hän lausui varovasti. Oli tapahtunut niin paljon asioita, jotka saivat hänet näyttämään epäilyttävältä. Häntä etsimään tulleet sotilaat oli päihitetty, mutta Serenaa vaivasi yhä parrakkaan sotilaan sanat. Sitä paitsi, olihan hän toiminut ronskin oma-aloitteisesti elvyttäessään prinssiä.
"Sinun ei tarvitse tehdä noin. Kutsu minua vain Arthuriksi. Merlin kertoi, mitä teit, ja sir Leon vahvisti sen... sinä pelastit henkeni, kiitos," Arthur lausui.
"Merlin kyllä auttoi, aika paljon," Serena totesi vilkaisten nuorta velhoa. Tämä kävi noutamassa tytön jalkineet ja molempien takit harjulta. "Ne sotilaat... Olisitte voineet luovuttaa minut heille, ja selvitä ilman taistelua. Ei sillä, että haluaisin kuolla. Uskottehan, että en ole mikään noita. En osaa taikuutta. Ja, Arthur. Se olitte te, joka pelastitte minut. Se nuoli oli tarkoitettu minulle. Ette olisi saaneet astua sen eteen. Otitte liian suuren riskin takiani. Olen äärettömän kiitollinen teille, ja vielä enemmän kiitollinen siitä että olette elossa. Jonain päivänä teistä tulee hieno kuningas," Serena selitti ihaillen ja keskeytti sitten. Ehkä hän ei saisi paljastaa liikoja. Ehkä hän loisi vain turhia paineita tulevalle kuninkaalle. Tai, ehkä hän oli täällä juuri sen takia, Sanansaattajana. "Jonain päivänä te olette kuningas. Ja teidät tullaan muistamaan vielä satoja vuosi parhaimpana kuninkaana, mitä tämä maa on päällään kantanut."
Tuleva kuningas istui hiljaa hiekalla. Hän pyyhkäisi märkää tukkaansa kulmat koholla ja yllättyneenä tytön sanoista. Ehkä tämän kehut menivät hieman liioitteluiksi, hän ajatteli puistaen päätään.
"Hei, älkää kuitenkaan ottako paineita, tiedän että tulette olemaan loistava. Ja, ainahan historiankirjoittajat voi lahjoa," Serena jatkoi sitten keventäen tunnelmaa. Prinssi naurahti vaivautuneena tuhahtaen ja vilkaisten tyttöä. Ja, hän nauroi sitten uudelleen, aivan kuin olisi pudottanut koko kuninkaallisen taakkansa hetkeksi harteiltaan. Hän hieroi rintalastaansa, jota tuntui vielä aristavan moinen hekottelu. Arthur vakavoitui sitten ja vaati tietää tytöltä kuinka tämä oli pelastanut hänet ilman taikuutta. Toiset olivat kertoneet hänelle, että hän oli ollut jo kuollut, kun tyttö oli tuonut hänet takaisin. Serena selitti uudelleen olevansa parantajan oppilas, jonka opettaja oli keksinyt uuden tekniikan, jolla hukkunut voitiin pelastaa. Serena oli käynyt ensiapukurssin pari vuotta sitten onnettomuutensa jälkeen. Hän oli ollut kiitollinen sille henkilölle, joka oli hänet itsensä pelastanut onnettomuuspaikalla. Ja, hän oli ajatellut parhaan kiitoksen olevan, jos hän itse hankkisi samat taidot. Arthur totesi että hovin oma parantaja kuulisi mielellään tuosta uudesta elvytys-tekniikasta. Serena lupasi kertoa siitä tälle.
"Miksi ne sotilaat halusivat sinut? Pyydän, kerro minulle totuus," Arthur lausui sitten vakavasti, mutta lämpimällä äänellä. Hän tiesi, ettei tyttö ollut vielä kertonut kaikkea. Hänen täytyi tietää se itse, ennen kuin veisi tämän Camelotiin.
Prinssin palvelija palasi kenkien kanssa heidän luokseen. Arthur odotti. Tyttö oli vaiti pitkään, kuin harkiten tarkasti kertoisiko totuuden vai ei.
"Se druidimies, joka kuoli kivikehällä. Hän kutsui minua Sanansaattajaksi. Lord Corwin kutsui minua sillä samalla nimellä. En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Kaikki tuntuvat pitävänä minua jonakin sellaisena, mitä en ole. Minusta tuntuu että satuin vain väärään paikkaan ja ihan väärään aikaan. Corwin haluaa tappaa minut, koska hän luulee että osaan taikuutta, ja koska saatoin tehdä hänestä naurunalaisen. Huijasin häntä, jotta pääsisin pakenemaan. Hän aikoi satuttaa minua. Uskon, että hän olisi tappanut minut, ellen olisi valehdellut hänelle osaavani taikuutta ja käyttäväni sitä häntä vastaan, ellei hän päästäisi minua vapaaksi," Serena selitti sitten hiljaa.
"Miksi kertoisit osaavasi taikuutta, jos et sitä oikeasti hallitse? Taikuuden harjoittaminen on kuolemalla rangaistavaa," Arthur totesi vakavasti.
"Siellä, mistä minä tulen, ei ole taikuuden harjoittajia. Siellä on vain muutamia silmänkääntäjiä, jotka tekevät temppuja ja huijaavat muita viihdyttääkseen. Olen kuullut, että on oikeasti heitä, jotka ovat syntyneet erikoisien kykyjen kanssa. Sitä kai kutsutaan taikuudeksi. Olen kuullut, että heidän täytyy elää koko elämänsä valheessa ja peittää nuo kykynsä. He tekevät niin vain sen takia, että selviäisivät hengissä, koska muut pelkäävät ja vihaavat heitä niin paljon. En tiedä mitään taikuudesta… Olin typerä, kun uskoin, että valehtelemalla Lord Corwinille osaavani taikuutta, selviäisin hengissä hänen kynsistä… edes yhden päivän pidempään," Serena lausui hiljaa ja painoi päänsä alas.
Nyt hän tunsi käsittävänsä edes pienen siivun siitä taakasta, jota Merlin kantoi koko ajan. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuori velho selvisi sen kanssa. Merlinillä oli kyky, lahja, jota tämä ei voinut edes käyttää muiden nähden. Serena ymmärsi kyllä sen, ettei hän saisi paljastaa sitä muille.
"Sinä huijasit heitä? Sen takia he luulivat sinua noidaksi?" Merlin kysyi hiljaa.
"Tein yksinkertaisen ja typerän tempun, joka sai hänet uskomaan niin. Corwinin täytyi olla todella vihainen, kun hänelle selvisi että huijasin häntä."
Arthur istui hiljaa mietteissään tytön selityksen jälkeen. Hän todella toivoi sen olevan totta, mutta olisi mielellään unohtanut tytön maininneen William Corwinin. Hän toivoi, ettei siitä miehestä koituisi heille ongelmia. Serena näytti sille, kuin tällä olisi ollut vielä jotakin sanottavaa hänelle, prinssin nostaessa harkitsevan katseensa tyttöön.
"Herrani. Arthur… En oikeasti tiedä mitään taikuudesta, mutta en saata uskoa, että sen harjoittavat ovat pelkästään pahoja ihmisiä. Se druidimies kivikehällä, hän yritti auttaa minua, vaikka en edes tuntenut häntä. Hän kuoli yrittäessään pelastaa minut niiltä sotilailta, enkä edes pyytänyt hänen apuaan. Sisimmässäni tiedän, että hän oli sydämeltään hyvä. Minulla ei ole kai oikeutta sanoa tätä, mutta ehkä kaikki taikuus ei voi olla pahasta."
Merlin katsoi hiljaa Serenaa kyykistyneenä Arthurin vierellä. Hän odotti prinssin vastausta tuohon tytön näkemykseen toiveikkaana. Aivan kuin Arthur olisi oikeasti harkinnut Serenan sanoja.
"Olet oikeassa… Sinulla ei ole oikeutta sanoa sitä, jos et ole nähnyt sitä kaikkea pahaa, mitä taikuus on saanut aikaan tässä maassa. Isäni on taistellut sitä vastaan koko ikänsä. Tässä valtakunnassa ei ole sijaa taikuudelle missään muodossa," Arthur lausui päättäväisesti.
Serenan katse kävi nopeasti nuoressa velhossa prinssin rinnalla. Hänestä oli täysin typerää, ettei Arthur edes tiennyt, että velho suojeli tätä koko ajan käyttäen tuota laitonta kykyään. Vanha herra Jones oli ollut oikeassa kaikessa. Serena hengähti syvään, ja yritti maltaa mielensä. Hän ei voisi tälle asialle mitään, oli vain parempi sopeutua.
"Anteeksi, että sanoin niin. Olen pahoillani paitanne takia," Serena lausui sitten kylmemmin, kuin luovuttaen, ja jäi istumaan katsellen järvelle päin.