Kivikehän nummella seisoi kuusi hevosta, ratsastajat selässään. Arthur ritareineen ja Merlin uuden ystävänsä kanssa istuivat hevostensa selässä, ja kävivät läpi toissa yön tapahtumia siinä paikassa. Serena kertasi vielä kerran, mitä paikalla oli tapahtunut. Hän halusi nähdä kuolleen druidin haudan, jonka edessä hän vietti lyhyen hiljaisen hetken. Hän ei ollut edes tiennyt druidimiehen nimeä, mutta tunsi sisimmässään, ettei olisi ollut itse enää elossa ilman tämän apua. Arthur ehdotti, että he jatkaisivat matkaa, jotta ehtisivät Camelotiin vielä ennen pimeää.
"Serena, vapautan sinut aiemmin esittämistäni epäilyistä. Kuunnelkaa kaikki, hän ei ole enää pidätettynä kivikehän tapahtumiin liittyen," Arthur lausui ratsunsa selästä.
"Mutta, herrani?" sir Sedwin ihmetteli prinssin mielenmuutosta. Merin ei voinut pidätellä hymyään. Hän yritti vilkaista olkansa yli Serenan ilmettä, joka oli taatusti yllättynyt.
"Emme voi syyttää häntä sellaisesta, joka hän ei ole varmuudella tehnyt. Tiedämme kaikki, että hän pelasti henkeni. Sen pitäisi painaa vaakakupissa enemmän kuin pelkkien olettamusten varassa tehtyjen epäilyjen," Arthur vakuutti, ja kääntyi sitten katsomaan tyttöä, joka istui Merlinin takana, tämän ratsun selässä. Tyttö oli yhtä ällikällä lyöty, kuin ritaritkin. Hän ei tiennyt sanoja ilmaistakseen kiitollisuutensa prinssille. Ehkä prinssi ei ollutkaan niin omahyväinen, kuin oli antanut välillä olettaa, Serena ajatteli. Ehkä hänen sanansa oli sittenkin jäänyt tämän mieleen.
"Saatamme sinut Camelotiin, jossa voit tavata Gaiuksen. Ja, toivoisin, että tulet kertomaan todistajana tapahtumista täällä. Se olisi hyvin tärkeää," prinssi jatkoi ennen kuin tyttö ehti avata suutaan. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi, ja tunsi valtavan taakan putoavan sydämeltään. Hänellä olisi vielä sittenkin mahdollisuus palata kotiinsa ja nähdä Camelot. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kadonneeseen kaupunkiin.
Merlin tunsi tytön käsien valuvan alemmas hänen lantiollaan ja puristavan häntä lujempaa tämän innostuttua hyvistä uutisista. Nuori velho huomasi kiihottuvansa tytön otteista, ja koki tilanteen epämukavana prinssin ja ritarien vierellä.
"Eiköhän lähdetä jatkamaan," Merlin tuumasi yllättävän pirtsakalla äänellä, ja ohjasti ratsunsa toisten ohi.
"Minä annan täällä käskyjä, Merlin," Arthur muistutti ja ratsasti sitten palvelijansa ohi. Ritarit jäivät heidän taakseen.
"Voitko huonosti?" Serena kysyi, ihmetellen Merlinin muuttuneen yllättäen niin jäykäksi ja kumaraiseksi satulassaan.
"Ihan hyvin," Merlin lausui kimeämmällä äänellä kuin yleensä ja nielaisi. Serena huomasi pitelevänsä tätä napakasti vain vähän nivustaipeiden yläpuolelta, ja nosti sitten kätensä nopeasti ylemmäs kuiskaten pahoittelunsa.
"Ihan hyvin," Merlin toisti, kykenemättä ajattelemaan mitään muuta vähään aikaan.
Camelotin linnake teki Sanansaattajaan lähtemättömän vaikutuksen, heidän ratsastaessa sitä kohti. Takana oli pitkä päivä ratsailla, pari taukoa matkan varrella, ja puutunut ja kipeä takamus. Serena oli ollut valmis luopumaan matkanteosta jo aiemmin, mutta nähtyään viimein kukkulan päällä pilkistäneen komean linnakkeen, hän päätti jaksaa loppuun saakka. Hän oli huomannut matkan varrella tuttuja maamerkkejä, ja tiesi heidän olleen lähellä oman aikansa rauniokaupunkia, mutta kun hän oli nähnyt sen, Camelotin, hän oli ollut pakahtua riemusta.
Merlin tiesi kaupungin ja linnakkeen olevan vaikuttava näky. Hän muisti itse, miltä oli tuntunut saapua ensikertaa Camelotiin vuosia sitten. Kaupunki oli suurin, jonka hän oli koskaan nähnyt, ja linnake itsessään teki sanattomaksi. Hän ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tyttö hänelle selitti tohkeissaan linnakkeen arkkitehtuurista ja rakenteellisista ratkaisuista. Hän tunsi kyllä, kuinka innostunut tämä oli heidän ylittäessä linnaketta ympäröivän vallihaudan ja ratsastaessa sisään pääporteista, ja kaupungin läpi sisälinnaan. Loistelias näkymä sai Serenan melkein kyyneliin, ajatellessaan kuinka tämä kaikki oli poissa 1000 vuoden päästä. Linnan sisäpiha oli kuin jalokivi kruunussa. Niin kaunis ja täynnä yksityiskohtia, korkeita hohtavia muureja, kivisiä gargoileja katon rajassa, suuria lasi-ikkunoita, jotka olivat tähän aikaan harvinaisia, suuren portaat linnaan, joiden edessä ratsastajapatsas.
"Tervetuloa Camelotiin," Arthur lausui vieraalleen laskeutuessaan satulasta. Heitä vastaan tuli joukko palvelijoita ja vartijoita. Merlin auttoi Serenan alas ratsunsa selästä pudottauduttuaan itse ensin. Tyttö tuijotti sanattomana ympärilleen ja olisi halunnut mennä koskettamaan kaikkea mitä näki.
"Ilmoittakaa isälleni, että olemme saapuneet," prinssi lausui yhdelle vastaan tulleista vartioista. Tämä nyökkäsi ja lähti kertomaan viestiä edeltä. Serena ei olisi ollut vielä valmis menemään kuninkaan eteen. Ei niissä vaatteissaan, jotka hänellä oli yllään. Farkut ja tennarit eivät olleet hänen mielestään sopivia hovivierailulle, mutta prinssi vakuutti, ettei kuningas ollut kiinnostunut tämän vaatteista. Olihan kuningas tottunut näkemään maalaisia. Se kommentti jäi vaivaamaan Serenaa, sillä hän ei pitänyt itseään maalaisena. Olisihan hän pukeutunut paremmin, jos olisi tiennyt joutuvansa muinaisten aikojen Camelotiin tai tapaavansa heidät. Vanhan herra Jonesin tapaaminen, ei ollut antanut hänelle aihetta laittaa parhaimpiaan päälle.
"Jos hän kysyy jotain, puhuttele häntä teidän korkeutenaan tai ylhäisyytenä. Äläkä puhu, ellei jotain kysytä. Usko minua, minä tiedän," Merlin ohjeisti tyttöä kuiskaten, heidän kulkiessa linnan käytävällä kohti valtaistuinsalia. Hän huomasi sitten vanhan hovin parantajan olevan myös matkalla samaan suuntaan. "Gaius!"
Gaius oli helpottunut nähdessään suojattiinsa palaavan ehjänä takaisin. Prinssin seurueen saapuessa valtaistuinsaliin, Merlin pysäytti Gaiuksen hetkeksi ovelle.
"Jos joku kysyy, tunnet parantajan nimeltä Jeffers. Hän on vanha ystäväsi. Tuo tyttö tuossa on Serena. Hän on Jeffersin oppilas," Merlin lausui nopeasti kuiskaten, ja jätti Gaiuksen ihmettelemään, mitähän tämä oli taas tehnyt. Hän kulki omalle paikalleen hovinjäsenten joukkoon, ja murehti jo valmiiksi Merlinin juonia. Poika tuntui joskus vetävän ongelmia puoleensa, kuin mesi hyönteisiä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Gaius joutui pelastamaan pojan pulasta. Hän muisti yhä kuinka poika oli joutunut tyrmään heti ensimmäisenä päivänään Camelotissa otettuaan yhteen nuoren prinssin kanssa.
"Isä," Arthur lausui nyökäten astuessaan kuninkaan eteen. Prinssi ritareineen näyttivät venyvän lisää pituutta astuessaan saliin, ja asettuessaan kuninkaansa eteen seisomaan ryhdikkäinä.
"Arthur, oliko retkenne onnistunut? Löysittekö syylliset kivikehän tapahtumille?" kuningas Uther kysyi istuessaan valtaistuimellaan. Siinäkö se oli, Serena ajatteli pettyneenä. Sekö oli isän tervehdystä pojalleen, tämän palattua kotiin käytyään melkein kuoleman rajalla. Olivatko tällaiset reissut heille arkipäivää?
Arthur kertoi kyseessä olleen druidien tapaaminen kivikehällä, joka oli keskeytynyt sotilasjoukon hyökätessä paikalle. Jäljet olivat kylmenneet nopeasti, joten he eivät olleet päässeet näiden jäljille. Arthur tiesi, ettei isänsä olisi harmittanut, vaikka kaikki druidit olisivat kuolleet hyökkäyksessä.
"Oliko kuningas Cendred hyökkäyksen takana?" Uther kysyi nojautuen istuimessaan eteenpäin. Uther ei sallisi naapuri kuninkaan hyökkäillä mailleen, oli kyse sitten druideista tai muista taikuuteen liittyvästä.
"Emme tiedä keitä he olivat. Seurasimme jälkiä rajalle asti. Meillä on kyllä tapahtumalle silminnäkijä. Hän oli leiriytyneenä lähellä, ja huomatessaan oudot valot, hän meni katsomaan," Arthur selitti ja nyökkäsi tytölle, jotta tämä tulisi esille ritarien selän takaa. Serena tuijotti prinssiä hetken hiljaa. Samoin teki sir Leon. Prinssi oli juuri valehdellut isälleen ja koko hoville tytön takia. Hän ei ollut koskaan tehnyt sellaista tuntemattoman takia.
"Teidän korkeutenne," Serena lausui hiljaa astuen esiin ja niiasi, kuten ala-asteella oli opetettu. Ala-asteen opettajalla oli ollut päähän pinttymä siitä, että kuningataräiti tulisi joskus käymään, ja tämä oli opettanut heille kuninkaallisia tapoja.
"Sinulla on erikoiset vaatteet. Mistä olet kotoisin?" kuningas kysyi tutkittuaan tyttöä hetken katseellaan.
Serena vilkaisi prinssiä mitäs-minä-sanoin-ilmeellä. Ettäkö kuningas ei muka ymmärtänyt muodin päälle tässäkin ajassa.
"Hänen nimensä on Serena. Hän tulee kauempaa etelästä, merien takaa. Uskomme, että sotilaat erehtyivät luulemaan häntä yhdeksi druideista ja kaappasivat mukaansa. Hän pääsi pakenemaan ja löysimme hänet harjun läheltä," prinssi kertoi hienosäätäen tytön tarinaa kuninkaan korville sopivammaksi.
Kuninkaan kysyessä tytöltä, tiesikö tämä kaappaajansa, prinssi kiirehti selittämään, ettei tämä tiennyt kuka hänet oli kaapannut. Uther katsoi poikaansa kulmat kurtussa. Tämä vaikutti omituisen hermostuneelle näistä rutiinikysymyksistä. Hän painotti, että oli esittänyt kysymyksensä tytölle, ja vaati tätä vastaamaan. Serena ajatteli, että oli viisaampaa yhtyä prinssin näkemykseen asiasta, vaikka hän oli tälle kertonutkin William Corwinin olleen kaappauksen takana. Jostain syystä, sitä ei kannattanut paljastaa kuninkaalle.
"Ei, en tiedä ketä he olivat. Kun sain tilaisuuden, pakenin taakseni katsomatta. Olin onnekas kun prinssi Arthur ja ritarinne löysivät minut," tyttö selitti vilkaisten prinssiä. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi.
"Arthur, mistä tiedät, ettei hän ole vakooja?" Uther esitti kysymyksen mietteliäänä ja vei nyrkkinsä leukansa alle nojaten istuimen käsinojaan. Arthur selitti sotilaiden hyökänneen heitä vastaan aamulla harjun päällä, ja kertoi kuinka oli melkein menettänyt henkensä, ja kuinka tyttö oli hänet saanut takaisin henkiin elvyttämällä. Ritarit vannoivat prinssin kertomuksen olevan totta. Se sai Utherin nousemaan istuimeltaan ja astumaan poikansa eteen. Hän vei kätensä tämän olalle, ja tuijotti sitten syyttävästi tyttöä: "Käytitkö sinä taikuutta hänen pelastamiseen?"
"Ei. En osaa taikuutta, teidän korkeutenne. Olen parantajan oppilas. Käytin vain opettajani opettamaa tekniikkaa, jolla hukkunut voidaan pelastaa," Serena selitti. Ja, Merlin kiirehti kertomaan väliin, että tyttö oli tullut Camelotiin tapaamaan Gaiusta. Kuningas ei pitänyt palvelijan puuttumisesta asiaan, mutta kysyi sitten hovin parantajalta, tunsiko tämä tytön. Gaius, jos kuka, kertoisi hänelle totuuden. Vanha parantaja asteli kuninkaan vierelle, vilkaisten omaa suojattiaan kysyvästi. Hän ei halunnut joutua taas mukaan Merlinin ongelmiin.
"Sinä olet varmaankin Jeffersin oppilas?" Gaius totesi sitten tytölle. Tämä nyökkäsi, ja selitti että mestarinsa oli lähettänyt hänet oppimaan Gaiukselta lääkejuomien tekemistä. Se tuli hänelle mieleen muistellen Arthurin krapulalääkettä, jonka hajun ajatteleminen, sai hänet vieläkin voimaan pahoin. Serena huomasi prinssin pyöräyttävän silmiään, tämän muistaessa heidän keskustelunsa asiasta.
"Onko mahdollista tuoda joku takaisin kuolleista ilman taikuutta, Gaius?" Uther vaati vastausta parantajaltaan. Serena selitti parhaansa mukaan, kuinka hukkunut voitiin elvyttää, ja sai kun saikin Gaiuksen vakuuttuneeksi.
"Uskon, että se on mahdollista. Haluaisin kuulla lisää tästä elvyttämisestä," Gaius sanoi harkittuaan asiaa aikansa. Se sai kuninkaan rauhoittumaan, ja osoittamaan kiitollisuutensa tytölle sanomatta kuitenkaan varsinaista kiitos-sanaa kertaakaan. Hän käski palvelusväkeään antamaan vieraalleen kaiken tarvitsemansa tämän vierailun aikana. Sen jälkeen kuningas lähetti kaikki muut paitsi poikansa ulos salista. Hän halusi vaihtaa muutaman sanan tämän kanssa kahden.
Merlin jätti Serenan Gaiuksen matkaan, ja lupasi selittää kaiken, kunhan tulisi kotiin. Hän lähti itse jatkamaan prinssin palvelijantehtävänsä tältä päivältä loppuun. Hän saattoi Arthurin tämän kamariin, ja avusti haarniskan riisumisessa. Häntä kiinnosti kovasti, mitä kuningas oli poikansa kanssa keskustellut kahdestaan. Prinssi oli hiljainen ja mietteissään, Merlinin riisuessa häntä ja höpötellessä tälle viime päivien erikoisista tapahtumista.
"Arthur, oletko kuunnellut yhtään mitä sanoin," Merlin kysyi saatuaan haarniskan pujoteltua pois Arthurin yltä. Sen paino muistutti häntä siitä, kuinka nopeasti prinssi oli vajonnut järven pohjaan se yllään aamulla.
"Oletko kunnossa?" palvelija kysyi, huomattuaan prinssin kasvojen surullisen ilmeen.
Tämä näytti olevan huolissaan jostakin, ja vilkaisi sitten palvelijaansa otsa kurtussa miettien.
"Merlin, joskus sinulla on ollut hyviä näkemyksiä asioista. En tosin väitä, että niin olisi aina, mutta... Valehtelin tänään isälleni Serenan takia. Luuletko, että tein oikein?" prinssi kysyi hiljaa.
"Kyllä, minun mielestäni. Pelastit hänet isäsi kuulustelulta, joka olisi voinut päättyä huonosti Serenan kannalta."
"Niin, mutta voimmeko luottaa tytön sanaan. Tiedän kyllä, mitä hän teki tänään, mutta silti en saa tätä epäilystä mielestäni."
"Minä luotan häneen," Merlin lausui hieman hymyillen, ja kyykistyi riisumaan prinssin saappaita.
"Niinpä, koska olet rakastunut häneen, senkin pölkkypää. Et ajattele selkeästi. Tämä keskustelu on hyödytöntä," Arthur totesi ja läpsäytti palvelijaansa päähän kämmenellä.
"En ole rakastunut. Pidän kyllä hänestä. Hän on nätti, ja ystävällinen, ja tykkäsi ruuistani... eikä hän mätki minua koko ajan, kuten eräs," Merlin sanoi ja hieroi päätään nousten ylös prinssin saappaiden kanssa. Hän laittoi tälle lämpimän kylpyveden valmiiksi.
"Ahaa, eli se on siis molemminpuolista," vaaleatukkainen prinssi viisasteli ja naurahti viimein. Hän riisui revityn paitansa palvelijansa avustamana, ja hieraisi aristavaa rintaansa. Vain vähän rintalastasta vasemmalle oli tummuva verenpurkauma, jonka häneen ammuttu nuoli oli jättänyt. Hän oli todella ollut onnekas, ettei nuoli ollut yltänyt edes hänen iholleen asti.
"Onko tuo kipeä? Ehkä pitäisi näyttää sitä Gaiukselle," Merlin totesi huolehtivasti vilkaistuaan mustelmaa prinssin paljaassa rinnassa. Mustelmaa enemmän häntä vaivasi yhä ne taikuudella antamansa sähköiskut, jotka olivat saaneet Arthurin sydämen taas sykkimään. Emme kai halua käräyttää häntä, hän muisti Serenan kysyneen. Emme todellakaan halua, Merlin ajatteli pudistaen päätään, silti kiitollisena siitä, että tyttö oli pakottanut hänet tekemään niin.
"Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä saan joskus turnajaisissa. Rinta on vain vähän arka."
"Asiat voisivat olla huonomminkin. Serena pelasti meidän molempien hengen tänään. Hän vaaransi oman henkensä syöksyessään siltä jyrkänteeltä perääsi veteen. Sinun olisi pitänyt nähdä se itse…"
Prinssi katsoi palvelijaansa tämän selittäessä innoissaan tytön uroteoista, ja virnisti sitten Merlinille muistaen, kuinka Serena oli joutunut puolustamaan palvelijaa miekkamiestä vastaan harjun päällä.
"On paljon nolompaa joutua tytön pelastamaksi taistelussa. Minut hän sentään pelasti suutelemalla."
Palvelija vilkaisi Arthuria kulmat kurtulla, ja totesi mielessään, ettei tälle olisi pitänyt kertoa sitä, miten tyttö oli elvyttämisen tehnyt.
"Ei se ollut käytännössä mikään suudelma. Se oli ihan vain lääketieteellinen toimenpide," Merlin lausui vaivautuneena.
"Lääketieteellinen toimenpide?"
"Niin, nyt kun hän näytti sen, minäkin osaan tehdä sen."
Arthur nosti etusormensa Merliniä kohti uhkaavasti ja astui askeleen lähemmäs kuin aikoen murahtaa tälle.
"Älä koskaan tee sitä minulle jos hukun joskus uudelleen. Kuolen mieluummin."
"Selvä. Kuka sinua haluaisi suudella? Tai, joutua sinun suutelemaksi…"
"Suu kiinni, Merlin! Palataan takaisin Serenaan. Sinä vietit eniten aikaa hänen kanssaan. Oletko varma, ettei hän käyttänyt taikuutta missään vaiheessa sinun nähtesi?"
"Olen varma. Voin vannoa, ettei hän käyttänyt taikuutta. Miksi vieläkin epäilet häntä?"
"Isäni sanoi tänään jotain, mitä hän ei ole sanonut koskaan aikaisemmin minulle. Hän luottaa minuun yli kaiken, enkä halua pettää sitä luottamusta. Enkä halua pettää ritarien luottamusta. He tiesivät minun valehtelevan, ja silti vannoivat isälleni, että puhun totta. Asetin heidän valansa kuningastaan kohtaan koetukselle... minulla ei olisi ollut siihen oikeutta. Ritarin sana on hänen kunniansa mitta..." Arthur selitti. Hän katui jo syvästi pientä valkoista valhettaan, koska se tuntui paisuvan hänen päässään suureksi ja harmaaksi sellaiseksi. Hän pelkäsi, että hänen värittämällään totuudella olisi vielä tuhoisat seuraukset, jos se paljastuisi.
"Miksi luulet, että Serenasta koituisi ongelmia? Hänhän on lähdössä takaisin muutaman päivän päästä."
"Lord William Corwinin takia. Tyttö kertoi paenneensa Lord Corwinia. Ehkä et tunne häntä, mutta hän on yksi liittolaisistamme taistelussa taikuutta vastaan. Jos olisin kertonut isälle tytön paenneen häntä... Se olisi ollut varma kuolemantuomio Serenalle. On hyvä, että Gaius tuntee tytön ja tämän opettajan. En olisi uskaltanut ottaa tätä riskiä muutoin. Gaiuksen sanaan voimme luottaa," Arthur lausui sitten viimein helpottuneena, ja uppoutui kylpytynnyrin lämpöiseen veteen. Hänen huolensa siirtyivät seuraavaksi Merliniin, palvelijan käsittäessä vetäneensä taas Gaiuksen mukaan omiin ongelmiinsa. He olivat kaikki joutuneet valehtelemaan kuninkaalle, ja Merlin todella toivoi itsekin, että asia unohtuisi pian. Hän tiesi, että Serena oli druidien ennustama Sanansaattaja, ja siksi tämä ei voisi vahingoittaa Arthuria, koska heidän kohtalonsa olivat kiedottuina toisiinsa.