Merlin kutsui suuren lohikäärmeen, Kilgharran, luokseen pienelle aukealle niitylle, metsikön keskelle. Nuori velho oli viimeinen lohikäärmeenherra. Ainoa, jolla oli kyky kutsua ja käskeä lohikäärmeitä. Kilgharra oli viimeinen lohikäärme, Utherin hävitettyä kaikki hänen kaltaisensa maasta. Jollain tapaa he olivat kuin veljiä, viimeisiä omassa lajissaan. Sen takia Merlin ajatteli, että tämä olisi ainoa, joka voisi häntä auttaa Sanansaattajan kanssa. Hän tiesi ottaneensa suuren riskin kutsuessaan lohikäärmeen päivänvalon aikaan, mutta hänellä ei ollut muuta keinoa. Hän ei enää aikonut menettää rakkaintaan, ei Camelotin, ei Albionin, ei edes Arthurin takia. Sitä paitsi, Sanansaattajan ja Arthurin elämät näyttivät olevan edelleen sidottuja toisiinsa. Pelastaessaan Serenan, hän voisi myös pelastaa Arthurin.
Merlin oli jälleen oma nuori itsensä, koska Emryksen esittäminen kävi kovasti hänen voimilleen. Ja, olihan se ollut nopeampaa päästä pois Camelotista vikkelin jaloin, varsinkin kun joutui kantamaan Serenaa hevosen luo. Nuori velho huusi lohikäärmeen kutsuhuutonsa, jonka Kilgharra kuuli, oli tämä kuinka kaukana tahansa. Hän nosti tajuttoman Sanansaattajan alas ratsunsa selästä, ja laski sitten varoen maahan. Merlin ei olisi halunnut tehdä näin Serenalle, mutta hänen täytyi varmistaa, että tyttö olisi turvassa kaikilta. Hän ei voinut uskoa, kuinka itsepäisesti ja jopa tyhmänrohkeasti tämä oli ollut menossa vapauttamaan nuorta velhoa. Välittämättä edes siitä, että kaikki Camelotissa halusivat hänet nyt hengiltä.
"Me selviämme tästä. Lupaan sen," Merlin lausui ja painoi suudelman tytön huulille. Hän kuuli lohikäärmeen siipien huminaa, ja nousi sitten seisaalleen ottamaan tämän vastaan. Majesteetillinen suuri lohikäärme laskeutui niittyaukealle nuoren lohikäärmeenherran eteen.
"Nuori velho, kohtaamme jälleen. Minkä vuoksi kutsuit minut tällä kertaa?"
"Joudun pyytämään sinulta todella suuren palveluksen," Merlin aloitti, ja vilkaisi sitten niityllä makaavaa tyttöä edessään. "Tämä on Serena. Hän on..."
"Sanansaattaja. Minä tiedän. Mitä tekemistä hänellä on minun kanssani?"
"Tiedät sitten varmaan myös sen, että hänen ja Arthurin elämät ovat sidoksissa toisiinsa. Voitko viedä hänet pois Camelotista, ja huolehtia sen aikaa kunnes palaan? Haluan, että hän on turvassa," Merlin pyysi, katsoen anovasti suuren taikaolennon silmiin.
Lohikäärme pudisti päätään.
"Merlin, en ole mikään lastenvahti."
"Et niin, mutta olet ystäväni. Ainoa ystävä, joka voi auttaa minua nyt."
"Kohtalosi on kulkea Arthurin rinnalla, varmistaen että hänestä tulee kuningas. Oletko varma, ettei tämä tyttö ole sumentanut edessäsi olevaa polkua?"
"Minä... En voi antaa hänen kuolla. Jos hän kuolee täällä, Arthurkin voi olla vaarassa. En kykene suojelemaan molempia yhtä aikaa."
"Sinä tiedät, ettei hän kuulu tänne. Sanansaattajan kohtalo odottaa häntä vielä hänen omassa maailmassaan. Arthurin tulevaisuus on uhattuna niin kauan, kun tyttö on täällä."
Merlin seisoi lohikäärmeen edessä sanattomana ja turhautuneena tämän sanoista. Oliko kohtalo todella päättänyt, etteivät he saisi elää yhdessä samassa ajassa tytön kanssa, Merlin mietti pahoillaan.
"Kun tämä kaikki on ohi, vien hänet takaisin kotiinsa... mutta pyydän sinua, ystävänäsi, auta minua nyt pitämään hänet turvassa," Merlin lausui pahoillaan.
"Hyvä on, nuori velho. Minä pidän hänestä huolen. Kunhan muistat, että Albionin kohtalo on sinun käsissäsi. Älä päästä Arthuria silmistäsi."
"Kiitos," Merlin lausui hiljaa ja nyökkäsi Killgharralle.
Merlin seurasi katseellaan, kun suuri lohikäärme vei Sanansaattajan kynsissään kaukaisuuteen. Turvaan. Hän nousi itse ratsunsa selkään ja karautti takaisin Camelotiin. Ilta alkoi pian hämärtää, hänen saapuessa kaupungin porteille jälleen vanhana Emryksenä. Se oli paras valeasu, ja antoi hänelle mahdollisuuden käyttää taikuutta tiukan paikan tullen. Hiippaillessaan takaisin linnan tyrmään, hän joutui piilottelemaan vartijoilta tai järjestämään näille harhautuksia päästäkseen livahtamaan heidän ohi. Arthurin vankikopin oven edessä seisoi kaksi vartijaa. Vanha Merlin taklasi nämä loitsullaan untenmaille, ja varmisti sitten ettei käytävällä ollut muita. Sitten oli aika olla taas oma itsensä. Hän avasi vankikopin oven vartijalta viemällään avaimella ja astui sisään. Arthur makasi hiljaa matalalla vuoteella sellin perällä. Hänen yläpuolellaan roikkui katosta ripustettu unisiepparinnäköinen talismaani.
"Arthur?" nuori velho lausui, marssien suoraan nukkuvan prinssin viereen. Hän tunsi talismaanista huokuvan taikuuden, ja varoi koskettamasta sitä. Hän ravisteli prinssiä hereille, mutta tämä oli syvässä unessa.
"Arthur, herää nyt!" hän jatkoi, ja läpsäisi prinssiä kasvoille avokämmenellä. Merlin odotti tältä heti vastaiskua, mutta Arthur avasi silmänsä hitaasti, ja hän näytti siltä, kuin olisi ollut taas humalassa. Nuori velho auttoi hänet istumaan vuoteelle ja tuijotti tätä silmiin, jotka vain seisoivat päässä. "Arthur, oletko kunnossa?"
Arthur tarrasi palvelijansa paidankauluksesta, ja käänsi katseensa tähän oudon hitaasti.
"Merlin... pakene," hän lausui soperrellen ja tyrkkäsi Merlinin yhdellä kädellä kauemmas itsestään.
"Mikä on vialla?" nuori velho ihmetteli toisen käytöstä.
"Mene," prinssi kuiskasi nousten samalla jaloilleen.
"Vien sinut pois täältä," Merlin totesi topakasti, aikoen samalla taluttaa prinssin pois sellistä.
"Eph enturon iq kete, Arthur," kuului nuoren miehenääni Merlinin takaa sellin nurkasta. Merlin ehti tajuamaan, että kyseessä oli loitsu ja huomaamaan Kerturion silmien välähtävän, ja sen jälkeen hänellä pimeni silmissä. Arthur iski hänet tainnoksiin druidin käskystä.
William Corwinin druidipalvelija, Kerturion, asteli prinssin eteen, ja vilkaisi lattialle tyrmättyä nuorukaista. Hän tiesi tämän olevan prinssin lähin palvelija. Tämä oli aiemmin päivällä yrittänyt puolustaa Sanansaattajaa kuningasta vastaan.
"Tapa hänet," Kerturion käski ojentaen Arthurille tikarin.
Prinssi tarttui teräaseeseen aivan kuin huumattuna. Nuori prinssi tuijotti tajutonta ystäväänsä silmiään räpäyttämättä. Oli niin vaikeaa vastustaa druidin käskyjä, mutta silti hän pisti vastaan minkä pystyi. Hän kävi tuskallista taistelua sielunsa herruudesta. Druidipalvelija oli valjastanut hänen mielensä käyttäen pimeää taikuutta. Arthurin koko keho tärisi ja hikosi, ja kyynel valahti hänen silmäkulmastaan. Sitten hän päästi otteensa irti teräaseesta ja se putosi lattialle Merlinin viereen.
"Tämä riittää. Mene lepäämään," Kerturion lausui. Prinssin henkinen kova vastustus yllätti hänet. Hän tarvitsi vielä vähän lisää aikaa varmistaakseen, että prinssi tekisi juuri sen, mitä hänen pitikin tehdä.
Taivas tummui yhä Camelotin yllä, ja kasvava kuu nousi taivaanrantaan. Kaukana, pienen järven rannalla, Serena tuli takaisin tajuihinsa. Hän nousi istumaan pehmeälle ruohikolle pidellen päätään, koska häntä huimasi vielä. Hän muisti olleensa etsimässä Merliniä vanhan Emryksen kanssa linnan tyrmästä. Kuinka hän oli joutunut taivasalle, veden ääreen, hän ajatteli ja muisti sitten Emryksen silmien välähtäneen juuri ennen kuin oli menettänyt tajunsa. Hetken hän oli huolissaan siitä, että oliko vanha velho tuonut hänet takaisin omaan aikaansa, kunnes hänen katseensa pysähtyi järvimaisemaan. Tämä paikka oli hänelle tuttu, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt sitä näin koskemattomana. Siinä kohtaa, jossa hän nyt istui, kulki vilkas valtatie tuhannen vuoden päästä. Kaikki muu oli vierasta, paitsi itse järvi, ja sen toisella rannalla kohoava harmaa vuoristo. Paikka sai hänet herkistymään. Täällä hän oli menettänyt ensirakkautensa. Ja, täällä hän oli ollut vähällä menehtyä itsekin. Muistot iskivät vasten hänen kasvojaan:
Hän istui nuoren pojan kyydissä ja vilkaisi tätä välillä nauraen ja lauloi täysillä tämän mukana autoradiosta kuuluvaa kappaletta. "I was made for loving You baby, You was made for loving me-e-e..." Poika, Peter, vilkaisi virnistäen taustapeilistä takaa lähestyvää autoa, ja painoi kaasun pohjaa. He kisailivat kaverinsa kanssa, kummat olisivat ensin perillä rock-festareilla. He olivat ajaneet kuin heikkopäät, ja ohitelleet toisiaan törkeästi muun liikenteen seassa.
Kohtalo oli yrittänyt varoittaa heitä lähtemästä tuolle matkalle monin eri keinoin, mutta se ei ollut estänyt nuoria. Ei kadonneet keikkaliput, ei Serenan sairastuminen korkeaan kuumeeseen, eikä Peterin auton hajoaminen samana aamuna. Peter oli lainannut kaverinsa auton omin luvin, ja ajoi kuin idiootti.
Järven lähellä, heitä vastaan tuli samalla kaistalla toista autoa ohittava rekka. Serena huusi pysäyttämään, ja Peter löi jarrun pohjaan. Auto ei hiljentänyt tarpeeksi nopeasti ja he ajoivat ulos tieltä välttäen törmäyksen rekan kanssa. Auto pyöri useita kertoja ympäri ja paiskautui järveen. Serena menetti rytäkässä tajunsa. He vajosivat auton kanssa syvemmälle tummaan veteen. Serenan seuraava muistikuva oli, kun hän makasi märkänä ja vertavuotavana tienlaidassa, melkein siinä kohti jossa nyt istui. Joka kohtaa hänen kehossaan särki, myös jalkojaan, vaikka hän ei voinut liikuttaa niitä. Hänen vasemmasta kädestään oli luita poikki. Joku istui siinä hänen kanssaan pidellen häntä sylissään. Tämän kosketus oli lämmin, ja kun tämä puristi hänen kättään, kipu katosi. Serena ei muistanut kasvoja, mutta hän muisti tämän sanat: "Sinä selviät kyllä. Sinulla on lohikäärmeen sisua. Anna kun kerron sinulle lohikäärmeistä..."
Kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään. Siitä oli neljä vuotta, mutta täällä, tässä ajassa sitä ei ollut vielä edes tapahtunut. Lohikäärmeen sisua. Noiden sanojen takia hän oli ottanut tatuointinsa. Se muistutti häntä siitä, että hän oli vielä elossa. Ja, ollessaan vielä elossa tässäkin ajassa, hänen täytyi löytää tie takaisin Camelotiin auttaakseen Merliniä. Hän ei halunnut menettää nuorta velhoa. Hän ei ollut edes ehtinyt varoittaa tätä William Corwinin suunnitelmista, kun se vanha velhon kuvatus oli jo tainnuttanut hänet. Taas yksi syy lisää vihata herra Jonesia tai Emrystä tai mikä hänen nimensä sitten olikaan, Serena ajatteli nousten jaloilleen.
"Sanansaattaja," kuului vanhan miehen ääni pimeästä metsiköstä.
Serena oli luullut olleensa täällä aivan yksin. Puiden varjojen alta oli mahdotonta nähdä ketään.
"Kuka olette? Tulkaa esiin," tyttö lausui ja huomasi pystyvänsä taas puhumaan kähisemättä.
"Minä olen ystävän ystävä. Älä pelkää minua."
Serena huomasi varjoissa liikahtavan jotakin suurta, jotakin aivan valtavaa. Sen suomut kiilsivät kuutamon valossa, olennon tullessa esiin puiden suojasta. Ja, sen silmät kimalsivat kultaisena aivan kuin olento olisi ollut pelkkää taikuutta. Serena otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta tunsi että jalat eivät enää totelleet. Hän nosti katseensa hitaasti ylös olennon silmiin, ja mietti tuliko hänen olla paikallaan ja leikkiä kuollutta, vai juosta karkuun kuin hullu.
"Minä olen Kilgharrah, viimeinen lajissani," vanha lohikäärme lausui rauhallisesti ja nyökkäsi tytölle esittäytyessään.
"Sinä... sinä... sinä olet lohikäärme? Sinä puhut?" Serena änkytti uskomatta silmiään. Tämän täytyi olla unta.
"Kyllä, ja sinä olet erittäin tarkkaavainen," lohikäärme sanoi sarkastinen sävy äänessään. Tyttö oli järkyttynyt näkemästään, mutta tajusi olennon juuri tehneen pilaa hänestä. Merlin oli todella puhunut totta näistä olennoista.
"Mitä aiot tehdä minulle?"
"En tee sinulle pahaa, Sanansaattaja. Yhteinen ystävämme pyysi minua huolehtimaan sinusta."
"Emrys? Hänkö toi minut sinun luoksesi? Oletko siis hänen... lemmikkinsä?" Serena ihmetteli. Ja, tajusi sitten, että sanoi ehkä vähän pahasti.
Lohikäärme nosti leukaansa ärtyneenä ja paljasti hurjannäköisen purukalustonsa.
"Älä loukkaa minua. En haluaisi pettää lupaustani ystävällesi."
Serena pahoitteli vaivaantuneena ja kertoi, ettei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Heillä päin kun ei ollut lohikäärmeitä saati muita taikaolentoja.
"Olisi todella mukava jäädä juttelemaan, mutta minun täytyy mennä takaisin. Koko tulevaisuus on vaarassa. Camelotissa riehuu hullu mies, joka aikoo tappaa sekä prinssi Arthurin että kuningas Utherin, ja uskon että hän saattaa jopa pystyä siihen. Ja, minun täytyy auttaa Merliniä," Serena selitti puhuen nopeasti, ja mietti kuumeisesti kuinka ihmeessä pääsisi Camelotiin asti. Hän tiesi kyllä missä päin se oli, mutta ilman kulkuneuvoa tai edes tietä, sinne oli mahdotonta päästä ennen aamua.
"Uther ansaitsee kaiken, mitä hänelle on tulossa. Hän tuhosi kaikki kaltaiseni vuosia sitten. Arthur on eri asia. Se mitä hänelle tapahtuu, määrittelee koko Albionin tulevaisuuden. Ja, mitä nuoreen velhoon tulee... "
"Tunnetko sinä Merlinin? Tiedät hänen kyvyistään?"
"Kyllä. On hänen kohtalonsa kulkea Arthurin rinnalla. Camelotin ja koko Albionin tulevaisuus on hänen harteillaan. Hänestä tulee kaikkien aikojen suurin velho, mutta vain jos hän onnistuu tehtävässään. Hän otti jo suuren riskin poistuen Arthurin viereltä pelastaakseen sinut," vanha lohikäärme selitti totisena, ja sai Serenan tuntemaan syyllisyyttä. Hänestä alkoi tuntua että kaikki oli hänen syytään. "Mitä sinä olisit valmis tekemään hänen puolestaan?" Kilgharrah kysyi sitten kumartuen lähemmäs tyttöä.
"Merlinin vuoksi? Kuolisin hänen puolestaan," Serena lausui hiljaa painaen päänsä alas. Merlinin tähden hän oli vielä elossa. Nuori velho oli pelastanut hänen henkensä jo useamman kerran. Ja, jos Emrys ei olisi tullut sotkemaan kaikkea, hän olisi jo auttanut Merlinin vapaaksi, tyttö ajatteli, kunnes tajusi, mitä lohikäärme oli juuri sanonut. Palaset vain loksahtivat kohdalleen hänen päässään. Mutta, eihän se voinut pitää paikkaansa, hän ajatteli.
"Merlin on Emrys, eikö olekin?" tyttö kuiskasi hengähtäen syvään. Hän oli itse kertonut tälle, että tämä kykenisi mihin vain, miksi ei sitten myös vanhentamaan itsensä. Tämä oli ollut niin innokas tarjoamaan hänelle Emryksen apua, ja Emrys oli tosiaan tainnut antaa hänelle tekohengitystä tyrmässä. Kuinka muuten tämä olisi sellaisesta tiennyt, ellei olisi ollut Merlin. Mutta, miksi hän olisi mennyt tulevaisuuteen ja lähettänyt tytön tähän aikaan. Miksi Merlin olisi laittanut hänet kokemaan tämän kaiken? "Sanansaattajan täytyy lähteä matkaan," hän muisti vanhan herra Jonesin sanoneen kivikehällä. Serenan täällä ololle täytyi siis olla syy.
Vanha lohikäärme katseli Sanansaattajan pohdintaa hiljaa. Sitten Serena havahtui ajatuksistaan, ja selitti Kilgharrahlle kaiken, mitä William Corwin oli hänelle kertonut aikeistaan Camelotin suhteen. Serena oli vakuuttunut, että Merlin ja Arthur tarvitsivat apua.
"Minun täytyy palata takaisin Camelotiin. Anna minulle jotain, jolla taistella heidän puolestaan. Taikuutta, tai mitä tahansa. En voi vain jäädä tänne odottamaan," tyttö sanoi sitten kerättyään rohkeutensa. Hän vaikka kävelisi takaisin, jos muu ei auttaisi, ja jättäytyisi kiinni tahallaan, vain päästäkseen palatsiin.
"Sinun täytyy läpäistä ensin testi. Syvällä tuon järven pohjassa on vastaus pyyntöösi. Jos löydät sen, voin laskea sinut auttamaan ystäviäsi," vanha lohikäärme sanoi vilkaisten järven tyyntä peilipintaa.
"Mikä se on? Mitä minä etsin?"
"Tiedät sen sitten kun löydät sen."
Serena riisui päättäväisesti päällysmekkonsa, ja asteli veteen. Päästyään veteen polviinsa saakka, hän katsoi taakseen rannalle jäänyttä lohikäärmettä. Tuntui niin oudolta kahlata samaan veteen, jossa hän melkein sai surmansa vuosia sitten, vaikka sitä koko tapahtumaa ei tässä ajassa ollut vielä tapahtunutkaan. Tyttö ui keskemmälle järveä Kilgharran ohjeiden mukaan, ja painui sitten sukelluksiin. Hän tuli pian takaisin pintaa haukkaamaan henkeä. Pimeä ja syvä vesi tuntui niin ahdistavalle, varsinkin kuin muistot tästä paikasta palasivat takaisin. Lohikäärmeen ääni rannalta kertoi hänelle, että tämä oli ainoa keino päästä takaisin Camelotiin. Serena yritti uudelleen. Hän sukelsi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes koki, ettei pääsisi enää alemmas ilman lisähappea. Silloin hän tunsi kuin jokin olisi ollut siellä hänen kanssaan. Rauhallinen tunne valtasi hänet, ja aivan kuin se jokin olisi vetänyt häntä syvemmälle kohti järven pohjaa. Siellä melkein pohjalla ollessaan, kuun valo läpäisi pimeän veden, ja pohjalla jotakin välkehti kultaisena. Serena sukelsi sen luo, ja poimi sen käteensä. Samalla hetkellä kun hän kosketti esinettä, hänet valtasi uudenlainen tunne. Se oli voimakas, ja tuntui siltä kuin siteet olisi poistettu hänen silmiltään. Hän ponnisti pohjalta takaisin pintaa kohti, ja sama hyvä ja rauhallinen voima kantoi häntä aina vedenpinnalle saakka. Tyttö tiesi, ettei olisi kyennyt sellaiseen sukellukseen ilman apua. Hän kuiskasi kiitoksensa tällä erikoiselle voimalle, joka häntä oli avustanut, ja nosti sitten löytämänsä esineen vedenpinnan yläpuolelle.
"Excalibur?" Serena huudahti nostaen miekan lohikäärmeen eteen. Hän seisoi paikallaan vettä tippuvana ja hengästyneenä palattuaan rantaan. "Annatko minulle Excaliburin?"
"Tuo miekka on karaistu lohikäärmeen henkäyksessä, ja sillä on voimia tuhota kaikki, johon se osuu, niin taikakeinoin vahvistetut, kuin tavallisetkin ihmiset ja asiat. Se on tarkoitettu vain ja ainoastaan Arthurille. Muiden käsissä siitä tulee vaarallinen niin kantajalleen kuin muillekin, ja sitä tullaan käyttämään väärin," lohikäärme selitti.
"Miksi annat sen minulle? Vien sen kyllä Arthurille, mutta hän saattaa olla jo pimeän taikuuden vallassa. Luuletko, että pystyn antamaan sen hänelle?" Serena kysyi. Hän piteli miekkaa käsillään kuin suurinta aarrettaan, ja ihaili taidokasta sepäntyötä. Se oli legendan miekka, hän ajatteli muistaen kaikki siihen liittyvät tarut.
"Nosta miekka ylemmäs ja sulje silmäsi. Annan miekalle voiman palauttaa Arthur takaisin pimeän taikuuden otteesta, kun hän saa sen käteensä," lohikäärme sanoi. Serena astui lähemmäs ja nosti miekan niin ylös kun pystyi. Hän sulki silmänsä toivoen, ettei lohikäärmeen henkäys polttaisi häntä itseäänkin.
Kilgharrah puhalsi pitkän henkäyksen miekkaa kohti antaen sille taikuuden kautta uusia voimia. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, mitä hän antoi. Serena tunsi loitsun voiman valtaavan hänet miekan kautta. Se tunne, jonka hän koki tarttuessaan miekkaan järven pohjassa, vain vahvistui. Tunne kertoi hänelle, että kaikella tällä oli tarkoitus, ja että hän oli juuri siellä ja siihen aikaan kun pitikin.
"Nyt olet valmis syleilemään kohtaloasi, Sanansaattaja," vanha lohikäärme totesi.
Serena avasi hitaasti silmänsä ja tuijotti miekkaa kädessään. Hän heilautti sitä ja melkein tunsi sen kirjaimellisesti halkovan ilmaa. Hän ei ollut koskaan miekkaillut, paitsi leikkiessään lapsen. Yhdistäessään miekan heilautukset itsepuolustuslajinsa liikkeisiin, hän koki olevansa yhtä miekan kanssa. Se todella yllätti hänet.
"Sinä tunnet druidien ennustuksen. Sinulle se on vain legendaa. On kerrottu, että Arthur tulee nousemaan uudelleen, kun Albionin kohtalo tarvitsee häntä eniten. Niin sinä olet noussut Avalon-järven vesistä vuosia sitten, tuoden takaisin hänen henkensä, joka on odottanut paluuta omassa ajassasi. Sinä olet nyt siellä, missä sinua tarvitaan. Olet aina tullut tänne aikojen halki toteuttamaan kohtaloasi. Sinä kannat häntä sisälläsi, ja tämän miekan kautta teistä tulee yksi," Kilgharrah selitti arvoituksellisesti.
Serenan oli vaikea uskoa kuulemaansa. Hän esitti epäilynsä lohikäärmeelle ääneen. Ensinnäkin hän oli tyttö, kai lohikäärme sen verran erotti ihmisiä toisistaan. Toiseksi, Arthur oli hyvin paljon elossa ja hänen kuuluikin olla vielä kauan, joten ei hänellä voinut olla tämän henkeä. Ja, kolmanneksi, tämä kaikki oli ihan hullua.
"Minäkö? Mitä oikein tarkoitat? Sanoitko, että minä olen Arthur? Jonkinlainen uudestisyntyminen? Ei, Arthur on elossa. Minä olen vielä täällä, joten hän on vielä elossa. Ei... tuo on naurettavaa," Serena totesi osoittaen lohikäärmettä etusormi pystyssä.
Sitten viimein, hän muisti pelastajansa kasvot auto-onnettomuuden jälkeen. Hän muisti ystävälliset kasvot ja tämän äänen, joka rauhoitti häntä. Se oli ollut Merlin. Nuori velho oli pelastanut hänet järveen vajonneesta autonromusta, ja pysynyt hänen rinnallaan ambulanssin tuloon saakka. Serena oli nähnyt väläyksen tämän silmissä, Merlinin yrittäessä pelastaa hänen poikaystävänsä henkeä tienreunalla. Se oli ollut liian myöhäistä. Edes taikuus ei ollut saanut tätä palaamaan takaisin.
"Merlin on aina kulkenut rinnallasi, vaikka et ole häntä huomannut. Uskon, että tämän tiedon pohjalta pystyt auttamaan häntä, ja turvaamaan Albionin tulevaisuuden. Palauta miekka takaisin tähän paikkaan, kun se on täyttänyt tehtävänsä. Se ei saa joutua vääriin käsiin," lohikäärme lausui. Hän katsoi miekkansa kanssa seisovaa tyttöä, joka näytti niin pienelle hänen edessään, mutta jonka kohtalolla oli suuri merkitys tulevaisuudelle.
Serena tiesi nyt, mitä hänen täytyi tehdä. Uudenlainen voima ja rohkeus olivat hänen kanssaan. Hän astui lähemmäs lohikäärmettä, mielessään enää yksi pikku pulma.
"Et viitsisi antaa kyytiä? Sukulaissieluja kun ollaan," hän lausui virnistäen ja näytti tatuointiaan revityn mekonsauman alta.
Kaupunginkellot soivat myöhään Camelotin illassa. Ne kutsuivat hovinjäseniä myöhäiseen tapaamiseen kuninkaan luo. Uther oli käskenyt noutaa kaikki hovinjäsenet kiireellisen kuulemiseen. Jotkut heistä olivat haettu vuoteistaan, heidän ehdittyä jo nukkumaan. Vanha hovin parantajakin oli kutsuttu paikalle, vaikka tämä oli yhä kotiarestissa. Ritari saattoi hänet valtaistuinsaliin, ja jäi hänen vierelleen. Gaius oli huolissaan. Guinevere oli käynyt kertomassa hänelle kaiken kuulemansa kuninkaan vieraasta ja tämän suunnitelmista Camelotin varalle. Parantaja oli valmistanut vasta-aineen kuninkaan myrkytyksen kumoamiseksi, ja hän mietti kuumeisesti kuinka saisi sen annettua tälle. Hän oli myös huolissaan nuoren suojattinsa kohtalosta. Tästä ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun tämä oli Gwenin kertoman mukaan vienyt Serenan pois vanhan velhon valeasussaan. Siitä oli kuitenkin jo liian kauan. Gaius oli lähettänyt Gwenin kotiinsa, jotta William Corwin ei tunnistaisi tätä. Olihan Gwen auttanut Serenaa pakenemaan ja Corwin oli saattanut nähdä hänet silloin. Gaius kuuli muilta hovinjäseniltä, että kuningas oli vangituttanut Arthurin luotetuimmat ritarit, mukaan lukien sir Leonin. Kaikki he, jotka olivat olleet kivikehän tehtävässä mukana. Uther epäili heidän kaikkien olevan noidan vallassa, ja oli varotoimena lähettänyt tämäkin tyrmään.
Kuningas marssi saliin muiden kumartaessa, ja istuutui valtaistuimelleen. Lord Corwin kulki hänen perässään ja jäi seisomaan Utherin istuimen viereen. Pian tuo istuin olisi hänen, punatukkainen ajatteli tyytyväisenä. Hän oli kyllä raivoissaan Serenan karattua häneltä toistamiseen. Hän oli pahoillaan siitä, että oli antanut Sanansaattajan sukupuolen sumentaa arvostelukykyään. Jos hän olisi tappanut tämän kivikehällä, kuten oli suunnitellut, kaikki olisi nyt toisin. Siitäkin huolimatta, hänen suunnitelmansa meni hyvää vauhtia eteenpäin. Sanansaattajan pako vain nopeutti kaikkea. Uther oli käskenyt hänen ehdotuksestaan ritarit ja vartijat hälytystilaan. Tyttö täytyi löytää ja tuhota, jotta tästä ei koituisi enää enempää harmia.
Kuningasisä näki prinssi Arthurin astelevan saliin hänen eteensä, Kerturion vierellään. Prinssi kumarsi nöyränä, ja katsoi sitten isäänsä silmiin.
"Isä, olen pahoillani, että sokaistuin sen noidan valheille. Olit oikeassa. Tunnen yhä se olennon sisälläni. Siksi luovun synnyinoikeudestani kruunuun väliaikaisesti... Minuun ei voi vielä luottaa täysin," Arthur lausui hiljaa.
"Arthur?" Uther hengähti hiljaa poikansa sanoista. Hän ei voinut uskoa tämän luopuvan synnyinoikeudestaan.
"Prinssi on oikeassa. Teidän täytyy määrätä sijainen kruununperilliselle siksi aikaa, kunnes Arthur on varmasti turvassa. Niin kauan kun se noita on elossa, olemme kaikki vaarassa," William Corwin selitti. Hän ehdotti kuninkaalle henkilöä, johon hän pystyi luottamaan, ja joka jakoi hänen ajatuksensa taikuuden vastustamisesta. Corwin ehdotti itseään. Kuningas harkitsi asiaa kauan.
"Teidän korkeutenne, jos saan puhua. Olette tunteneet minut kauan, ja luottaneet neuvoihini. Katson velvollisuudekseni pyytää teitä vielä harkitsemaan tätä. Nukkukaa yön yli ja antakaa asian hautua," Gaius sanoi astuttuaan kuninkaan eteen hovinjäsenten joukosta. Hän koki, että oli tehtävä jotakin. Nuori prinssi ei ollut oma itsensä, ja kuningas kärsi olemattomista epäilyistä kaikkia kohtaan.
"Gaius, olen kyllä aina ottanut neuvosi huomioon, mutta nyt en voi olla varma, oletko se sinä, joka annat näitä neuvoja. En näe muuta vaihtoehtoa kuin nimittää uskollinen liittolaisemme, William Corwin, Everhallin lordi, Camelotin kruunun sijaishallitsijaksi itseni jälkeen. Näin ollen hän ohittaa kruununprinssin vallanperimisessä. Tämä järjestely on tietenkin väliaikainen, kunnes Arthur on jälleen kykenevä hoitamaan tehtäväänsä," Uther lausui hovilleen, ja sai aikaan hämmästyneen ihmetyksen aallon heidän keskuudessaan. Kuninkaan sana oli laki, mutta kaikkien oli vaikea sitä hyväksyä. Uther käski kirjuriaan laatia asiasta valtakirjat.
Gaius käveli varovasti sivummalle ja haki kuninkaan viinimaljan. Hän tyhjensi siihen huomaamattomasti vasta-ainepullonsa, ja vei sen sitten Utherille.
"Kunnioitan päätöstänne. Nostakaamme siis malja teidän erittäin hyvälle terveydellenne," Gaius lausui juhlallisesti ojentaen tälle maljan.
Kuningas otti maljan vastaan tyytyväisenä siitä, että Gaius oli ymmärtänyt hänen päätöksensä, ja hörppäsi sitten viiniä. Vanha parantaja ei ollut uskoa itseään, että oli saanut Utherin ottamaan vasta-aineen niin helpolla. Toivottavasti se vaikuttaisi pian, hän ajatteli ja huomasi sitten kahden ritarin tuovan Merliniä saliin. Nuori velho oli sidottu kahleilla käsistään, ja samaa ketjua oli pyöritetty hänen kehon ympärille. Merlin yritti rimpuilla irti ritarien otteesta, ja näki sitten Gaiuksen kysyvän ilmeen ihmisten joukosta.
Merlin oli tullut tajuihinsa omassa vankikopissaan, ja huomannut olevansa kahlittuna ketjulla. Hän oli yrittänyt kaikkia taikakeinoja irrottaakseen kahleensa, mutta ne oli noiduttu, eivätkä loitsut auttaneet niihin. Hänen loitsun voimansa kimposivat kahleista takaisin häneen itseensä aiheuttaen suunnatonta kipua. Merlin tiesi Kerturion olevan sen takana, koska tunsi kahleista huokuvan pimeän taikuuden.
Ritarit laskivat Merlinin polvilleen Arthurin vierelle, kuninkaan eteen. Kaikki olivat nyt salissa, ja salin ovet lukittiin sisäpuolelta, ja vartijoita asettui ovien molemmille puolille. Nuori velho tuijotti polvillaan prinssiä, joka oli selvästi pimeän taikuuden vallassa. Katse Arthurin silmissä, tämän vilkaistessa häntä, ei ollut prinssin oma.
"Arthur? Mitä he tekivät sinulle? Tule takaisin. Teidän korkeutenne, Lord Corwin ei ole enää liittolaisenne. Hän on kääntynyt teitä vastaan. Katsokaa nyt, mitä hän on tehnyt Arthurille. Prinssi on heidän vallassaan. Heillä on pimeää taikuutta," Merlin yritti selittää kuninkaalle.
"Tämä poika on vajonnut syvälle noidan valtaan. Hän puhuu tämän suulla. Hänet pitää tuhota," William totesi kuninkaalle ja vilkaisi kahlittua Merliniä. Hän tiesi, että tämä nuorukainen ilmeisesti merkitsi jotakin sille kirotulle Sanansaattajalle. Olihan tämä yrittänyt vakuuttaa tytön syyttömyyttä aiemminkin kuninkaalleen. Se toisi Corwinille suunnatonta mielihyvää, kun Sanansaattaja viimein, ennen omaa polttokuolemaansa, saisi nähdä tuon nuorukaisen katkaistun pään seipään nokassa.
"Ei. Kuninkaani, ajatelkaa Arthuria. Hänen henkensä on vaarassa."
"Tappakaa poika," Uther komensi julmana.
"Odottakaa, pyydän. Varmasti Merlin voidaan pelastaa noidan vallasta kuten prinssikin. Voimme käyttää samaa keinoa kuin Arthurinkin kanssa," Gaius lausui, ja yritti pelastaa suojattiaan. Hänen oli jotenkin saatava pelattua lisäaikaa.
"Valitettavasti poika luovutti sielunsa noidalle vapaaehtoisesti. Häntä ei voida enää pelastaa," William Corwin totesi kylmästi.
Kerturion kuiskasi prinssille jotakin, jonka jälkeen tämä nosti katseensa kuninkaaseen.
"Hän on minun palvelijani... Minä teen sen," Arthur lausui ja otti miekan Merliniä pitelevältä ritarilta. Hänen silmissään ei näkynyt sääliä eikä vihaa, ei minkäänlaisia tunteita.
"Arthur, ei. Älä tee tätä," Merlin lausui. Hän onnistui karkaamaan ritarin otteesta ja puski Arthurin nurin lattialle. Hän nousi tämän päälle kahleineen ja kuiskasi loitsun, joka vapauttaisi prinssin pimeästä taikuudesta. Hänen silmänsä välähtivät tuijottaessaan allaan makaavaa prinssiä, mutta loitsun voima pysähtyi hänen kahleisiinsa, ja palasi takaisin velhoon saaden tämän haukkomaan henkeään tuskasta.
Ritarit repivät hänet pois prinssin päältä ja paiskasivat takaisin polvilleen. He nostivat prinssin jaloilleen ja tämä poimi pudonneen miekkansa.
"Älä tee tätä. Ajattele isääsi, ajattele Gweniä," Merlin yritti hiljaisella äänellä vielä saada tolkkua lumottuun prinssiin. Arthur astui hänen eteensä kohottaen miekkansa. Merlinin sanat eivät tavoittaneet häntä enää.
Lukittujen salinovien takaa kuului hetken miekkojen kalsketta, ja sen jälkeen joku paukutti oviin. Sir Leonin ääni käski avaamaan lukot, tämän takoessa ovia ulkopuolelta. Salin sisäpuolella olevat vahdit menivät ovien eteen, siltä varalta että joku pääsisi niistä sisään. Pian takominen muuttui suuren ovenmurtajan valtaviin kumauksiin, sen osuessa vahvoihin puuoviin ulkoapäin. Salissa olevat ihmiset kävivät levottomiksi. Kukaan ei tiennyt, mistä oli kyse.
"Tee se," Kerturion kuiskasi prinssin takana, ja vilkaisi omaa herraansa.
"Ei!" Gaius huudahti. Hän oli valmiina käyttämään taikuuttaan kuninkaan nähden, kuolemanrangaistuksenkin uhalla, pelastaakseen suojattinsa. Häntä vahtinut ritari tarttui hänen olkapäähänsä, pidellen vanhaa parantajaa paikallaan.
Merlin vilkaisi Gaiusta pudistaen päätään. Hän ei halunnut tämänkin joutuvan tuomiolle. Merlin huokasi vapisten. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta oli epäonnistunut tehtävässään suojella Arthuria. Ainakin hän oli pelastanut Serenan, hän ajatteli ja sulki silmänsä.