Ennen kuin he suuntaisivat takaisin kivikehälle päin, nuoren velhon ja Sanansaattajan oli pistäydyttävä ensin Avalon-järvellä. Kovassa kiireessään Serena oli muistanut silti ottaa tulevan kuninkaan mahtimiekan mukaansa. Lohikäärme oli vannottanut häntä palauttamaan sen sinne, mistä oli sen löytänyt, ja sen hän aikoi tehdä Merlinin kanssa. Merlin tiesi, Utherin lähettävän ritarinsa heidän peräänsä, kun tälle selviäisi että tyttö oli paennut Camelotista. Onneksi nuoresta velhosta oli tullut prinssin seurassa taitava peittämään jälkensä. Tämä käytti taikuuttaan huijaten mahdollisia jäljittäjiään, ja siirsi ratsunsa jättämät jäljet viemään aivan erisuuntaan tienristeyksestä lähtien.
Päästyään järven rannalle, he seisoivat hetken hiljaa kuin muistellen kaikkea, mitä tuossa paikassa oli molemmille ennen tapahtunut. Serena käsitti, että hän oli tavannut Merlinin tässä paikassa ensimmäisen kerran, kun velho oli pelastanut hänet onnettomuuden jälkeen. Serena ojensi miekan nuorelle velholle, ja tämä poimi sen käteensä tuijottaen sitä hetken miettien.
"En vieläkään ymmärrä, kuinka löysit tämän," Merlin lausui. Hän oli luullut piilottaneensa sen paikkaan, josta kukaan ei löytäisi sitä.
"En olisi löytänytkään sitä ilman apua. Tuolla, vedessä, on jotakin joka auttoi minua," Serena selitti hiljaa katsoen tyyntä vedenpintaa.
Merlin kasvoilla kävi haikea hymy hänen vilkaistessa tyttöä. Sitten hän viskasi miekan takaisin veteen, ja juuri ennen kuin se olisi osunut vedenpintaan, järvestä nousi käsi, joka poimi sen otteeseensa ja katosi sitten pinnan alle. Kyynel kasteli nuoren velhon silmäkulman tämän nielaistessa hiljaa.
"Onko hän...?" Serena kuiskasi, tajutessaan sen olleen Arthurin legendan Vedenneito. Tämän täytyi olla Merlinin kertoma tyttö, hänen ensirakkautensa, joka oli kuollut.
Merlin sulki silmänsä, ja kuuli Vedenneidon kuiskauksen päänsä sisällä. Tämä puhui suoraan hänen mieleensä, ja hänen sydämeensä, kertoen kuulleensa Serenan ajatukset eilen illalla järven rannalla. Merlin poimi Serenan käden omaansa ja katsoi tätä silmiin myötätuntoisesti.
"Hän kertoi, että..." Merlin aloitti hiljaa ja nielaisi surunsa. "Koska autoit minua, hän huolehtii Peteristä, kun se aika tulee koittamaan... tässä paikassa... tulevaisuudessa."
Hengähdys pääsi Serenan huulilta kuullessaan tuon, ja samassa kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Vedenneito tulisi pitämään huolen hänen poikaystävästään, kun se hirvittävä onnettomuus tapahtuisi vuosituhannen päästä. Se sai hänet kiitolliseksi, mutta silti niin kamalan surulliseksi. Hän kuiskasi kiitoksensa vielä kerran tuolle ihmeelliselle olennolle, joka oli auttanut häntä pelastamaan nuoren velhon.
Pimeys oli jo laskeutunut maan ylle, heidän päästyä perille kivikehän nummelle. Merlin juotti ja ruokki ratsunsa ja sitoi sen puuhun. He tekivät tulet ja söivät eväitään, ja vain lepäsivät hetken nuotion äärellä jutellen siitä, kuinka olisivat toivoneet voivansa jatkaa tätä elämää yhdessä. Serena olisi ollut valmis jäämään tähän aikaan, hän olisi ollut valmis opettelemaan oikeaa ruuanlaittoa, jopa teurastamaan kanoja ja muita eläimiä. Hän olisi ollut valmis huolehtimaan Gaiuksesta tämän eläkepäivinä Merlinin kanssa. Ja, hän olisi halunnut tehdä pannukakkuja nuorelle velholle vaikka joka aamu. He puhuivat ja nauroivat, ja suutelivat ja itkivät yhdessä, tietäen että he eivät voisi jatkaa näin tässä aikakaudessa. Kohtalolla näytti olevan heille eri suunnitelmat.
"Miten sinä oikein aiot tehdä sen? Lähetät minut takaisin?" Serena kysyi, kun he kävelivät hiljaa kohti kivikehää käsi kädessä.
"Minä en yhtään tiedä," Merlin lausui vilkaisten suuria kivipaaseja heidän lähestyessä niitä. Hän käsitti nyt, miksi paikka oli druideille niin pyhä, ja miksi hän oli tuntenut taikuuden läsnäolon kivikehällä aiemmin. "Mutta, tiedän erään, joka toivottavasti tietää." hän jatkoi, ja hengähti nostaen sitten katseensa ylös yötaivaalle.
"O drakon, e mala soi ftengometh tesd'hup anankes! Erkheo," hän huusi lohikäärmeen kutsuhuutonsa äänellä, jota Serena ei ollut koskaan kuullut hänen huuliltaan aiemmin. Tyttö tuijotti häntä sanattomana suu auki. Serenan polvia heikotti, ja sydän takoi hulluna, ja hän tunsi vasemman kylkensä olevan kuin tulessa.
"Älä pelkää," Merlin lausui vilkaistuaan tyttöä. Hänestä tämä näytti pelokkaalle, aivan kuin olisi säikähtänyt hänen tekoaan.
Serenasta tuntui, ettei hän löytänyt sanoja seistessään nuoren velhon edessä. Hänen oli kuuma, erittäin kuuma.
"Tuo oli..." hän lausui hiljaa, ja nielaisi varovasti. "Tuo oli seksikkäintä, mitä olen koskaan kuullut."
"Mitä?" Merlin kysyi ihmeissään. Tuo sana ei ollut hänelle mitenkään tuttu.
"Rakastele minua... nyt... tässä," tyttö hengähti hiljaa ja tunsi punan nousevan kasvoilleen. Hän ei voinut vastustaa hurjaa tunnetta, joka hänet oli juuri vallannut.
"Minä... kutsuin... juuri lohikäärmeen tänne," nuori velho kuiskasi nielaisten ja osoitti taivaalle.
"Parempi pitää sitten kiirettä," Serena kuiskasi takaisin ääni väristen, ja riisui mustan kaapunsa harteiltaan maahan. Hän potkaisi kenkänsä pois. Ja, samoin alushousunsa, jotka oli laskenut mekkonsa alla nilkkoihin. Nuori velho seisoi hetken kykenemättä puhumaan osoitellen vain taivasta ja tuijottaen Serenaa. Sitten ajatus valkeni hänelle: tämä olisi viimeinen kerta, jonka he saisivat olla enää yhdessä. Varsinkin, jos lohikäärme lähettäisi tytön takaisin tämän omaan aikaan. Merlin ryntäsi tyttöä kohti ja vei jalat tämän alta, kaataen tämän kömpelösti alleen ja kopsauttaen vahingossa otsallaan tätä päähän.
"Anteeksi..." nuori velho kuiskasi pahoillaan ja silitti Serenan ohimoa harmissaan.
"Älä siitä välitä... Suutele minua," tyttö hengähti, ja riisui velhon takin tämän yltä.
Merlin suuteli Serenaa ja melkein unohti hengittää.
"Berbay odothay, efencume sin abec min tid," hän lausui loitsun koskettaen Serenan kasvoja. Kun hänen silmissään kävi loitsun kultainen välähdys, aika heidän ympärillään pysähtyi. Serena näki itsekin kaiken muun heidän ympärillään pysähtyvän, aivan kuin joku olisi painanut maailman pause-painiketta. Tuuli seisahtui, tuulen tuudittama niitty pysähtyi paikalleen, tumman taivaan pilvet jäivät niille sijoilleen. Se oli todellista taikuutta.
He suutelivat lumoutuneina toisistaan. Merlin hapuili tiensä mekon helman alle, ja tunsi itsensä villimieheksi ottaessaan tytön tällä tavalla. Serena otti velhon sisäänsä kuiskaillen tämän nimeä, ja he rakastelivat aivan kuin huomista ei koskaan enää tulisikaan. Jokainen sekunti, jonka he varastivat muulta maailmalta, tuntui kallisarvoiselta heidän ollessa sylikkäin. Silti ei ollut aikaa romantiikalle, se oli vain pelkkää kiihkoa viimeiseen hetkeen asti. Nuori velho tunsi koko maan allaan tärisevän, heidän saavuttaessaan huipun. Sen jälkeen hän vapautti ajan kulun, ja jäi Serenan päälle tuntien, kuinka he molemmat värisivät yhä sisäkkäin. Nuoren velhon silmissä tuntui sumenevan. Hän tasasi hetken hengitystään ja suuteli vielä Serenaa, ennen kuin kääntyi pois tämän päältä, makaamaan selälleen tämän viereen.
"Se oli... uskomatonta," Serena kuiskasi tuijottaen yötaivasta, ja vilkaisi sitten velhoa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi menettänyt rytminsä, se vain takoi miten sattui.
"Niin oli... Minun pitää ummistaa silmäni hetkeksi," Merlin lausui hengittäen voimakkaasti, ja tunsi koko kehonsa vieläkin tärisevänsä. Hän veti housunsa kitkuttamalla takaisin ylös, ja vain makasi maassa uskomatta itsekään, mitä he olivat juuri tehneet. Serena kääntyi häneen päin ja painoi päänsä hänen rinnalleen ja puristi lujasti. Tyttö ei halunnut päästää irti. Kuinka hän voisi enää päästää irti, hän ajatteli. "Älä nyt nukahda," tyttö kuiskasi.
"Kroo-oh."
Serena nosti katseensa nuoreen velhoon, joka oli jo unten mailla. Hän naurahti hiljaa silittäen tämän poskea ja painoi suudelman tämän huulille. Sitten hän nousi istumaan ja oikoi mekkoaan takaisin alas vilkaisten ympärilleen, ja toivoen ettei kukaan ollut nähnyt heitä. Ajatus siitä, että joku druidi olisi seurannut heidän touhujaan, sai Serenan hykertelemään. Ei siksi, että hän olisi halunnut jonkun näkevän heidät, siitä Serena ei olisi pitänyt. Vaan siksi, että heidän aktinsa olisi varmaankin näyttänyt muiden silmissä hurjalle pikakelaukselle.
"Voi... paska," kuiskaus pääsi Serenan huulilta, hänen jäädessä tuijottamaan eteensä. Huvittava ajatus vaihtui järkytykseen. "Ei! Ei, ei, ei, ei!" hän toisti ties kuinka monta kertaa uskomatta silmiään.
"Kroooh."
"Merlin, herää nyt," tyttö käski ja taputteli nuorta velhoa. Hän käski tätä heräämään ja nousemaan ylös puistellen vielä lujempaa, mutta velho oli jo syvässä unessa. Hän ei saanut tätä hereille, ja ihmetteli mitä tätä oikein vaivasi. Sitten hän nousi itse ja otti muutaman askeleen lähemmäs kivikehää tuijottaen sitä järkyttyneenä. Hän vei kätensä suunsa eteen estääkseen itseään huutamasta ja toisen päänsä päälle toivottomana. Kehän suuret kivet olivat romahtaneet. Vain pari niistä oli yhä pystyssä, muiden lojuessa maassa epäjärjestyksessä. Serena vilkaisi nukkuvaa velhoa pudistaen päätään. Nyt hän tiesi, miksi maa oli tuntunut tärisevän, koska se oli tärissyt kivien tullessa alas. Ei ihme, että Merlin oli uupunut. Serena muisti miten oli käynyt viime kerralla tämän huoneessa. Juuri kun hän ajatteli, ettei tilanne voisi mennä enää pahemmaksi, hän kuuli suurien siipien huminaa, ja ääni lähestyi heitä. Sitten Serena näki suuren lohikäärmeen lentävän nummelle ja laskeutuvan kivikehän viereen, hänen eteensä. Hän vilkaisi vielä nukkuvaa Merliniä ja kääntyi sitten lohikäärmeeseen päin nolona ja tosi peloissaan.
"Sanansaattaja? Nuori velho kutsui minut tänne avukseen. Mitä hän oikein tekee? Mitä täällä on tapahtunut?" lohikäärme lausui huomattuaan Merlinin pitkällään maassa, ja sortuneen kivikehän heidän vierellään.
"Merlin nukkuu... Hän on muuten kunnossa. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Tuo oli vahinko," tyttö selitti osoitellen romahtaneita kivipaaseja. Hän tunsi yhä äskeisen hekuman punoituksen kasvoillaan.
Lohikäärmeen vaatiessa tietää, miksi tämä oli kutsuttu paikalle, Serena kertoi, että he tarvitsivat tämän apua lähettääkseen tytön takaisin omaan aikaansa. Serena empi, mutta kysyi silti vielä mahdollisuutta jäädä tähän aikaan nuoren velhon luo. Lohikäärme oli vahvasti sitä vastaan, ja epäili jo tytön tuhonneen tahallaan kivikehän, jottei tämän tarvitsisi palata.
"Sanansaattaja, sinun tehtäväsi täällä on suoritettu. Sinun on palattava takaisin omaan maailmaasi. Kuten sanoin aiemminkin, Merlinin kohtalo ei voi toteutua, jos jäät tänne hänen luokseen. Haluathan hänen onnistuvan tehtävässään?" lohikäärme selitti vakavana kultaisten silmien kiiluessa hämärässä. Serena nyökkäsi vaiti ja katsoi nukkuvaa velhoaan haikeana.
"Te ihmiset kuuntelette liikaa tunteitanne, kun teidän pitäisi tehdä ratkaisuja käyttäen päätänne. Nuori velho ei ole yhtään siinä erilainen. Hänen sydämensä on liian suuri, kuunnellakseen neuvojani, jotka voisivat säästää hänet suurelta tuskalta. Sanansaattaja, ehkä sinulle on vielä yksi tehtävä jäljellä tässä ajassa. Sinä tiedät druidien ennustuksen. Sinulle se on ehkä vain myytti muinaisilta ajoilta... Sinun täytyy vakuuttaa Merlin siitä, että ainoa keino täyttää kohtalonsa ja pelastaa Albion, on tuhota se noita, Morgana. Utherin suojatti."
Serena ihmetteli ääneen lohikäärmeelle, kuinka hän muka voisi tehdä sen, jos suuri lohikäärmekään ei ollut saanut Merliniä siinä vakuutetuksi. Killgharrah aikoi jättää sen tytön mietittäväksi, ja herätti sitten nuoren velhon taikuuden avulla, kutsumalla tätä nimeltä suoraan tämän mieleen. Merlin havahtui tokkurastaan, ja pomppasi ylös maasta pää vielä sekaisin. Hän huomasi lohikäärmeen jo saapuneen ja Serenan tämän edessä, ja käveli sitten näiden luo sitoen vyönsä ja miettien, mitä oli menettänyt.
"Miksi et herättänyt minua?" Merlin kuiskasi Serenalle vaivautuneena ja vilkaisi lohikäärmettä nyökäten.
"Ilmeisesti minulla ei ole siihen tarvittavaa kykyä, narkoleptinen velhoni. Mutta, se on kyllä pienin murheistamme nyt," Serena tuhahti ja näytti sitten tälle hajonnutta kivikehää takanaan. Merlinin ilme valahti nolosta epäuskoiseksi hänen tuijottaessa kiviä ja sitten lohikäärmettä, joka katsoi häntä takaisin kysyvästi.
"Niinpä, se leijumis-juttu taas," Serena kuiskasi velhon korvaan. Tällä oli niin kuiva suu, ettei hän kyennyt edes nielaisemaan, tajutessaan aiheuttamansa vahingon.
"Voimme korjata tämän," Merlin lausui vakavana. Hän ei halunnut selittää lohikäärmeelle kuinka tämä oli tapahtunut, vaikka Killgharrah vaatikin vastausta.
"Baeo sthoone ibic encinak arogo, ecc esic," hän lausui loitsun osoittaen kädellään kiviä päin, mutta välähdys hänen silmistään jäi puuttumaan. Mitään ei tapahtunut, ei yhtään mitään. Ei kai taas, hän ajatteli ihmeissään ja vilkaisi sitten Serenaa. Tyttö kohautti hartioitaan ihmeissään.
"Näyttää siltä, että olet menettänyt voimasi, ainakin väliaikaisesti," lohikäärme totesi siristäen silmiään katsoessaan nuorta velhoa. Siitä, miten tämä oli tapahtunut, Killgharrah ei halunnut kuulla yksityiskohtia, hän arvasi sen muutenkin. Se alkoi selvitä myös Merlinille itselleenkin. Ellei Serena varastanut hänen voimiaan, mitä hän ei pitänyt todennäköisenä, sen täytyi johtua siitä, mitä he olivat tehneet hetki sitten. Tai, ainakin siitä, mitä hän oli tehnyt taikuuden avulla. Hän oli kai käyttänyt voimansa loppuun huomaamattaan.
"Avataksesi portin aikojen välillä, minä annan sinulle uudenlaisen kyvyn. Tämän tiedon avulla voit lähettää Sanansaattajan takaisin hänen omaan aikaansa," lohikäärme lausui ja käski nuorta velhoa sulkemaan silmänsä ja avaamaan mielensä. Lohikäärmeen henkäyksessä, Merlin sai tuon tiedon haltuunsa, ja hieman myös voimiaan takaisin. Killgharrah kehotti tätä kuitenkin lepäämään aamuun asti, jotta saisi voimansa täydellisesti takaisin. Hän jätti myös kivikehän uudelleenrakennuksen nuoren velhon vastuulle. Olihan tämä sen saanut hajallekin.
"Luotan siihen, että te molemmat viette tehtävänne päätökseen. Nuori velho, kunnes tapaamme jälleen..." lohikäärme lausui katsoen molempia, ja nousi siivilleen, lentäen korkealle pimeällä taivaalla. Serena ja Merlin seurasivat taikaolennon lentoa hiljaa seisoen paikallaan, ja vilkaisivat toisiaan vakavana vasta sitten kun lohikäärme oli kadonnut näkyvistä. He repesivät nauramaan toivuttuaan järkytyksestä tämän kaiken tapahtuneen jälkeen.
Lopun yön he nukkuivat kiinni toisissaan saman huovan alla, nuotion äärellä. Oli vaikea painaa silmiä kiinni tietäen, että aamun valjetessa heidän tiet viimein erkanisivat. Heidän oli kuitenkin levättävä, varsinkin nuoren velhon, jonka täytyi saada voimansa takaisin. Serena lauloi hänelle hiljaa saman laulun, jonka oli laulanut aiemmin myös prinssin ja ritarien kuullen. Nyt hän käsitti, että laulun sanoissa oli myös toivoa tulevasta.
Kun aamu viimein koitti, he jakoivat eväänsä, ja sen jälkeen astuivat uudelleen kivikehän luo. Merlin nosti kätensä kohti romahtaneita kivipaaseja ja lausui loitsunsa. Taikuuden kultainen leimahdus kävi hänen sinisissä silmissään, ja tonnien painoiset kivilohkareet liikkuivat hitaasti takaisin paikoilleen, hänen ohjaillessa niitä ajatuksenvoimalla. Serena hengähti hiljaa tajutessaan viimein, kuinka nämä kivikehät oli rakennettu aikojen alussa. Siinä oli todella käytetty taikuutta, kuten vanha Merlin tai herra Jones oli kertonut.
"Abrakadabra," Serena kuiskasi hymyillen muistaen vanhan Merlinin hymyilleen hänelle kivikehällä ennen kuin oli lähettänyt hänet tähän aikaan. Tyttö arvasi, mitä tämän mielessä oli silloin täytynyt olla.
"Mitä se tarkoittaa?" Merlin kysyi ihmetellen tytön outoa sanaa.
"Taikuutta… Ymmärrät sen sitten kun näet minut uudelleen."
Kun kehä oli palautettu alkuperäiseen kuntoonsa, Merlin kääntyi Serenan puoleen. "On sen aika," hän lausui hiljaa, ja tarttui tytön kädestä ja vei sen sitten poskelleen. Serena silitti häntä kasvoista, ja painautui hänen syliinsä.
"Merlin, minun täytyy pyytää sinua tekemään jotakin... En haluaisi pyytää sitä sinulta, koska se tuntuu väärälle. Se on väärin minun moraaliin mukaan, ja on väärin pyytää sinua tekemään jotain sellaista," Serena selitti kuiskaten pidellen nuoren velhon kasvoja käsissään. Hänestä todella tuntui kauhealle esittää tätä pyyntöä toiselle, mutta samalla hän käsitti että se oli se viesti, jota varten hän oli täällä Sanansaattajana.
"Jos koskaan saat tilaisuutta, sinun täytyy tappaa Morgana. Et voi luottaa häneen."
"Tiedän, etten voi luottaa häneen, mutta... tappaminen..." Merlin lausui varovasti. Hän ei olisi uskonut, että Serena voisi ehdottaa jotakin tuollaista. Tyttö ei ollut kyennyt tappamaan edes kalaa, ja nyt tämä pyysi häntä tekemään jotakin tuollaista. Siihen täytyi olla hyvä syy, hän ajatteli.
"Sinä olet tulevaisuudesta. Sinä tiedät mitä tulee tapahtumaan. Ole kiltti, ja kerro minulle."
"Arthurista tulee kuningas, kiitos sinun. Hän vie vielä Gwenin vihille. Hän tulee yhdistämään tämän maan, joka nyt tunnetaan Albionina, ja mitä luultavimmin hän tekee sen sinun avullasi. Sinusta, Merlin, tulee kaikkien aikojen mahtavin velho. Ihmiset tulevat vielä tuntemaan sinun kykysi, ja muistamaan sinut, ja heidät vielä tuhannen vuoden päästäkin. Monet kyllä tulevat pitämään tätä kaikkea vain myyttinä. Minä sain etuoikeuden tavata sinut ja elää muutaman päivän tässä ajassa kanssasi. Se oli elämäni parasta aikaa... Jos voisin jäädä, minä tekisin kaikkeni sinun vuoksesi... tuhoaisin Morganan itse. Jos koskaan saat tilaisuutta, anna hänen kuolla. Se säästää sinut ja Arthurin ja monen muun suurelta tuskalta. Hän on paha, ja hän tulee tekemään pahoja tekoja... En voi kertoa enempää," Serena selitti itkien. Merlin puristi häntä sylissään, eikä olisi halunnut laskea irti. Tytön sanat jäivät hänen mieleensä. Niin vaikealle kuin tämän oli ne ollut sanoa, niillä täytyi olla suurempi merkitys kuin hän arvaisikaan.
"Olen rakastunut sinuun, enkä halua luopua sinusta... mutta tiedän, että minun täytyy lähettää sinut takaisin," Merlin kertoi yrittäen taistella kyyneleitään vastaan.
"En halua jättää sinua. Tahtoisin sinut mukaani, mutta en voi tehdä sitä. Sinun paikkasi on täällä, Arthurin rinnalla. Hän tarvitsee sinua vielä enemmän kuin minä. Mikä kuninkaallinen typerys. Ei edes tiedä, että hänellä on velho vierellään koko ajan."
Nuo sanat saivat nuoren velhon hymyilemään. Ja, Serena rakasti tuota hymyä.
"Toivon sinulle hyvää elämää. En halua, että jäät yksin... Jos löydät unelmiesi tytön, saatte minun siunaukseni," Serena lausui hiljaa. Häneen koski liian paljon pyytää Merliniä vain odottamaan häntä, jos he eivät koskaan enää tapaisi. Ainoa asia mitä hän pyysi oli, että Merlin odottaisi häntä tulevaisuudessa edes sen aikaa kun hän palaisi takaisin omaan aikaansa. Hän haluaisi nähdä Merlinin vielä siellä, ennen kuin tämä palaisi takaisin menneisyyteen, tähän Camelotin aikakauteen.
"Odotan siellä sinua, minä lupaan," nuori velho vannoi ja saattoi Serenan kivikehän keskelle ja suuteli tätä vielä pitkään, ja hengittäen tämän tuoksua. He olivat molemmat itkun partaalla.
"Ehkä näin on parempi," Serena lausui kyynel karehtien silmäkulmassaan. Hän piteli nuorta velhoa käsistä. "Camelot ei kestäisi meidän rakkauttamme... Osaatko kuvitella Utherin ilmeen, jos naisimme koko hänen palatsinsa hajalle," hän jatkoi ja vilkaisi Merliniä silmiin. Tämä tuijotti häntä hetken hämillään, ja he purskahtivat nauramaan yhteenääneen samalla kyynelehtien.
"Sinä olet kauhea suustasi... Parempi, että lähdet. En voisi koskaan esitellä sinua äidilleni," Merlin vakuutti hymyillen, ja he nauroivat vielä hetken. Sitten he suutelivat viimeisen kerran, ja Merlin astui kehän ulkopuolelle jättäen tytön sen keskelle, aivan kuin aiemmin. Hän kiersi kehän myötäpäivään, koskettaen kiviä yksi kerrallaan, kuin säätäen sen viemään oikeaan aikakauteen lohikäärmeeltä saamallaan tietämyksellä. Viimeisen kiven jälkeen hän seisoi vastakkain Serenan kanssa.
"Tämä saattaa pitää sitten kovaa ääntä ja välähtää kirkkaasti. Älä huolehdi, minä olen silti kunnossa. Siellä jossain... Olen pahoillani, että tulen olemaan sellainen narttu, kun tapaat minut tulevaisuudessa ensimmäistä... tai toista kertaa. Sinä, Emryksenä, olet vain niin helkkarin ärsyttävä," tyttö lausui hiljaa seisoen kivien keskellä. Hänellä oli yhä yllään Gweniltä saamansa mekko, ja oma takkinsa sekä tennarit. Muut hänen omat vaatteensa olivat jääneet kiireessä Camelotiin.
"Anteeksi. Kai?" Merlin lausui pahoitellen jo valmiiksi tulevaisuudessa tekemiään tekoja.
"Minä rakastan sinua, Serena."
"Minä rakastan sinua, oma velhoni."
Merlin nosti kätensä kivikehää kohti ja lausui loitsun, joka käynnisti aikaportaalin. Vain hänen taikuutensa oli tarpeeksi voimakasta saamaan se toimimaan. Kivet alkoivat humista ensin hiljaa, ja sitten voimistuen. Hän tunsi lämmön huokuvan kivien sisältä. Serena näytti kivikehän sisällä niin rauhalliselta, vaikka kaikki se tuntui Merlinistä pelottavalle. Olihan tyttö kokenut sen jo kerran aiemminkin. Kivistä lähti valoa, ja se kirkastui lämmön myös kasvaessa. Merlin joutui suojaamaan silmiään kädellään häikäisyltä. Sitten kävi kirkas väläys ja kivien kasvava humina loppui kuin seinään. Sen jälkeen, Serena oli poissa. Merlin purskahti kyyneliin ja nojasi kuumaan kiveen pudoten polvilleen sen eteen. Hän olisi halunnut niin kovasti lähteä tämän perään saman tien, mutta tiesi, että hänen kohtalonsa odotti häntä yhä tässä ajassa.