Oli myöhä ilta hovin parantajan kamarissa. Gaius istui yksin pöytänsä äärellä tuijottaen kynttilän lepattavaa liekkiä. Hän oli vanhasta muistista kattanut pöydän kahdelle, unohtaen, että hänen suojattinsa oli lähtenyt pois. Hänellä oli haikea olo. Vasta toissapäivänä hän oli ollut vähällä menettää nuoren velhon kokonaan, ja nyt tämä oli kadonnut. Oli ollut jo toista päivää poissa, kertomatta edes minne oli mennyt. Prinssi oli kyllä hänelle kertonut, että Merlin oli lähtenyt Serenan kanssa Camelotista, ja että Serena saattoi sittenkin olla kavalan ovela taikuuden harrastaja. Arthur oli seurannut palvelijansa ratsun jälkiä aina itärajalle saakka, mutta jälkien loputtua, ei ollut löytänyt tätä mistään. Se johtui Merlinin käyttämästä loitsusta, joka sai jäljet lähtemään aivan erisuuntaan kuin mihin tämä oli mennyt. Gaius oli tuosta tiedosta huolissaan, mutta uskoi silti Merlinin olevan turvassa tytön kanssa. Hän oli nähnyt kirjeen, jonka tyttö oli jättänyt hänen suojatilleen. Se lojui yhä pöydällä, hänen edessään. Hiljainen oven avauksen ääni havahdutti Gaiuksen ajatuksistaan, ja hän vilkaisi tulijaa.
"Merlin?" Gaius lausahti epäillen silmiään. Hän nousi pöydästä ja kiirehti tätä vastaan ihmeissään.
"Gaius, anteeksi kun lähdin niin kiireellä, etten ehtinyt edes hyvästelemään," Merlin lausui väsyneenä ja heitti olkalaukkunsa sivupöydälle, ja halasi sitten vanhaa parantajaa pitkään.
"En osaa edes kertoa, kuinka huojentunut olen nähdessäni sinut kunnossa. Mitä oikein tapahtui? Ja, missä Serena on?" Gaius kysyi.
"Hän lähti takaisin kotiinsa. Saatoin hänet rajalle, jossa hän tapasi opettajansa Jeffersin. He lähtivät jatkamaan satamaan, jossa laiva odotti heitä. Hän... ei tule enää takaisin, Gaius," Merlin selitti keksien tarinaa, ja halasi vielä tätä haikeana. Vanha parantaja lohdutti häntä taputtaen olalle, ja käski käymään pöytään. Gaiuksella oli vielä ruokaa hänellekin.
Merlin pesaisi kätensä sivupöydän vadissa, ja istuutui sitten ruokapöytään hiljaisena, mutta kiitollisena siitä, että Gaius otti hänet vielä vastaan. Hän sai eteensä lautasen, johon Gaius leikkasi paksuja siivuja possupaistista ja leipää.
"Luulin, että olisit lähtenyt hänen mukaansa. Olisin kyllä ymmärtänyt," Gaius lausui hiljaa istuen pöydän toiselle puolelle, ja huomasi, kuinka raskaasti suojattinsa oli ottanut eron tytöstä.
Merlin tuijotti ruokaansa, ja huokaisi syvään.
"Olisin kyllä halunnut niin kovasti... Hetkinen? Sinähän sanoit, että hän oli mielestäsi aivan vääränlainen minulle?" Merlin ihmetteli sitten vilkaisten parantajaa.
Tämä hymyili hänelle hieman, ja myönsi pahoitellen: "Saatoin ehkä olla väärässä hänen suhteen, mutta vain ehkä. Hän oli onneton ruuanlaittaja. Olisit tullut kuolemaan nälkään hänen kanssaan," parantaja viisasteli ja sai molemmat naurahtamaan. Hän asetti nuoren velhon eteen taitetun kirjeen, jonka päälle oli kirjoitettu tämän nimi hyvin epätavallisen näköisellä käsialalla. Merlin poimi sen käteensä, mutta ei avannut sitä vielä.
"Kun kerroit, että menetit taikavoimasi silloin pari päivää sitten..." Gaius selitti, ja sai Merlinin keskeyttämään hänet hymyillen typerästi ja änkyttäen: "Taisin... jo keksiä, mistä se johtui... Se tavallaan... tapahtui uudelleen."
Gaius tuijotti häntä tuimana kulmiensa alta, ja istui paikallaan vaiti hetken. Hän oli löytänyt kirjoistaan vain kaksi mahdollista syytä siihen. Sitten hän nousi pöydästä, ja Merlin aavisti huultaan purren, että tämäkin taisi tietää, mistä hänen äkillinen voimiensa katoaminen oli johtunut. Merlin katsoi viisaammaksi olla ihan hiljaa. Gaius tuli takaisin pöydän ääreen hänen takaansa, ja pamautti pöydälle suuren harmaakantisen kirjan, joka oli avattuna luvusta, jossa kerrottiin muinaisesta suuresta velhosta nimeltä Arronaul. Merlin vilkaisi varovasti kurkottaen tekstiä, jossa kerrottiin, kuinka vanhan uskonnon ylipapitar oli muinoin päihittänyt ilkeän velho-Arronaulin, saatuaan velhon käyttämään taikuutta samaan aikaan kun oli yhtynyt tähän lihallisesti. Velho oli menettänyt voimansa useaksi päiväksi, ja saanut lopulta surmansa ylipapittaren riistäessä tämän hengen.
"Ei... siinä... noin... käynyt..." Merlin vakuutti kuiskaten kiusaantuneena, eikä uskaltanut katsoa parantajaa silmiin.
"En voi uskoa sinua, Merlin... Et voi käyttää taikuutta samaan aikaan... kun...kun... Vai, vielä kahdesti?" Gaius parahti, osaamatta edes sanoa ääneen, mitä ajatteli. Hän arveli sittenkin olleensa oikeassa tytön suhteen aiemmin. He eivät olleet käyneet aiemmin keskustelua tästä asiasta, eikä Gaius oikein osannutkaan ottaa isällistä kantaa asiaan. Hän vilkaisi nuorta velhoa, joka istui vaivautuneena pöydässä koskematta ruokaansa. Olihan Gaius kuitenkin onnellinen, että tämä oli kunnossa, ja jälleen kotona.
"Ymmärrät kai, että sen luonteiset asiat kuuluvat vain avioliittoon... ja hyvin hyvästä syystä."
Merlin oli keskittynyt hengittämiseen. Hänestä tuntui, ettei hän pääsisi tästä kovin helpolla. Gaius manaili mumisten, kuinka kaksi parantajan opissa olevaa nuorta, eivät muka käsittäneen, mitä seuraamuksia heidän teoillaan voisi olla.
"Kuinka selitämme tämän äidillesi?" Gaius kysyi sitten istuen takaisin pöytään.
"Äitini ei todellakaan tarvitse tietää."
"Hän saattaa jo tietää... Hän tuli tapaamaan sinua tänään, ja nukkuu nyt huoneessasi. Hän saattoi jo kuulla keskustelumme," Gaius lausui vilkaisten pojan huoneen ovea.
"Mitäh? Onko äitini täällä?" Merlin parahti kääntyen katsomaan ovea takanaan. Vaikka hän rakastikin äitiään, ajatus siitä, että hänen äitinsä nukkui nyt samassa vuoteessa, jonka hän oli jakanut Serenan kanssa, tuntui vastenmieliselle, itse asiassa jopa ilkeälle.
Gaius purskahti nauramaan nähtyään suojattinsa ilmeen. Merliniltä kesti hetken tajuta, että tämä oli huijannut häntä. Sitten hänkin alkoi nauraa, ymmällään siitä, kuinka vanha parantaja oli oppinut Serenan kieron ja erikoislaatuisen huumorintajun. Syötyään myöhäisen illallisensa, hän meni nukkumaan huoneeseensa, taas yksin. Maaten vuoteellaan, kynttilän valossa, hän avasi Serenan kirjeen ja luki sen hiljaa uudelleen, ja uudelleen.
Hän oli taas siellä, missä hänen kuuluikin, Merlin ajatteli vetäisten ikkunaverhot auki prinssin kamarissa. Hänen yllätyksekseen tämän huone oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vaikka hän oli ollut poissa kaksi päivää. Outoa, että prinssin vaatekaappikin oli uudessa järjestyksessä, josta hän ei meinannut löytää heti oikeaa vaatepartta tälle. Arthur murahti jotain peittonsa alta ja käänsi kylkeä.
"Nyt ylös, prinssi Ruusunen," Merlin tokaisi virnistäen, ja alkoi kiskoa peittoa pois tämän päältä.
"Turpa kiinni, Merlin," Arthur murahti riippuen kiinni peitteessään, mutta säpsähti sitten hereille kerralla, ja pomppasi ylös sängystään palvelijansa viereen. Merlin ei ollut nähnyt tämän koskaan nousevan näin nopeasti ylös.
"Merlin? Miten ihmeessä? Olet tullut takaisin," Arthur naurahti äimänä virnistäen, ja halasi tätä kunnolla rutistaen.
"Oliko teillä ikävä minua, herrani?" Merlin ihmetteli ääneen, yllättyneenä prinssin tervehdyksestä.
"Hyvää huomenta, herrani," vaaleatukkainen mies lausui, kuulostaen viralliselle, astuessaan prinssin huoneeseen. Tämä vilkaisi halailevaa prinssiä ja Merliniä nyökäten, mutta ilmekään ei värähtänyt, vaikka Arthur näytti kiusaantuneelta aivan kuin olisi jäänyt kiinni jostain pahemmastakin palvelijansa kanssa.
"Merlin, tässä on Lennard. Hän on uusi palvelijani," Arthur lausui osoittaen nuortamiestä, joka kumarsi kuin esittäytyäkseen tälle, ja asetti sitten tuomansa aamupalalautasen pöydälle.
Merlin katsoi prinssiä kulmat kurtussa.
"Uusi palvelija? Minä olin poissa vain kaksi päivää," Merlin älähti ihmeissään.
Arthur ihmetteli samaa, ja selitti, että hänen huoneensa ei ollut koskaan ollut näin siisti kuin nyt, ja kuinka pehmeitä hänen paitansa olivat nyt, kun uusi palvelija oli ne hoitanut ja silittänyt. Merlin koetti prinssin paidanhihaa, ja joutui toteamaan saman. Se tuntui todella pehmoiselle.
"Nyt kun olen taas täällä, voin palata palvelemaan teitä, herrani," Merlin lausui toiveikkaana, ja avusti prinssin yöpaidastaan. Uusi palvelijakin riensi paikalle, ja yritti avustaa punaista arkipaitaa Arthurin päälle.
Arthur seurasi palvelijoidensa keskinäistä kamppailua hänen paidoistaan hämillään.
"Lopettakaa. Lennard, odotatko hetken ulkopuolella. Haluan vaihtaa muutaman sanan Merlinin kanssa," prinssi sanoi sitten ja sai nämä luopumaan hirmuisesta väännöstä paitojen kanssa. Merlin vetäisi prinssin paidan irti toisen käsistä, tämän lähtiessä nyökäten ulos huoneesta.
"Merlin, mitä oikein tapahtui sen tytön kanssa? Seurasimme teitä itäiselle rajalle, luullen että olet pulassa. Serena oli sittenkin noita, vai mitä? Hän lumosi meidät kaikki sillä laulullaan, eikö vain?" prinssi kysyi huolestuneena tuijottaen nuorta velhoa silmiin, kuin tutkien oliko tämä oma itsensä.
Arthurin silmiin pisti jotakin palvelijansa sinisen kaulahuivin alta, ja tämä raotti huivia huomaten sitten pari punertavaa pikku mustelmaa Merlinin kaulalla.
"Mitä hän oikein teki sinulle?"
"Ei mitään… " Merlin lausui virnuillen typerästi. Hänen poskensa lehahtivat samassa punaiseksi.
"Onko nuo…? Olitteko te…? Sinä senkin koira! En olisi uskonut sinusta. Hän taisi olla taas todella kiitollinen sinulle?"
"Ei. Ei! Ei mitään sellaista… Ja, Serena ei ollut mikään noita. Minä vain saatoin hänet takaisin opettajansa luo. Hänestä ei koidu enää ongelmia Camelotissa, koska hän on jo matkalla takaisin kotiinsa," Merlin selitti.
Arthur oli siitä tiedosta huojentunut, mutta ihmetteli yhä miksi Merlin, ei sitten ollut lähtenyt tämän mukaan. Hän itse olisi varmasti käyttänyt vastaavan tilaisuuden hyväkseen, varsinkin jos olisi saanut sen Guineveren kanssa.
"Muistin, että haarniskasi oli vielä viemättä sepälle," Merlin lausui pujottaen punaisen paidan prinssin ylle ja pukien tämän valmiiksi.
"Haarniskani on kunnossa. Lennard on jo huoltanut sen täydellisesti."
"Nyt kun sinulla on uusi palvelija, et varmaan halua näitä," Merlin totesi ja paljasti suuren keon paksuja lettuja kuvun alta, prinssin istuttua pöytään.
Arthur vilkaisi palvelijaansa, joka oli ottamassa pannukakkulautasta pöydästä, ja tarttui tämän käteen.
"Jätä ne. Minun täytyy harkita asiaa," Arthur lausui yrittäen pidätellä hymyään. Jos ei missään muussa, niin aamupalassa, Merlin oli vienyt pidemmän korren tänä aamuna.
Merlin virnisti tyytyväisenä, ja meni vaatekomerolle etsimään vielä prinssille päällystakkia. Sen täytyi olla siellä jossakin, komeron syövereissä. Hän ei löytäisi mitään pitkään aikaan uuden palvelijan jäljiltä.
"Huomenta, Arthur," Uther lausui astuen sisään poikansa huoneeseen. Hän ei nähnyt Merliniä, joka oli vaatekomeron oven takana. Kuningasisä istuutui vakavana Arthurin pöydän ääreen, häntä vastapäätä, ja tuijotti poikaansa vaivaantuneena. Arthur ei ehtinyt sanoa mitään, kun isä aloitti kertoen, että oli kuullut hyvin häiritseviä huhuja.
"Ovatko huhut totta? Onko sinulla rakastajatar? Iäkäs, sairaahko prinsessa?" Uther vaati vastausta tuimana asettaen kätensä pöydälle. Hänen katseensa oli naulittuna Arthuriin, joka kiirehti kieltämään kaiken. Se pahuksen porttivahti, hän manasi mielessään. Ja, se pahuksen Serena, hän kirosi vielä enemmän.
Merlin vilkaisi silmät pyöreinä kaapin oven takaa prinssiä, ja piiloutui sitten takaisin. Hän ei halunnut Utherin tietävän, että oli juuri kuullut tuon. Miten ihmeessä Arthur oli tehnyt jotakin tuollaista, hän ajatteli. Hän oli ollut poissa vain kaksi päivää, nuori velho melkein naurahti ja piti kättä suullaan, ettei nauraisi ääneen.
"Hänen täytyy olla Valessian prinsessa Henriette, eikö niin? En tunne ketään muuta iäkästä prinsessaa, joka sopisi kuvaukseen," Uther lausui sitten harkittuaan asiaa hetken.
"Ei! Ei todellakaan, ei!" Arthur älähti kuultuaan tuon nimen.
Uther vilkaisi häntä kulmiensa alta miettien.
"Olen... iloinen, että ajattelet Camelotin tulevaisuutta, jopa... itsesi kustannuksella. Prinsessa Henriette et ole aivan... no, ilo silmälle, mutta jos onnistut suostuttelemaan hänet avioon, voimme parantaa huomattavasti välejämme Valessian kanssa," Uther vakuutti ihmetellen poikansa erikoista valintaa.
Prinsessa Henriette ei ollut enää kaikista viehättävimpiä prinsessoja. Tämä oli jo iäkkäämpi kuin Uther, ja kerännyt ylimääräisiä kiloja jokaiselle ikävuodelleen. Arthur puisteli päätään pelkästä ajatuksesta.
"Ei! Ei ole mitään rakastajatarta. Ei varsinkaan häntä."
"Minun täytyy lähteä laatimaan virallinen kirje Valessiaan," Uther tuumasi mietteliäänä nousten pöydästä. Hän ei kuullut Arthurin kieltelyjä poistuessaan tämän huoneesta. Arthur marssi vaatekaappinsa eteen, tuijottaen murhaavasti palvelijaansa, joka oli vähällä purskahtaa nauramaan.
"Minä olin poissa vain kaksi päivää…" Merlin naurahti.
"Tämä on sen sinun naisesi vika. Missä hän on? Minä tapan hänet," Arthur ärähti osoittaen palvelijaansa etusormellaan. Samalla Arthurin huoneen ovi avautui uudelleen, ja Uther tuli takaisin sisään. Hän katsoi ihmeissään, kun Arthur tyrkkäsi jotakin vaatekaappiinsa ja painoi ovet kiinni.
"Miksi miespalvelijasi odottaa huoneesi ulkopuolella? Onko sinulla täällä joku? Onko se hän?" Uther lausui silmät pyöreinä, ja oli matkalla vaatekaapille. Arthur kiirehti väliin möläyttäen, ettei siellä ollut ketään, ja ettei tämä ollut pukeissa. Hän tajusi sitten, että hänen olisi opeteltava valehtelemaan paremmin.
Merlin piilotteli prinssin kaapissa yrittäen olla hiljaa, mutta pudotti sitten jotakin kaapin lattialle. Uther meni kaapin eteen, ja koputti varovasti oveen Arthurin hikoillessa tämän vieressä.
"Prinsessa Henriette?" Uther lausui kysyvästi oven toiselta puolen. Hän ihmetteli, miten tämä oli edes mahtunut kaappiin. Merlin irvisti pahoillaan kaapin sisällä. Ei ollut sellaista loitsua, jolla hän saisi itsensä taiottua sieltä pois.
"Niin, herrani?" hän lausui sitten yrittäen saada äänensä mahdollisimman korkeaksi. Arthur pyöräytti silmiään ja olisi halunnut iskeä päätään seinään. Tai, mieluummin Merlinin päätä seinään. Hän aikoisi pieksää tämän vielä kunnolla tämän päällisiksi.
"Teidän suhteenne poikaani on tullut minun tietooni... Haluaisin keskustella mahdollisuudesta liiton solmimiseen valtakuntiemme välillä... Avioliiton kautta siis. Mikä olisi... kunniallisinta tässä vaiheessa... myös teidän kannaltanne," Uther esitti varovasti oven takaa. Merlin seisoi kaapissa hiljaa. Jos Uther nyt avaisi oven, hän olisi mennyttä. Hänen täytyi keksiä jotakin.
"Olen pahoillani, herrani... Että saitte tämän selville tällä tavalla. Nuori prinssi on jo antanut minulle mitä halusin. Tiedättehän, vanha prinsessa halusi vain pitää hetken hauskaa. Avioliittoon... ei todellakaan ole tarvetta," kimeä ääni kertoi kaapista. Arthur kihisi raivosta naama punaisena Utherin vierellä.
"Ymmärrän," Uther lausui vilkaisten poikaansa epäilevästi. "Toivottavasti tämä ei vaikuta valtakuntiemme suhteisiin..."
"Ei toki. Kaikki jatkuu, kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan. Se on jo unohdettu," kimeä ääni vaatekaapista vakuutti.
Uther kaappasi poikansa kainaloonsa ja vei kauemmas vaatekaapista, sanoen, että heidän tulisi keskustella tästä vielä myöhemmin. Ilmeisesti avioliitto ei tullut tällä kertaa ajankohtaiseksi. Ehkä se olisi myös hyvä niin, koska prinsessa Henriette saattoi jo olla liian iäkäs saamaan lapsia.
Utherin lähdettyä huoneesta, Arthur säntäsi kaapille ja avasi ovet vihaisena tuijottaen Merliniä.
"Tule ulos kaapistani," prinssi ärähti osoittaen häntä.
"Miksi? Aiot kuitenkin lyödä minua, ja minä juuri pelastin sinut avioliitolta sen vanhan prinsessan kanssa. Mitä olisit sanonut Gwenillekin?" palvelija sanoi, ja katsoi turvallisemmaksi pysyä kaapissa, jossa oli hyvä järjestys. Ei kai prinssi haluaisi sotkea sitä.
Arthur tuijotti häntä, ja alkoi heitellä vaatteitaan kaapista lattialle. Merlin seurasi tämän toimia epäilevästi, ja kysyi mitä tämä oikein aikoi.
"Minä aion heittää jokaisen vaatekappaleen kaapista ulos, ja kun siellä ei ole enää muuta kuin sinä, minä viskaan sinut ikkunasta ulos. Nyt, tule ulos kaappista," Arthur käski murahtaen.
Merlin katseli lattialle lentäviä vaatekappaleita, ja astui sitten ulos. Mitä enemmän tämä ehtisi syytää niitä, pois sitä enemmän hänelle olisi siivottavaa. Arthur koppasi palvelijansa pään kainaloonsa ja melkein kuristi tätä. "Vanha prinsessa halusi pitää hetken hauskaa? Mitä helkkaria, Merlin?"
"Ajattelin, että pieni valkoinen valhe ei haittaisi, ellet sitten olisi halunnut oikeasti naimisiin prinsessa Henrietten kanssa," Merlin puhisi toisen otteessa. Sen tajutessaan Arthur vapautti tämän otteestaan, mutta oli vielä hillittömän vihainen.
"Mutta, jos joutuisit hänen kanssaan naimisiin, sille Gaiuksen krapulajuomalle olisi todellista tarvetta. Tiedäthän, se hirvensarvisuola?" Merlin lausui virnistäen, ja pakeni pikaisesti sivuoven kautta käytävälle. Tämän perässä käytävälle säntäsi äärimmäisen hermostunut prinssi.