Kivien humina oli jälleen poissa, ja kivikehän nummella vallitsi tyyni hiljaisuus. Illan hämäryys oli juuri laskeutumassa. Serena avasi silmänsä, ja nielaisi saadakseen lukkoon menneet korvansa auki. Hän odotti hetken, jotta silmät tottuisivat hämärään, ja katseli sitten ympärilleen. Nuori velho oli poissa, ja Serena oli palannut omaan aikaansa. Suurien kivipaasien ympärille oli vedetty keltaista nauhaa, jonka ali Serena kulki ihmetellen. Se oli poliisien eristämä alue, hän ajatteli astuen kehän ulkopuolelle. Nummen heinikkoon oli polkeutunut paljon jälkiä ympäriinsä. Hänen Patrickilta lainaamansa auto oli kadonnut metsänlaidasta. Serena käsitti, että häntä oli varmaankin etsitty, hänen kadottua harjoittelupaikaltaan. Jos aika oli kulkenut täällä samaa tahtia, hän oli ollut kateissa neljä päivää. Tyttö katseli ympärilleen, ja toivoi Merlinin ilmestyvän hänen luokseen. Hän oli pyytänyt tätä jäämään tähän aikakauteen siksi aikaa, kunnes tulisi takaisin. Hän oli toivonut voivansa nähdä tämän vielä kerran.
Auton ääni lähestyi kivikehän nummelle johtavalta tieltä, ja Serena näki nyt myös sen valot. Hän lähti juoksemaan autoa kohti. Se pysähtyi metsänlaitaan ajovalot päällä, ja ovet avautuivat. Päästyään lähemmäs autoa, Serenaa vastaan juoksi neljä hahmoa ajovalojen kiilassa.
"Serena?" Henry huudahti tunnistaessaan tytön vaaleanvihreässä mekossa, ja tämän omassa takissaan.
"Äijät?" Serena sanoi ihmeissään huomatessaan omat harjoittelutoverinsa tulevan häntä vastaan. Hän halasi heitä kaikkia vuorollaan, ymmällään siitä, että nämä olivat täällä.
"Serena, mitä helkkaria täällä tapahtui? Mistä sinä oikein tupsahdit? Näimme valtavan kirkkaan valon, kun olimme juuri lähteneet ajamaan täältä," Henry selitti viittoillen ympärilleen.
Hän kertoi, että Serena oli ollut kateissa neljä päivää. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut tästä mitään, sen jälkeen kun tyttö oli käynyt Joen grillillä. He olivat etsineet häntä poliisin ja vapaaehtoisten kanssa jo pari päivää. He olivat epäilleen sen vanhan partaäijän kaapanneen tai jopa tappaneen hänet. Patrickin auto oli löytynyt kivikehän nummelta eilen, ja he olivat kahlanneet sen jälkeen koko nummen ja metsät läpi etsien tyttöä. Nyt äsken he olivat olleet lähdössä etsinnän jälkeen tyhjin käsin pois, kun olivat nähneet kirkkaan valon ja palanneet takaisin katsomaan.
"Minä... en..." Serena lausui änkyttäen. Hän ei tiennyt, mitä voisi kertoa katoamisestaan. Hän ei todellakaan voinut kertoa siitä totuutta, koska joutuisi varmaan hullujenhuoneelle sellaisen tarinan jälkeen.
"Missä se vanha mies on?" hän kysyi sitten huolissaan. Hänen täytyi löytää Merlin.
"Häntä ei ole näkynyt sen jälkeen, kun näimme hänet siellä harjulla. Miksi? Tekikö se partaäijä sinulle jotakin?" Patrick kysyi vakavana. Serena pudisti päätään, ja selitti, ettei vanhuksella ollut mitään tekemistä hänen poissaololleen.
He kaikki ihmettelivät tytön muuttunutta ulkonäköä. Tämä oli väittänyt vihaavansa mekkoja, mutta oli nyt pukeutunut sellaiseen. Sean epäili, että tämä oli joutunut ufon sieppaamaksi. Kirkas valon välähdys kävisi siihen teoriaan. Paikalle tuli myös poliisiauto, joka oli havainnut saman välähdyksen poistuessaan tämän päivän etsinnöiltä. Serena joutui kehittämään nopeasti hurjan valheen, josta osa piti paikkansa. Hän kertoi poliisille ja ystävilleen, kuinka oli menettänyt poikaystävänsä neljä vuotta sitten. Hän käsitti sen itsekin, että siitä oli juuri tarkalleen neljä vuotta. Aina näihin samoihin aikoihin hän oli ollut alakuloinen, ja halunnut vetäytyä omiin oloihinsa muutamaksi päiväksi. Hänen sika-rikas ystävänsä oli houkutellut hänet mukaan larppaus-tapahtumaan, live-roolipeliin, ja Serena oli täysin unohtanut kertoa siitä muille. Kirkkaan valon hän kertoi johtuneen siitä, että hänen ystävänsä oli tuonut hänet juuri takaisin helikopterilla.
"Larppaus konventti?" Patrick toisti pudistaen päätään. Hän ei olisi ikinä uskonut Serenaa sen tyyppiseksi, että tämä kävisi edes kirveellä uhaten sellaisissa tapahtumissa. Eric olisi toivonut päässeensä mukaan, ja kyseli kovasti tytön esittämää hahmoa. Serena vilkaisi mekkoaan, ja kertoi sitten olleensa vain kamarineiti. Hän ei ollut halunnut kovin isoa roolia, koska oli ollut mukana vain tämän kerran. Ja, vain ja ainoastaan sen takia, että Peter oli rakastanut niitä roolipelejä aikoinaan. Hän oli tehnyt sen kaiken vain poikaystävänsä muistolle. Poliisit kuulustelivat häntä vielä hetken, ja uhkasivat vähintään isoilla sakoilla. Tytön luultu katoaminen oli aiheuttanut turhaan suuret etsinnät. Sakot tai edes lyhyt vankilarangaistus, ei nyt hetkauttanut Serenaa. Hän toivoi vain näkevänsä vielä nuoren velhon, edes lyhyen hetken.
He olivat lähdössä takaisin majapaikalleen, mutta Serena käski ajaa vielä harjun kautta. Hänen työtoverinsa eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta Serenan painostuksesta he ajoivat harjulle. Serena juoksi ulos autosta, ja harjun yli sen toiselle puolelle, alas rantaan. Siellä ei ollut mitään muuta, kuin vanha nuotionpaikka, jonka hän oli nähnyt neljä päivää sitten saapuessaan vanhan Merlinin luo.
"Merlin, missä sinä olet?" Serena kuiskasi haikeana seisoen järvenrannassa. Hän tuijotti suurta harjua illan pimeydessä, muistellen kuinka oli syöksynyt siltä prinssin perään veteen, ja kuinka Merlin oli käyttänyt taikuuttaan heidän elvyttäessä tätä. Sitten hän muisti heidän ensimmäisen kohtaamispaikkansa toisen järven rannalla, harjun toisella puolen.
"Mitä ihmettä sinä teet?" Henry huudahti, kun tyttö juoksi heidän ohi. Serena juoksi koko matkan siihen paikkaan jossa hän oli nähnyt nuoren velhon ensimmäisen kerran. Maisema oli muuttunut, mutta hän tunnisti paikan silti samaksi. Hän seisoi siinä, järven rantatörmällä, ja muisti kuinka oli yrittänyt paeta mustatukkaista nuorukaista. Hän naurahti tajuten kuinka idiootti oli ollut. Hänen olisi pitänyt vain kuunnella tuota nuorta velhoa heti alussa.
"Alan olla jo tosi huolissani sinusta, Serena," Henry totesi tytölle hengästyneenä. Hän oli juossut tämän perässä toisen järven rannalle. "Mitä sinä teet täällä?"
Serena selitti, että oli hukannut jotain viimeksi täällä. Hän kertoi käyneensä iltakävelyllä sen vanhan papan kanssa tässä paikassa. Hän katseli ympärilleen muistaen kaiken, mitä täällä tapahtui edellisen kerran. Se oli hassua, että siitä oli tuhat vuotta aikaa, ja se oli tapahtunut silti vain muutama päivä sitten. Henry ehdotti, että he lähtisivät jo takaisin. Serena oli valmis myös lähtemään. Hän tunsi sisimmässään, ettei nuori velho ollut enää täällä.
Ajomatka takaisin heidän työmailleen oli tavallista hiljaisempi. Yleensä koko auto raikui heidän keskusteluistaan. Serena oli vaipunut syviin mietteisiinsä, ja vastaili vain satunnaisesti joihinkin kysymyksiin. Muut ymmärsivät vasta nyt, miksi tyttö oli ollut sellainen jääkuningatar heitä kaikkia kohtaan. Serenalle teki aivan liian pahaa päästää ketään lähelleen, koska tämä pelkäsi uutta menetystä niin paljon. Sen verran tyttö kertoi, että näinä muutamana päivänä hän oli kokenut kuin eläneensä tuon menetyksen uudelleen. Muut jättivät hänet rauhaan, eivätkä kyselleet liikoja. Eric kehotti Serenaa soittamaan kotiinsa, koska tämän vanhemmatkin luulivat tytön kadonneen. Serena soitti äidilleen Ericiltä lainaamallaan kännykällä, ja kertoi, että oli kunnossa ja pahoitteli aiheuttamaansa harmia. Hän lupasi tulla käymään syksymmällä, kun harjoittelu olisi ohi.
"Löysimme muuten sen kiven," Henry sanoi hyvillään pitkän hiljaisuuden jälkeen autossa. He alkoivat lähestyä pian Joen grilliä, jossa aikoivat piipahtaa syömässä ennen majapaikkaansa menoa.
"Minkä kiven?" Serena tuhahti ja vilkaisi olkansa yli takapenkille.
"Hei, haloo... SEN kiven. Arthur, miekka ja kivi. Se löytyi tuolta usean mailin päästä... Siinä oli vieläkin se terän jättämä jälki... Missä sinä oikein olit tämän ajan? Et kai ole polttanut niitä Joen sätkiä?" Henry valitti ihmeissään.
Serena tuijotti tätä epäuskoisena pudistaen päätään. Eihän Henry ollut edes uskonut Arthurin legendaan, ja nyt tämä puhui innoissaan miekasta ja kivestä. Serena arveli sen olevan vain vitsiä.
"Ai niin, saimme taas valot pelaamaan," Patrick tuumasi, ja osoitti kaukana kukkulan päällä näkyvää rauniota. Serena ei ollut uskoa näkemäänsä. Camelotin linnake, tai ainakin osa siitä, oli yhä pystyssä. Linnakeraunio oli valaistu alhaalta päin, ja vasten pimeää taivasta, Serena erotti kolme tornia, joista yksi oli puoliksi romahtanut. Korkeasta seinämuurista oli ehkä neljännes jäljellä koko korkeudessaan, muista paikoin se oli sortunut matalammaksi. Tyttö ei kyennyt ymmärtämään kuinka se oli mahdollista. Kun hän oli lähtenyt tapaamaan vanhaa parrakasta velhoa neljä päivää sitten, Camelotista ei ollut jäljellä muuta kuin polvenkorkuiset rauniot, ja nekin piti kaivaa esiin mullan alta. Jotakin merkittävää oli täytynyt tapahtunut hänen aikahyppynsä yhteydessä, Serena ajatteli. Oliko se hyvää vai pahaa, sitä hän ei osannut vielä sanoa. Se saattoi myös olla syy siihen, miksi Merlin ei ollutkaan täällä.
Patrick ajoi Joen grillin eteen, ja Serena nousi autosta tuijottamaan vielä kauempana kukkulalla näkyvää rauniolinnaketta. Hänen täytyi päästä pian sinne tutkimaan paikkoja itse. Muut saivat hänet houkuteltua sitä ennen mukaansa Joen ruokapaikkaan, vaikka hänellä ei ollutkaan ruokahalua. He eivät halunneet jättää häntä yksin.
"Serena, kultaseni! Luojan kiitos, olet kunnossa," Joe lausui nähdessään tytön astuvan sisään poikien mukana. Hän tuli tiskinsä takaan tyttöä vastaan ja rutisti tämän syliinsä helpottuneena. "Missä ihmeessä olet ollut?"
"Joe, anteeksi. Ei ollut tarkoitus aiheuttaa kaikille huolta... Olin tehnyt töitä niin tiiviisti, etten tajunnut ajankulua. Toissapäivänä oli se vuosipäivä... Tarvitsin vain aikaa ajatella rauhassa," Serena selitti halaten harmaatukkaista grillinpitäjää. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa ainakin turvassa Joen isossa sylissä. Hän oli yllättynyt nähdessään grillillä myös muita asiakkaita tähän aikaan. Hän tuumasi Joelle tämän paikan näyttävän jotenkin erilaiselle kuin aiemmin. Ruokapaikan omistaja vakuutti, ettei mikään ollut muuttunut kahteenkymmeneen vuoteen.
Serenaa etsimässä olleet työkaverit painuivat miestenhuoneeseen siistiytymään. He olivat viettäneet koko päivän nummella, sotkien itsensä kolutessaan seutua.
"Minä olin jo huolissani, että suutuit minulle, kun et ilmaantunutkaan silloin yksi päivä lounaalle," Joe lausui, ja saattoi tytön kainalossaan pöydän ääreen. Hän virnisti sitten harmaan partansa takaa, ja taputti tyttöä olalle sanoen: "Mutta, katsos sinua nyt. Olet oikein kauniina, ja ihan mekko päällä. Vähän maskaraa ja huulipunaa ei tosin olisi pahitteeksi... Tiedätkös, EJ on tänään iltavuorossa. Sinulla kävi hyvä tuuri."
Serena vilkaisi pitkätukkaista grillinpitäjää pyörittäen päätään. Tällä ei ollut hajuakaan, mitä hän oli näinä muutamana päivänä kokenut. Serenalla ei ollut kiinnostusta, eikä vähintäkään halua tavata enää ketään. Ikinä.
"Joe, ole kiltti. Minulla on ollut tosi pitkä ja surkea päivä. Kiltti... ei tänään," Serena pyysi huokaisten ja katsoi tätä allapäin. Joe painoi osaaottavan suukon tytön otsaan, ja meni keittiöön tekemään tälle syötävää, ja ison viskipaukun. Tyttö näytti tarvitsevan kunnon paukun. Se helpotti ainakin Joen suruja, tai itse asiassa tämä nautti sitä ennaltaehkäisevästi, jotta suruja ei tulisi.
Kello grillin seinällä näytti viittä vaille yhdeksää. Serena jäi tuijottamaan kellon alla olevaa lausetta, joka hänen muistin mukaan oli ollut erilainen viimeksi. Nyt siinä luki "make love and pancakes, not war". Hän tuhahti tuolle oudolle muutokselle, ja katseli mitä muuta rauniolinnakkeen lisäksi oli muuttunut.
Istuessaan yksin pöydässä odottaen kavereitaan, Serenalle tuli erikoinen olo. Hän vilkaisi ympärilleen, ja sitten muihin pöytiin olkansa yli. Parin pöydän päässä häntä selin istui henkilön, jolla oli pitkä valkoinen tukka. Toivo heräsi hänen sisällään nähdessään tuon. Tyttö nousi pöydästään ja käveli varovasti tuota henkilöä kohti. Sitten hän näki tämän nousevan ylös samalla kun miestenhuoneesta tuli vanhahko herrasmies, ja tarttui tätä käsipuoleen. Serenan pettymykseksi tämä oli vain vanha rouva, jolla oli samanlainen iän vaalentama luonnontukka kuin vanhalla Emryksellä oli ollut. Tyttö taisteli kyyneliään vastaan ja tuhahti itselleen sitä, kuinka typerä oli ollut. Kuinka paljon hän olisikaan halunnut nähdä Merlinin vielä kerran, hän ajatteli, ja palasi takaisin pöytäänsä romahtaen siihen istumaan. Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja peitti silmänsä kämmeniin.
Hänen eteensä pöydälle tuotiin iso lautanen, jolla oli kasa höyryävän lämpimiä pannukakkuja. Serena vilkaisi lautasta käsiensä alta, ja työnsi sen sivuun pahoillaan sanoen: "Anteeksi, mutta en tilannut tätä."
Hän ei halunnut nähdäkään koko pannukakkujen tuojaa, koska arvasi sen olevan Joen mainitsema uusi työntekijä EJ. Serenasta tuntui, että tämä oli taas joku vastaava kaveri, kuin se vankilakundi viimeksi.
"Sori, olen ollut täällä vasta pari päivää. Minä tarjoan nämä," EJ lausui, ja työnsi lautasen takaisin Serenan eteen ja asetti hunajapurkin lautasen viereen.
Serena tunsi tuon äänen, vaikka se kuulosti jotenkin erilaiselle. Aivan eri murteelle, kuin mihin hän oli tottunut. Hän nosti nopeasti katseensa EJ:hin, ja pomppasi samassa seisomaan tämän eteen.
"Merlin?" Serena kuiskasi tuijottaen tuttuja kasvoja.
"Olen iloinen, että pääsit takaisin ehjänä. Ehdin jo vähän huolestua siitä, mihin aikaan oikein palautin sinut," velho sanoi hiljaa hymyillen.
Serena tutki häntä katseellaan. Merlin näytti erilaiselle kuin ennen, kuin muutamia vuosia vanhemmalle. Tämän mustat hiukset olivat pidemmät, ja niiden leikkaus oli erilainen. Hänellä oli yllään tummat farkut, grillin esiliina, ja t-paita, jonka rinnassa oli nimikyltti "E.J.". Hän huomasi Serenan katsovan sitä kysyvästi, ja tuumasi sitten: "Emrys Jones... "
Serena hymähti muistaen neljä päivää sitten tapaamansa vanha herra Jonesin. Se oli ollut Merlin koko ajan. Tyttö halasi häntä, ja Merlin sulki tämän syliinsä ja painoi kasvonsa tämän hiuksiin hengittäen niiden tuoksua. Serena tuoksui ja näytti aivan samalle kuin hän oli muistanut. Siitä oli kuitenkin ikuisuus, kun hän oli pidellyt tätä viimeksi.
"Kuinka kauan sinulla on aikaa, ennen kuin sinun pitää mennä takaisin," Serena kysyi. Hän oli onnellinen edes pienestä hetkestä tämän kanssa.
"En mene enää mihinkään. Hankin jopa töitä. Olen täällä jäädäkseni."
"Minun kanssani?"
"Aina," Merlin kuiskasi ja silitti tytön kasvoja. Sitten hän paljasti leveän hymynsä: "Aina, koko ajan, ja kaikkialla... Pelkään jo, että tulet vielä kyllästymään minuun... Mutta, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Olen nyt sinua vanhempi..."
"Näytät kyllä hieman vanhemmalle," Serena totesi ja silitti varovasti velhon kasvoja. Tämän poski tuntui karheammalle kuin ennen, koska siinä oli päivän vanha parransänki. Velho sulki silmänsä ja vei kätensä tytön kädelle. Niin kauan hän oli kaivannut tuota kosketusta. Ja, niin kamalan kauan hän oli kulkenut tämän rinnalla vain toivoen, että voisi koskettaa tätä.
"Siitä on niin kauan, kun lähetin sinut takaisin tähän aikaan... Niin paljon on tapahtunut tässä välillä. En tiennyt, mitkä tunteesi olisivat minua kohtaan nyt. Luojani... sinä näytät aivan samalle kuin silloin."
"Merlin, lähdin luotasi vain kaksi tuntia sitten. Minun tunteeni eivät ole muuttuneet mihinkään. Rakastan sinua," Serena vakuutti, ja katsoi tätä sinisiin silmiin.
Merlin yritti vielä kertoa, että hän oli oikeasti, reilusti häntä vanhempi, mutta Serena tukki hänen suunsa sormellaan, ja sanoi, ettei halunnut tietää. Velhon iällä ei ollut enää merkitystä, kun he olisivat viimein yhdessä. Serena muisti Joen sanoneen, että ikä oli vain numero. Tässä tapauksessa se olikin vain numero, koska velho hallitsi aikaa aivan omalla tavallaan, kuten Serena oli todennut. He nojautuivat toisiaan vasten suudellakseen, mutta joutuivat keskeytetyiksi, kun joku asiakas huikkasi EJ:tä tiskille.
"Älä karkaa tällä kertaa mihinkään. Vuoroni päättyy pian," Merlin lausui hymyillen, ja meni tiskille palvelemaan asiakasta, mutta ei saanut silmiään irti Serenasta.
Viimein he elivät samassa ajassa, ja olivat saaneet toisen mahdollisuuden. Velho oli nähnyt jo niin paljon, ja elänyt niin kauan, että se oli ollut tuskallista. Hän oli palvellut kuningastaan uskollisesti loppuun saakka, seisten tämän rinnalla tasaveroisena viisaana velhona ja neuvonantajana. Hän oli ollut jo vanha mies, astuessaan kivikehään seuratakseen Sanansaattajaa tulevaisuuteen, ja lähettääkseen tytön matkaan ajassa taaksepäin. Kivikehän taikuus ja kohtalon kutsu olivat kuitenkin ihmeellisempiä kuin hän oli arvannut. Saapuessaan uuteen aikaan, ennen Serenan kohtalokasta onnettomuutta, hän koki ihmeen. Kivikehä palautti hänet takaisin nuoreksi velhoksi, fyysisesti saman ikäiseksi, kuin hän oli ollut lähettäessään Serenan tytön omaan aikaan. Uusi maailma oli ollut hänelle vieras, mutta hän oli sopeutunut siihen ja etsinyt Serenan. Hän oli seurannut nuoren tytön elämää kauempaa taka-alalta. Hän oli jopa yrittänyt estää tämän joutumisen siihen auto-onnettomuuteen, mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Velho oli kulkenut tämän rinnalla kaikista vaikeimpina aikoina piilottaen todelliset kasvonsa. Nyt, kun hän oli nähnyt Serenan astuvan sisään tuosta ovesta, kaikki se mitä oli tapahtunut tässä välissä, tuntui katoavan hänen mielestään. Hän saattoi vihdoin paljastaa tytölle todelliset kasvonsa. Ja, oli hänellä kyllä tarina kerrottavana tytölle, kaikesta siitä mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tämä oli jättänyt Camelotin. Siitä, kuinka Arthurista oli tullut kuningas, kuinka tämä oli mennyt naimisiin Guineveren kanssa, kuinka nämä olivat hallinneet Camelotia, ja kuinka Arthurille oli selvinnyt hänen taikuutensa. Ja, tietenkin siitä, kuinka pannukakuista oli tullut Camelotin kuninkaallisten suosikkiherkku. Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. Merlin oli nähnyt visioita omasta tulevaisuudestaan Serenan kanssa jo aikoja sitten Kristalliluolassa.
Velhon pitäessä Serenan kanssa silmäpeliään tiskin takaa, hän kuuli tytön työtovereiden keskustelun, näiden tullessa miestenhuoneesta. Hän kuuli Henryn sanovat, että tämä yrittäisi lähestyä Serenaa nyt, kun tyttö oli surun murtama ja tarjoaisi tälle olkapään, jota vastaan itkeä. Seanin mielestä tämän isku ajoitus oli hirvittävä vääryys tyttöä kohtaan. Serena oli herkässä tilassa, ja tätä täytyisi käsitellä silkkihansikkain, ei suoraan päälle käyden.
"EJ, vieppä sitä tämä annos Serenalle, tuolle tytölle tuolla. Hän on se, josta sinulle kerroin... Tiedätkös, hän puki mekon päälle vain sinua varten," Joe lausui virnistäen uudelle työntekijälleen, ja antoi tarjottimen hänen eteensä tiskille. Vanhalla hipillä oli aavistus, että nämä olisivat niin oiva pari, jos vain Serena uskaltaisi päästää pojan lähelleen.
"Luuletko, että hän pitäisi minusta?" Merlin kysyi grillinpitäjältä esittäen hieman ujoa, ja poimi tarjottimen käteensä. Tämä kaikki oli hänestä huvittavaa, koska hän oli jo vanhempi kuin Joe, mutta silti hän tunsi olevansa vain poikanen.
"Hän on ollut vähän allapäin, mutta uskon että hän rakastaisi sinua. Sano hänelle jotain mukavaa ja kilttiä. Menehän tekemään taikasi," Joe tuumasi taputtaen samalla tämän olalle. Se sai velhon hymyilemään, koska Joella ei ollut käsitystäkään, kuinka oikeassa tämä oli. Hän vilkaisi tarjotinta pudistaen päätään suu mutrussa, ja poimi viskilasin siitä pois tuumaten samalla päättäväisesti, ettei tyttö tarvitsisi sitä.
Merlin asteli takaisin Serenan pöydän luo, johon tämän työkaveritkin olivat jo tulleet istumaan. Hän oli tutustunut nuorukaisiin näinä parina päivänä, joina oli ollut grillillä töissä. Hän ojensi tarjottimen tytön eteen muina miehinä, ja tervehti tämän työkavereita, ja oli ottamassa muiden tilauksia. Serena pudisti päätään uskomatta silmiään, että se oli todella Merlin. Palveluammatti oli jäänyt kai tämän veriin, hän ajatteli hymyillen.
Velho pysähtyi sitten Serenan viereen ja kumartui tuijottamaan tätä suoraan silmiin. Hän muisti, kuinka hämilleen tyttö oli muinoin saanut hänet erikoisella huumorintajullaan. Hänen olisi ihan pakko kostaa se kaikki kiusa, ja tehdä tämä nyt tytön työtovereiden nähden, hän ajatteli.
"Hei, kaunokainen. Sinulla on viehättävä mekko... Tiedätkö, mikä näyttäisi vielä paremmalle päälläsi?" Merlin lausui pokerinaamalla, yrittäen kuulostaa kaikkea muuta kuin itseltään.
Serena oli vähällä purskahtaa nauramaan, mutta kysyi sitten huultaan purren: "No, mikä?"
"Minä. Lähdetkö sovittamaan?"
"Voi Luoja," Serena kuiskasi pidätellen nauruaan, ja pyyhkäisi kostuneen silmäkulmaansa. Hän ei tiennyt, mitä Merlin oikein yritti hänen työkavereidensa nähden. Kai velho tiesi jo, että hän kuului tälle ilman typeriä iskurepliikkejäkin.
"Hei, jäbä. Mikä sinua vaivaa?" Henry tuhahti ärsyyntyneenä, ja nousi pöydästä kohtaamaan kilpailijansa. Hän oli pitänyt EJ:tä ihan asiallisena kaverina, mutta nyt tämä oli turhan päälle käyvä tyttöä kohtaan.
"Ei hätää, kaverit. Hän on tyttöystäväni... hän ei vain tiedä sitä vielä itse," velho tuumasi vilkaisten tyttöä, joka oli yhtä yllättynyt hänen sanoistaan kuin tämä työtoveritkin.
Nyt Patrickin nousi penkistään, mutta Serena rauhoitteli häntä, ja muita, ja sanoi itse hoitavansa tämän. Tyttö nousi pöydästä Merlinin eteen, toisten pidätellessä hengitystään. He tiesivät Serenan inhoavan tuollaista, ja oli tyttö jo kerran aiemmin baarissa iskenyt polvensa edellisen yrittäjän nivusiin. Merlin tiesi sen myös.
"Haluatko saada selkäsaunat näiltä tyypeiltä? Pidä se suusi nyt kiinni, Merlin," Serena sanoi nolona, ja kuiskasi viimeisen lauseensa.
"Sinun täytyy pakottaa minut," velho kuiskasi takaisin.
Kaikkien hämmennykseksi, Serena kietoi kätensä velhon ympärille ja painautui tätä vasten pitkään suudelmaan. Se tuntui olevan ainoa keino tukkia tämän suu, ja se todella tuntui taikuudelle, yhä vieläkin, Serena ajatteli.
"Hei, Joe. Saisinko lopun illan vapaaksi? Ja, ehkä vielä muutaman päivän... Taisin löytää sen unelmieni tytön," Merlin huikkasi grillinpitäjälle laskematta katsettaan tytöstä.
"Sillälailla, Serena ja EJ. Mikä minä olen pidättelemään nuorta lempeä? Menkää jo," Joe totesi virnuillen tiskinsä takaa, ja viskasi uudelle työntekijälleen pahvirasian. Merlin kumosi pannukakkulautasen siihen mukaan otettavaksi, ja iski Serenalle silmää tuumaten, että pikkupurtavalle olisi aamulla käyttöä.
"Kiitti, Joe," velho lausui hymyillen, ja heitti esiliinan yltään tiskille, ja riensi sitten Serena käsipuolessaan ulos ovesta.
"Serena? Mitä helkkaria?" Henry tuhahti seisten ja levitellen käsiään, seuraten ventovieraan miehen viedessä tyttöä mennessään. Hän vilkaisi työtovereitaan epäuskoisena siitä, mitä oli juuri tapahtunut.
"Aaah, eivätkö he näytäkin hyvälle yhdessä. Serena ansaitsee tuollaisen mukavan ja kunnollisen pojan. EJ on varmaan romanttisin kaveri, jonka tunnen. Mitä ihmettä hän oikein sanoi Serenalle, kun sai tytön noin innostumaan, vaikka tämä oli äsken niin murheen murtama?" Joe ihmetteli tytön työkavereille, tultuaan ottamaan näiden tilauksen vastaan. He kaikki tuijottivat grillinpitäjää huulipyöreänä.
Serena katseli epäillen ympärilleen ulkona. Oliko velholla täällä hevonen parkissa? Merlin vei tytön parkkipaikalla vanhan moottoripyörän, vihreän Royal Enfieldin, eteen ja ojensi tälle kypärän.
"Minulla oli niin paljon kerrottavaa," hän sanoi innoissaan. Velho silitti tytön kasvoja ja painoi suudelman tämän huulille, mutta sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja jäi katsomaan hieman haikeana.
"Serena, olen pahoillani, että jouduin lähettämään sinut sinne, mutta minun oli pakko tehdä se. Sanansaattajan oli lähdettävä matkaan… Ne muutama päivä silloin siellä kanssasi, olivat elämäni arvokkaimpia. Olen vaalinut niiden muistoa sydämessäni. Neljä päivää, jotka odotin paluutasi täällä, tuntuivat pidemmille kuin nämä viimeiset neljä vuotta…"
"Oletko odottanut minua neljä vuotta? Aina siitä onnettomuudesta lähtien?"
Velhon kärsivällisyys ja uskollisuus tyttöä kohtaan tuntui Serenasta käsittämättömältä, ja se herkisti hänet täysin. Serenan silmäkulmat kostuivat ajatuksesta, mutta virne pyrki jo hänen huulilleen miettien velhon äskeisiä surkeita iskurepliikkejä.
"Se mitä sanoit juuri sisällä… Se oli kamalaa. Olet varmasti hirveässä puutteessa. Oletko oikeasti yrittänyt iskeä tyttöjä noin?"
Molemmat naurahtivat ääneen katsoen toisiaan. Merlin oli todella kaivannut tuota huumoria, ja tytön tapaa saada nauru aikaiseksi jokaisten kyynelten jälkeen.
"Serena, meidän täytyy puhua nyt vakavasti. Minun täytyy kertoa sinulle kaikki, mitä tiedän druidien ennustuksesta, Sanansaattajan ja Arthurin yhteisestä kohtalosta," hän lausui hiljaa ja nielaisi.
"Sinä siis tiedät?" Serena kysyi varovasti, ja Merlin nyökkäsi. Velholle oli aikojen saatossa paljastunut Arthurin ja Serenan erikoinen yhteys. Se, että nämä jakoivat jotakin aivan erityisellä tavalla. Pieni osa legendan kuningasta eli yhä Serenan sisällä, ja tuota osaa velho suojelisi ja ohjaisi kuten ennenkin. Kaikkea muuta tässä tytössä hän palvoisi ja rakastaisi enemmän kuin koskaan, jos tämä antaisi hänelle luvan.
"Minä odotin niin kauan... Kun minä neljä vuotta sitten sukelsin pelastamaan sinua siitä autonromusta, ja kun nostin sinut ylös vedestä, tiesin viimein sinun ja Arthurin yhteyden. Hänen sielunsa on ollut osa sinua siitä päivästä lähtien. Se on sinun kohtalosi... ja, minä kuljen aina rinnallasi, kuten olen aina tehnyt," velho selitti kyynel silmäkulmassaan. Hän ei voisi unohtaa sitä päivää neljän vuoden takaa, jolloin hän oli pelastanut Serenan Avalon-järvestä. Tyttö oli ollut silloin vain seitsemäntoista, yhtä vanha kuin Merlin heidän tavatessa. Tämän nuori ruumis oli ollut rikki onnettomuuden jäljiltä, ja hänen tuskansa sydäntä särkevää. Merlin oli pidellyt tätä sylissään, ja vienyt tytön kivun pois. Hän oli parantanut pahimmat vauriot tämän kehosta, ja vain odottanut avun saapumista, käskien tämän selviytyä. Hän tiesi, kuinka vahva tämä oli, ja tiesi tytön selviytyvän mistä vain.
"Minä olisin halunnut kertoa sinulle silloin, mutta en tiennyt kuinka. En tiennyt itsekkään... Kun tartuin siihen miekkaan, tunsin hänen ottavan ohjat. Se on outoa. Tunnetko yhä samoin minua kohtaan? Nyt kun tiedät tämän?" Serena kertoi varovasti, ja katsoi velhoa silmiin. Tämä nyökkäsi ja ymmärsi nyt kaiken, mitä tyttö oli tehnyt silloin pelastaessaan hänet ja prinssin. Ja, varsinkin sen, kuinka tämä oli siihen pystynyt.
"Rakastan sinua, Serena. Mikään ei sitä muuta," velho vakuutti hymyillen ja astui takaisin tytön lähelle.
"Merlin, eikö se tunnu sinusta muka yhtään pelottavalle? Sisälläni asustaa Arthurin sielu tai henki tai jotakin sinne päin. Jos olemme yhdessä, eikö se tunnu sinusta yhtään oudolle... vähän jotenkin hintahtavalle?" Serena kysyi epäilevästi virnistäen, ja tuijotti toista kypärä käsissään.
Merlin vetäisi nahkatakin ylleen pyörän satulalaukusta, ja pudisti päätään naurahtaen: "Olen nähnyt paljon erikoisempiakin asioita, usko minua."
Velho kääntyi tytön puoleen, eikä ollut varma, kuinka kertoisi tälle ennustuskristalleista näkemänsä näyn heidän tulevaisuudestaan. Serena ei tuntunut vielä täysin tietävän itsekään, kuinka Arthurin läsnäolo tulisi vaikuttamaan heidän kohtaloonsa. Velho huokaisi hengähtäen, koska tiesi Serenan tulevan reagoimaan hänen sanomaansa voimakkaasti. Se jopa pelotti Merliniä hieman itseäänkin ennalta.
"Eikä se oikeastaan ole niin kuin luulet... Arthur tulee tänne vielä uudelleen. Sinun yhteytesi häneen... Tämä sinun tilasi ei kestä ikuisesti... Ehkä… vain noin yhdeksän kuukautta."
"Oletpa sinä hyvä ennustamaan nykyään…" Serena naurahti hiljaa. Mitä muka tapahtui yhdeksän kuukauden kuluttua? Lähtisikö Arthurin sielu eläkkeelle, kun hän olisi suorittanut viimeisen tehtävänsä, Serena ajatteli ja oli asettamassa kypärää päähänsä. Kesken kaiken, Serena jäi tuijottamaan velhoa kauhistunut ilme kasvoillaan. Merlin ajatteli, ettei tämä enää ikinä räpäyttäisi silmiään, niin pyörein, suurin ja syyttävin silmin tämä häntä katsoi.
"Yhdeksän kuukautta? Merlin, mitä helkkaria? Ei käy! Ei. Ei tule tapahtumaan."
"Olen nähnyt sen ennalta. Arthur tulee takaisin. Hän tulee syntymään uudelleen. Se tulee olemaan aivan kuin on ennustettu..."
"Hän ei tule syntymään ainakaan minusta. En ole raskaana... En voi olla. En ole edes..." Serena selitti tuohtuneena ja ymmällään velhon puheista. Hänen mieleensä hiipi ne pari taianomaista yötä, joka hän oli viettänyt velhon kanssa vain muutama päivä sitten. Se pahuksen lohikäärme oli tiennyt tämän kaiken jo silloin, hän ajatteli. Killgharrah oli kertonut, että tyttö kantoi Arthuria sisällään, mutta hän ei ollut ajatellut sitä ollenkaan noin. Oliko legendan kuninkaan sielu odottanut hänen sisällään vain syntyäkseen uudelleen tähän aikaan?
Merlin katsoi tyttöä vaiti, aivan kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä tämän tilanteen kanssa.
"Serena, en suunnitellut mitään tällaista, mutta olen nähnyt väläyksiä tulevasta."
Serenan vihreissä silmissä paloi samanlainen raivo kuin silloin, kun tämä oli nähnyt vanhan Emryksen menneessä aikakaudessa ensimmäisen kerran. Hän syytti itseään. Hän syytti niitä pahuksen druideja ennustuksineen, ja hän syytti velhoa edessään.
"Haluatko nähdä lisää niitä väläyksiä?" tyttö parahti ärtyneenä. Hän viskasi kypäränsä velhoa kohti, ja lähti kävelemään rauhattomana edes takaisin parkkipaikalla. Tämä oli jo liikaa. Järjetöntä. Hänkö oli raskaana, ja vielä tulisi synnyttämään Arthurin uudelleen.
Merlin pysäytti kypärän ilmaan, ennen kuin se osui häntä päähän, ja poimi sen käsiinsä. Hän juoksi Serenan perään, ja muisteli kuinka Arthur oli ollut välillä yhtä kiivas aikoinaan.
"Tämä on ihan ymmärrettävää. Olen lukenut mielialan vaihteluista raskausaikana. Tai, sitten se on Arthur joka puhuu välillä," velho tuumasi hymyillen varovaisesti, ja silitti Serenan käsivartta tytön seistessä häneen päin selin kädet puuskassa.
"Minä näytän sinulle mielialan vaihtelut, Merlin," tyttö tuhahti ja oli lyömässä velhoa avokämmenellä poskelle. Merlin kaappasi tämän käden sitä ennen omaansa, ja painoi Serenan itseään vasten todeten, että se taisi sittenkin olla Arthur nyt äänessä.
"Et ole enää yksin. Minä tulen aina olemaan kanssasi. Tämä on kohtalomme. Me tuomme hänet takaisin... Hän oli jalo kuningas ja tulee vielä kerran olemaan. Niin sen kuuluu olla," Merlin lausui hiljaa.
Serena oli rauhoittunut hänen sylissään, ja kyynel vierähti tytön poskelle.
"Tämä ei ole todellista… Lohikäärme sanoi, että Arthur tulee nousemaan uudelleen silloin, kun Albionin kohtalo tarvitsee häntä eniten. Luulin, että se olisin ollut minä ja, että se hetki olisi ollut silloin, kun Corwin aikoi tuhota kaiken. En ole koskaan ajatellut lasten hankkimista, mutta tiedän sen, että en anna lapseni kokea samaa, kuin Arthur joutui kokemaan aikanaan... Yksikään helkkarin druidi ei tule kertomaan minulle, että lastani odottaa joku ennustettu kamala kohtalo. Hän ei tule syntymään jotakin suurempaa tarkoitusta varten," Serena kuiskasi ääni väristen. Koko tulevaisuus tuntui pelottavalle hänen edessään nyt, kun Merlin oli sen hänelle paljastanut.
"Tiedän että tämä kaikki tulee sinulle liian nopeasti, mutta kukaan ei voi paeta kohtaloaan. Minä jos kuka sen tiedän. Serena, tämä lapsi on arvokas… eikä vain siksi, että Arthur tulee syntymään hänessä uudelleen. Vaan siksi, että hän tulee olemaan meidän lapsemme. En anna mitään pahaa tapahtua hänelle tai sinulle. Lupaan sen."
"Olet tainnut miettiä jo kaiken valmiiksi… Miten kauan olet tiennyt?"
"Jo vuosia… Yritin kertoa sinulle, että olen vanhempi kuin Joe. Silloin kivikehällä, ennen kuin lähdit pois, annoit minulle neuvon. Noudatin sitä neuvoasi... Arthur eli hyvän ja pitkän elämän Guineveren kanssa. Kun hänelle selvisi minun taikuuteni, hän ei tiennyt aluksi kuinka suhtautua siihen. Sitten kun Arthur lopulta hyväksyi minut velhona, hän salli taikuuden käytön hyvään tarkoitukseen. Hän teki minusta neuvonantajansa, ja palvelin häntä viimeiseen asti. Olen nähnyt tulevia tapahtumia tulevaisuudestamme ennalta jo monta vuotta sitten. Seurasin sinua kivikehän kautta aikaan ennen onnettomuuttasi sen jälkeen, kun olin jättänyt viimeiset jäähyväiseni Arthurille. Olin jo vanha ja harmaa, mutta aikaportaalin taikuus palautti minut jälleen nuoreksi. Siitä lähtien olen ollut täällä lähelläsi. Kerroin sinulle, että minut tunnetaan monella eri nimellä. Sinä olet tuntenut minut jo monin eri kasvoin. Minä olin Derek Walton, minä olin se sairaalan pappi, olin fysioterapeuttisi, olin se satunnainen tyyppi, joka ehdotti sinulle kelttiläistä kirjallisuutta kirjastossa… Näit kasvoni ensimmäisen kerran silloin, kun pelastin sinut, mutta minun oli pyyhittävä itseni muistoistasi. Pelkäsin, että se olisi voinut vaikuttaa vierailuusi menneisyydessä," Merlin selitti varovasti. Häneen itseensäkin sattui, kun hän oli joutunut piilottamaan tämän kaiken Serenalta.
Nuo nimet ja kasvot palautuivat Serenan mieleen epätodellisin ja kauhunsekaisin tuntein. Yhdetkään mainituista kasvoista eivät muistuttaneet velhoa, mutta heidän kaikkien silmät olivat olleet syvänsiniset, aivan kuin tällä. Derek Walton oli muuttanut Serenan kotipaikan naapurustoon vain paria viikkoa ennen onnettomuutta. Yksinasuva omituinen uusi naapuri oli puuttunut jatkuvasti tytön ja tämän poikaystävän tekemisiin. Tämä oli useasti käskenyt Peteriä ajamaan varovasti ja noudattamaan liikennesääntöjä. Nuoret olivat pitäneet tätä kauheana kyylänä. Ärsyttävä sairaala pappi oli käynyt puhuttamassa tyttöä joka päivä tämän sairaalassa ollessa onnettomuuden jälkeen. Papiksi tämä oli viitannut erikoisen vähän uskontoon heidän jutellessa, ja juttelu oli ollut sitä, että pappi oli puhunut Serenan kuunnellessa vastentahtoisesti maatessaan puolihalvaantuneena vuoteessa. Pappi oli löytänyt Serenan yrittämässä riistää omaa henkeään viisi päivää onnettomuuden jälkeen. Tämä oli pysäyttänyt hänet, ja pakottanut kunnioittamaan enemmän elämä. Serenan fysioterapeutti oli ollut vanhempi nainen, rouva Valessia, jonka kuntoutettavana tyttö oli käynyt reilun vuoden. Tyttö oli epäillyt terapeuttinsa pätevyyttä joka kerran tämän pakottaessa hänet tekemään erikoisia harjoitteitaan, mutta joka kertaa hän oli voinut aina vaan paremmin, ja viimein kyenneen jopa juoksemaan omin jaloin.
Serena purskahti kyyneliin, mutta astui kauemmas velhosta. Merlin oli ollut hänen elämässään jo neljä vuotta hänen tietämättään. Se sai Serenan ristiriitaisten tunteiden varaan, samaan aikaan häkeltyneen kiitolliseksi, mutta silti niin vihaiseksi. Oliko koko hänen elämänsä ollut jonkun muun ennalta suunnittelemaa? Oliko hänen täytynyt menettää poikaystävänsä vain tullakseen Sanansaattajaksi, Serena ajatteli kauhuissaan. Kaikista eniten häntä pelotti ajatus siitä, oliko Merlin sittenkään se henkilö, jona hän oli tätä pitänyt, vai oliko tämä tehnyt kaiken sen vain hallitakseen häntä.
Merlin seisoi vaiti tytön edessä aivan kuin olisi kyennyt tulkitsemaan tämän ajatuksia. Ei tarvinnut osata lukea kovinkaan hyvin toista, tietääkseen Serenan olevan järkyttynyt. Hän yritti lähestyä Serenaa, mutta tyttö nosti kätensä tätä kohti ja perääntyi hiljaa.
"Älä pelkää minua. Tiedät, etten tekisi koskaan pahaa sinulle. Olen tehnyt tämän kaiken vain sinun takiasi. Serena, ole kiltti, kuuntele minua…"
"Neljä vuotta? Sinä olit kaikki ne henkilöt? Miksi? Olitko sinä nainenkin? Vihasin rouva Valessiaa … Sanoin sinulle silloin, ettei olekaan sellaista mitä et pystyisi tekemää, mutta tämä on… Merlin, olitko se sinä…? Aiheutitko sinä sen onnettomuuden?" Serena kysyi vakavana. Hän ei uskonut että oli edes kysynyt sitä, mutta pelkkä ajatus pelotti häntä. Velho oli saanut hänen hyväksyntänsä heti suorilta heidän tavattuaan, eikä Serena ollut koskaan kyseenalaistanut tämän taikuutta. Häntä ei vaivannut velhon taikuus, ainoastaan se, mitä tämä kykeni sen avulla tekemään.
"Voi ei, Serena. Niinkö sinä luulet? En! Yritin kaikkeni estääkseni sitä tapahtumasta. Hukkasitte lippunne konserttiin edellisenä päivänä, koska minä tuhosin ne. Sain sinut sairastumaan kuumeeseen samana aamuna, koska ajattelin, ettet voisi lähteä sinne kipeänä. Hajotin jopa Peterin auton, mutta en arvannut, että hän varastaisi auton kaveriltaan. Kun käsitin että olitte jo matkalla, lähdin peräänne, mutta saavuin sinne liian myöhään. Olitte jo vedessä… En pystynyt pelastamaan häntä, vaikka yritin. Olen pahoillani," Merlin kertoi. Hän ei kyennyt estämään kyyneltä valumasta poskelleen. Serenan epäilys satutti häntä, vaikka hän oli arvannut kertomansa järkyttävän tyttöä.
"Tämä ei ole normaalia… Mikä…" Serena kuiskasi, mutta ei ehtinyt esittämään kysymystään, vanhan ruskean Saabin kurvatessa grillin parkkipaikalle. He joutuivat väistämään autoa sivumpaan, ja Serena yritti kauemmas velhosta kuitenkaan onnistumatta siinä. Merlin-parka seurasi häntä onnettomana, toivoen tytön käsittävän, ettei hän halunnut tälle pahaa.
"Tein kaiken sinun vuoksesi. Odotin sinua koko elinikäni. Älä pyydä minua lähtemään luotasi nyt. En voi tehdä sitä," velho totesi uskaltamatta koskea enää tyttöön. Heidän katseensa olivat naulittuina toisiinsa, mutta Serena oli silti epävarmana siitä, kuinka hänen tulisi suhtautua velhoon.
"Emrys?" huolestunut miehen ääni kantautui Joen grilliltä päin, ja sai heidän katseensa hetkeksi erkanemaan. Serena hengähti syvään kuin saaden viimein henkeä vaikean keskustelun jälkeen.
"Iltaa, professori Jefferson," Merlin lausui vilkaisten viiksekästä vanhempaa herrasmiestä, joka tuli heitä vastaan kävelykeppiinsä nojaten. Tällä oli harmaa ruudullinen pikkutakki ja silmälasit roikkuivat kaulalla narussa. Ne tuntuivat olevan professorin tunnusmerkit, koska tällä oli aina molemmat mukana.
"Professori? Tunnetteko te toisenne?" Serena kysyi yhä vain epäilevämmin. Oliko Merlin todella soluttautunut hänen koko elämäänsä, eikä hänellä ollut siitä mitään käsitystä.
"Serena, oletko se sinä? En ollut tunnistaa sinua... Olimme kaikki sinusta huolissamme, kun katosit sillä tavalla. Patrick soitti minulle, että he löysivät sinut. Tulin tänne niin pian kuin pääsin," professori selitti ja taputti Serenaa käsivarteen hyvillään, ettei tämä ollut kadonnut kokonaan. Ei ollut ollenkaan Serenan tapaista vain kadota päiviksi ilmoittamatta mitään. Opettaja oli yllättynyt tämän tyylinmuutoksesta, vannoutuneesta farkkuhousu-tytöstä naisellisemmaksi mekonpitäjäksi. "Kyllä, olen tavannut Emryksen täällä grillillä pari kertaa. Todella mieleen jäävä nimi, arvelin että sillä on kelttiläiset juuret…"
Professori Jeffersonin unohtuessa selittämään jotakin Emrys-nimen alkuperästä, Serena ei kyennyt keskittymään siihen lainkaan. Kaikki meni häneltä ohi, ja jäi vain taustameluksi hänen vaipuessa ajatuksiinsa. Hän kiitti luojaansa, ettei Merlin ollut sentään Jefferson eikä Joe. Ei kai tämäkään voinut olla yhtä aikaa useassa paikassa. Velho seisoi sanattomana hänen edessään kuunnellen vain toisella korvalla professorin selityksiä.
Serena oli turhautunut. Hän oli aina luullut sanelleensa itse oman elämänsä ehdot, mutta joku muu olikin päättänyt kaikesta hänen puolestaan. Ei ollut mitään kohtaloa, oli vain häiriintynyt velho, joka oli seurannut ja ohjaillut häntä vuosia. Heidän ensitapaamisensa järvenrannalla palasi Serenan mieleen. Jos hän olisi tiennyt tämän kaiken silloin, hän olisi paennut hullunlailla. Jos hän olisi tiennyt Arthurin sielun asustavan sisällään, hän olisi pystynyt peittoamaan prinssin ja tämän ritarit henkihieveriin. Ajatus oli niin typerä, että se sai hänet melkein nauramaan. Hänen kasvonsa olivat edelleen järkytyksen lamaannuttamat, mutta tunne purkautui hänestä kyyneleenä.
Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, hän oli kysynyt itseltään lähtiessään tapaamaan vanhaa herra Jonesia muutama päivä sitten. Raskaaksi tuleminen kahdeksankymppiselle ei ollut ensimmäisenä tullut hänen mieleensä. Toinen kyynel valui norona hänen kasvojaan pitkin. Oliko se edes todellista? Hän voisi haistattaa kohtalolle pitkät, ja lopettaa sen kaiken vain yhdellä pienellä pillerillä. Velhon kanssa viettämistään öistä ei ollut kuin vasta pari päivää. Mikään kohtalo ei määrittelisi häntä enää sen jälkeen.
Serena luuli jo kuulleensa opettajansa pohdiskelujen alta Merlinin käskevän häntä olemaan edes ajattelematta sellaista. Velhon ilme näytti surkealle aivan kuin odottaen hänen tuomiotaan.
"Ole kiltti, älä tee sitä… Luojan tähden, Serena. Minä lähden, jos niin haluat. Et enää koskaan näe minua, kunhan et vain tee sitä."
Merlin ei puhunut, mutta Serena todella kuuli hänen äänen mielessään. Joko tyttö oli tullut hulluksi, tai sitten velho oli jo hänen päänsä sisällä.
"Serena, oletko kunnossa? Lähdetään kaikki sisälle juttelemaan, ei ole syytä jäädä tänne seisoskelemaan," professori ehdotti huomattuaan nuorten tilanteen. Hän katsasti nuoria silmiin arvellen, että oli keskeyttänyt jotakin, mutta ei ollut varma, oliko se ollut hyvä vai huono asia.
"En ole varma… Minun pitäisi… lähteä käymään kotona. Sain sieltä puhelun… Tarvitsisin pari päivää vapaata perhesyistä. Lähden jo tänä iltana," tyttö selitti vaikeana.
"Tarvitsetko kyydin? Minä voin viedä sinut…" professori lausui tarjoten apuaan.
Serena katsoi velhoa, kuin odottaen tämän päättävän puolestaan, mutta Merlin oli vaiti. Viimeinen mahdollisuus paeta, tyttö ajatteli.
"Ei kiitos. Minulla on jo kyyti tiedossa. Meillä oli Mer… Emryksen kanssa vielä asiat kesken. Menkää te vain sisään, pojat ovat jo siellä," Serena totesi luovuttaen kotikenttäetunsa pois. Heidän oli puhuttava nyt kaikki kerralla. Toista tilaisuutta ei ehkä enää tulisi.
"Hyvä on. Pidä vain muutama päivä vapaata. Olet keskittynyt töihisi ehkä vähän liikaakin viime aikoina. Hyviä illan jatkoja," professori toivotteli jättäen heidät taas kahden parkkipaikalle.
Saatuaan hengähtää pienen hetken, Serena viimein näki kaiken niin kuin se oli aina ollut. Hänen kohtalo oli, ja oli aina ollut hänen omissa käsisään, ei druidien, eikä velhon sanelemana, vaan hänen itsensä. Hän oli itse jättänyt Merlinille kirjeen menneeseen aikaan. "Sanansaattajan on lähdettävä matkaan," tapahtui sitten mitä tahansa. Merlin oli aina suojellut häntä, niin Camelotissa, kuin nämä viimeiset neljä vuotta hänen ajassaan. Velho oli pitänyt lupauksensa tavalla, jota Serenan oli vieläkin vaikea ymmärtää. Professorin kadottua sisälle, Serena astui askeleen lähemmäs velhoaan. Hän inhosi itseään olleessaan vielä hetki sitten niin väärässä tätä kohtaan. Hän tunsi kohdelleensa Merliniä vielä pahemmin kuin mitä Arthur oli tehnyt aikoinaan.
"Merlin, en halua että lähdet luotani pois. Anna anteeksi se mitä sanoin, ja ajattelin… Minua hävettää että edes ajattelin sellaista sinusta. En tarkoittanut sitä. Pelästyi toden teolla… Pudotit melkoisen pommin niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan…" Serena sanoi toivuttuaan ensijärkytyksestä.
Merlin antoi hänelle varovaisen hymyn, ja tuli myös vastaan askeleella. Hän oli helpottunut siitä, että Serena vielä puhui hänelle.
"Tiedän… Olisi ehkä pitänyt odottaa mieluummin pari viikkoa kun möläyttää nämä kaikki sinulle kerralla."
"Ehkä," tyttö totesi tuhahtaen. Hän hieraisi silmiään miettien kaikkea, mitä velho oli hänelle äsken kertonut.
"Kuule, meidän täytyy joskus vielä puhua siitä rouva Valessiasta. Sinä esitit vanhaa naista minulle kokonaisen vuoden… Et kai vaan tykkää sellaisesta?"
Helpottava nauru mursi loput tuskalliset epäilyt heidän väliltään. Merlin todella rakasti tuota piirrettä tytössä. Jokaiselle kyyneleelle oli jo ilo odottamassa kulman takana. Velho pudisti päätään, ja astui toisen askeleen lähemmäs. Serena katsoi häntä uusin silmin, tai ehkä velho oli sittenkin pysynyt aivan saman koko tämän ajan.
"Kuulin äänesi pääni sisällä…? Miten se on mahdollista?"
"Ethän enää suutu, jos kerron että minä piirsin sinun tatuointisi. Se oli lahja ystävän ystävältä. Sinä teit vaikutukset Killgharrahaan, eikä se ole helppoa. Hän pyysi minua sekoittamaan pisaran vertaan tatuointimusteeseen. Sinussa on pieni osa lohikäärmeen taikuutta. Siksi kuulit ääneni mielessäsi. Se todella teki sinut sitkeäksi ja helkkarin itsepäiseksi," Merlin selitti peläten tytön vielä lyövän häntä tämän kaiken jälkeen.
Tytön silmät suurenivat jälleen, mutta tämä sai vaivoin hillittyä itsensä. Tatuoinnin ottaminen iholleen oli ollut hurjan voimaannuttava kokemus, ja nyt hän tiesi minkä takia. Hänellä todella oli lohikäärmeen sisua. Merlin oli tehnyt hänen vuokseen niin paljon, että se tuntui pelottavalle. Silti velho oli yhä sama nuori mies, johon Serena oli rakastunut menneisyydessä.
"Olisihan minun pitänyt arvata, että sinulla oli jotakin tekemistä se tatuoinninkin kanssa. Toivottavasti lohikäärmeillä ei ole mitään verisairauksia… Tajuan nyt, että sinä paransit minun kroppani entiselleen. En kävelisi ilman sinua. Tiedän, että sinä hajotit auton, jotta sait vietyä minut kivikehälle, ja lähetit minut Camelotin aikakauteen. Minun täytyy kysyä: Oletko koskaan käyttänyt loitsujasi minuun? Oletko lumonnut minua tekemään jotakin?"
"Lumosin sen kartan, jonka annoin sinulle. Kun tutkit sitä, sait kyvyn puhua ja ymmärtää muinaista kieltä. Emme olisi ymmärtäneet toisiamme, jos olisi käyttänyt nykyenglantia siihen aikaan. Taisin tainnuttaa sinut loitsulla, kun pakenimme tyrmästä Camelotissa. Et suostunut kuuntelemaan järkeä… En ole koskaan käyttänyt taikuuttani lumotakseni sinua. En koskaan," Merlin vannoi käsi sydämellä.
"Entä se lohikäärmeen kutsu silloin kivikehällä? Minusta tuntui kuin… Sinä sekoitit tatuointini musteeseen lohikäärmeen verta?! Mitä ihmettä oikein teit minulle?!" Serena lausui hämillään muistaen viimeisen yönsä velhon kanssa. Merlinin kutsuessa Killgharrahaa, hänestä oli tuntunut kuin hän ei olisi voinut vastustaa velhoa ollenkaan. Sen oli taatusti täytynyt johtua lohikäärmeen taikuudesta hänessä, Serena ajatteli vetäen syvään henkeä.
Merlin muisti sen nyt myös. Hän oli monesti muistellut tytön reaktiota hämillään, mutta lämmöllä. Hämmennys vaihtui muikeaan virnistykseen hänen kasvoillaan.
"Taisin unohtaa mainita, että olen viimeinen Lohikäärmeen herra. Senkö takia sinä silloin innostuit niin kovasti? En koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin… Voisin saada sinut tekemään ihan mitä vain tahtoisin…"
Serena tuijotti velhoa häkeltyneenä. Oliko tämä juuri sanonut noin, kaiken tapahtuneen jälkeen?
"Sinä olet mikä? Nyt riittää. Minä lähden!" tyttö totesi ja pyörähti kannoillaan. Hän marssi päätään pudistaen takaisin grilliä kohti, mutta Merlin juoksi hänen edelleen ja tarttui tyttöä kädestä vieden tämän käden rintaansa vasten.
"Odota. Anteeksi, en tarkoittanut sitä. En koskaan tekisi sellaista sinulle, mutta se on kyllä vähän hassua. Rakastan sinua. Voitko antaa meille mahdollisuuden? Haluan olla kanssasi, ihan niin kuin puhuimme silloin Camelotissa, ennen kuin lähdit pois."
Serena käytti hetken kerätäkseen ajatuksensa kasaan.
"Anteeksi, että epäilin sinua. Se oli epäreilua, mutta tässä on minulle paljon sulateltavaa. Sinä olet tuntenut minut jo neljä vuotta, ja minä sinut vain neljä päivää. Tunnen yhä samoin sinua kohtaan kuin silloin, mutta ehkä meidän olisi hyvä aloittaa alusta, ja tutustua toisiimme uudelleen. Edetään ihan rauhassa ja katsotaan miten käy, kuten normaalit ihmiset tekevät. Mitä luulet?" Serena ehdotti, ja nosti toisen kätensä velhon hartialle.
Merlin pudotti käsivartensa hänen ympärille, ja lausui: "Kuulostaa hienolle. Hiljaa hyvä tulee."
He halasivat toisiaan kauan, seisoen sylikkäin hämärällä parkkipaikalla ihan hiljaa. Heillä oli koko elämä edessä yhdessä, vaikka velholla olikin jo yksi kokonainen elinikä takanaan.
"Olen pahoillani Arthurin vuoksi. Te taisitte sittenkin olla hyviä ystäviä," Serena lausui osanottavasti, ja silitti velhon selkää.
"Hän eli hyvän elämän. Meillä oli hauskaa. Kaipaan häntä… En malta odottaa, että hän syntyy uudelleen. En halua kehua, mutta olen loistava lasten kanssa. Jouduin olemaan välillä kuninkaallinen lastenvahti, kun hoidin Arthurin poikaa. Siinä oli yksi tosi lellitty pikku-prinssi. Minä pidän huolen siitä, että lapsestamme ei tule samanlaista pölkkypäätä kuin prinssi-Arthur oli aikoinaan," Merlin selitti innoissaan unohtaen pian surunsa.
"Onko sinulla vielä muita salaisuuksia, joita minun pitäisi tietää?" Serena uskaltautui kysymään varovasti, ja nosti katseensa velhon syvän sinisiin silmiin. Merlin mutristi suunsa miettien, ja sai Serenan katumaan kysymystään peläten siltä tulevan vielä jotakin pahempaa.
"Serena, vielä jonakin päivänä aion viedä sinut vihille. Annoin sanani Gaiukselle, että palautan kunniasi… Hän sai selville yhteiset yömme, ja vannotti minua hoitamaan velvollisuuteni. Älä edes kysy kuinka hän tiesi, hän keksi sen itse, kun saatoin möläyttää jotakin…"
"Okei, Merlin? Otetaan nyt kuitenkin rauhallisesti."
Merlin poimi kypäränsä maasta, ja he kulkivat käsi kädessä moottoripyörän luo. Kävellessään yhdessä, Serena vilkaisi kukkulan päällä valojen loisteessa seisovaa linnakkeen rauniota. Merlin saisi kertoa vielä kaiken, mitä tuolla oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli lähtenyt pois.
Merlin painautui Serenan kylkeen virnuillen, ja kuiskasi käheällä äänellä tytön korvaan: "O drakon, e mala…"
"Uskallakin tehdä noin, velhon kuvatus, niin vannon, että potkaisen sinua…" Serena murahti osoittaen toista etusormellaan uhkaavasti. Molemmilla oli vaikeuksia pitää pokkaa, heidän muistellessa ääneen sitä, miten hurjat vaikutukset Merlinin lohikäärmeen kutsulla oli ollut kivikehällä. He nauroivat kostunein silmäkulmin, ja jäivät vielä katsomaan toisiaan. Merlin nojasi varoen Serenaa päin ja painoi hellän suudelman tämän suulle, maistaen tytön huulia yhtä ujosti kuin antaessaan tälle ensisuudelmansa. Hän halusi kunnioittaa tämän toivetta edetä hitaasti, vaikka oli odottanut tätä jo niin kauan.
Velho antoi kypärän tytölle, ja nousi pyöränsä selkään. Hänen peruuttaessa pois parkkiruudusta, Serena asetti kypärän vatsansa eteen, ja silitti sitä kuin vauvamasua. He saivat viimein toisensa, ja tässä ajassa he voisivat elää ilman pelkoa mistään. Vuoden sisällä he olisivat jo perhe, niin hullulle kuin se tuntuikin. Merlin jäi katsomaan Serenaa hiljaa tajutessaan, että kypärän tilalla tulisi muutaman kuukauden kuluttua olemaan jotakin todellista. Velho oli ollut riemuissaan jo vuosia sitten tietäessään, että tulisi saamaan vielä omia lapsia Serenan kanssa, mutta nyt tuo ajatus alkoi vasta konkretisoitua. Se herkisti hänet, ja hänen täytyi nielaista hiljaa.
"Tuleeko hänelläkin olemaan taikuuden kyky, kuten sinulla?" Serena kysyi kuiskaten.
"Ehkä."
"Jos hänellä tulee olemaan sinun taikuutesi, Arthurin sielu, ja minun temperamenttini, olemme kusessa," Serena totesi, mutta sai Merlinin vakuuttamaan, että he kyllä selviäisivät kaikesta, mitä eteen tulisi. Tyttö nousi pyörän selkään, Merlinin taakse, ja napitti takkinsa kiinni.
"Minne olet viemässä minua tällä kertaa, oma velhoni?"
"Minne ikinä haluat. Voimme käydä kotonasi. Tiedän tien."
"Osaatko vielä oikeasti kutsua lohikäärmeitä?"
"Niitä ei ole ollut olemassa enää pitkään aikaan… Ahaa… Luulin, että halusit edetä hitaaaasti," Merlin lausui yllättyneenä vilkaisten Serenaa olkansa yli.
Serena kohautti hartioitaan.
"Niin, mutta sitten tajusin, että Arthur palaa pomottamaan meitä molempia yhdeksän kuukauden kuluttua. Serkkuni sai vauvan kaksi vuotta sitten, ja heillä miehensä kanssa ei käytännössä ole enää seksielämää… Meillä ei ole yhtään aikaa hukattavaksi."
"Sitten on hyvä, että tiedän, mikä saa sinut syttymään," Merlin tuumasi paljastaen leveän hymynsä.
"Emme kai hajota mitään tällä kertaa? Pidäthän huolen siitä, että minun ei tarvitse herätä sen vanhan ja parrakkaan Emryksen viereltä aamulla."
"Hei, käsitäthän, että minä tulen oikeasti näyttämään sille vanhana? Eikö sinusta löydy enää kokeilunhalua? Voin tehdä taikajuoman, joka tekee sinustakin tosi kuuman mummelin. Lyön vetoa, että näytät hyvälle vielä kahdeksankymppisenä," velho tuumasi virnistäen.
"Oletko hullu? Taidan jäädä sittenkin pois kyydistä. Mitä sille ujolle ja epävarmalle pojalle tapahtui, johon rakastuin?"
"Hän kasvoi aikuiseksi... ja vanhaksi, ilman sinua."
"Elitkö koko elämäsi Camelotissa ilman kumppania? Annoin sinulle silloin siunaukseni, jotta sinun ei olisi tarvinnut olla yksin. Olisin kyllä ymmärtänyt. Elitkö muka kuin joku munkki?" Serena ihmetteli ääneen pahoillaan, ja silitti velhon käsivartta.
"En… En väittänyt sellaista. Itse asiassa sen jälkeen, kun Arthur tunnusti minut velhona, ja teki minusta neuvonantajansa, tyttöjä parveili laumoittain oveni takana. Meininki makuukamarissani oli välillä kuin tivolissa. Muistathan sen leijumis-jutun?" Merlin tuumasi laittaen oman kypäränsä päähän.
"Merlin? Minun ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea," Serena lausui pyöräyttäen silmiään, ja veti kypärän päähänsä. Velhosta oli vaikea erottaa, milloin tämä puhui palturia.
"Se meni välillä niin villiksi, että Arthur käski minua muuttamaan kauemmas palatsistaan, koska pelkäsi minun hajottavan linnansa," Merlin jatkoi pokkana. Hän polkaisi vanhan moottoripyöränsä käyntiin ja rullasi hitaasti risteykseen Serena kyydissään.
"Et voi olla tosissasi. Suu kiinni nyt, ennen kuin alan katua tätä."
"Oi, niitä aikoja," velho lausui huokaisten, ja paljasti sitten leveän hymynsä. Hän pitäisi Serenaa jännityksessä vielä jonkun tovin. Hän ohjasi moottoripyöränsä tielle, ja päräytti sen vauhtiin, kohti uutta yhteistä taivalta. Mikä seikkailu siitä vielä tulisikaan?
"Minulle taitaa olla tulossa päänsärky…" Serena ajatteli ja kohdisti ajatuksensa velholle.
" O drakon, e mala soi…" Merlin huudahti virnistäen heidän huristaessa pitkin hämärää tietä.
"Hei! Lopeta jo!"
"Ftengometh tesd'hup anankes!"
"Voi hyvä Luoja..." Serena kuiskasi painautuen tiukemmin velhoaan vasten kiihkon vallatessa hänet. "Merlin… aja sivuun… nyt!"