Hei kaikki!
Kolmatta viedään :) Ihan kohta on joulukuu! Se merkitsee kaikkea kivaa! Mun äitini kysyi, että enhän mä enää tänä jouluna halua suklaakalenteria… Pfft.. TOTTA KAI HALUAN! Siinä on hei suklaata! Ihan kohta on lakkiaisetkin :D Ja sitten pitäis päästä jonnekin töihin. Oon ollut tässä job hunting hommassa jo jonkin aikaa, mutta ainakaan vielä ei ole mitään infoa tullut, että pääsenkö minnekään.
Näistä sekavista alkusanoista tähän osaan :)
.
.
.
Lukas ja Isak juoksivat perheensä kirjakaupan ovesta sisään ja lukitsivat oven perässään. Delminde tuli keittiöstä kuivaten käsiään pyyhkeeseen, kuullessaan poikiensa ryntäävän taloon. Hän katsoi nuorten järkyttyneitä kasvoja ja arvasi heti, että juuri sillä hetkellä heidän rauhallinen elämänsä päättyisi.
"Lukas, Isak! Mitä on tapahtunut!?" heidän ottoäitinsä kysyi ja riensi lastensa luokse.
"Äiti, meidän on lähdettävä! Isakin ja minun!" Lukas sanoi hetkeäkään epäröimättä.
"Lähteä? Mitä sinä puhut lapsi rakas?" Delminde kysyi ja laski kätensä vanhemman poikansa harteille.
Isak vajosi ovea vasten ja kyyneleet alkoivat virrata alas hänen poskiaan pitkin. Delminde päästi Lukaksen irti ja laskeutui lohduttamaan poikaa.
"Isak! Isak, mikä on hätänä?"
Lukas, heti päästyään äitinsä otteesta, juoksi veljensä kanssa jakamaansa huoneeseen ja veti matkarepun kaapista. Hän viskoi repun suuaukosta sisään vaatteita heille molemmille ja sitten hän jo juoksi takaisin alakertaan. Alldin oli kuullut melun ja odotti Isakin ja Delminden luona Lukaksen saapuessa.
"Lukas, mitä on tapahtunut? Isak ei sano sanaakaan ja sinä juokset ympäri kuin pyörremyrsky!" Alldin huusi ja tarrasi Lukaksen hartioista kiinni.
Lukas katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi sitten:
"Meidän on lähdettävä isä. Isak teki taikoja monen silminnäkijän edessä…"
Alldinin ja Delminden silmät levähtivät apposen auki ja Isak alkoi parkua kovemmin.
"Minä varmaan tapoin Arvestin! Minä olen murhaaja!"
Isak nojautui eteenpäin ja halasi itseään murheen ja syyllisyyden riepottelemana. Lukas riensi veljensä luokse ja veti tämän pystyyn.
"Isak! Isak, kuuntele minua!" Lukas ravisteli veljeään hieman kovakouraisesti, "He eivät kuolleet! Sinä vain menetit malttisi! Et voinut sille mitään! He kävivät sinun kimppuusi! Se oli itsesuojelua! Taikuutesi halusi pelastaa sinut!"
Isak läimäytti Lukaksen kädet pois.
"Mistä sinä sen tiedät!? Mitä kukaan meistä tietää mitään magiasta?! Me emme ole koskaan yrittäneetkään ymmärtää itseämme! Meidän on vain pitänyt yrittää olla kuin olisimme normaaleja! Me emme ole normaaleja! Me olemme PAHOJA!" Isak huusi ja nyt Delminde tuli lapsensa luokse ja läimäytti tätä poskelle kämmenellään.
Se hiljensi Isakin. Hän nosti kätensä hitaasti kipeälle poskelleen ja kääntyi katsomaan vihaista äitiään.
"Isak, sinä ja sinun veljesi ette ole pahoja! Te olette minun poikiani! Te olette minulle ja isällenne maailman rakkaimmat ihmiset! Älä enää koskaan väitä toista!"
Sitten Delminde kaappasi Isakin syliinsä ja Lukas ja Alldin katsoivat toisiaan.
"Meidän on lähdettävä heti isä. Sinä ja äiti ette voi tulla mukaamme. Teillä ei ole mitään hätää, koska kaikki tietävät ettei äiti ole voinut saada omia lapsia. He tietävät, että te olette vain… vain ihmisiä…", Lukas sanoi raskaasti.
Alldin nyökkäsi ja vanhan miehen silmissä näkyi kyyneliä, kun tämä meni kauppansa tiskille ja kaivoi sieltä esiin pussillisen hopeakolikoita. Hän ojensi ne hämmästyneelle Lukakselle ja halasi sitten häntä.
"Te tarvitsette näitä enemmän kuin minä ja Delminde. Pitäkää huolta itsestänne… Katso Isakin perään Lukas. Hän on vielä nuori ja hän ei osaa hillitä itseään…", Alldin kuiskasi Lukaksen korvaan, niin etteivät Delminde ja Isak kuulleet.
"Teen sen isä. Nyt meidän on mentävä. Sotilaat voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä!" Lukas irrottautui isänsä otteesta vastahakoisesti ja meni halaamaan äitiään. Alldin kuiskasi pari rohkaisevaa sanaa Isakille ja sitten he lähtivät ottovanhempiensa talosta.
Lukasta raastoi heidän jättäminen, mutta heillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Jos Alldin ja Delminde tavattaisiin heidän seurasta, heidän kohtalonsa olisi hirttoköysi. Nyt he ainakin voisivat väittää, etteivät tienneet poikiensa olevan noitia.
Isak kulki kaupungilla paljon enemmän kuin Lukas ja johti siksi heidän pakoaan. Nuorempi mies tiesi paljon salaisia reittejä ja kujia, joista Lukas ei ollut koskaan kuullutkaan ja pian he olivat kaupungin pohjoismuurin luona.
"Tiedätkö mitään reittiä ulos Isak? Minä tiedän vain pääportin", Lukas sanoi pälyillen taakseen hermostuneena, odottaen vihaisen väkijoukon syöksyvän kulman takaa minä hetkenä hyvänsä.
Isak tutkaili muuria keskittyneesti ja painoi sitten erästä kiveä seinämässä. Kivi loksahti paikoilleen päästäen naksahtavan äänen ja yhtäkkiä heidän edestään muurista alkoi tasaisesti ylöspäin vetäytyä kivenmurikoita muurin sisään, näin muodostaen aukkoja, joihin pystyi vaivatta asettamaan jalkansa ja kätensä. Isak kiipesikin apinan lailla heti nopeasti muurin päälle asti ja jäi sitten odottamaan veljeään, jolta kiipeäminen ei sujunut ihan niin sujuvasti.
Vihdoin Lukaksen hivuttautuessa muurin harjalle Isak osoitti muurin toista puolta. Toisella puolella kivet olivat päinvastoin kohonneet muurista ja Isak laski nopeasti jalkansa oikeisiin kohtiin alkaen hivuttautua alaspäin. Lukas nielaisi ja alkoi sitten itsekin laskeutua alas hurjan viiman riepotellessa hänen matkaviittaansa. Sitten kivet joihin laittaa jalkansa loppuivat, vaikka maahan oli vielä ainakin kaksi metriä matkaan. Isak jo odotti alhaalla ja katseli ympärilleen pelokkaana.
"Hyppää Lukas!"
Lukas puristi silmänsä kiinni ja hyppäsi. Hän tömähti maahan ja polvet pettivät hänen allaan saaden miehen putoamaan takaperin kivikkoon. Terävä kivi hieraisi ilkeästi hänen vasenta kyynärpäätä, mutta Isak oli jo paikalla auttamassa isoveljensä ylös.
"Minne me nyt menemme?" Isak kysyi, "Emme ole koskaan käyneet muurien ulkopuolella! Emme koskaan!"
"Mistä sitten tiesit tästä muurista?"
"Luin sen erään idiootin ajatuksista, kun hän aikoi karata tansseihin toiseen kaupunkiin pohjoisessa päin", Isak vastasi. Kerrankin hänen kirouksestaan oli hyötyä.
"Lähdetään nyt ainakin ensin tietä pitkin pois täältä. He eivät tiedä meidän poistuneen kaupungista, koska emme käyttäneet pääporttia, joten saamme hyvän etumatkan", Lukas sanoi ja he lähtivät juoksemaan tietä pitkin, joka katosi sankkaan metsään.
"Pysytään tiellä, mutta jos kuulemme ääniä… piiloudumme puiden sekaan. Kuinka pitkältä matkalta voit napata ajatuksia?" Lukas kysyi heidän päästessä puiden suojassa kulkevalle tielle.
"En tiedä… En minä tätä hallitse. Kuulen ajatuksia aivan summanmutikassa. Kerran en kuullut koko päivänä mitään! Se oli varmaan elämäni parhain päivä…", Isak vastasi laskien katseensa alas.
He taivalsivat tietä pitkin koko päivän ja kun hämärä alkoi laskea, metsäkin alkoi mustua. Pian he eivät näkisi mitään, joten Lukas ehdotti, että he leiriytyisivät jonnekin yön ajaksi.
"Minne muka? Ja mitä jos sotilaat löytävät meidät sillä aikaa, kun me nukumme?" Isak kysyi epäröiden pelon kuuluessa hänen äänestään.
"Minä kysyn olioiltani voisivatko he auttaa meitä…" Lukas sanoi ja johdatti Isakin tien vieressä olevan puun taakse. Eihän heidän kannattanut tiellä nukkua, kuin tarjottimella sotilaille.
Lukas katseli ympärilleen, nähdäkseen olioitaan, mutta missään ei tuntunut olevan ketään. Yleensä Lukaksen näkemät oliot olivat noin rotan kokoisia pieniä harmaita tai mustia mönkijäisiä, joita muut eivät voineet nähdä. Ne tulivat Lukaksen luokse aina, kun tämä tunsi olonsa yksinäiseksi tai pelokkaaksi ja niiden tuoma seura helpotti noidan oloa, mutta hän oli aina ollut kaupungissa. Ehkä oliot eivät viihtyneet metsissä?
"Onko niitä täällä?" Isak kysyi tähyillen ympärilleen.
Isak ei nähnyt Lukaksen oliota, mutta joskus Lukas oli saanut ne näyttäytymään veljelleen. Isak myös kertoi, että tunsi niiden läsnäolon, kun ne olivat aivan hänen vierellään.
"En näe yhtäkään… Ehkä ne eivät uskalla tulla luokseni… Minä olen ystävystynyt vain kaupungissa olevien kanssa", Lukas pohti etsien katseellaan.
Lukas laskeutui alas istumaan ja nojasi selkäänsä puun runkoa vasten. Isak liittyi veljensä seuraan.
He istuivat siinä hiljaa kauan aikaa. Isak hypisteli matkaviittansa reunaa ja Lukas tuijotteli kaukaisuuteen. Jos hän vain osaisi kutsua niitä olioita luokseen… Kaupungissa, hän oli ensimmäisen kerran nähnyt vaaleanharmaan mönkijän ilmestyvän seinän läpi, kun hän oli ollut valtavan surullinen ja yksinäinen. Silloin oli kulunut vasta hyvin vähän aikaa heidän vanhempiensa teosta ja Lukas oli halunnut vain olla yksin. Isak oli alkuhankaluuksien jälkeen sopeutunut todella hyvin heidän ottovanhempiensa luokse, mutta Lukas oli kaivannut vanhempiaan pitkään, vaikkei ollutkaan koskaan kertonut sitä kenellekään.
"Ehkä olioni vastaavat tunteisiini…", Lukas mietti.
Se ei kuitenkaan tuntunut kovin vakuuttavalta, sillä Lukas oli juuri sillä hetkellä hyvin pelokas ja säikky. Hänen ja Isakin oli täytynyt jättää heidän oma kotinsa, eivätkä he voisi palata…
XxXxXxXxX
Lukas heräsi tokkuraisesti. Hän oli nukahtanut! Vaalea noita käänsi päänsä nopeasti sivulleen tarkastaakseen, että Isak oli kunnossa ja huomasi hopeatukan nukkuvan vieressään. Lukas huokaisi helpotuksesta ja ihmetteli sitten mihin oikeastaan oli herännyt. Hän kääntyi katsomaan eteensä ja melkein huusi säikähdyksestä. Hänen edessään oli ainakin kymmenkunta oliota! Eivätkä nämä olleet mitään pieniä ja harmaita mönkijöitä. Eräskin näytti kultaiselta peuralta, jonka otsasta törrötti neljä sarvea. Se oli kooltaan pienen hevosen luokkaa ja sen vieressä oli sitäkin korkeampi olio. Lukas oli joskus nähnyt sen näköisiä olioita eräässä itämaisessa kirjassa, jota ei ollut osannut lukea. Sen valkoinen suomukas iho oli kiiltävä ja se oli samannäköinen kuin sisiliskot kaupungin kujilla, mutta monta kertaa suurempi. Siellä täällä myös hyppi ilmassa pieniä siroja olioita. Niillä ei ollut siipiä, mutta ne pomppivat tyhjän päällä, kuin ne olisivat itse ilmaa kevyempiä. Niiden vaaleat monenkirjavat kehot olivat niin hennon näköisiä, että Lukas pelkäsi voivansa rikkoa ne vain koskettamalla. Myös maassa kieri pieniä lyhyt-turkkisia otuksia, jotka päästelivät kimeitä kurlaukselta kuulostavia äännähdyksiä.
Lukas ei voinut kuin tuijottaa.
Tämä oli jotain aivan toista, kuin kaupungissa!
Peuralta näyttävä olio tuli hitaasti edemmäs ja Lukas sävähti hieman, kun se laski sarvekkaan päänsä ja töytäisi nenällään noidan päätä. Ensiksi Lukas jähmettyi pelosta, mutta rentoutui sitten, kun häneen tulvi leikkisyyden tunne. Kultainen otus kallisti päätään ja töytäisi Lukasta uudelleen ja hyppäsi ketterästi hieman kauemmas.
Leikitään!
Kaunis isäntä, leikitään!
Lukas tunsi niiden ihailun ja halun miellyttää häntä. Hän ei kuitenkaan pystynyt nousemaan ylös herättämättä Isakia, joten hän nosti kätensä ylös ja kaikkien otuksien katse lukkiintui häneen.
Lukas osoitti veljeään ja veti sitten sormen huuliensa eteen, yrittäen viestittää olioille heidän olevan väsyneitä. Lukas ei tiennyt miten voisi pyytää olioita pysymään luonaan. Ne olivat tulleet hänen luokseen ja Lukas ei halunnut niiden lähtevän. Hän ei halunnut jäädä yksin Isakin kanssa. Otukset toisivat turvallisuuden tunteen Lukakselle ja hän toivoi, etteivät ne katoaisi heti, kun huomaisivat, että 'kaunis isäntä' ei leikkisi niiden kanssa.
Otukset eivät kuitenkaan lähteneet. Ne vain asettuivat alas ja painoivat päänsä alas. Ainoastaan hennot ilmassa hyppivät oliot jäivät hyppimään ja kirmaamaan edestakaisin tyhjän päällä. Jotkut niistä juoksivat tien toiselle puolelle ja Lukakselle tuli tunne, että ne pitäisivät silmällä tietä.
Lukas hymyili ja katseli silmät puoliksi kiinni, kuinka iso suomukas olio kietoutui koko puun ympärille ja suojasi heitä tuulelta. Sen ruumis riitti piilottamaan noitaveljekset näkösältä, kun he istuivat maassa ja Lukas veti viittansa paremmin ylleen.
Huomenna hän kertoisi Isakille hänen uusista ystävistään.
.
.
Lukas ja sen näkymättömät ystävät… Ei tälläkään pojalla ihan kaikki nallekarkit ole rivissä xD Tässä osasta saatiin tällainen valaiseva. Lukaksen ja Isakin kiroukset eivät ole ihan niin yksiselitteisiä kuin vaan ajatustenluku ja olioiden näkeminen vaan tarinan myötä he oppivat sitten käsittelemään ja hallitsemaan kirouksiaan paremmin ja sellaista :) Menee vielä ainakin kaksi lukua ennen kuin Lukas ja Isak pääsevät Mathiaksen ja Kaorun luokse. Olen kirjoittanut jo neljännen osan ja aloittanut viidettä, joten olen ihan hyvällä mallilla päättelemään, että Mathias tulee kuvioihin viidennen luvun lopussa tai kuudennen luvun alussa :) Siihen asti siis pitää odottaa. Yritän pitää päivitystahdin näin luku kerran viikossa ja yritän pitää päivityspäivän maanantaina. Ehkä voin tehdä jonkun spesiaali postauksen joulun aikoihin, niin että postaan kaksi lukua viikon sisällä tai jotain. Sanokaa mitä tykkäätte :)
Olen tässä myös harkinnut tekeväni jonkin sortin kuvitusta tähän Uhrattuun. Ainakin jonkin sortin kansikuvan ja joistain kohdista ehkä yhden sivun kuvia/sarjakuvia. Tykkään piirtää, mutta olen ollut tosi kauan kestäneessä artblockissa ja vasta toipumassa siitä :'D Joten jälki voi olla sen mukaista.
pastajumala: Sun nimi on ihana btw :'D Edward Cullen osaa lukea ajatuksia Twilight-sarjassa ja Isakilla on vähän samanlainen kyky :)
SiiseliKiiseli: Kiva, että päivä pelastui :D Toivottavasti tämä osa tuo valoa tähänkin päivään :)
TheOneWithYou: Ole hyvä vain :D Ja onhan nua söpöjä poikia :)
MoustacheMan: Sori, mutta joudut odottamaan Mathiasta ja muita vielä jonkin aikaa. Mäkin alan melkein aina kiljumaan, kun huomaan uuden kommentin :'D
anonyymi: Kiitos :D Nauroin kyllä tuolle Isak Kaunispoika kohdalle, kun tässä luvussa nuo otukset kutsuu Lukasta kauniiksi isännäksi :'D