Sainhan tämän ekan luvun viimein valmiiksi. Kone kun päätti temppuilla koko eilisen päivän...

Kiitos kommentoijille! Toivottavasti tämä luku vastaa edes jollakin tasolla odotuksia.

Ensimmäinen luku: Ihan kuin kaksoset

"Alahan laulaa, surkea lurjus!" mahtailija käskytti alistavaan sävyyn. Arthur tunsi jonkin metallisen painuvan leukaansa vasten. Ase? Aikoivatko nuo miehet ampua hänet? Englantilainen värisi pelosta. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miksi käyttäytyi näin, miksei saanut huudettua ensimmäistäkään kirosanaa tai sarkastista lausetta.

"Älä viitsi, Gilbert. Ei sinun tarvitse heti ensimmäiseksi aseella huitoa", ranskalainen kuului huokaavan jostain taustalta.

"Mutta kun tuo ei vastaa", luultavasti Gilbertiksi kutsuttu murahti. Kylmän metallisen piipun kadotessa Arthurin leualta brittimies huokasi mielessään helpotuksesta. Ääneen hän ei uskaltunut edes pihahtaa.

"Entä jos ottaisimme silmäsiteen pois? Raukka näyttää kuolevan pelosta tuohon paikkaan", espanjalaisen ääni ehdotti.

"Was?" Gilbert rääkäisi. Samassa jotain kevyttä tipahti lattialle. "Lankeatko tosiaan tuohon ansaan?"

Kuului iloton naurahdus. "Itsehän sanoit, ettet usko hänen olevan se rikollinen."

"Pyh, minä vain totesin, ettei tuo näytä rikolliselta."

"No etkä varmasti-"

"Minä en jaksa enää kuunnella teitä!" ranskalainen pisti väliin. Hän kuulosti Arthurin korviin erittäin kyllästyneeltä ja sitä varmasti olikin. "Otan tuon siteen pois." Kuului askelia ja voimakas läpsähtävä ääni mikä syntyy kun iho iskeytyy ihoa vasten. Askeleet loppuivat.

"Nein! Se jahtaa meitä lopun ikäänsä, jos näkee kasvomme!" Gilbert huudahti yrittäen pitää äänensä pelottoman kuuloisena. Arthuria se ei kuitenkaan hämännyt. Mahtailevan sävyn takaa paistoi hätäisyys ja epävarmuus. Ja nein, eikös se ole saksaa?

"Alkoiko meidän mahtavaa sakemanniamme pelottaa?" Jep, saksalainen, Arthur ajatteli ylpeänä siitä, että oli saanut vangitsijoistaan näinkin paljon tietoa irti pelkän kuuloaistinsa avulla.

"Ha! No ei tietenkään alkanut."

"Sittenhän voin ottaa siteen pois, eikö niin?"

"Minusta se ei ole kyllä järin hyvä idea", espanjalainen ilmaisi oman mielipiteensä asiaan ja mumisi perään jotain omalla kielellään.

Jos aiotte tehdä jotain niin vauhtia kanssa sitten, Arthurin teki mieli sutkauttaa. Brittiläisen suu kuitenkin pysyi tiukkana viivana koko keskustelun ajan.

"Yritän vielä kerran, sitten voit koittaa omaa parempaa taktiikkaasi", Gilbert sanoi niin ivallisesti, että yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa "minun suunnitelmani onnistuu, turha kuvitellakaan että edes pääset koittamaan omaasi".

Sen lauseen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan mitään. Arthur alkoi jo huolestua. Olikohan tämä vain pelkkää unta? Painajaista? Unta tai ei, ainakin vaalea nuorukainen toivoi sen olevan.

Aavemaiseksi käyvän hiljaisuuden rikkoi pari tömähtävää askelta, jotka kuuluivat pysähtyvän suoraan Arthurin eteen. Englantilainen nielaisi äänettömästi. Hän vaistosi jotain sangen epämiellyttävää olevan tulossa. Muuta Arthur ei kerinnytkään ajatella, kun häntä tartuttiin hiuksista ja paiskattiin kovakouraisesti rosoista kivilattiaa vasten. Arthur parkaisi yhtäkkisestä kivuntunteesta, joka varoittamatta iski hänen toiseen poskeensa sekä kumpaankin polveen.

Kipu tuntui niin aidolta, ettei tämä missään nimessä voinut olla unta. Tai jos oli, silloin tämä oli kaikkein kamalin ja realistisin painajainen minkä Arthur oli koskaan ikinä nähnyt. Käsi tarttui uudestaan miehen oljenkeltaisiin hiuksiin ja veti häntä ylemmäs lattialta.

"Turha enää pakoilla, Pinkki Yksisarvinen! Saimme sinut, hävisit pelin. Kerro missä kaikki varastamasi kallisarvoinen roina on!" saksalainen komensi, ja Arthur tunsi parin sylkipisaran lentävän kasvoilleen.

Pinkki Yksisarvinen, mitä hel-?

"Oletkohan hieman liian kovakourainen, mon ami?" kuului ranskalaisen ääni kauempaa.

"Älä puutu mahtavaan metodiini! Rikollista kuuluu käsitellä rikoksentekijälle ansaittavalla tavalla", Gilbert murisi eikä hellittänyt hetkeksikään otettaan Arthurin hiuksista. Brittimies puri huultaan ja yritti taistella kipua vastaan, vaikka päänahka tuntui repeävän kohta paikaltaan.

"Aagh, en kestä katsoa!" ranskalainen huudahti dramaattisesti.

"En enää toista kysymystäni, kuulit sen kyllä!" saksalainen öykkäri ärähti ja – Arthur ei käsittänyt kuinka se oli mahdollista – tiukensi yhä otettaan. Englantilainen ei pystynyt vastaanottamaan enää yhtään kipua, joten hänen oli murskattava ylpeä naamionsa.

"Mitä te minusta haluatte? Olen täysin syytön!" Arthur uikutti silmät kostuen. Nyt hän sai olla autuaan kiitollinen siitä, että hänelle oli laitettu silmäside.

"Valehtelija!" saksalaisääni kähähti ja iski Arthurin uudestaan lattiaa vasten, mikä sai brittiläisen huutamaan kaikkien aiempienkin iskujen edestä.

"Huhhuh. Riittää jo, Gilbert! Tuollainen aiheeton väkivallankäyttö ei kuulu virkaamme!" espanjalainen huudahti ja äänistä päätellen tönäisi toverinsa kauemmas. "Hmph, kuka meitä täällä on muka vahtimassa?"

Espanjalainen ilmeisesti jätti toisen kommentin omaan arvoonsa. "Hei sinä siinä, kerrohan nimesi."

"A-Arthur Kirkland. Olen vain harmiton fantasiakirjailija! Sitä paitsi kirjani eivät edes myy hyvin, olen täysin rahaton!" Arthur selosti hädissään. Hän ei halunnut enää satutettavaksi.

"Emme me sinua halua ryöstää. Olemme poliisista", espanjalainen sanoi. Arthur ei voinut uskoa korviaan. Poliiseja? Mistä lähtien poliisit ovat kaapanneet ja hakanneet viattomia kunnon kansalaisia? Olihan hän sentään herrasmies kaiken lisäksi! "Näytät tosiaan olevan pihalla kuin lintulauta..."

Ja sitten, vihdoinkin, silmäside avattiin ja Arthur saattoi taas nähdä. Mies räpytteli silmiään kirkkaan valon yrittäessä sokaista hänet. Ja hän kun oli kuvitellut huoneen pilkkopimeäksi! Silmien tottuessa valoon brittimies havaitsi ensimmäiseksi näkökentässään kolme jalkaparia. Arthur nielaisi ja siirsi katsettaan hitaasti ylöspäin. Vastaan häntä tuijotti kolme hämmentynyttä naamaa.

Yhdellä oli vaaleat kiharat poninhännälle sidotut hiukset ja syvän taivaansiniset silmät, toinen oli punasilmäinen albiino ja kolmannella oli smaragdinväriset silmät sekä suklaanruskeat hiukset. Näin sekalaiseen trioon ei Arthur ollut ennen törmännyt. Yhteistä näillä miehillä kuitenkin oli tyypillinen musta poliisin univormu. F. Bonnefoy, G. Beilschmidt ja A. Fernández Carriedo, hm?

Meni muutama sekunti ennen kuin Arthur tajusi kavahtaa kauemmas näistä kolmesta omituisesta lainvalvojasta. Brittimies raahasi (jalat kun eivät vieläkään suostuneet nousemaan) itsensä aivan nurkkaan asti kuin ahdistettu hiiri, tapittaen silmä kovana kolmikkoa.

"Tuo esityksesi ei ole kovin vaikuttava!» keskimmäinen, Beilschmidt avasi suunsa. Hänen silmänsä olivat epäilyksestä kavenneet. Arthur tunsi sisälmyksiensä vihlovan joka kerta kun nuo punaiset rubiinit katsahtivat häneen. "Olemme törmänneet tuollaisiin pelleihin ennenkin. Miten oletkaan onnistunut piilottelemaan poliisilta kaikki nämä vuodet?"

Tuhannennen kerran, olen syytön! Onko teillä kenties vahaa korvissa?

"Joka tapauksessa meillä on jo rikoskumppanisi, joten kappas kummaa, iloksenne saatte homehtua koko loppuelämänne sellissä! Ensiksi on tietenkin oikeudenkäynti, muttei teillä kummallakaan ole mitään mahdollisuuksia. Meillä on todisteita vaikka hukattavaksi", albiino vaahtosi silmät innosta kiiluen.

Yhtäkkiä kaikki pelko, joka brittiläisen sisällä oli vellonut, katosi kuin tuhka taivaaseen. Hetken tutkiskelun nämä kolme herraa eivät oikeastaan vaikuttaneet yhtään pelottavilta. He eivät olleet hänen kuvittelemiaan karskeja korstoja nähnytkään.

Arthurin rohkeusmittarin pamahtaessa huippuunsa hän päätti olla taas oma sarkastinen ja näsäviisas itsensä. Hän kääntyi viimeksi puhunutta poliisia kohti pirullinen virne huulillaan. "Ja mistähän rikoskumppanista arvon herra poliisi mahtaa puhua? En tiennytkään, että kirjojen kirjoittaminen luokitellaan nykyään hämäräpuuhiksi."

Albiino kiristeli hampaitaan. Hänen innokas ilmeensä vaihtui happamaksi kuin sitruunan syöneellä. Arthur nauroi hiljaa ajatuksissaan. Ei tarvinnut montaa minuuttia odottaa kun saksalaisen suupielet jo kaartuivatkin ilkeään virnistykseen. Tämä napsautti sormiaan. "Francis ja Antonio! Tuokaa se ruipelo tänne!"

Kaksi nimeltä mainittua katosivat ovesta ulos. Vasta nyt Arthur kiinnitti huomiota koko huoneeseen. Toisaalta huoneessa ei edes ollut paljoa mitään, mihin sitä huomiotaan olisi voinut kiinnittää eikä huone kovin isokaan ollut. Tiiliseinät ja kivinen lattia, minkä englantilainen oli jo aiemmin pannut merkille, ja vain kaksi pientä ikkunaa sekä huonekaluina muutama tuolinrähjä. Kattokin näytti vuotavan. Siitä siis se hermoja raastava ääni oli kuulunut. Arthur mulkaisi kattoa vihaisesti.

Ei aikaakaan kun kaksi muuta palasivat takaisin. Tällä kertaa heillä oli joku mukanaan. Ilmeisesti se tyyppi, josta Gilbert oli puhunut. Arthur yritti kurkkia albiinon takaa, muttei se oikein tuottanut tulosta. Tämä kuitenkin väistyi pian, jolloin brittimies näki taas paremmin eteensä.

Francisin ja Antonion pitelemä tyyppi näytti olevan raudoissa ja hänellä oli samanlainen side silmillään kuin Arthurilla oli ollut. Vangin silkkisten mustien hiusten ja sirorakenteisuuden puolesta kyseessä olisi voinut olla naispuolinenkin henkilö, mutta vaatteiden perusteella Arthur päätteli tämän olevan kuitenkin nuori mies. Häntä alkoi käymään hieman sääliksi tämä tuntematon tulokas. He taisivat olla samassa veneessä tällä hetkellä.

"Tässä hän sitten on! Miten suu nyt pannaan? Onko pahalla rötöstelijällä enää nenäkkäitä kommentteja varastossa?" albiinomies kyseli virnuillen.

"Itse asiassa onpa hyvinkin", Arthur myhäili. "En ole koskaan nähnytkään tätä henkilöä, jota herra poliisi kutsuu rikoskumppanikseni."

Gilbert oli juuri avaamassa suutaan kunnes huoneeseen kajahti kitaranvingutusta ja epäsointuista laulua. Arthur olisi painanut kätensä korvilleen jos vain mitenkään olisi saanut ne vapaiksi. Tämä niin kutsuttu musiikki paljastui Gilbertin omaksi soittoääneksi, kun hän vaivoin kaivoi puhelimen taskustaan ja vastasi siihen. "Hallo. Ai, hei Länsi!"

Arthur kohotti vaivihkaa kulmiaan. Kuka ihmeen Länsi? "Jaa, sinulla on kaikille asiaa. Selvä." Kuului voimakas piippaus kun kaiutin painettiin päälle. Francis ja Antonio näyttivät ensimmäistä kertaa oikeasti valppailta, kuten myös Gilbert. Huoneeseen vasta raahattu mieskin näytti kuuntelevan.

"Miten tehtävänne edistyy?" langan toisessa päässä olija kysyi sangen...miehekkäällä äänellä.

"Saatiin Pinkki Yksisarvinen kiinni. Ja hänen kätyrinsä Kukkaispoika." Oikeasti, mitä vitun nimiä nuo olivat olevinaan?

"Hyvin tehty! Missä te tarkkaan ottaen tällä hetkellä sijaitsette?"

"No täällä meidän salaisessa piilopaikassa siinä satama-"

"Salaisessa piilopaikassa...? Siis mitä HELVETTIÄ teidän päässänne oikein liikkuu?"

"Eh...ilmaa?"

"Minusta tuntuu ettei edes sitäkään! Salainen piilopaikka on hätätapauksiin tarkoitettu, siksi se on SALAINEN! Äkkiä pois sieltä ja pitäkääkin huoli, etteivät pidätetyt näe valonpisaraakaan!" Tuut, tuut, tuut...

Hiljaisuus vallitsi koko huoneen. Poliisikolmikolla oli totaalisesti näkemisen arvoiset ilmeet. Arthurin oli vaikeaa pidättää nauruaan.

"Mein gott, mikä riesa", albiino huoahti lopulta ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa. "Sitokaa joku tuolle se side takaisin."

Voi ei taas, Arthur ei halunnut sitä haisevaa rättiä naamalleen. Kuinka vakavan asteen huijauksella nuo kolme edes pääsivät koko poliisikoulusta läpi? Tai miten heidät edes ylipäätään päästettiin sinne? Britti ei voinut muuta kuin ihmetellä.

"Tuota noin, mon ami, asia ei taidakaan olla niin yksinkertainen", ranskalainen vaaleaverikkö sanoi.

"Mitä tarkoitat?" Gilbert kysyi toista kulmaansa kohottaen. Francis nosti vasempaa kättään, jossa hän piteli sidettä. "Tämä on tuota...hieman solmussa."

"Haa!" espanjalainen huudahti ja näytti saaneen oikean älynväläyksen. Vain kirkkaankeltainen hehkulamppu tämän pään yläpuolelta puuttui. Arthur aavisteli tästä pahaa. Mikään kolmikon ideoista ei ollut tähän mennessä järin laadukkaaseen lokeroon luokiteltua ainesta.

"Palaan pian!" ruskeahiuksinen poliisi huikkasi ja katosi taas samasta ovesta. Hän palasi ainakin yhtä nopeasti kuin edelliselläkin kerralla mukanaan Subwayn paperipussi.

"Mitä sinä tuolla ajattelit tehdä?" Francis kysyi ihmeissään. Tummempi mies hymyili salaperäisesti ja käveli Arthurin luo auttaen tämän jaloilleen.

"Voi kiitos", britti murahti sarkastiseen sävyyn.

"Ole hyvä vain!" hihkaisi toinen ja työnsi pussin Arthurin päähän.

"Hei, mitä tämä nyt on olevinaan!" englantilainen huudahti suivaantuneena. Oli tuollakin otsaa, tunkea nyt likainen pikaruokapussi toisen päähän! Sitä paitsi Arthur vihasi kaikenlaista pikaruokaa. Etenkin McDonald'sin. Eräällä tietyllä Amerikan idiootilla saattoi hyvinkin olla osansa asiaan.

"Mentiin!" espanjalainen huusi, ja samassa Arthur tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen. Britiltä meni aikansa tajuta, että hänet oli juuri nostettu ilmaan kuin joku pikkuvaimo.

"Päästäkää minut alas, osaan kävellä itsekin!" Arthur sähisi ja alkoi rimpuilla poliisin otteesta.

"¡No puedo!" espanjalainen virkkoi kiristäen tahtiaan juoksuun. Ilma vaihtui yhtäkkiä paljon raikkaammaksi ja myös muutaman asteen kylmemmäksi. Hänet oli kannettu ulos. Arthur tunsi olonsa nöyryytetyksi. Entä jos joku näkisi hänet? Ei sillä, että kukaan tunnistaisi pussipäistä henkilöä kirjailija Arthur Kirklandiksi, mutta noloa se kuitenkin oli.

"Mitä me tehdään? Autossa on vain viisi paikkaa ja tuo roina vie ainakin yhden henkilön verran tilaa!" Gilbert kuului pohtivan.

"Ratkaisu on erittäin yksinkertainen. Gilbert mitä luultavimmin ajaa, Antonio menee pelkääjänpaikalle, japanilainen saa takaa oman paikan ja minä otan hänet syliini", Francis selosti innokkaasti. Neljä viimeistä sanaa tulivat ranskalaisen suusta sen verran perverssillä äänensävyllä, että Arthurin niskakarvat nousivat järkytyksen ja vihansekaisesta tunteesta pystyyn. No fucking way!

"Eihän se käy. Meidän kuuluisi olla esimerkkinä kansalaisille", Antonio protestoi.

"Hätä ei lue lakia! Kaikki kyytiin ja menoksi ennen kuin Länneltä katkeaa enemmänkin verisuonia päästä!"

Noin viiden minuutin ajomatkan jälkeen Arthur oli tukehtua. Hän ei ollut varma johtuiko se hapen vähäisyydestä vai siitä, että joku ventovieras ranskalainen etanansyöjä piti häntä sylissään kuin viisivuotiasta.

"En. Saa. Henkeä!" brittimies vaikeroi. Happi taisi ehkä kuitenkin olla se päätekijä.

"Älä huoli, herra Kirkland. Minä voin antaa suusta suuhun tekohengitystä kun olemme päämajalla." Nimi lausuttiin niin imelällä ranskalaiskorostuksella, että Arthurin pinna katkesi lopullisesti.

Brittiläinen ei voinut edelleenkään käyttää käsiään, joten hän alkoi ravistella päätään vimmatusti Francisin yrittäessä saada hänet aisoihin. Vihdoin pussi tippui hänen päästään ja jotenkin ihmeen kaupalla onnistui repeämäänkin siinä rytäkässä.

"Oh non! Se siitä sitten", ranskalaismies huokasi. Antonio katsahti olkansa yli takapenkille. "Ihan se ja sama. Pääasia että pääsimme poissieltä."

Arthur mulkaisi vihaisesti ranskalaista, joka vain virnuili omahyväisesti. Hän yritti unohtaa istuvansa tuon pervon sylissä. Britti tuhahti vielä itsekseen ja kiinnitti sitten huomionsa ohikiitäviin maisemiin. He olivat sentään vielä Lontoossa. Vaikka alue näytti kovin tutulta, ei Arthur osannut kertoa missä päin he ajoivat. Tai kaahasivat. Tai Gilbert kaahasi, vaikka oli poliisi. Radiostakin tuli aivan kamalaa musiikkia, jotenkin ironisella tavalla juuri tähän tilanteeseen osuvaa.

Arthur havahtui ajatuksistaan kun hänen vieressään aivastettiin. Hän kääntyi varovasti katsomaan ja näki toisen vangitun pyyhkivän kasvojaan olkapäähänsä. Arthur ei ollut kuullut tämän puhuvan kertaakaan. No, britti oli varmasti paasannut hänenkin edestään.

Kappale radiossa vaihtui hitaampaan, ja Arthur tunsi silmäluomiensa painuvan hitaasti kiinni...

Arthur hätkähti hereille. Oliko se kaikki äskeinen sittenkin vain...unta? Sängyssä hän ainakin näytti makaavan, tosin aika kovassa sellaisessa. Brittimies nousi istumaan ja voihkaisi pettymyksestä. Hänet oli oikeasti heitetty selliin! Hän oli oikeasti nukahtanut sen ällöttävän ranskalaisen syliin!

Englantilaisen sisuskaluja kylmäsi. Hän tosiaan oli putkassa, sekoitettuna johonkin hemmetin rikolliseen, mistä hän ei tiennyt yhtään mitään. Voisiko huonommin vielä mennä? Arthur jopa mieluummin muuttaisi Alfredin kämppään kuin viruisi täällä.

Hetkinen, kuka hänen vaatteensa oli vaihtanut? Arthurin mieleen hiipi ajatus ranskalaisesta poliisista riisumassa ja pukemassa häntä. Yh, pelkkä ajattelukin puistatti Arthuria. Ja nämä vankilarytkyt olivat rumatkin kaiken lisäksi!

"Sinä olet siis Arthur Kirkland?"

Britti säikähti ja sinkaisi katseensa äänen suuntaan. Sellin nurkassa istui japanilainen mies, Arthuria hieman nuoremman näköinen. Eikä hänkään ollut kun vasta kaksikymmentäkolme.

Arthur päätti vastata. "Olen. Mistä tiesit? Oletko lukenut kirjojani?"

Japanilainen pudisti päätään. No eipä tietenkään, olisihan se pitänyt arvata. Arthurin pääkopassa välähti. Tuohan oli se hänen niin kutsuttu rikoskumppaninsa. "Entä sinun nimesi?"

"Honda Kiku. Minun puolestani voit kutsua ihan vain Kikuksi, en oikeastaan välitä enää", toinen sanoi haikeana. Arthur päätti olla utelematta sen enempää ja vaihtoi puheenaihetta. "En haluaisi olla epäkohtelias, muttet oikein näytä rikolliselta..."

"En olekaan", japanilainen lausahti yhtäkkiä kovin vakavasti. "En ole eläessäni tehnyt mitään lainvastaista, paitsi kävellyt kerran punaisia päin."

Arthur nyökkäsi ymmärtäväisenä. Vastaus ei yllättänyt häntä yhtään. "Miten voi olla mahdollista, että poliisi sekoittaa kaksi viatonta joiksikin aivan toisiksi?" britti päivitteli. Kikun kasvoilla kävi tietävä ilme. Varoen hän nosti kätensä ja osoitti sillä ovelle päin.

Arthur nousi ylös sängystä ja käveli sellin oven eteen. Kädet kiertyivät vaistomaisesti kaltereiden ympärille englantilaisen etsiskellessä katseellaan jotain mitä Kiku sitten ikinä olikaan tarkoittanut. Pian hänen ruohonvihreät silmänsä osuivat käytävän lattialla lojuvaan valkoiseen paperiin, johon oli läiskätty erittäin pientä tekstiä ja huonolaatuiset mustavalkoiset kasvokuvat kahdesta henkilöstä.

Arthur räpytteli silmiään epäuskoisena. Nämä kaksi kuvien miestä muistuttivat kuin muistuttivatkin häntä ja Kikua! Toisella oli tismalleen samanlaiset kulmakarvat kuin hänellä, mutta kasvot olivat hiukan kapeammat ja hiusten väri huomattavasti tummempi. Kikun kaksoisolento taas muistutti tätä täydellisesti jos luihua, japanilaiselle sopimatonta ilmettä ei otettu mukaan laskuihin. Tekstistä hän ei saanut selvää, muttei tarvinnut olla kovinkaan älykäs arvatakseen mitä siinä luki.

"This can't be true!" Arthur huudahti ja lyyhistyi epätoivoisena polvilleen, käsien pitäen yhä tiukasti kiinni oven kaltereista. "Ei me päästä täältä koskaan pois kun naamamme on identtisiä joidenkin helvetin superrikollisten kanssa!"

Kikun huulet kaartuivat salaperäiseen hymyyn. "Itse asiassa, Arthur, päinvastoin."

Käännökset:

Was? = Mitä?

Nein = Ei

Hallo = Haloo

Mein gott = Voi hyvä jumala

Mon ami = Ystäväni

¡No puedo!= En voi

Oh non! = Voi ei!

Englanti tässä on sen verran simppeliä, että kaikki (toivon mukaan) ymmärtävät.