Kuukausi viime päivityksestä...Huhhuh, olenpa taas ollut laiska.
Review -vastaukset:
Colorful Black: Kiitos paljon! Kehuit minut aivan punaiseksi :D
SorelleItaliane: Kiitos (: Hallo on toki tervehdys, mutta omien sanakirjojeni mukaan se tarkoittaa myös haloo.
fanni-XD: Kommentit kannustavat aina! Gilin käyttäytymiselle on kyllä hyvä syy, mutten ajatellut paljastaa sitä ihan vielä x) Kiitos kun kommentoit.
Luvun nimi tulee Adam Lambertin biisin Master Plan lyriikoista...älkää kysykö miksi. Tässä siis viimein toinen luku, olkaa hyvät!
Toinen luku: Welcome to the Master Plan
Joskus saattoi joutua tilanteisiin, joissa täytyi olla erityisen tarkka, salamannopea tai ovela kuin kettu. Joskus jopa kaikkia näitä yhtä aikaa. Arthur vihasi mainittuja tilanteita, varsinkin kun hänen piti selviytyä sellaisesta kuluvan vartin sisällä. Jos britti mokaisi, kärsisi seurauksista hänen lisäkseen myös Kiku, jonka ansiosta tämä tilanne oli saanut alkunsa.
Arthuria tuupattiin eteenpäin kellarikerroksen käytävällä kohti kuulusteluhuonetta. Hän älähti yllättyneenä herättyään viimein kuumeisesta mietintätuokiostaan, ja oli vähällä ettei hän muksahtanut turvalleen lattialle menettäessään tasapainonsa hetkeksi. Hänen takanaan virnistelevä ranskalaispoliisi näytti nauttivan tilanteesta oikein kunnolla. Tämä oli varmasti erittäin mielissään saadessaan retuuttaa vastahakoista Arthuria pitkin käytäviä ja tarpeen tullen myös kantaa sylissään.
Kyllä, poliisi todellakin oli ehtinyt kantamaan häntä aiemmin, kun hän ei ollut suostunut lähtemään sellistä mihinkään. Francisin poski punoitti vieläkin englantilaisen raivokkaan iskun jäljiltä. Arthuria ei niin vain kanniskeltu ympäriinsä ja loukattu hänen miehekkyyttään - ainakaan ilman seurauksia. (Sille paskiaiselle Antoniolle pitäisi vielä kostaa!)
Hänen onnekseen Francis ei näyttänyt olevan lainkaan suuttunut siitä, isku nimittäin oli aika luja ja varmasti kivulias. Toisaalta Arthur toivoi, että poliisi olisi edes hieman suuttunut, ainakin mieluummin kuin hymyilisi nyt tuota imelää flirttihymyään.
Paksulla ja luultavasti äänieristetyllä ovella varustettu kuulusteluhuone häämötti vain noin kymmenen metrin päässä. Sinne oli Arthurin mielestä aivan turha raahautua. Ei englantilaismies kuitenkaan kertoisi mitään kenellekään, joten turha luulo. Eikä kerrottavaa edes ollut, ei hän edelleenkään syyllistynyt minkäänlaiseen rikokseen!
Arthur pohti miten saisi tiirikoitua käsirautansa auki Francisin huomaamatta. Hänellä oli kyllä käärityn hihan sisään piilotettu hakaneula ja Kikun opetukset apunaan, muttei brittimiehellä ollut aavistustakaan miten se käytännössä onnistuisi. Ensimmäiseksi hänen kuitenkin täytyi saada poliisin huomio muualle.
Enää muutama askel niin Kikun ja hänen, enimmäkseen kyllä Kikun keksimä suunnitelma käynnistyisi. Hän kertasi hiljaa mielessään vielä kaiken japanilaisen sanoman siltä varalta, ettei unohtaisi mitään olennaista.
"Itse asiassa, Arthur, päinvastoin."
"Kuinka niin?" brittiläinen kysyi kummissaan. Tiukkaan nyrkkiin puristetut kädet avautuivat ja liukuivat pitkin kaltereita aina vaalean miehen syliin asti. Hän alkoi nyplätä oranssin vankilapaitansa helmaa kun ei pystynyt istumaan paikoillaan tekemättä mitään.
"Olen ollut aiemminkin tässä sellissä", Kiku aloitti. Arthurin ruohonvihreät silmät tuijottivat japanilaismiestä uteliaina. Hän vaistosi kertomuksen olevan pitkähkön puoleinen, joten otti hyvän kuunteluasennon.
"Kaikki alkoi siitä kun olin saanut tarpeekseni tästä pahemman sortin sähläyksestä. Minua oli pidetty lukkojen takana jo viikonpäivät ilman mitään oikeasti järkeenkäyvää syytä. Minä muka vain näytin joltakulta eikä kukaan viitsinyt sen koommin selvittää asiaa vastalauseistani huolimatta, ne poliisit vain luottivat siihen mitä näkivät", Kiku piti pienen tauon. Hän käpertyi nurkassaan sikiöasentoon ja onnistui näyttämään hennon viattoman olemuksensa ansiosta kadulle hylätyltä pikkupojalta. Arthur sävähti yrittäen karkottaa tarpeettomat ajatukset mielestään ja keskittyä tarinaan.
"Onnistuin toissa päivänä pakenemaan, mutta jäin heti parin tunnin kuluessa kiinni. Ne kolme työhönsä sopimatonta poliisia äkkäsivät minut yhden pubeistaan kuuluisan kadun varrelta. Paniikissa juoksin ainoan vähään aikaan näkemäni taksin sisään ja käskin kuskin ajaa lujaa eteenpäin. Taksissa oli jo joku toinen, mutten nähnyt edestä kovin hyvin pimeälle takapenkille. Tyyppi kuitenkin mongersi sekavia umpihumalassa, mikä raastoi jo tarpeeksi kireitä hermojani. Ajattelin, että voin kyllä mennä samaan paikkaan kuin se toinen kunhan pääsisin nopeasti pois poliisien luota. No, taksi ei lähtenytkään liikkeelle ja olin jo miltei hulluuden partaalla. Koppalakit olisivat muutaman sekunnin kuluttua tarpeeksi lähellä estääkseen taksia lähtemästä. Sitten tajusin mistä kiikasti. Joku ihme tyyppi lentäjätakkeineen kirjaimellisesti roikkui takapenkin ovessa eikä meinannut millään päättää tulisiko sisälle vai jäisikö ulos."
Arthur kuunteli suu puoliksi auki, kasvot tulipunaisina. Häntä nolotti aivan suunnattomasti se fakta, että Kiku oli ollut hänen kanssaan siinä samassa taksissa, missä hän oli selostanut humalaisia horinoitaan ja kaiken kukkuraksi vielä sammunutkin sinne. Ja sitten myös ärsytti se, ettei Alfredin aivot olleet sittenkään niin kehittyneet kuin hän oli luullut. Toisaalta amerikkalainen ei voinut mitenkään tietää, että poliisit olivat hänen ja Kikun perässä. Tai oikeastaan heidän kaksoisolentojensa. Mutta onneksi japanilainen ei ollut kuitenkaan nähnyt häntä silloin kasvoilta. Se vasta noloa olisi ollutkin, jos tämä olisi jälkikäteen tunnistanut hänet siksi samaksi känniääliöksi.
"Olisi minun puolestani voinut jäädä suosiolla ulos, ei millään pahalla..." japanilainen keskeytti tarinansa hetkeksi. Hänen poskensa punoittivat hieman utuisenruskeiden silmien katseen laskiessa lattiaan. Arthur huokasi äänettömästi. Kiku vaikutti hyvin kiltiltä ihmiseltä, joka ei halunnut puhua kenestäkään solvaavaan sävyyn. No ainakaan britti ei ollut naamaltaan ainoa tomaatin sukulaisen näköinen. Selvittyään omasta kohtauksestaan Arthur yritti hymyillä miehelle rohkaisevasti, ja se taisi hänen yllätyksekseen auttaa. Pienen huokauksen saattelemana Kiku päätti taas jatkaa.
"Lopulta hän ei tullutkaan sisälle, mutta sitten oli jo aivan liian myöhäistä. Niistä kolmesta poliisista se albiino raahasi minut ulos ja löi tajuttomaksi. Seuraavaksi kuvioihin ilmestyitkin sinä ja vasta kun minut oli heitetty takaisin tänne silmäside otettiin pois."
Arthurin mieleen heräsi yksi kysymys. "Mistä tiesit, että minä olin silloin siellä niin sanotussa salaisessa piilopaikassa, jos et kerran nähnyt silloin mitään?"
"Silmäside minulla oli, ei korvatulppia. Ne poliisit lörpöttelivät ohi suunsa aika kiitettävästi. Ja äänesikin lopulta paljasti", Kiku virkkoi.
"Ai niin..." englantilainen mumisi hiukan typertyneenä. Kaikki oli niin sekavaa ja tapahtunut muutenkin todella lyhyessä ajassa.
Hetkinen! Jos heidät oli kerran otettu kiinni edellisenä yönä, oli tänään siis jo heidän toinen päivänsä vangittuina, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että tänään oli maanantai ja Arthurin pitäisi, piru vieköön, toimittaa uusi fantasianovellinsa kustantajalle! Kuinka hän ehtisi tehdä sen? Vastaus oli hyvin yksinkertainen. Ei mitenkään. Selvittely ja putkasta poispääseminen veisi aikaa, häntä kun epäiltiin mestarivarkaaksi ja vielä todella, todella pahamaineiseksi sellaiseksi. Nukkumiseenkin hän oli hukannut aikaa tuhottoman kauan.
"Minun pitää näyttää sinulle jotain", japanilainen sanoi yhtäkkiä ja nousi ylös nurkastaan. Hän käveli sänkynsä luo ja ryömi puoliksi sen alle. Arthur seurasi vierestä hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä ideaa oli ehdoin tahdoin mennä nuohoamaan sellin likaisia lattioita. Ellei Kikulla sitten sattunut olemaan pölypalleroita näytettävänään. Tuskinpa vain.
Kovan kolinan saattelemana japanilainen selviytyi pois sängyn alta, suurta puista arkkua perässään raahaten. Arthurin kulmat nousivat kysyvästi ylös. Hän meni aivan sanattomaksi. Mistä ihmeestä japanilainen oli taikonut koko hemmetin arkun?
"Salaluukku", Kiku vastasi britin äänettömään kysymykseen ja hymyili salaperäisesti. Hymyn hädin tuskin tunnisti hymyksi, muttei Arthur voinut kuvitella japanilaista hymyilemässä valkoiset hampaat säihkyen kuin filmitähdellä. Tai...Alfredilla.
Kiku tiirikoi arkun lukon auki hakaneulalla ja antoi neulan Arthurille. "Pidä tämä tallessa, tarvitset sitä huomenna rautojesi avaamiseen."
"Mut-" vaalea aloitti, mutta Kiku keskeytti hänet tyynen rauhallisella äänellään.
"Minulla on suunnitelma. Kerron sen ensin kokonaisuudessaan, ja sitten voit kysyä jos jokin jää askarruttamaan. Sopiiko?" Arthur nyökkäsi kun ei voinut muutakaan. Kiku kuulosti niin varmalta tästä suunnitelmastaan.
Japanilainen keskitti huomionsa takaisin arkkuun. Hän purki sen sisältä lattialle kauhean määrän kellastuneita papereita, joissa oli hyvin vanhantyylistä kirjoitusta ja piirroksia, jotka muistuttivat jonkinnäköisiä karttoja. Viimeisenä lattialle tömähti ruskeakantinen paksu kirja, joka näytti kovin kärsineeltä. Kannet oli kultaisin kiehkuroin koristeltu, koko kirja suorastaan hehkui magiaa. Arthur nappasi kirjan innokkaasti käsiinsä ja alkoi selata sitä.
Kirjat olivat hänen intohimonsa. Jos hän jossain sellaisia näki, hänen oli pakko käydä plaraamassa niitä. Jotkut pitivät Arthuria tylsänä, kun hän aina vain luki ja luki, muttei miestä voinut vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet hänen harrastuksistaan.
Kirjan ensimmäisen sivun ylänurkassa luki hänen omaa käsialaansa muistuttavilla kirjaimilla 'Arthur Kirkland'. Englantilaismiehen sydän jätti yhden lyönnin välistä. Miten tämä oli edes mahdollista? Miten hänen nimensä voi olla siinä? Hän läimäytti kirjan kiinni ja tuijotti sitä ilmeettömänä, täydelliseen hämmentyneisyyden transsiin vaipuneena. "Kiku?"
"Hm?" japanilainen äännähti ilmoittaakseen kuuntelevansa.
"Kuinka vanha tämä kirja oikein on? Ja mistä sinä tämä olet oikein saanut?" Arthur kysyi värittömällä äänellä. Se kuulosti hieman pelottavalta jos oli tottunut normaalin sarkastisen Arthurin normaaliin sarkastiseen ääneen.
"Ensimmäiseen kysymykseen; En oikeastaan tiedä, mutta vaikuttaa, niin hullua kuin se onkin, vähintään sata vuotta vanhalta. Kuten nuo kaikki muutkin tavarat. Ja toiseen; Kun olin ensimmäisiä päivinäni täällä...minä taisin pudottaa vahingossa sormukseni lattialle, ja se kieri sängyn alle. Kumarruin nostaakseni sen ja huomasin yhden lattiakiven hieman kohollaan muihin verrattuna. Sen lattiakiven alla oli salaluukku, ja luukussa arkku-"
"Juu, juu. Tiedän tuon lopun. Mutta siis mistä se on tänne alun perin päätynyt? Ja miksi?" Arthur keskeytti.
"Kun tietäisinkin", Kiku huokasi pahoittelevaan sävyyn ja painoi päätään sen verran alemmas, että miehen eebeninmustat otsahiukset estivät Arthuria ottamasta katsekontaktia häneen. "Ehkä jonkun edellisen vangin omistama?" japanilainen arvuutteli.
"Luultavasti. Kuka idiootti muuten tavaroitaan selliin kätkisi!" Arthur tuhahti.
"Mmm-m. Mutta nyt kuitenkin takaisin siihen suunnitelmaan, mikä minun piti aiemmin selittää", Kiku sanoi ja nappasi aiheuttamastaan paperiläjästä päällimmäisen paperin. Hän avasi siistit taitokset auki ja levitti paperin Arthurin eteen lattialle.
Arthurin kulmat kohosivat yllätyksestä. Koko poliisiaseman kartta! Pihoineen päivineen. Arkun sisältö oli ehdottomasti kuulunut jollekin, joka suunnitteli pakenevansa ennen kuin hänet siirrettäisiin oikeaan vankilaan. Olikohan tämä onnistunut siinä? Tiedon jakaneet olivat jo luultavasti vieneet tietonsa hautaan, jos Kikun arvaus papereiden iästä osui oikeaan.
"Tässä siis on tämän poliisiaseman kartta", Kiku aloitti selostuksensa ja piirsi etusormellaan karttaan miltei sen kokoa vastaavaa ympyrää.
"Jotkut näistä huoneista ovat varmasti laajentuneet aikojen saatossa, esimerkiksi aula ei voi olla mitenkään näin pieni. Kaiken muun pitäisi kuitenkin olla suurin piirtein oikein. Eli siis, meidät viedään huomenna kuulusteltaviksi kellarikerrokseen, tänne -" hän osoitti kapealla sormellaan kellarikerroksen paikkaa kartassa.
"- ja jos hyvin käy saat avustuksellani sinua vahtivan poliisin hetkeksi jättämään sinut yksin. Kuitenkin vain hetkeksi, joten sinun täytyy toimia nopeasti. Tiirikoit käsirautasi auki antamallani hakaneulalla." Arthurin kasvoilla käväisi 'ei tule onnistumaan' -ilme.
"Älä huoli jos et osaa tiirikoida, minä opetan sinua myöhemmin", Kiku sanoi saaden britin ilmeen hieman rauhoittuneemmaksi. "Kuulusteluhuoneen ovessa pitäisi olla sellainen lukko, jonka saat sisäpuolelta auki. Käytävälle päästyäsi juokset aivan sen päähän", japanilainen liu'utti sormeaan kartan käytävää pitkin.
"Sitten käännyt vasemmalle ja pääset takaovesta ulos. Takapihalla ei pitäisi olla mitään omituista, sen kun vain juokset vapautesi edestä. Kunhan vain tarkistat, ettet juokse suoraan valvontakameroiden edestä tai jos pihalla sattuu olemaan poliiseja...röökitauolla, niin kierräkin heidät kaukaa."
"Mitä kautta sinä sitten ajattelit karata ulos?" Arthur kysyi epäluuloisena. Japanilainen ei ollut maininnut siitä sanaakaan.
"Minulla on omat keinoni", Kiku vastasi taas se salaperäinen ilme kasvoillaan. "Tavataan vaikka talollani kuudelta illalla. Kerron sinulle kyllä osoitteen, mutta sen ylös kirjoittaminen olisi riskialtista, joten sinun täytyy painaa se tarkasti mieleesi. Asia ymmärretty?"
"Kyllä on", Arthur sanoi nyökäten vielä varmistukseksi. Kiku tosiaan oli miettinyt suunnitelmaa kauan, eikä Arthur yhtäkään syytä sille miksi se ei onnistuisi. Britti painoi suunnitelman tarkasti muistiinsa, jottei hän onnistuisi ainakaan omalla tyhmyydellään pilaamaan mitään.
Kun suunnitelma oli takuuvarmasti muistissa, alkoi Arthurin mieltä kaivaa se outo kirja. Hän ei voinut muuta kuin avata sylissään lojuneen kirjan uudelleen.
"Hei, Kiku. Minusta sinun pitäisi vilkaista tätä."
Japanilainen kääntyi hänen puoleensa kysyvästi. Arthur tyrkkäsi ensimmäiseltä aukeamalta avonaisen kirjan tämän kasvojen eteen. Kiku luki lyhyen tekstin kulmiaan samalla kurtistaen. Arthur veti kirjan takaisin syliinsä.
"Eikö olekin aika helvetin pelottavaa?" hän kysyi ja käänsi seuraavalle sivulle. Hän alkoi lukea tekstiä ääneen. "Minä, Arthur Kirkland, entinen Englannin hallitsija, velhoista mahtavin ja seitsemän meren valtias, olen päättänyt kirjata kaikki tiedossani olevat loitsut yksitellen tähän kirjaan. Tämä olkoon perinnöksi seuraajilleni ja heidän tuleville seuraajilleen."
Kiku katsoi Arthuria silmät suurina. "Mitä ihmettä? Minä en edes saanut tuota kirjaa auki, vaikka kuinka yritin. Eikä voi mitenkään olla sattumaa, että kaikista ihmisistä juuri sinä saat käsiisi kirjan, jonka kirjoittajalla on täsmälleen sama nimi kuin sinulla ja osaat vielä avatakin sen!"
"Kuinka niin? Minä vain avasin sen", englantilaismies sanoi hämmentyneenä.
Kiku pudisti päätään. "Maagisilla kirjoilla on aina jokin tietty loitsulukitus. Usein miten vain kirjan omistajan sukulaiset voivat avata kirjan ilman, että ajattelee mitään loitsua. Se vain tulee luonnostaan", japanilainen selitti.
"Tarkoittaako se siis, että olen sukua tuon kirjan omistajalle?" Arthur kysyi epäuskoisena.
"Ei välttämättä. Lukituksia on niin monia erilaisia, ettei sitä koskaan tiedä. Mutta koska kirjoittajan nimi on Kirkland, olisi olennaista, jos olisit tämän sukulainen."
"Hetkinen, laskepa yksi plus yksi." Kiku ei näyttänyt tajunneen.
"On siis olemassa henkilö, joka on tismalleen minun näköiseni. Tämä henkilö sattuu olemaan myös rikollinen. Käsitätkö nyt?" Arhur yritti valottaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista hajua olisiko se edes välttämättä uskottavan kuuloista, mutta ainakin ihan mahdollista.
"Ahaa. Yrität siis kertoa, että se rikollinen, jota poliisit luulevat sinuksi on kirjan kirjoittaja ja kenties myös sukua sinulle?" Kiku varmisti ymmärsikö oikein. Arthur nyökkäsi.
"Ei mahdotonta. Itse asiassa aika hyvä. Kenties hän onkin! Olet nero!" mustahiuksinen innostui.
"Entä sinun kaksoisolentosi sitten? Onkohan hän sinulle sukua?" Arthur tuumaili. Japanilainen kohautti olkiaan. "Ei mitään tietoa...Erehdyin varmaankin kirjan ikäarviosta. Siis jos satut olemaan oikeassa."
"Niin. Taidan syventyä tähän kirjaan hieman tarkemmin..."
Sinne Arthurin yöunet olivatkin sitten jääneet, loitsukirjan uumeniin. Eikä hänellä ollut edes tietoa loitsujen toimivuudesta. Arthur aikoi kyllä ottaa siitä selvän, kunhan pääsisi pois täältä. Oli kyllä sääli jättää kirja tänne homehtumaan. Jos hän vain jotenkin vielä saisi sen... Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen; Arthur oli käyttänyt mielikuvitustaan hyväksi ja tunkenut mahdollisimman paljon irtopapereita bokseriensa sisään. Kätevää, tuskin poliisit hänen alusvaatteidensa sisään kurkkisivat. Paitsi ehkä Francis.
Arthuria tönäistiin taas eteenpäin. Tällä kertaa hän kompastui kynnykseen ja kaatui vatsalleen kuulusteluhuoneen puolelle.
"Uuh..." britti puhisi ilmat pihalla. Hänen vatsaansa kivisti, suorastaan poltteli.
"Désolé, mon amor! Minä autan sinut ylös", Francis pahoitteli ja tarjosi kättään. Arthur katsoi poliisia kuin jotain kylähullua.
"Idioottiko olet?" hän murisi hampaat irvessä. Francis näytti tajuavan vasta nyt, ettei Arthur mitenkään voinut tarttua hänen käteensä britin käsien ollessa raudoissa.
"No ei se mitään", ranskalainen tokaisi ja tarttui Arthuria vyötäröstä.
"Mitä sinä -!" nuorempi mies ei ehtinyt lopettaa vastalausettaan kun hänet jo nostettiin kepeästi jaloilleen. Samassa Francisin kännykkä pirahti soimaan, ja tämän oli tietenkin vastattava siihen. Puhelun jälkeen mies ei näyttänyt tippaakaan tyytyväiseltä. Jotenkin Arthur aavisti sen tarkoittavan pelkkää hyvää hänen kannaltaan.
"Minun täytyy mennä tekemään yksi juttu, cher." Mitenhän Kiku oli tämän järjestänyt? No jaa, nyt ei ollut pikkuseikkojen pohtimisen aika. "Voit vaikka istua tuohon tuoliin sillä aikaa, palaan pian", ranskalainen huikkasi ja lähti ovesta ulos lukiten sen perässään. Jos Arthurilla olisi ollut kädet vapaina hän olisi näyttänyt keskisormea tämän perään.
Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi, suunnitelma oli lähtenyt käyntiin. Arthur tiirikoi käsiraudat auki hakaneulalla täsmälleen niin kuin Kiku oli opettanut. Hän paiskasi ne lattialle ja juoksi ovelle. Kolauksen puolesta huoneen äänieristykset oli aika hyödyllinen juttu.
Arthur painoi tärisevän kätensä kahvalle, raotti ovea hieman ja kurkisti varoen käytävälle. Käytävä oli täysin autio, joten hän saattoi luikkia takaoven kautta ulos kenenkään huomaamatta.
Takapihalla ei tosiaan ollut ketään tai mitään paria millilleen rajojen sisään parkkeerattua autoa lukuun ottamatta, aivan kuten Kiku oli aavistanutkin. Arthur pyyhkäisi kylmiä hikipisaroita otsaltaan ja huokasi helpotuksesta. Hän oli selvinnyt jo ulos asti! Kaikki oli käynyt helposti. Ehkä hieman liiankin helposti.
Juuri kun Arthur pääsi toteamasta alkoikin nurkan takaa kuulua askeleita ja äänekästä puhetta. Britti kirosi mielessään ja piiloutui roskiskatoksen taakse.
"Ve~! Mahtoikohan tämä olla kovin hyvä ajatus?" tyhjäpäisen iloinen ääni kysyi.
"Pää kiinni! Ei kukaan huomaa, jos me kaksi otamme hieman taukoa. Se peruna-aivo on muutenkin kauhea orjapiiskuri!" vähemmän iloisempi ääni vastasi toisen kysymykseen.
"Ludwig vielä suuttuu..."
"Siinähän suuttuu, minulle on aivan se ja sama!"
Arthur salakuunteli keskustelua mitä typertynein ilme kasvoillaan. Hän oli aivan pihalla, kirjaimellisesti. Englantilainen kurkkasi vaivihkaa katoksen takaa ja näki takaoven portailla istuvat kaksi miestä. He olivat aivan toistensa näköisiä, kummallakin oli samanpiirteiset kasvot, punaruskeat hiukset ja yksi muiden joukosta karannut hassu hiuskiehkura. Arthur oletti heidän olevan veljeksiä. Kumpikin mussutti hyvää vauhtia eväsleipäänsä. Englantilaisen vatsa murahti äänekkäästi. Nyt vasta hän tajusi, ettei ollut saanut syötävää kun...Itse asiassa hän ei edes muistanut koska oli viimeksi syönyt.
"Hei, sinä, joka piilottelet siellä roskisten takana! Haluatko liittyä seuraamme?" iloisempi mies kysyi hihkaisten. Arthur hätkähti. Miten he muka olivat onnistuneet näkemään hänet? Häntä parempaa vakoilijaa ei ollutkaan!
"Feliciano, senkin idiootti!" kysyjän veli sihahti. "Kutsut noin vain tuntemattomia roskisdyykkareita seuraamme!"
"Anteeksi, anteeksi..!"
Arthur päätti käyttää tilannetta hyväkseen kun kahden riitelevän poliisin huomio ei ollut keskittyneenä häneen. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen asemaan ja pinkaisi juoksuun katsomatta enää taakseen. Kiku, minä pyydän, selviydy sieltä!
Käännökset:
Désolé, mon amor! = Anteeksi, rakkaani!
Cher = Rakas, kultaseni tms.