Jaksoin vihdoin jatkaa. Ei mikään huippusaavutus, mutta tämä nyt on tällainen välipätkä. Seuraavalla kerralla sitten taas enemmän Arthurin ja Kikun kuulumisia.

Review -vastaukset:

Colorful Black: Kiitoksia. Lisää mystisiä juttuja luvassa ensi luvussa (:

Antakaa anteeksi mahdolliset virheet, kello on jo paljon ;_; Joo ja yritän päivitellä useammin...

Interlude: Brüderlein

Avatessa toisen kerroksen vanhantyylisen puuoven pääsi suoraan ylikomisarion toimistoon. Normaalisti moitteettoman siisti työpöytä oli täynnä yli metrin korkuisia kirjapinoja, ja puhtauttaan kiiltävä lattia, josta saattoi nähdä peilikuvansa kun oikein tarkkaan katsoi, oli nyt täysin roskien ja pölykerroksen peitossa. Se tarkoitti vain yhtä asiaa; ylikomisariolla oli meneillään kuukausittainen suursiivous.

Monet saattoivat tässä vaiheessa ihmetellä miksi ihmeessä näin ylhäistä valtaa kantava siivosi itse huonettaan eikä palkannut siivoojaa. Asiaan oli täysin yksinkertainen selitys. Hän ei nimittäin antanut kenenkään koskea tavaroihinsa ilman absoluuttisen välttämätöntä pakkotarvetta. Ja sellaisen pakkotarpeenkin edessä vain muutama tietty henkilö sai koskea niihin.

Kirjapinojen takaa astui esiin harteikas mies. Oljenväriset hiukset, jotka tavallisesti olivat joka ikistä hiuskarvaa myöten muotoiltu pois kasvojen tieltä kohti niskaa, sojottivat miehen päässä kuin variksenpesä konsanaan. Mies suoristi nopeasti nenällä keikkuvat lukulasinsa. Jäänsiniset silmät lukivat kiivaasti miehen jäykissä käsissä puristamaansa vanhaa raporttia. Raporttia kahdesta Edelsteinin tunnetun hienostokartanon putsanneesta varkaasta, Arthur Kirklandista ja Kiku Hondasta, tai millä nimellä heidät nyt parhaiten tunnettiin, Pinkistä Yksisarvisesta ja Kukkaispojasta. Eikä muuten mitenkään hyvällä tavalla putsanneesta.

Ylikomisario hymähti tyytyväisenä siitä, että ne kaksi oltiin vihdoinkin saatu takaisin telkien taakse. Hän ei kuitenkaan käsittänyt miten hänen laiska huligaaniveljensä tovereineen olikaan onnistunut saamaan kaksikon kiinni. Pääasia kuitenkin oli, etteivät ne kurjat lurjukset enää juosseet vapaalla jalalla.

Ovelta kuului koputus. Salamana Ludwig siirtyi istumaan työpöytänsä ääreen, kampasi hiuksensa takaisin siisteiksi ja suoristi ryhtinsä. Koputusta seurasi kärsimätön potku hänen rakasta puupintaansa vasten. Ludwig saattoi jo arvata kuka siellä oli.

"Sisään sieltä, Gilbert!" vaaleaverikkö murahti äreänä. "Ja lakkaa pahoinpitelemästä oveani! Montako kertaa siitäkin olen sano-"

Loppulause jäi kuulematta oven varsin rämähtävän aukeamisen johdosta. Sisään syöksyi albiinomies, Gilbert, mitä ilkikurisin virne kalpeilla huulillaan. Hän marssi suoraan pöydän takana istuvan veljensä luo pilke silmäkulmassaan ja hypähti häikäilemättä rajareisin toisen syliin. Tuoli narisi heidän allaan ikävästi. Sillä oli selvästikin vaikeuksia kannatella kahta aikuista miestä (joista toinen ei selvästikään henkisesti täyttänyt aikuisuuden kriteerejä, mutta oli kuitenkin tarpeeksi painava saadakseen tuolin kärsimään).

"Lutz..." Gilbert aloitti vaihtaen ilmeensä viattoman lammasmaiseksi. "Kerro kuinka ylpeä olet minusta! Saanko ylennyksen? Tai palkankorotuksen? Molemmatkin käy, olinhan aika mahtava, kuten aina. Oikeastaan en vain aika mahtava vaan todella, todella mahtava!"

"Gilbert, yritit jo samaa aamulla. Emme keskustele enää tästä aiheesta", Ludwig sanoi jyrkästi ja työnsi isoveljensä alas sylistään.

Platinahiuksinen mutristi alahuultaan lapsenomaisesti. Ei kauaa kestänyt kun tuttu omahyväinen virnistys koristi taas valkeita kasvoja.

"Näet vielä kuinka väärässä oletkaan. Me keskustelemme aiheesta, olen aivan varma. Joko vapaaehtoisesti tai sitten itku kurkussa ja räkä poskella. Valinta on sinun, brüderlein!"

Tämän jälkeen albiino porhalsi ulos huoneesta, kenties ylpeilemään muille saavutuksestaan. Ludwig huokasi äänekkäästi ja laittoi aiemmin lukemansa raportin siististi takaisin kansioon. Että hänen veljensä jaksoikin olla tuollainen kiusankappale! Ei tuollainen käytös muutamaa kertaa viikossa olisi niinkään haitannut, mutta kun sitä tapahtui suunnilleen Koko. Helvetin. Ajan. Vaalea saksalainen kiroili ainoastaan pahasti suuttuessaan, ja tämä oli kyllä kaiken normaalijärjen kestävän ärsytyksen huippu.

Ludwig ei kuitenkaan pystynyt ymmärtämään hyvin Gilbertin näkökulmaa jutusta. Hän oli saanut unelmiensa työpaikan ja edennyt urallaan käsittämättömän nopeasti, ottaen huomioon vielä sen, että hän oli vasta kahdenkymmenen vanha. Heidän vanhempansa puolestaan painostivat Gilbertin lainvalvojan alalle, mistä albiino ei ollut kiinnostunut hiuskarvan vertaa. Siitä lähtien tämä oli alkanut muuttaa käytöstään yhä vain pahempaan suuntaan. Minne Gilbert oikeasti halusi, sitä ei tiennyt edes hänen lemmikkitipunsa, jolle albiino tapasi kertoa joka ikisen yksityiskohdan elämästään. Ehkä jonain päivänä Gilbert aikuistuisi, ja sitä päivää Ludwig odotti hartaasti.

Saksalainen katsahti lattiaa ja huokaisi. Vielä paljon siivottavaa jäljellä. Laita italialainen asialle ja mene itse perässä, hitto...

"Luuudwiiig!" huusi tuttu ääni oven takaa. Siinä paha missä mainitaan.

"Mitä nyt, Feliciano?" Ludwig kysyi avattuaan oven kyseiselle italialaiselle ja tämän veljelle.

"Kun ja minä fratello olimme tänään siivousvuorossa niin...niin..." Feliciano takelteli ja tarttui epätavallisen kalpeaa veljeään kädestä.

"Niin?" saksalainen kysyi kärsimättömänä.

"Y-yksi putka oli tyhjä k-kun me tarkistimme sennn!"

Ludwig jäätyi. "Mikä numero?" hän kysyi ilmeettömänä.

"K...k-kaksi!" Feliciano änkytti kyyneleet silmissään ja puristi veljensä kättä pelokkaana.

"Ei voi olla totta!" Ludwig karjui hetken tuskallisen hiljaisuuden jälkeen. Saksalainen oli niin vihainen, että olisi voinut repiä hiukset päästään, kaataa päälle bensiiniä ja sytyttää niiden avulla koko poliisiaseman tuleen.

"Ja ketkä mahtoivat olla vahtivuorossa?" hän kysyi jäätävällä äänellä ohimoitaan hieroen.

Feliciano nielaisi äänekkäästi. "M-me olimme, mutta sitten tuli siesta-aika ja..."

"Ulos täältä!" Ludwig karjaisi ja osoitti ovea raivostuneena, jäänsiniset silmät loimuten.

Italialaiset vingahtivat ja juoksivat peräkanaa ulos huoneesta. Ludwig lyyhistyi tuoliinsa ja alkoi näppäillä puhelimeensa erästä numeroa, johon ei ikinä uskonut soittavansa.

"Braginski", toisesta päästä vastattiin lapsekkaan suloisella äänellä.

"Tarvitsen apuasi", saksalainen sanoi kireästi.

"Voimme kyllä neuvotella, jos hinnasta sovitaan."

"Minulla on nyt kasapäin töitä. Lähetä hintasi sähköpostiini niin soitan sinulle myöhemmin."

"Hyvä on, mutta älä luulekaan pääseväsi halvalla."

Käännökset:

Brüderlein = velikulta, pikkuveli

Fratello = veli