Sorry...olen ollut todella kiireinen enkä ole ehtinyt päivittämään tätä pitkään aikaan :/ Toivottavasti joku vielä lukee tätä.
Review-vastaukset:
Kirklandd: Heh, kiitos kovasti! (:
Mimimuu: Olen pahoillani, mutta en kykene kirjoittamaan USUKta koska en pidä siitä ollenkaan :/ Ja muutenkin suunnitelmissani on alusta asti ollut se FrUK ja AsaKiku.
Colorful Black: Samaa ihmettelen minäkin, Ludwig kun on paljon aikuismaisempi. Ivanin osuus tarinassa selviää tulevissa luvuissa, odotan innolla että pääsen kirjoittamaan sitä osaa :D Kiitos kommentistasi!
DoomedToWrite: Pahoittelen vielä viivästystä ^^' Koitan saada aikaiseksi pian uutta materiaalia ettette joutuisi odottamaan niin kauan.
Kolmas luku: Mihin sitä alistuukaan
"..."
"...cis..."
"FRANCIS!"
Vaaleahiuksinen ranskalaismies hätkähti hereille ajatuksistaan. Hänen kaksi parasta ystäväänsä katsahtivat toisiaan merkitsevästi.
Albiino päätti avata suunsa ensimmäisenä. "Mitä sinä täällä oikein haaveilet? Meitä odottaa läjä tekemättömiä hommia, hitto vieköön!"
Francis ei näyttänyt kuuntelevan. Hän maleksi työpöytänsä äärellä tyhjyyteen tuijottaen, aikoja sitten kylmennyttä kahviaan sekoitellen.
Espanjalainen virnisti veijarimaisesti. "Kuka onneton tällä kertaa onkaan päiväunelmointisi kohde? Se uusi tyttö vastaanotosta kenties?" tuo kyseli tietäväisenä.
Ranskalainen pudisti heikosti päätään. "...ei..."
"Entäpä se unkarilainen tarjoilija eiliseltä?" Gilbert ehdotti.
"Non, minulla on vielä edellisetkin mustelmat tallella", Francis mutisi ja hörppäsi kahviaan välittämättä sen kylmyydestä.
"Kuka sitten?" Gilbert tivasi kärsimättömänä.
"En minä kenestäkään unelmoi", Francis mutisi pudistaen laiskasti päätään. "Ajattelin vain sitä yllättävän terävää pikku englantilaista."
"Et voi olla tosissasi!" Antonio puuskahti. "Minä jo ajattelin että olet rakastunut johonkin..."
"Terävä? Herra Puskakulmakarvalla oli suurin piirtein kuset housussa kun me otimme hänet kiinni!" Gilbert tuhahti halveksivasti.
Francis kääntyi totisen näköisenä albiinoystävänsä puoleen. "Gil hyvä, taidat nyt unohtaa muutaman faktan."
Gilbert kurtisti kulmiaan ja laittoi kätensä puuskaan, valmiina kuuntelemaan mitä hänen ystävällään oli sanottavanaan.
"Hän pääsi murtautumaan siihen Edelsteinin kartanoon laukaisematta yhtäkään kymmenistä hälyttimistä tai näkymättä ensimmäisessäkään valvontakamerassa. Jos naapurit eivät olisi päättäneet tulla kotiin illanvietostaan täsmälleen samaan aikaan kun hän poistui talosta, ei kukaan tietäisi asiasta mitään! Ja otetaan nyt vielä sekin huomioon, että hän laittoi sinut aika koville sanasodassa."
Gilbert kavensi viekkaan punaisia silmiään. "Puolustat rikollista!" hän sylkäisi.
"En, mainitsin vain hänen taitavuutensa", Francis tokaisi.
Gilbert päätti luovuttaa. "No joo, joo! Meillä on seuraavaksi vahtivuoro. Sitten näet sen rakkaan tuittupääsi, mikäli hän ei ole hirttäytynyt lakanoistaan", hän murahti ja yritti vetää vastahakoista Francisia ylös tuolista.
Antonio katsoi parhaaksi mennä apuun siinä vaiheessa, kun Francis roikkui puoliksi tuolillaan saksalaisen repiessä tätä kaikin voimin housujen alta pilkottavista ruusukuvioiduista silkkiboksereista.
Loppujen lopuksi kaksikko sai rahdattua vaivoin Francisin kerrokseen, jossa sellit olivat. Paikka sijaitsi kellarikerroksessa ja oli aina erittäin tunkkainen, harmaa ja masentava, eikä se tehnyt poikkeusta tälläkään kertaa.
"Täällä ollaan. Eli siis..." Antonio hieroi niskaansa ja yritti muistella numeroa.
"Numero kaksi, tiedetään!" Francis huikkasi ennen kuin lähti porhaltamaan tukka putkella kyseisen sellin luo.
"Mikäs siihen nyt niin yhtäkkiä meni", Antonio ihmetteli.
"Juuri äsken hän vielä vaikutti kovin haluttomalta tehdä yhtään mitään", Gilbert yhtyi olkiaan kohauttaen.
Hetki kului Francisin käytöstä ihmetellen kunnes kaksikon mieleen juolahti eräs asia. Molemmat vaihtoivat tietäväiset virnistykset ennen kuin lähtivät seuraamaan ranskalaista.
"Oh, mon dieu!" kuului Francisin huuto kauempaa.
Kaksikko juoksi häthätää ystävänsä luo, joka seisoi jäätyneenä sellin edessä.
"Mikä nyt noin järkyttävää oli?" espanjalainen kysyi katsellessaan Francisin ilmeettömiä kasvoja. Gilbert ihmetteli samaa, pitäen kuitenkin suunsa tällä kertaa kiinni. Francis ei edelleen näyttänyt liikkuvan mihinkään suuntaan saati sitten reagoivan ystäviinsä mitenkään. Viimein kaksikko tajusi vilkaista sisälle selliin.
"Ach du Scheiße..."
"Saisiko olla kahvia?" Kiku kysyi kohteliaasti.
Englantilainen nyrpisti nenäänsä. "No thanks, mutta olisiko sinulla mahdollisesti teetä tarjota?"
"Teetä löytyy kyllä. Itsekin juon mieluummin sitä", Kiku sanoi ja katosi keittiön puolelle.
Arthur huokasi haikeasti. Hän kaipasi normaalia elämäänsä enemmän kuin hän oli ajatellut koskaan kaipaavansa. Vaikka hänen kirjansa eivät pahemmin myyneet, ystävät olivat laadultaan mitä olivat ja jopa oma perhekin katsoi kieroon, silti...silti hän kaipasi sitä kaikkea niin paljon. Tavanomainen tylsä päivä yksin sohvalla lojuen, ilman inspiraatiota, määräaika seuraavana päivänä; sekin kuulosti paremmalta kuin hänen nykyinen tilanteensa.
Britti katsahti ikkunasta ulos nojaten päätään kämmeniinsä. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri, tässä hän nyt istui, puolituntemattoman Kiku Hondan sievän pienen talon ruokailupöydän ääressä, etsintäkuulutettuna ja varmasti Englannin poliisin ykköspritoriteettinä, vieläpä ilman mitään vitun syytä! Tai olihan sillä syy, hän vain sattui näyttämään joltain helkutin superrikolliselta! How brilliant! Jopa videopeli-ilta Alfredin kanssa olisi hauskempi vaihtoehto. Arthur mietti hetken. Tai ehkei sittenkään, tässä sentään oli oikeasti jotain jännitystä.
Arthur oli saanut odottaa karkulaistoveriaan melkein iltaan asti. Pääasia kuitenkin oli, että kummatkin olivat päässeet turvallisesti pois poliisien kynsistä.
Siinä samassa Kiku saapuikin jo teetarjottimen kanssa. Japanilainen laski painavalta näyttävän hopeisen tarjottimen varoen pöydälle. Tarjottimella oli vanhanaikainen teepannu, kaksi kirsikankukkakuvioilla ja koukeroilla koristeltua teekuppia, sokerikulho, maitokannu, paketillinen kallista erikoisteetä, pikkuleipiä ja kaiken kruunaavat kiiltävät hopealusikat, joissa ei ollut havaittavissa naarmun naarmua.
Kiku kaatoi kuumaa vettä kuppeihin ja liu'utti toisen niistä Arthurille pöydän toiselle puolelle. Vaaleaverikön silmät suorastaan säkenöivät tämän tuijottaessa teepakettia. Kiku istuutui englantilaista vastapäätä ja katsoi tätä kysyvästi.
"Tuota teetä olen saanut vain kerran elämässäni ja se on maailman parasta teetä! En tiedä miten olet sitä onnistunut saamaan, mutta olen koko loppuikäni sinulle kiitollisuudenvelassa!" Arthur hehkutti irrottamattaan himokasta katsettaan paketista.
Kiku hymyili hieman, jopa salaperäisesti Arthurin näkökulmasta, mutta korkeintaan vain sekunnin ajan. "Ota, ole hyvä."
Arthuria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Silmänräpäyksessä teepussi oli jo uitettu, sokeri annosteltu ja maito kaadettu. Arthur kumosi kupin sisällön kurkkuunsa yhdellä kertaa. Kiku tuijotti häntä ihmeissään. Japanilainen oli vasta uittamassa omaa teepussiaan.
"Vanhasta tottumuksesta", Arthur sanoi ikään kuin selitykseksi. "Noin käy aina kun en ole saanut päivittäistä teeannostani, vaikka normaalisti tapaankin uittaa teepussia vedessä tasan kolme minuutia."
Kiku oli täysin sanaton, joten tyytyi nyökkäämään vaisusti.
Puoli tuntia myöhemmin teepannu oli tyhjä ja pikkuleivät syöty. Englantilainen piteli vatsaansa kovaan ääneen valittaen. Kiku pudisteli päätään. "Et olisi juonut niin paljon. Liika on pahasta."
Arthurin kasvot vääristyivät tuskasta. "Oletko varma, ettei tämä johdu niistä pikkuleivistä? Näyttivät aika epäilyttäviltä", hän ähisi siitä huolimatta, ettei itse ollut ikinä onnistunut kokkaamaan edes syötäväksi kelpaavaa ateriaa.
"Leivoin ne itse ja tiedän kyllä mitä niihin laitoin", Kiku sanoi hivenen apealla äänellä, ilmeen kuitenkaan värähtämättä mihinkään suuntaan.
"Sorry", britti mutisi oikeasti pahoillaan nähdessään toisen pokerinaaman lävitse.
Epämääräistä ähkimistä ja voivottelua jatkui hyvän aikaa englantilaisen suunnalta, kunnes Kiku sai tarpeekseen.
"Kuulostat kaamealta. Käyn hakemassa jotakin lääkettä", japanilainen ilmoitti ja katosi jälleen keittiöön.
Arthur kääntyi katsomaan tämän perään. "Kuulostat kaamealta", hän matki ivalliseen sävyyn. "Nytkö vasta huomasit?" Arthurin onneksi Kiku ei kuullut hänen vaivaista muminaansa.
"Voiko yhden lääkkeen hakeminen kestää noin kauan?" englantilaismies kysyi itseltään muutaman minuutin kuluttua. Puhisten hän kampesi itsensä ylös tuolilta ja lähti matelemaan kohti keittiötä yhä vatsaansa pidellen.
Arthurin ihmetykseksi japanilaista ei näkynyt keittiössä. Paksut kulmakarvat kurtistuivat epäilevinä. Britti olisi voinut huhuilla Kikua, mutta...ei. Hän tunsi luissaan, että jokin oli vialla. Hiljaisuus kävi jo hiukan pelottavaksi.
"Silent as a grave", Arthur mumisi hiljaa ja astui keittiöstä seuraavaan huoneeseen. Huone oli pieni ja täynnä romua, mitä luultavimmin jonkinlainen varasto. Arthur antoi katseensa vaeltaa ympärillään. Mahdottoman paljon turhaa roinaa! Jos tämä olisi hänen komeronsa tai mikälie varasto olikaan, hän palkkaisi ammattilaisen siivoamaan tuon kamalan sotkun.
"Voitko jo paremmin, Arthur?" kuului ääni hänen takaansa. Englantilainen säikähti ja käännähti samantien äänen suuntaan, vain kohdatakseen Kikun ihmettelevän katseen.
"Anteeksi jos pelästytin. Tässä lääke", japanilainen virkkoi ja heilutti särkylääkepakkausta kädessään. Arthur mumisi jotain kiitosta muistuttavaa napaten pakkauksen itselleen. Kumpikin käveli vaistomaisesti keittiön puolelle.
Kun Arthur oli saanut huuhdeltua särkytabletin vedellä alas kurkustaan, istahti kaksikko takaisin pöydän ääreen. He eivät puhuneet mitään. Ei ollut mitään sanottavaa. Molemmat vajosivat omiin mietteisiinsä. Arthur alkoi taas ajatella masentavia ajatuksia. Hän ei todellakaan viihtynyt täällä.
"Wohin gehst du? Tulkaa tänne, mahtava suuntavaistoni sanoo, että tännepäin!" jostain talon sisältä kantautuva epäsointuinen ääni rääkäisi.
Sekä ilmeettömän Kikun että alakuloisena olleen Arthurin sydämet hyppäsivät kurkkuun, kiinnijäämisen pelon hiipiessä selkärankaa pitkin. He kääntyivät katsomaan oven suuntaan, josta ääni oli kantautunut. Ovi potkaistiin auki. Se irtosi saranoistaan ja tömähti lattiaa vasten. Sisään astelivat kolme tuttua poliisia. Jokaista naamaa koristi jokseenkin tuttu idiootinvirne.
"Te..." Gilbert sanoi mahtipontisella äänellä kaksikkoa sormellaan osoittaen.
"...olette..." Antonio jatkoi veijarimaisesti hymyillen.
"...nalkissa!" Francis päätti lauseen iskien silmää ja väläyttäen ilkikurisen hymyn.
Silloin englantilaismies alkoi luetella mielessään kaikki tietämänsä kirosanat, joita olikin kertynyt aika pitkä lista.
Suunnitelma B:n aika... Arthur ajatteli ja veti syvään henkeä. Hän vannoi ettei antaisi tätä ikinä anteeksi itselleen. Ei ikinä, koskaan eikä milloinkaan. Tämä oli kuitenkin ainoa vaihtoehto, jos he halusivat säästyä uudelta vierailulta poliisiasemalla. Hammasta purren britti heittäytyi Francisin jalkoihin väkisin väännetyt kyyneleet silmissään. "Olkaa kilttejä ja kuunnelkaa edes hetki! Te ette edes tarkistaneet henkilöllisyyttämme, am I right?"
Ranskalaismies räpytteli silmiään epäuskoisena. "No tuota, emme, mutta..."
"Mutta se tuskin on tarpeen, typerykset! Kyllä me teidän pärstät tunnistamme ja ettekös sanoneetkin nimiksenne Honda ja Kirkland?" Gilbert murahti ja pyöritteli käsirautoja ympäri sormissaan.
"No! Jotkut oikeat rikolliset ovat aivan varmasti varastaneet henkilöllisyytemme! Minä olen kirjailija!" Arthur huudahti tarttuessaan Francisin housunlahkeista. Hän nosti kyynelistä kimaltavan katseensa ylöspäin ja mutristi alahuultaan.
"Minä suostun kuuntelemaan", ranskalainen sanoi lempeästi. Arthur tunsi sydämensä hypähtävän, kun heidän katseensa kohtasivat. Francisin huulille ilmestyi hymy – tällä kertaa se ei ollut pervo vaan aito, ystävällinen hymy – ja jopa hänen taivaansiniset silmänsä näyttivät tuikkivat.
Hetkinen, mitä hemmettiä? Arthur käänsi katseensa nopeasti pois tajuttuaan tuijottaneensa ranskalaista jonkin aikaa.
"Oui. Saatte siis selittää, mutta vain yhdellä ehdolla..." Francis virnuili.
"Mikähän se mahtaa olla, frog?" Arthur kysyi epäillen. Ote britin nyyhkyroolista alkoi lipsua pahasti.
"Sinä, rosbif, puhuttelet meitä kunnioittavasti kuten virkavaltaa kuuluukin", Francis sanoi äänellä, joka ei vahingossakaan yrittänyt peitellä kiusaavaa sävyään.
"Francis! Eiköhän jo riitä." Antonio puuttui ja astui lähemmäs toista ihan varmuuden vuoksi. Hän kääntyi Arthurin ja Kikun puoleen. "Olkaa hyviä ja selittäkää."
Noin puolen tunnin itkun ja hampaiden kiristyksen jälkeen englantilainen ja japanilainen saivat kolme typeryspoliisia uskomaan, etteivät he tosiaan olleet Pinkki Yksisarvinen ja Kukkaispoika, vaan jotkut aivan toiset henkilöt, jotka sattuivat vain näyttämään kyseisiltä rikollisilta ja kaupanpäällisiksi omistamaan saman nimen. Poliisit eivät siis raahanneet parivaljakkoa takaisin poliisiasemalle, vaan sen sijasta jäivät heidän seurakseen olohuoneeseen istuskelemaan. Tästä suuresta "luottamuksenosoituksesta" he saivat kiittää ainoastaan Arthurin oivaa näyttelytaitoa, joka vakuutti Francisin täysin, mikä puolestaan vakuutti hänen kaksi muuta ystäväänsä.
Gilbert alkoi ensimmäisenä tylsistyä, mikä ei ollut yllätys miehen luonteen tuntien. Hän avasi television, josta tuli parhaillaan tavanomainen ja ärsyttävä tietovisaohjelma.
"...ja nyt yhden pisteen kysymys! Mitä tarkoitetaan kristinuskon perisynnillä?" naispuolinen juontaja kaakatti teennäinen pepsodenthymy ylimeikatulla naamallaan.
"Ahmimista", Gilbert vastasi rojahtaessaan sohvalle kanelikeksipussi toisessa kädessään.
"Eikä tarkoiteta", Antonio sanoi närkästyneenä. "Millä perusteella tuet väitettäsi?"
"Sillä, että minä vain tiedän sen. Omenat ovat vain vaihtuneet kanelikekseihin, ksesesese!"
"Tuohan on täysin perätöntä...Hei, anna minullekin niitä keksejä!"
"Kuunnelkaahan, ne ovat minun keksejäni vieraiden varalle ja..." Kiku yritti selostaa, mutta kukaan ei kuullut häntä, tai ainakaan jaksanut välittää.
Arthur pyöritteli silmiään näiden jutuille käpertyneenä sohvan nurkkaan ja ihmetteli miksei idioottimainen poliisikolmikko vain voinut häipyä.
"Ludwig ei aio luovuttaa helpolla. Hän varmasti kaasuttaa meidät jos palaamme kertomaan hänelle, että päästimme teidät menemään", Francis sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Arthurin ajatukset ja istui hänen viereensä sohvalle.
"Miksette siis vain vie meitä takaisin?" britti kysyi ja katsoi ranskalaista kulmiaan kohottaen.
"Koska se ei olisi yhtään hauskaa", Francis vastasi simppelisti.
"Mutta te voitte saada potkut tämän takia..."
"Ei sillä ole väliä. Voisin vaikka hakea töitä mallitoimistosta", ranskalainen naurahti hilpeästi, vaikka asia oli oikeasti vakava.
"En edes koskaan halunnut poliisiksi!" Gilbert puuttui keskusteluun.
"Olen aina halunnut muuttaa takaisin Espanjaan, kasvattaa tomaatteja omalla pellolla ja löytää elämäni rakkaus~" Antonio huokasi jostain taustalta.
"Näetkö?" Francis kysyi ja hymyili suoraan Arthurille. "Kukaan meistä ei välitä, vaikka saisikin potkut, joten älä siitä murehdi, petit."
Arthurin leuka oli loksahtaa auki. Noilta poliiseiksi itseään kutsuvilta oli odotettavissa melkeinpä mitä vain joten ei sen puoleen. Jotenkin tämä tilanne vain vaikutti niin ristiriitaiselta kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen. Vaikka poliisit vahvasti vaikuttivat siltä kuin haluaisivat auttaa heitä, Arthurille heräsi kysymys jos toinenkin. "Miten te sitten ajattelitte tehdä seuraavaksi? Jättää meidät tänne ja palata takaisin kertomaan Ludwigille? Kuin oikein kerjäisitte potkuja? Seriously?"
"Ehei, höpsö! Jos te kerran ette ole Pinkki Yksisarvinen ja Kukkaispoika, niin oikeiden rikollisten täytyy piilotella jossakin. Me tietenkin nappaamme heidät, mutta teidän on autettava, muuten Ludwig pistää teidät kaltereiden taakse", Francis selitti määrätietoisena.
"Nappaamme heidät? Miten muka? Noiden kahden löytäminen oli jo ihan tarpeeksi vaikeaa ja nyt sitten vielä pitäisi löytää oikeat rikolliset", Gilbert tuhahti sohvan toisesta päästä.
"Minulla on jotain mielessä", Arthur hymyili viekkaasti ja katseli kaikkia huoneessa olevia tahallaan jännitystä ylläpitäen. "Saattaa olla että pääsemme heidän jäljilleen tällä konstilla..."
Ei käännöksiä tällä kertaa, sori :P Aivoni eivät toimi kunnolla enää tähän aikaan. Google-kääntäjä on kaveri jos ette ymmärrä jotakin kohtaa. Arthurin suunnitelmat selviävät ensi luvussa~!