Luku 2.

… Zzzzhz…

"Rossiya."

… Grzzhz…

"Venäjä."

… Gzzzrghjzzsshzzgh…

"Rossiya!"

"Venäjä."

… Z… Zzzghzsg…

"Noo'o, sano Rossiya. Ei Venäjä."

"Venäjä."

"Pikkuveli Finljándija'ah, sano se oikein!"

"Suomi! Isoveli Venäjää'äh, sano se oikein!"

… Gzzzghz…

Illan hämärään pimenevässä käytävässä kulki vaaleahiuksinen valtio raskain askelin, katsellen tuttuja seinäkankaita, jotka hulmusivat tuntemattomassa läpivedossa. Viro oli aina pitänyt koristekankaita koko valtavan kartanon yhtenä harvoista lämmön ja kotoisuuden luojista, sillä valtavat käytävät olivat varsinkin talvella järkyttävän pimeitä ja kolkkoja. Hän kuuli oman askeleensa kolahtavan maahan, ja jäävän kaikumaan hänen jälkeensä käytävällä. Se oli niissä kolkoissa käytävissä hyvänäkin puolena, sillä jos joku oli tulossa vastaan, hänet kuuli toiselta puolelta taloa. Jos se oli vielä joku tuttu, askeleesta pystyi vieläpä tunnistamaan kulkijan, nopea-askelisen Latvian, tarkkaan astuvan Liettuan, joka ei paljoa ääntä päästänyt ja tietenkin vastapainona Venäjä, joka kuulosti polkevan kantapäätänsä lattian läpi.

Nyt Viro oli kuitenkin käytävällä yksin. Hän ei olettanutkaan kuulevansa kahden muun baltin askelia, mutta ei myöskään viereisen suurvallan, ei yhdenkään, joka siinä talossa asui tai työskenteli. Kaikki olivat jossain muualla, osa ei ollut – onneksi – talossakaan, ja loput kokouksessa.

Kokouksessa, josta Viro oli kuin olikin myöhässä.

Se oli asia, mistä Venäjä ei varmaankaan tykkäisi.

Viro kääntyi vasemmalle eräästä kulmasta ja näki edessään vähän enemmän valaistun käytävän. Sähköjä ei yleisesti käytetty käytävissä, sillä niitä oli niin valtavasti, että valaistus hoitui vielä monissa osissa kynttilöillä. Valtio näkikin tämän käytävän varrella yhden lukuisista sisäköistä sytyttelemässä kynttilöitä ja vaihtelemassa niitä uusiin. Tyttö säikähti nähdessään Viron ja kumarteli hänelle hädissään. Moinen käyttäytyminen oli aina kummastuttanut valtiota, sillä hän ei kuitenkaan pitänyt itseään hirveän paljon suuremmassa arvossa ihmisiin verrattuna. Ehkä se johtui siitä, että koko ikänsä häntä oli pidetty alempana osapuolena asuessaan Venäjän talossa, toisaalta se saattoi johtua vain vaatimattomuudesta. Viro kuitenkin hymyili sisäkölle rauhoittavasti ja tervehti häntä omalla kielellään. Tämä sai tytön hieman hämmentyneeksi. Viro arveli hänen olevan suhteellisen uusi talossa, sillä vanhemmat, kokeneemmat sisäköt olisivat tervehtineet häntä takaisin. Se seikka ei valtiota kuitenkaan häirinnyt, vaan hän käveli reippaasti ohi, kohti käytävän reunalla olevaa laajaa kaksoisovea.

Lähestyessään kokoushuonetta hän huomasi kohtalotoverin, ihmismiehen, joka näytti myös olevan myöhässä kokouksesta. Hän oli juuri saapumassa ovelle, jonka takana kokous järjestettäisiin, kun hän huomasi nuoren valtion. Aluksi hän katsahti häntä hieman syrjäkarein, kuin vain toista kokouksesta myöhästynyttä ihmistä, mutta tarttuessaan oven kahvasta hän kurkisti uudestaan valtiota, joka oli juuri tullut kynttilänvaloon ja arvioi tämän hetkessä uudestaan. Äkillisesti pienehkö puna levisi miehen kasvoille tämän ymmärtäessä ajatelleensa Viroa täysin väärin.

"Aah!" Mies vinkaisi ja päästi äkisti irti ovenkahvasta, "Anteeksi, en tunnistanut teitä, herra Viro!" Hän kumarsi anteeksipyytävästi. Valtio itse kurtisti kulmiaan lasiensa takana. Venäjällä ihmisten käyttäytyminen valtioita kohtaan oli todella kummallinen. Hänen maassaan hän pystyi kulkemaan kaduilla, niin kuin kuka tahansa muu, mutta täällä ihmiset hyppivät alta pois ja pyytelivät anteeksi vähäisimpiäkin tekemisiään.

"Ei se mitään." Viro totesi hiljaa. Mies suoristi äkisti ryhtinsä ja tarrasi kahvasta uudella innolla, avaten sen valtiolle. Tämä korjasi lasiensa asentoa ja astui sisään, kiittäen äänellä, joka oli kadota hänen saapuessaan huoneeseen, jossa tunnelma oli täysin vääränlainen hänelle.

Pelko, se kadotti hänen äänensä. Pelko, joka velloi kokoushuoneessa, jonka vain yksi valtio aiheutti. Ja Viro arveli vieläpä tämän valtion olevan suhteellisen masentuneella päällä.

Huone ei ollut niin iso kuin saattoi olettaa suurista ovista, jotka johtivat sinne. Se koostui aivan normaalisti neljästä seinästä, jotka olivat koristeltu erinäisillä kartoilla eri vuosituhansilta, sekä koristeellisilla tauluilla. Pääosan huoneen pinta-alasta vei valtava mahonkipuinen pöytä, jonka ympärille oli levitetty kymmeniä tuoleja, ja joilla valtaosalla istui joku.

Jo astuessaan sisälle Viro tunnisti oman paikkansa pöydän ympärillä. Ei ollut vaikea erottaa Venäjän mahtavaa ruhoa kymmenien ihmisten joukosta, jonka vieressä oli yksi tyhjistä paikoista. Se oli varta vasten varattu juuri Virolle, aivan pöydän päästä, niin kuin Venäjällä valtion kuuluikin.

"Aah, Viro!" Venäjä oli nostanut katseensa omista ajatuksistaan sillä hetkellä, kun huoneen ovi oli avautunut. Viro näki hänen kasvojensa kirkastuvan, samalla hän päinvastoin tunsi omiensa tummenevan. Hänen onnekseen suurvalta ei näyttänyt hirveän masentuneelta, mikä olisi voinut olla täysin mahdollista. Jos Viro ei pitänyt Venäjän kokouksista, niin hän taisi itse piti niistä vielä vähemmän. Tärisevän Baltian-maan läsnäolo vaikutti piristävän miestä, vaikka ne eivät yleisesti olleet hirveän piristävällä päällä.

Sillä hetkellä, kun Venäjä oli avannut suunsa, kääntyivät kaikki ihmiset huoneessa katsomaan sisälle saapujaa. Yllättäen huoneessa oli aivan hiljaista, vaikka Viro ei tiennyt mitä siellä oli ollut hetkeä sitten. Jokunen miehistä nyökäytti päällään tervehdyksen nuorelle valtiolle, mutta kääntyi sanomatta sanaakaan takaisin papereihin, joita näytti olevan joka miehen edessä suurehko kasa. Osa vain kääntyi ympäri nähtyään hänet, mikä oli jo Virosta luonnollisempaa käytöstä.

"... Anteeksi, olen myöhässä..." Hän mutisi varpailleen, jotka olivat muuttuneet yllättävän ystävällisiksi vuosien varrella.
"Ei se mitään, et laisinkaan!" Venäjä huikkasi kuulostaen onnelliselta, "Tulepas nyt sieltä tänne, niin päästään jatkamaan." Se ei ollut kehotus. Se oli käsky. Viro pujahti äkkiä kaikkien tuolien ohi ja löysi itsensä hetken päästä istumasta aivan käskijänsä vierestä. Nuorempi valtio ei voinut olla huomaamatta Venäjän rentoutumista hetkellä, kun hän istui paikalleen. Ohi menevän hetken hän oli näkevinään toisen kasvoilla kummallisen hymynkaaren, mutta se suli pois ihmisten jatkaessa päätöntä päällekkäin puhumistaan…

Ja vain kauhukseen Viron oli pakko huomata, että se puhuivat päällekkäin hänestä, siitä, mitä hänen maassaan tapahtui.
"Jos sijoitamme miehiä näihin osiin Viroa..."
"Saamme parituhatta sotilasta Tallinnasta..." Yllättäen Eduardin vatsa oli heittää voltin ja hänen teki mieli oksentaa, kuin hän olisi sairas. Oli hirvittävä ajatella, että kyse oli kuitenkin siitä, mitä he tekivät hänen maassaan. Hänen kansalaisilleen. Hänelle.

Viro puristi kämmenensä nyrkkiin ja pyrki hengittämään tasaisesti. Ei tämä mitään. Vain yksi kokous, ja se on taas ohi. Vain pari tuntia tuskallista istumista, kyllä he kohta alkavat puhumaan jostain muusta kuin minusta, Hän pakotti itsensä ajattelemaan. Se helpotti, rauhoitti hengityksen ja Eduard kykeni hieman rentoutumaan.

"Näytätpä kalpealta." Venäjä ilmoitti hillityllä äänellä ylempää, "Oletko kunnossa?" Viro nielaisi suuhun kertyneen ylimääräisen syljen pois ja nosti katseensa vierellä istuvaan valtioon. Tämän kasvoille oli levinnyt tuttu pikkulapsi-hymy, mutta Eduard näki hiukan epäröivistä rypyistä, ettei suurta maata oikeasti kiinnostanut hänen hyvinvointinsa. Hän yritti vain olla kohtelias, omalla epäonnistuvalla tavallaan.

Eipä olisi kysymyskään oikein sopinut hänen suuhunsa.
Viro antoi kämmeniensä rentoutua ja siirsi huomionsa pöydän alle..
"..." Suusta ei tullut sanoja, eikä hän tiennyt mitä vastata.
"Hyvä!" Venäjän ääni kuulosti kuitenkin tyytyväiseltä, kuin hän olisi saanut vastauksen kysymykseensä, ja Eduard päätteli keskustelun olevan siinä.

Tusinan minuutteja ehti vierähtää hitaasti Viron kuunnellessa hajamielisesti ihmisten keskustelua. Vierellä suurvalta näytti menettäneensä kiinnostuksensa, vaikkei sitä suoranaisesti näyttänytkään. Kyseinen fakta hämmensi nuorempaa valtiota, sillä ei Venäjä ikinä ollut tuollainen. Nyt hän näytti jopa keskittyvän johonkin aivan muuhun kuin kokoukseen. Viro ei tiennyt huolestuako asiasta, vai jättää sikseen. Ehkä suurella valtiolla oli ollut vain raskas päivä.

"Hyvät herrat." Eräs mies keskeytti Viron ajattelemisen julmasti nousemassa seisomaan. Ei tarvinnut hetkenkään miettimistä, ennekuin valtio tunnisti miehen: Venäjällä periaatteessa johtajan asemassa oleva pääsihteeri. Huone hiljeni hetkessä.

"Saanen ilmoittaa, että Viron rauhanomainen haltuunotto on sujunut mallikkaasti." Hän ilmoitti. Virosta tuntui siltä, kuin olisi voinut valua pöydän alle kaikkien ihmisten aloittaessa pienet, vaatimattomat suosionosoitukset, mutta ei tahtonut tehdä sitä. Kaikkein päällimmäisenä taputuksista kuului Venäjän itsensä valtavien kämmenten yhteen kolahtelusta tuleva ääni. Se oli myös viimeinen, joka jäi kaikumaan huoneeseen, kun ihmiset taputtamisensa lopettivat.

"Niin." Jatkoi Venäjän päämies, "Kuten olin sanomassa, voimme nyt keskittyä kokonaisuudessaan samanlaisiin toimenpiteisiin Latviassa ja Liettuas-"
"Entäs Suomi?" Venäjä keskeytti. Viro jähmettyi paikalleen. Ei, ei, ei! Ei heitä!

Huoneeseen levisi syvä hämmennys, melkein jokainen ihminen kävi äkkiä paperinsa läpi, etsien jotain kommenttia Suomesta. Erityisen hämmentynyt oli Venäjän päämies, joka tuijotti hetken tyhjäpäisesti papereitaan.
"Mitä, eh, Suomi… Tuota noin…"
"Suomen sijainti on Saksalle erittäin suotuinen, jos hänet vallataan, Saksa pystyy hyökkäämään kimppuuni monesta suunnasta." Venäjä sanoi ripeästi ja painottaen jokaista sanaansa. Jok' ikinen virke kuulosti tarkkaan harkitulta, kuin hän olisi odottanut hetkeä jo viikkoja, milloin pääsisi sanomaan ne. Ihmisjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa, jopa Venäjän johtaja näytti hyväksyvän tilanteen ja ottavan sen heti hallintaansa.

"Aivan, siis Latvian, Liettuan ja Suomen haltuunottoon. Aloitamme heidän johtajiensa kanssa keskustelut pikapuoleen, ehkäpä seuraavan kolmen kuukauden sisällä ja-" Viro katsahti Venäjään sivusilmällä ja näki tämän siristävän hieman äkäisesti silmiään.

"Ei." Hän sanoi ärtyneen kuuloisesti. Hänen johtajansa hämmentyi uudestaan.

"Niin, toki, seuraavan kahden kuukauden sisä-"

"Nyt."

Viro oli pudota penkiltään, eikä näyttänyt olevan ainoa. Kaikki ihmismiehet tuijottivat toisiaan kummastuneesti ja Venäjän päämies yritti vieläkin etsiä papereistaan kohtaa, jossa tästä olisi kerrottu. Nyt, miksi nyt? Mikä kiire suurvallalla oli saada ne kolme kattonsa alle asumaan? Viroa puistatti ja hän toivoi keksivänsä jotain sanottavaa. Ihan mitä tahansa. Toisaalta taas, Venäjä ei näyttänyt olevan sillä tuulella, että kuuntelisi minkäänlaisia vastalauseita. Tämän asian kanssa hän oli tosissaan.

"Nyt, mite-, mitä tarkoitat, nyt?" Joku miehistä kysyi, "Emme saa mistään tähän hätään mihinkään kenenkään heidän johtajistoaan tänne tai,"
"Ei heidän." Ärähti Venäjä niin, että Viro säikähti. Hän ärähteli välillä balteille, mutta tuo kuulosti aivan erilaiselta. Joltain, mikä muistutti jokaista huoneessa istuvaa miestä heidän ja Venäjän välisestä arvoerosta.

"Vain Suomen." Hän jatkoi, vähän rauhallisemmin, vähän lapsekkaammin. Viro näki hänen silmiensä säihkyvän. Mutta, se oli silti pienelle valtiolle liikaa.
"Arvon Venäjä, et voi-" Hän meinasi sanoa, mutta samalla hän näki suurvallan kasvoille leviävän tutun hymyn. Hitaasti tämä kääntyi, ja Viro toivoi, että olisi ollut täysin hiljaa. Hetkessä hän tunsi vahvan käden tarttuvan häntä leuasta ja näki hymyilevät kasvot tuijottavan häntä vaativasti silmiin.

"Mitä nyt Viro? Etkö ole samaa mieltä kanssani?" Venäjä kysyi täysin viattomasti.
"Olen!" Viro inahti yhteen painuvien leukojensa välistä, "Tietenkin olen!" Ja Venäjä päästi hänestä irti. Viro jähmettyi
paikalleen kauhusta ja päätti, ettei sanoisi enää mitään.

Hänen vierellään suurvalta nousi seisomaan.
"Koska ajattelinkin ehdotukseni saavan suuren osan kannatuksen," Sanoessaan tuon, hän kumartui nappaamaan Viron käden ja puristi sitä hiukan liian kovaa, "Ja ystäväni Viron myös, päätin, että kutsun suloisen pikkuveljeni tänne luoksemme. Tänä iltana." Huoneeseen laskeutui vaivautunut, hieman jännittyvä hiljaisuus. Viro koki kolahduksen päässään. Soome oli jo täällä?

Käytävän päässä sijaitsi yksinäinen olohuone, yksi niistä monista, joita talossa oli. Siellä, pieni, ärtynyt hahmo tutki vanhahkoa kirjahyllyä, sen pölyisyyttä punasinertävillä silmillään. Hän otti pari niistä syliinsä ja järjesteli nopeasti aakkosjärjestykseen. Saatuaan kirjat takaisin pieni hahmo tutki hyllyn läpi vielä ja ärtymys suli naamalta pois sulaksi onnellisuudeksi.
"Aina sai olla siivoamassa. Milloin isoveli oppii itse…"