Luku 4.

… Zzzzzhzghz….

"Du heter…?"

… Zhgzghzzsghz….

"... Jag heter Sverige."

… Zhszzhszzhssz…

"Jag. Sverige."

… Zhssgh…

" … Shruorige? Srrruuorige…?"

… Zzzhzzz…

"Du ska kom med jag."

Pienen hahmon sinipunaiset silmät tarkkailivat pusikon toisella puolella menossa olevaa tapahtumaa peloissaan. Hän ymmärsi sanan sieltä, sanan täältä, olihan hänen puolimmaisensa poika opettanut häntä.
"Hän on minun pikk-" Oli hieman vanhempi poika alkanut sanoa, mutta toinen keskeytti hänet.
"Suomi kuuluu minulle ja jos sinulla on siihen jotain sanottavaa, vastaat minulle." Toinen töksäytti ja pieni hahmo pusikossa kyyristyi pienemmälle kerälle.Lopulta hieman vanhempi poika lähti ja toinen palasi pusikon luokse. Sinipunasilmäinen poika mönki ulos piilostaan ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
"Du okej?" Toinen kysyi. Pienempi nosti vapisevan katseensa ja hymyili pienesti.
"Ja. Ja-jag är okej." Hän sanoi. Vanhempi poika otti nuorempaa hellästi kädestä.
"Han ska inte få dej." Poika sanoi vakavasti.
"Tack. Tack Su-san." Suomi mutisi varovasti.

"Suomi kuuluu minulle ja siinä vaiheessa sinulta ei enää kysytä."

Juoksevien askelien kaiku katosi pitkällä käytävällä. Edelleen samassa kohtaa kuin äsken seisoi Venäjä, ajan ja paikan tajun menettäneenä. Hän tuijotti pitkälle käytävää pitkin, kunnes hänen katseensa alkoi pyöriä käytävällä hätäisesti.
"Mitä minä teen!" Hän kiljaisi itselleen ja tarttui molemmin käsin hiuksistaan, pyörähtäen puoli kierrosta ympäri. Hän oli juuri löytänyt itsensä aloittamasta sotaa Suomen kanssa, eikä hänellä ollut edes alun perin tarkoitusta siihen. Ei resursseja, ei johtajan lupaa, ei muiden maiden hyväksyntää, eikä motiivia, jonka muut maat voisivat edes hyväksyä.
Venäjä, pienoisessa paniikissa, pyörähti uudemmin puoli kierrosta ympäri ja oli jo lähdössä juoksemaan Suomen perään kun hänen katseensa sattui osumaan pylvääseen. Vuoroin hän katseli pylvästä arvioiden, vuoroin omaa kättään ja lopulta hän jäi tuijottamaan uudemman kerran suuntaan, johon hänen läntinen naapurinsa oli juossut. Sitten hän astui pylvään luokse ja laski oikean kätensä rennoksi hänen vierelleen.

"Pikkuveli…" Hän sanoi itsekseen ja siirsi kätensä selkänsä taakseen suoraksi, "Tämä on sinulle." Ja sen jälkeen hän otti vauhtia kädelleen.

"Voimmeko jatkaa kokousta ilman herra Venäjää?" Joku mies kysyi kokoushuoneessa, jossa oli ollut hieman hiljaista kahden valtion poistuttua.
"Ehkä on parempi, että odotamme?" Hieman nuorempi mies kysyi joltain muulta, joka kohautti olkapäitään. Pöydän päässä Viro oli lyyhistynyt tuolilleen ja oli peittänyt naamansa käsiinsä. Häntä pelotti Suomen puolesta.

Huoneen ovi kävi ja Venäjä astui sisälle. Viro nosti katseensa hänen suuntaansa ja ei oikein tiennyt mitä ajatella… Kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa. Venäjän johtaja nousi seisomaan ja näytti vihaisesti järkyttyneeltä.
"Mitä tapahtui!" Hän tiukkasi. Suurvalta tuli parempaan valoon ja Viro henkäisi puolikuuluvasti. Venäjä piteli oikeaa kättään rintaansa vasten ja se näytti hiukan kovia kokeneelta, kuin joku olisi hakannut sitä.

"Suomi aloitti sodan kanssani."

Pöydässä oli paljon erilaisia kuvioita, olihan se puuta. Vain lakkaa päällä, täysin huomaamattomasti maalattuna, niin, että puun vinot, suorat ja kiemuraiset syyt oli mahdollista nähdä. Mahdollisesti se oli mahonkia. Kallista puuta kalliiseen makuun. Aivan täydelliseksi hiottua, sileää, tummaa puuta. Kun sitä naputti kynnellä, kuului mielenkiintoisen ontto ääni. Jos koputti pelkällä sormella, ääni kuulosti lähtevän sormesta. Koputusta oli todella vaikea kuulla jos joku huusi vieressä.

"Olemme juuri alkaneet saada maan taloutta kuntoon, ihmisten elämät alkaneet sujua ilman ongelmia ja kaikki alkoi näyttää jo hyvältä, mutta sitten sinä teet mitä!" Suomen päämies huusi kotivaltiolleen, joka istui tumman pöydän ääressä ja naputteli sormiaan siihen. Valtio itse oli juuri hetki sitten päässyt huoneeseen ja heti hänen kimppuunsa oli hyökätty. Tieto sotatilasta oli saapunut perille nopeammin kuin Suomi itse.
"En tehnyt sitä." Hän sanoi, eikä ensimmäistä kertaa. Suomi oli toistanut samaa lausetta jo monta kertaa, mutta hänestä näytti siltä, ettei kukaan enää kuunnellut häntä.
"Mainilassa ammuttiin! Ei ihme jos siellä ammuttaisiin tälläkin hetkellä!" Suomen päämies karjui ja valtio sulki silmänsä. Suolainen kyynel valahti suljettujen silmäluomien välistä.
"Minä en aloittanut sitä." Hän sanoi ääni täristen.
"Luoja vie, minkä tahansa valtion kanssa, mutta Venäjän? Olet sekaisin, täysin sekaisin! Ei meillä ole minkäänlaisia resursseja häntä vastaan!"
"En halunnut tätä."
"Ja sinun piti mennä, ihan omine lupinesi, täysin kansastasi välittämättä-"
"En aloittanut sotaa…"
"Aloittaa sota Venäjän kanssa!"
"En aloittanut sitä!" Suomi huudahti takaisin ja löi vahingossa jalkansa pöydän jalkaan. Hänen päämiehensä näytti happamalta.
"Saimme puhelun. Meille kerrottiin mitä tapahtui." Hän kertoi vihaisesti.
"Mitä, mitä teille kerrottiin?" Suomi kiljahti, "Että hän yritti saada minut kattonsa alle asumaan? Että kieltäydyin, että hän juoksi perässäni käytävällä, ja rupesi puhumaan rajan siirtämisestä!"
"Meille kerrottiin, että sinä hyökkäsit hänen kimppuunsa!" Päämies ärähti takaisin. Suomi jäi tuijottamaan hetkeksi häntä silmiin, tajuamatta mitä hänelle oli juuri sanottu.
"En… En minä…"
"Mainila, Suomi, Mainila! Siellä ammuttiin, siellä kuoli ihmisiä!"
"Venäjä se oli!" Suomi yritti jo epätoivoisesti.

"Oikeastaan…" Eräs huoneessa olleista miehistä nosti yhden sormensa pystyyn ja selaili vain hetki sitten tulleita papereita, "Tietojemme mukaan… Meillä ei ollut tykkejä lähelläkään Mainilan kylää."
"Eli syy oli siis…" Suomen vasemmalla puolella istuva kiharapäinen mies jäi ihmettelemään tietoa.
"Niie saamarrin ryssien!" Huoneen ovella istunut sotilas karjaisi noustessaan seisomaan, "Tää on muuten just tätä, ihan just niin saamarin odotettavis! Olishan meivän pitän tietää, et sielt tulloo viel jossai vaihees tälläst paskaa!"
"Peltonen, rauhoittukaa." Suomen päämies pyysi.
"Herpaannuttiiv hetkeks ja sit sielt alkaap het tulla kurraa niskaa! Siel syyttelövät meivän maata, kas hei, täysin turuhaa ja saatana, halluuvat vaan meivän maan ittelleen, ku siel kotosal on nii paskat oltavat et-"

"Peltonen hiljaa!" Sotilasmies näytti vihaiselta, siltä, että olisi voinut jatkaa selitystään vielä viikon, mutta istui takaisin penkilleen ja jatkoi kengänpohjiensa puhdistusta. Hän loi Suomeen pitkän, vihaisen katseen, olihan valtio juuri hänelle huutanut. Suomi tuijotti täriseviä käsiään.
"Venäjä on minun veljeni, hän-"
"Hmmp." Sotilas Peltonen hymähti, "Iha tosi, biologisest?" Suomen kädet puristuivat nyrkkiin.
"Hän- hän on aina ollut yksinäinen ja…"
"Ja nyt sää sitten rupesit puolusteleen sitä?" Peltonen ärähti, "Ehkä joo oiskii ollu parempi jos sää oisit menny assuu sen taloon taas vähäks aikkaa! Tajusisit taas-"
"Lopeta, lopeta, lopeta, lopeta!" Suomi puristi käsiään tiukemmin nyrkkiin.
"Peltonen, riittää." Suomen päämies sanoi, "Voit poistua." Mies nousi happamasti, paiskasi tuolinsa seinään täysin tietoisesti ja poistui huoneesta.

"Mul onkii sota hoivettavana…" Hän mutisi astuessaan avatessaan oven. Pienen hetken huoneessa vallitsi vaivautunut hiljaisuus. Lopulta papereitaan tutkinut mies yskäisi ja keräsi paperinsa kokoon.
"Minä em… Menen järjestämään tutkintaa tästä asiasta. Ehkä ehdimme vielä saada yhteyden Venäjälle… Korjata asian…" Ja hänkin katosi huoneesta. Kaikki paine tuntui kasaantuvan Suomen päälle, vaikka olo olikin helpottanut. Joku oli uskonut häntä, mutta se ei ollut tehnyt asioita yhtään sen paremmaksi.

"No, nyt me tiedämme tilanteen." Suomen päämies sanoi rentouduttuaan, "Ehkä meidän pitäisi aloittaa sota-asioiden suunnittelu…"
Suomi nosti heti katseensa pöydästä.
"Voin hoitaa-"
"Ei tarvitse." Kiharapäinen mies keskeytti. Suomi kääntyi ällistyneenä hänen puoleensa.
"Tietenkin tarvitsee!" Hän huomautti, "Tuskinpa Venäjä peruu sotatilaa nyt kun-"
"Ei, vaan sinun ei tarvitse. Me voimme hoitaa asian." Mies jatkoi.

"Oikeastaan, " Suomen kaljuuntuva päämies jatkoi lausetta, "Meistä olisi ehkä parempi, että et osallistu sotaan lainkaan."

"MITÄ!"

Suomi tuijotti miehiä järkyttyneenä. Miten he edes pystyivät ehdottomaan tuollaista. Mitä järkeä siinä olisi?
"Ette ole tosissanne." Hän henkäisi.
"Kyllä olemme." Kiharapää vastasi, "Ehdimme keskustella tästä asiasta ennen saapumistasi ja tulimme siihen tulokseen, että sinun ei pitäisi mennä kentälle lainkaan."
"Joten sinuna pysyisin poissa kentältä." Päämies ilmoitti. Suomen katse pyöri molemmissa miehissä vuorotellen. Hänen suunsa oli jäänyt auki, kuin kesken lauseen.
"Minustahan tässä sodassa on kysymys! Ei tätä sotaa ilman minua voida käydä!"
"Mutta juuri sinuthan Venäjä haluaa. Parempi olisi, jos jäisit vaikka Helsinkiin turvaan."
"Eihän… Eihän se olisi edes sotaa. Luovuttaisimme oikeastaan heti. Jos tilanne riistäytyy pitkälle, minun ja Venäjän on selvitettävä tilanne!" Molemmat miehet katsahtivat toisiaan. Suomi ei saanut heidän katseistaan mitään selvää, kunnes hänen johtajansa kääntyi hänen suuntaansa. Nyt katse kertoi pienestä väsymyksestä.
"Suomi – Tino… Se on käsky."

Suomi valahti täysin rennoksi. Käsky?

"Mitä hyötyä on itsenäisyydestä jos silti joutuu pompoteltavaksi…" Hän kysyi tuskastuneena ja katosi omien käsiensä alle kuin suojaan. Hänen mielessänsä pyörivät kaikki ne tuhannet käskyt joita oli saanut vuosisatojen aikana, aina oli jostain löytynyt joku, joka määräsi hänen elämästään. Ruotsi, Venäjä ja myös hänen omat kansalaisensa.
"Haluamme vain-" Kiharapäinen mies aloitti.
"Haluatte!" Tino huusi pöytään, "Haluatte ja haluatte, miksei KUKAAN ikinä kysy mitä minä haluan!" Miehet säikähtivät valtion reaktiota. Tino ei ikinä ollut näyttänyt heille tätä puolta itsestään, hän oli harvoin korottanut äänensä jonkun toisen ylle. Hänen päämiehensä kurkisti säikähtäneenä kiharapäistä miestä, joka otti tilanteen hallintaansa.

"Haluat, ettei Venäjä saa sinua, eikö vain? Päämäärämme ovat siis samat, mutta otamme vain tilanteeseen uuden lähestymissuunnan!" Hän sanoi, pieni ylpeys äänessään uudesta lähestymissuunnasta puhuttaessa. Suomi nosti katseensa häneen ja miehen hämmennykseksi hymy oli palannut tämän kasvoille.
"Hyvä on." Tino sanoi rauhallisesti, ihmisistä katsoen pelottavan rauhallisesti, "Minä piiloudun… Jos se kerran on käsky."
Suomi nousi ylös, suoristaen selkänsä nikama nikamalta, näyttäen lopulta pidemmältä mitä oikeasti oli.
"Huomaan kyllä kun minua ei enää tarvita täällä." Hän sanoi, "Pyydän teitä kuitenkin miettimään mitä tapahtuu, jos vastapelaaja pääsee syvemmälle minuun." Miehet tuijottivat valtiota kummissaan tämän hymyillessä ystävällisesti ja tuttavallisesti kuten aina ennenkin, mutta äänensävyn kuitenkin kertoen jotain muuta.

"Nähkäämme Venäjällä." Tino jätti lauseen leijumaan ilmaan lähtiessään pois huoneesta. Miehet eivät voineet olla huomaamatta pientä ovien paiskomista tämän poistuessa.

Puhelin soi jo Tinon päästessä pitkästä aikaa takaisin taloonsa. Hän pysähtyi eteiseen seisomaan silmät kiinni, haistelemaan tuttua ilmaa ja rukoilemaan, että kuka siellä olikaan soittamassa, luovuttaisi. Se oli varmaan jälleen Ruotsi, ja siitä ei seuraisi muuta kuin tuskallinen saarna ruotsiksi. Tai sitten se oli Amerikka, joka yrittäisi varmaankin tunkea nokkansa mukaan peliin. Tinoa ei huvittanut kuulla heidän kummankaan ääniään, hän ei halunnut ajatella enempää.
Soittakoon presidentille, Tino ajatteli, En minä tätä sotaa enää hoida. Jokin sai hänet kuitenkin hymyilemään ajatukselle. Oliko hänen presidenttinsä todellakin niin naiivi, että olettaisi Suomen pysyvän hiljaa omassa huoneessaan ja odottaisi Venäjän koputtavan ovelle.

Hän tulisi tarvitsemaan puhelinta ihan muihin asioihin kuin muille valtioille vastailemiseen.

Puhelimen pirinä lakkasi ja Tino huokaisi helpotuksesta, kumartuen irroittamaan kenkiensä nauhoja. Hetken talossa vallitsi hiljaisuus ja valtio siirtyi seuraavan kengän kimppuun. Silloin puhelin aloitti uudestaan.
Tino jähmettyi kuuntelemaan epämieluisalta kuulostavaa pirinää. Ruotsi, Ruotsi se on, tuskin kukaan muu yrittäisi soittaa hänelle noin tarmokkaasti. Taisi olla taas huolissaan…
Vajaan minuutin päästä puhelu lakkasi uudestaan. Suomi ehti paiskata kenkänsä nurkkaan, ajatellen pistävänsä ne siististi myöhemmin, kun se soi jälleen. Ehkä sittenkin Amerikka, hän on aina niin malttamaton…

Tino käveli hitaasti sisemmälle taloonsa ja jäi tuijottamaan käytävällä toisessa päässä soivaa puhelinta. Pitäisikö sittenkin vastata? Hän otti yhden varovaisen askeleen matolla ja löysikin kohta itsensä tuijottamasta kuparinruskeaa puhelinta. Soitto itse oli ehtinyt jo loppua, mutta pianhan se alkoi uudestaan. Nyt Suomi nappasi luurin ja painoi korvalleen.

"Hello, is this Finland?" Ääni ei kuulunut Ruotsille, eikä liioin Amerikalle, joka olisi voinut puhuakin tuota kieltä. Suomi hämmästyi kuulessaan Englannin toisessa päässä.
"Hello? Hello?" Englanti huhuili. Tino läppäisi itseään poskelle ja herätti itsensä nykyisyyteen.
"Hei- Hi! Yes, this is Finland." Hän vastasi.
"Wonderful! I've been trying to call you like the whole day, but I understand, you've got something else in mind than answering the phone, but now that I got you to finally answer..." Englanti aloitti heti puhumisen, "I heard your and Russians little thing and-" Ja nyt kun hän oli päässyt puhumaan työasioista, hän ei ollut lopettamassa. Tino kuunteli Arthurin selitystä ja kyselemistä, vastaillen epämääräisesti yes tai no. Saarivaltio halusi nähtävästi auttaa, epämääräisillä tavoilla ja epämääräisistä syistä, mutta Suomelle riitti jo se, ettei häntä pidetty syyllisenä selkkaukseen. Molemmat Englanti ja Ranska olivat kuulemma yhteisesti hänen puolellaan.

Jotain positiivista…
"So, you'r okay with the situation?" Englanti kysyi. Suomi ei ollut varma mitä äsken oli jättänyt kuulematta.
"Em… What?"
"With the situation. About I helping you with keeping Russia away from you."
"… Yes. I… I'm okay with that."
"Marvelous. Well then, I shall keep on touch." Englanti päätteli puheluaan ja Tino huokaisi helpotuksesta sisäisesti, "Keep holding on."
"Yeah… You too…" Suomi mutisi puhelimeen ja painoi luurin alas. Tuskin se oli ollut vain pienen hetken paikallaan, kun pirinä alkoi uudestaan. Tino hymyili. Joku välittää minusta.

"Bonjour mon chéri Finlande."
"… Latvia tässä… Soittelin vain… O-oletko kunnossa?"
"Sveitsi tässä. Ihan turha yrittää soitella täältä apuja, en aio auttaa."
"Hej Finland, Tanska tässä jos et vielä tunnistanut ihanasta äänestäni. Milloin mentäisiin juomaan?"
"Ciao! Minä täällä, Italia! Kuulin tapahtuneesta, hiukanko pelottavaa tuollainen! Miten pasta voi loppua noin äkkiä kaupoista? Ei hätää, lähetetään isoveljen kanssa kohta uusi lastillinen!"

Monet valtiot ehtivät soittaa parin tunnin sisällä. Suomi oli ottanut koko puhelimen lattialle ja pyöritteli matonreunaa sormissaan kuunnellessaan eri soittajien juttuja. Joillain oli järkevääkin asiaa, jotkut eivät vaikuttaneet olevan järjissään laisinkaan. Hiljalleen puhelutulva alkoi rauhoittua, Tanskakin ehti soittaa neljästi. Tinon posket hehkuivat onnesta, vielä kotiin palatessaan hänestä tuntui yksinäiseltä, nyt melkein koko maailma tuntui olevan hänen puolellaan – paitsi Sveitsi, joka teki asian aika selväksi. Nyt valtiosta kuitenkin tuntui siltä, että pystyisi tähän. Hän kykenisi voittamaan Venäjän.

Tällä kertaa Tino tarttui itse luuriin ja pyöritti numeron. Linja tuuttasi pari kertaa kunnes siellä vastasi möreä-ääninen mies.
"Suomen puolustus-"
"Hei, Suomi tässä." Tino ei antanut miehen päättää esittelyään, "Venäjä varmaan hyökkää kohtapuoleen, joten haluan, että kuuntelet tarkkaan ja teet juuri niin kuin käsken."

Minähän en jää peukaloitani pyörittelemään.