Luku 6.

…Ghhhrzgh…

"Et vaikuta onnelliselta nykyiseen elämääsi."

… Zrghgrz…

"Enkö? Minusta kaikki on täydellisesti."

… Ghhhzr…"

Niinkö. Mutta rakas Suomeni, et näytä lainkaan siltä."

… Szhrzzhhh…

"Hän kohtelee sinua väärin. Minä pidän sinusta hyvän huolen, kyllä sinä sen tiedät. Näethän miten onnellisia muut ovat."

… Zhhzghz…

"Annan sinulle jotain minkä hän on sinulta evännyt. Annan sinulle sen mitä eniten haluat."

… Zghz…

"Vapauden Suomiseni, vapauden. Sitähän sinä olet jo pitkään halunnut?"

Suomi puristi silmiään kiinni ja yritti kadota mielensä pimeyteen vain unohtaakseen ympärillään olevan maailman. Liika puristaminen, käden värähdys, ulkoa tuleva valo, kaikki tekivät valtion yrityksestä valua uneen mahdotonta. Pakotettuna uni ei halua tulla, jos ei osaa rentoutua oikein. Tino ei osannut. Maailmassa oli niitä laiskoja valtiota jotka kyllä pystyivät nukkumaan riippumatta paikasta tai ajasta, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut heihin. Pitkät, pimeät talvet totuttivat hänet nukkumaan pimeässä, joten jo kesällä nukahtaminen saattoi venyä pitkälle aamuun. Joskus saattoi olla juuri tämän kaltaisia öitä, milloin jokainen väärä asento, turha ääni tai liika kylmyys vain yksinkertaisesti estivät nukahtamisen.

Tällä hetkellä todellinen ongelma oli kuitenkin se, että Suomi oli vasta noin kymmenen minuuttia sitten tullut huoneeseensa, kaatanut itsensä sängylle vaatteita vaihtamatta ja itsepäisesti sulkenut samaan aikaan niin silmänsä kuin nyrkkinsä.

Islanti oli tullut päivällä yllättävälle vierailulle ja pelastanut Suomen syvältä masentuneesta kuopastaan. Se antoi hänelle moneksi tunniksi muuta ajateltavaa, vaikkakin keskustelujen aiheet aika paljon kertoivatkin ympärillä menevistä sodista. Kuitenkin aina välillä Tino taas muisti oman tilanteensa ja vajosi pieniksi hetkiksi mietteisiinsä.
Pahin ja pisin sellainen hetki oli alkanut suihkussa ja jatkunut iltapalan yli. Demokraattisesti Suomi oli päättänyt Islannin jäävän yöksi, vaikka vierashuone olikin yleisen kaaoksen vallassa, niinpä Islanti oli päätynyt sohvalle. Suomi oli nopeasti etsinyt hänelle vuodevaatteet, mutta senkin aikana hän oli vain masentunut enemmän. Lopulta hänen oli pakko vain kadota mahdollisimman rivakkaasti omaan huoneeseensa, piiloon ja omaan rauhaan. Hänestä oli alkanut tuntua siltä, kuin olisi aivan pian romahtanut lopullisesti, jäänyt huutamaan paikallensa hetkeksi ja itkenyt loppuillan, silmissään Venäjän kasvot ja korvissaan hänen naurunsa.

Nyt hän makasi sängyllään ja yritti unohtaa koko valtion, kadottaa hänet viimeistään nyt mielestään. Pari kuukautta hän oli sitä jo ehtinyt harjoitella, mutta nyt sinä yönä se tuntui erityisen vaikealta, kuin hän olisi seisonut aivan hänen sänkynsä vieressä ja tökkinyt häntä hanalla kylkeen.

"Jotenkin osasin arvata ettet nuku."

Sotamies Peltonen istui lumesta puhdistetulla kivellä pyöritellen sytyttämätöntä tupakkaa sormissaan. Lumisade oli siltä yöltä jo ohitse ja hän istui miehineen metsässä lähellä sen hetkistä valtioiden rajaa odottamassa ohjeita ylemmältä taholta. Oikeastaan he olivat odotelleet siinä pisteessä pari päivää ja miesten sodan kiristämät hermot alkoivat olla lohkeamispisteissä. Kylmyys ei ajatellutkaan lievittävänsä, se ei selvästi edes halunnut parantaa sotilaiden oloja.

Peltonen oli kokenut taistelija. Ylpeänä hän pystyi väittämään sotilaan taitojensa periytyvän isältään, joka oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa. Parin kuukauden räiske ja rytinä ei monien muiden tavoin ollut käynyt hänen korviinsa, vain muuhun kehoon. Tämä tilanne oli äärimmäisen epäsuotuisa hänen joukkojensa suhteen, sillä hyvien sotataitojen lisäksi hän oli perinyt vanhemmiltaan myös äärimmäisen hyvän kuulon. Siitä oli paljon hyötyä, Peltonen kykeni kuulemaan metsästä pienempiä oksien naksahduksia kun hänen korvansa eivät tinnittäneet jatkuvasti, ja samoin hän myös kuuli kaikki miestensä jupinat ja valitukset.

Joskus oli päiviä jolloin satoi lunta. Joskus joku käskee niinä päivinä mennä ulos, pystyttää puolijoukkueteltta keskelle metsää ja odottaa pakkasessa ja ehkä parin päivän päästä joku ilmoittaa mihin seuraavaksi pystytetään leiri. Kukaan ei tiennyt tarkkoja suunnitelmia, jos sellaisia edes oli. Ja juuri tuollaisina päivinä, jolloin onneksi lumisade oli lakannut ja lämpöasteet laskeneet seitsemääntoista, oli keskelle ei mitään käskettyjen miesten juttelunaiheet juuri Peltosen hyväkuuloisille korville sopivia.

"Joteki perkuleen vuottava tunnelma tääl." Yksi mies jupisi kuvitellen varmaankin ettei hänen parin metrin päässä oleva esimiehensä kuulisi sanaakaan, "Ihanku vuotettas et ryssät hyökkääpi, miä sanosin et mentäs itte piälle."
"Ne on nuo johtajat. Mitään ei saa tehdä ilman lupaa nykypäivänä." Toinen mies vastasi eikä jaksanut edes vahtia äänensä voimakkuutta. Peltonen pysähtyi kuuntelemaan miesten keskustelua laittamalla edelleen palamattoman tupakan hampaidensa väliin. Ihan oikeassahan tuo sotilas oli, Peltonen tiesi heidän odottavan jotakin, mutta ei johtajiaan. Hän oli odottanut samaa koko sodan ajan.
"Mittää ei oo kuulunukkaa parriin päevään, taijettaan taas istuu tääl passis iha turhaa." Kolmas sotilas ärähti puhdistaessaan saapastaan. Muut jupisivat myöntävästi.

Peltosta ärsytti, eikä se johtunut miesten jupinoista. Hän oli vasta pari kuukautta sitten haukkunut maansa, Suomen, pystyyn, muttei olisi sillä hetkellä uskonut hänen jänistävän paikalta oikeasti. Hän ei ollut kuullut Suomen johtajiston keskustelua, mutta kuvitteli heillä olevan jonkinlainen suunnitelma hänen varalleen. Siitäkään ei sitten ollut kuulunut mitään. Ja hänen tietämänsä valtio ei olisi ollut tällainen. Tino Väinämöinen ei karkaisi paikalta jos pitäisi taistella Venäjää vastaan.
Toisaalta välillä Peltonen sai kuulla suunnitelmia, jotka kuulostivat siltä, että vain valtio olisi ne voinut kehittää. Eli Suomiperkele oli jossain, mutta missä?

"Rrrzzz" Peltosen radiopuhelin lähti elämään, "Rzt, täällä Tolopainen, kuuleeko Peltonen? Toistan, kuuleeko Peltonen, ollaanko siellä vielä elossa?" Sotamies Peltonen nappasi koneen käteensä ja painoi nappia.
"Kuulee Peltone, piästäänkö suihkuu?"

Hetken kuului vain rätinää.
"Sori mies, ette vielä! Teidän pitäisi hakea yksi mies tänne. Ja varokaakin jos hänelle sattuu jotain."
"Mikäs mies sielt pitäs hakkee?"
"Se on katsos sellainen mies, joka saa sinullakin niskakarvat pystyyn jos haluaa. Ja varmaan haluaakin, ei kuulostanut puhelimessa muuten mitenkään onnelliselta."

Peltonen hymyili.
"No sanoppa Penalle ethä mie haluvan sen maksavan velkansa meikäläiselle. Se hävis justiinsa vedon. Myö käyään hakkee se pentele, ol jo aikakii näyttääp meil naamasa." Keskustelu päättyi siihen ja Peltonen nousi ylös katsellen virnuillen sotilailleen, jotka olivat hiljentyneet kuuntelemaan nyt vuorollaan häntä.
"Kiva et työ lopetitte sen paskanjauhannan. Käyää hakkee yks jätkä, suadaan tähänkii sotaa jotain taisteltavvaa. Pakatkaaha kamat, täs ei oo aikaa tolojotella ympäriinsä!"

Vain tunnin ajomatkan päässä olevan kaupungin laitamilta löytyi juuri porukan etsimä mies. Sotilasjoukon oli vallannut kummallinen kunnioitus kun hän hyppäsi rekan kyytiin, mutta Peltonen tohkeni nousta kunnioittavasti tervehtimään.
"Kävitkö sittekkii kattoo mite elämä siel Venäjäl olis sujun?"
"En käynyt."
"Se on hyvä se." Peltonen sanoi, "Ei taia kiinnostaap?"
"Ei todellakaan."
"Ain parempi." Hän naurahti, samalla kun kyytiin saapunut henkilö käveli koputtamaan rekan seinää antaakseen kuskille lähtökäskyn.
"Eiköhän mennä!" Hän huusi hymyillen ylpeästi, "Täällä ollaan istuttu ihan tarpeeksi mököttämässä!"

"Et voi vain istua täällä ja olettaa asioiden hoituvan puhelimella."
"Näyttävätkö ne sitten hoituvan näin? Eivät, mutta sitten joku ja estää minua lähtemästä täältä. Sitä varten nuo ukot tuossa ulkopuolella pyörivät, eivät he ketään ulkopuolella yritä pitää."
"Mitäs jos sanoisit, että lähtisivät kotiin?"
"Yritetty, yritetty karata, yritetty hämätä, keksitkö vielä jotain? Islanti-pieni, minulla on ollut hyvin aikaa kokeilla kaikenlaista.""… Sitten meidän pitää toimia yhdessä…"

Rekassa oli hiljaista, mutta Suomi nautti jo pelkästä kansalaistensa läsnäolosta, varsinkin kun ei ollut päässyt sellaiseen pitkään aikaan.
Islannin avulla Tino oli vihdoin päässyt pakoon omasta talostaan ja oli vihdoin matkalla hoitamaan asiat niin kuin ne olisi pitänytkin alusta alkaen. Mitä lähemmäs rajaa he ajoivat, sitä oikeammalta tilanne tuntui ja sitä varmemmaksi hän muuttui.

Vaikka parin kuukauden odottelu oli ollut täysin hyödytöntä, oli hänen akkunsa ehtineet latautua sillä aikaa ja nyt Suomi oli täysin valmis näyttämään Venäjälle kenen kanssa taisteli, näyttämään koko maailmalle sitä suomalaista sisua mikä hohkasi jo pelkästään hänen kansalaisistaan.
Rekassa istuessaan valtion keskittyneille kasvoille levisi vähän väliä ylpeä hymy, kun hän ajatteli mitä hänen miehensä olivat saaneet aikaan ilman häntä. Sitä oli ollut vaikeampi nähdä neljän seinän sisällä, mutta nyt se oli täysin ymmärrettävissä. Suomi ei ollut ikinä saanut olla niin ylpeä heistä kuin hän oli nyt.

Mutta nyt katseet ja odotukset tulisivat suuntautumaan häneen, ei enää kansaan. Eikä Suomi aikonut pettää kansalaisiaan, eikä ketään joka odotti hänen valintojaan ja tekojaan. Hän ei palaisi kuuraamaan Venäjän lattioita, ei hevillä, ei valssilla, eikä ikinä.

Kun oltiin ajettu tarpeeksi syvälle metsään alkoi vastaan tulla tiheitä rykelmiä eri kokoisia monen ihmisen telttoja. Väsyneitä ja kovia kokeneita miehiä oleskeli siellä täällä odottamassa ja rekan ajaessa ohi he alkoivat heräillä horroksistaan. Suomen hymy oli kadonnut jälleen hänen huuliltaan, muokkautunut syväksi miettimiseksi ja odotukseksi. Hän tunsi Venäjän rajan alkavan aivan lähellä, vain kymmenisen kilometrin päästä, ja se sai hänet huonovointiseksi.
Lopulta rekka pysähtyi parin suuremman teltan läheisyyteen. Sotilaita oli jo kerääntynyt seuraamaan tapahtumia ja teltasta ulos haettiin pari hyvinkin tärkeää miestä. Rekan sisällä sotilaat hyppäsivät järjestyksessä ulos joten viimeisinä ulos pääsivät Suomi ja Peltonen. Toinen tärkeistä miehistä jotka olivat tulleet ulos teltasta astui kättelemään Suomea.

"On hyvä saada teidät tänne vihdon."
"Pena, perkele, mie haluvan miun rahat!" Peltonen huusi taustalla. Suomi katsahti nopeasti takanaan säheltäviä miehiä, mutta kääntyi sitten puhumaan vastaanottajalleen tarttumatta tämän käteen.
"Älä kiltti teitittele, emme ole Venäjällä." Hän ilmoitti nopeasti hymyillen. Mies hymyili takaisin, veti kätensä itselleen ja nyökkäsi. Sitten Suomi katsoi hänen takanaan seisovaa miestä, hänen presidenttiään.
"Tämän kauemmin en valitettavasti voi pyöritellä peukaloitani."
Hänen päämiehensä nyökkäsi.
"Ehkä se on kuitenkin näin parempi. Pyydän anteeksi."

"Minä luulin, että saisimme oikeasti jotain apua!" Joku sotilaiden joukossa sanoi vähän liian kovaäänisesti kaverilleen, "Mutta mitä me saimmekaan? Jonkun pikkupojan, eipä näytä siltä, että tästä jätkästä olisi meille oikeasti paljon hyötyä! Kuka tuo luulee olevansa?" Suomen pää käännähti heti puhujan suuntaan, eikä tämä pahaksi onnekseen tajunnut sitä. Hänen päämiehensä oli näkevinään valtion silmien leiskahtavan tuleen ja hän yritti korjata tilannetta.
"Hän on vain tämän vuoden jääkäreitä, hän ei vielä tiedä kuka-"

"Mitä varten olet täällä taistelemassa?" Suomi huudahti yllättäen miehelle, joka oli puhunut. Tämä hiljeni heti ja tuijotti Suomea hämmentyneen kylmästi.
"No Suomen itsenäisyyden puolesta, perheeni ja sukuni!" Jotkut vanhemmat miehet naurahtivat miehen tietämättömyydelle.

"Entä mitä varten me kaikki täällä olemme?" Suomi osoitti nyt kysymyksensä kaikille jotka kuulivat, "Emmekö ole kaikki saman asian takia? Taistelemassa, että saisimme pitää oman kielemme ja lakimme, mitkä isovanhempanne ovat teille hengillään lunastaneet. Suojelemassa noita, jotka ovat meille tärkeitä." Hän lähti puhuessaan kävelemään ympäri leiriä, katsellen sotilaita vaativasti.

"Kyllä olemme. Olemme kaikki suojelemassa tämän maan turvallisuutta. Eikä se ole mahdoton toive, se on saavutettu ennenkin. Ja se sama turvallisuus tullaan saavuttamaan jälleen. Minä tiedän sen, sillä minä luotan teihin, jokaiseen! Tämä maahan ei ole menossa Venäjälle, ehei! Kukaan, ei kukaan täällä anna sen tapahtua, ei teistä kukaan halua antaa pois sitä kaikkea mille hakkapeliitat aikoinaan ja kaikki muut ovat henkensä uhranneet." Yhden teltan reunalla oli nojaillut yksinäinen puulaatikko ja ketterästi Suomi hypähti sille puhumaan.

"Tiedän kyllä, että nämä ovat olleet rankkoja viikkoja. Täällä rintamalla varsinkin, mutta suomalaiset: Olette tehneet loistavaa työtä! Tärkein on säilynyt, ettekä ole taipuneet venäläisille. Se ei tule tästä yhtään helpottumaan, tietojeni mukaan varusteet alkavat loppua, eikö? Sää, sää ei tästä tule varmaan pitkään aikaan paranemaan, mutta se on yhtä kurja molemmille osapuolille. Ja mehän olemme siitä enemmän hyötyneet, emmekö olekin? Tällaiset asiat ovat pikkuseikkoja, Venäjä on ehkä suuri ja mahtava, mutta hänelläkin on liian monta asiaa tällä hetkellä ajateltavana kuin vain me täällä. Hän on siellä idässä kärsinyt paljon enemmän tappiota kuin me täällä lännessä. Ja näin sen pitääkin mennä! Me emme ole täällä alistumassa hänen tahtoonsa ja valtansa alle."
"Hei tyyppi!" Sama jääkäri, joka oli aikaisemminkin puhunut, huudahti pilkallisesti, "Kai huomaat, että puhut Venäjästä kuin se olisi yksi henkilö! Mitä jos käyt tarkistuttamassa pääsi!" Moni ihminen nauroi, muttei Suomelle, vaan miehelle. Valtio hämmentyi, mutta vain hetkeksi.

"Sinulla ei näköjään ole mitään hajua? Mikä on nimesi?"
"Leinon poikiahan minä!"
"Leino? Hyvä on, leikitäänpä yhtä leikkiä. Arvaa minun ikäni." Suomi tunsi viimeistenkin väsymyksen rippeiden katoavan. Hän puhkui intoa jatkaa selittämistä vielä pitkään.
"Hmmh. Jotain 16, luultavasti."

Suomi naurahti ja kovaäänisesti. Sitä seurasi hetkellinen hihityskohtaus.
"On se mukava kun ihmiset arvioivat nuoremmaksi." Hän sanoi hilpeästi, "Eikö vain?" Hän katsahti kysyessään vähän matkan päässä kuuntelevia hieman vanhempia miehiä jotka virnuilivat julmasti.
"Se on oikeastaan sääli miten nämä nykyajan nuoret eivät tiedä maailman tärkeimmistä tapahtumista paljoakaan." Suomi lisäsi vanha tuttu aurinkoinen hymy naamallaan. Jääkäri Leinosta alkoi hiljalleen tuntua hölmöltä, hän ei nyt ymmärtänyt jotakin.
"No kukas helvetti sinä sitten luulet olevasi?" Hän tiuskaisi, "Joku menneisyyden legendaarinen taistelijasoturi mikälie, joka rientää pelastamaan ihmisiä pulasta?" Suomi nauroi uudestaan, eikä tällä kertaa meinannut kyetä lopettamaan lainkaan. Monet paikallaolijoista uskalsivat lähteä nauruun mukaan.

"Idiootti!" Joku huudahti Leinolle. Suomi vakavoitui uudestaan.
"Hei, älä arvostele! Tämä ei ole mitään helppoa ymmärtää!" Sitten hän katsoi ylhäältä laatikoltaan hieman mietteliäänä nuorta jääkäripoikaa.
"Kuka minä olen, sinä kysyt. Olen itse asiassa kysynyt samaa itseltäni viimeisen parin kuukauden aikana, moneen otteeseen. Olen istunut olohuoneeni sohvalla, kuunnellut radiota, että jospa saisin tietoa täältä taistelukentältä ja miettinyt kenen ohjeita kuuntelen. Sitä, kenelle olen lojaali."

"Samana päivänä kun tämä sota alkoi, menin Helsinkiin ja sain kuulla, ettei minua päästettäisi tänne lainkaan. Että minun pitäisi tehdä juuri sitä mitä olen tehnytkin, istunut ja odottanut, pelännyt itsenäisen tulevaisuuteni puolesta. Koko elämäni oli teidän kaikkien käsissä, ja vaikka nyt taas luotankin teihin, ei ensimmäisinä viikkoina luottoa ollut lainkaan. Olin saanut ehkä yhden hölmöimmistä määräyksistä, enkä voinut uskoa kenenkään suomalaisen päättävän mitään sellaista. Mikä helpotus se olikaan kun sain selville sen olleenkin rakkaan läntisen rajanaapurin idea!" Suomi piti siinä vaiheessa pienen ärsyyntyneen tauon.

"Onneksi tässä elämässä on vielä niitäkin valtioita, jotka jaksavat tukea toista vaikka itselläänkään ei menisi niin hyvin. Takaisin asiaan! Olenko siis lojaali ruotsalaisille? Ei, ei enää kiitos. En ole ruotsalainen. Nyt taas olisi venäläisyys hyvin tyrkyllä. Kuka haluaa opiskella venäjää äidinkielenään?" Viimeisen lauseen hän osoitti kysymykseksi, johon kaikki jotka ymmärsivät vastata, vastasivat häntä miellyttävällä tavalla. Niin vahvaa kieltäytymistä hän ei ollut aikoihin nähnytkään.

"Eli tästä päätellen venäläinen en halua olla. Joten kuka minä sitten olen? Tässä vaiheessa voitaisiin ottaa esimerkiksi tuo Peltonen tuolla!" Suomi osoitti tupakkaa polttelevaa miestä, joka oli myös jäänyt väkijoukkoon kuuntelemaan.
"Voi kuulkaa, kun ensimmäisen kerran tuon miehen kanssa nähtiin ja pääsin kertomaan kuka olin, arvatkaas mitä hän tekee? Peltonen, mitäs sinä teitkään?" Tino kysyi hieman huvittuneena. Peltonen hymähti, otti tupakan suustaan ja vastasi: "Kirosin teikäläisen."
"Näin juuri! Hän rupesi huutamaan, raivosi ja kirosi! Kuka lie kehittänytkään noin ruman kielen, en minä ainakaan… Tämä oli nyt vain esimerkki, joten Leino ja kaikki muut jotka tässä nyt ovat miettineet henkilöllisyyttäni, älkää hermostuko. Joka sana tulee olemaan totta." Valtio veti hieman henkeä ja tunsi ylpeyden kapuavan jostain sisältään.

"Ruotsalainen en ole! Venäläiseksi en perkele vieköön halua tulla, enkä kyllä tulekaan!" Hän huusi, täynnä jotain sellaista ylpeyttä jota Amerikkakin olisi kavahtanut, "Te kuljette maailmalla kertomassa minusta tarinoita, sinisistä järvistä ja valkoisesta lumesta, te puhutte minun kieltäni ja asutte, voi luoja se kuulostaa aina yhtä väärältä, asutte minussa ja tänään, täällä! Te soditte minun puolestani!"

Leinon ilme oli näkemisen arvoinen, mutta tuttu. Suomi näki samanlaisia ilmeitä joka kerta kun kertoi uudelle henkilölle nimensä.
"Minä olen Tino Väinämöinen. Ja koska kenellekään ei tuo nimi ikinä mitään sano mitään, minä olen Suomi! Enkä valehtele kun sanon sen, olen kaikki mitä varten olette taistelleet nämä kolme kuukautta ja mitä varten kaikki muutkin ovat taistelleet, kuolleet ja voittaneet. Ja lisää tulee kuolemaan! Se on ehkä väistämätön totuus. Ja viimeinen joka täällä tulee kuolemaan, olen minä. Olen täällä vihdoin taistelemassa sen puolesta, että teillä, minun kansalaisillani, olisi jatkossakin hyvä elää täällä, turvassa tuolta saatanan veli Venäjältä tai ihan keneltä tahansa muulta joka yrittää tänne tunkea. Tai jos joku nyt haluaa olla ehkä sittenkin mieluummin hänen tai sen saatanan Ruotsin puolella saa luvan painua helvettiin täältä ja nyt kiitos! Sillä nyt minä olen täällä, ja minä olen ainakin täysin valmis tappamaan venäläisiä! Eikä yhtään haittaisi vaikka tappaisin juuri yhden tietyn Ivanin sieltä! Tämä on vittu meidän sota, ja me emme ole täällä perkule vie tätä häviämässä! Ja jos jollain on siihen sanottavaa voi tulla ilmaisemaan mielipiteensä suoraan minulle. Tällä hetkellä voin kyllä ampua muitakin kuin ryssiä!"

Suomi puhkui intoa ja se sama into levisi kuulijoihin todella hyvin. Jokainen mies, jopa nöyryytetty Leino, hurrasi hyväksyvästi tai huusi tappouhkauksia idän jätille. Tunnelma muuttui parissa hetkessä täysin erilaiseksi siitä, millainen se oli ollut vain minuutteja sitten ja nyt Tino pääsi omin silmin näkemään kohuttua suomalaista sisua. Ylpeys omasta kansasta ja omasta itsestään loi hänen poskilleen pirteän punan ja pian hän huomasi kannustavansa miehiään kovempiin huutoihin ja kannustuksiin. Jokainen leirissä tiesi saman asian samalla hetkellä: He eivät häviäisi venäläisille, tai jos häviäisivät, se tapahtuisi saappaat jalassa eikä suomalainen vastarinta loppuisi vuosienkaan päästä.

Perkele.

"Joten jos minä nyt kysyn teiltä, keitä te olette, mitä vastaatte?" Suomi huusi. Kuin sanattomasta sopimuksesta jokainen mies piti kahden sekunnin hengitystauon ja huusi melkein yhteen ääneen, vain hieman eriaikaan saman vastauksen:
"Suomalaisia!"
"Perkele!"
"Juuri näin!" Suomi jatkoi innoissaan, "Ja mitä te ette halua olla?"
"Ryssiä!" Tässä vaiheessa vastaukset hieman vaihtelivat, mutta jokainen tarkoitti samaa. Huuto ja möykkä jatkuivat vielä, kun Suomi käännähti kannoillaan ympäri ja katsoi itään.
"Kuulitko Ivan!" Hän karjui möykän yli, "Me olemme koko vitun kansa samaa mieltä, joten tervetuloa helvetti vie yrittämään! Tähän maahan tai sen kansalaisiin et enää koske, saatanan kolhoosi!"