Luku 7.

… Kznnnn… rzzt.

"Shhh! Hän palasi, pitäkää pienempää suuta, eikä sanaakaan sii-"
Kolahdus
"Arg… Hy-hyvää päivää herrani Venäjä, mi-mi-miten kokous men-meni?"
"…"
"Ke-keitämmekö teetä tai-"
"Viro, älä selitä. Näen kyllä, että yritätte salata minulta jotakin."
Hiljaisuus
"Viro… Latvia, Liettua… Missä on pikkuveljeni?"
"Su-suomiko, herrani?"
"Niin, missä on Suomi?"
"Hä-hän tuota, hän on… Hän…"
"Et jaksaisi jatkuvasti änkyttää. Kerroit vain missä hän on."
"Suomi tuota…"
"Ei, anna minä kerron."
"Vi-viro?"
"Kerro toki."
"Hän lähti, herrani Venäjä, hän palasi kotiin."
Hiljaisuus
"Hänestä tuli itsenäinen."
Hiljaisuus
"… Kol… Kol… Kol…"

Khhhhhzzszsshzh…

"Kol, kol, kol, kol…" Pientä masentuneisuutta oli ilmassa, ja vaikka se jäikin leijumaan suuren kartanon käytäville, kukaan ei joutunut kärsimään siitä, sillä tämä masentuneisuuden lähde sulki itsensä nopeasti työhuoneeseensa. Selkä pienoisessa kyyryssä hän kulki pöytänsä ääreen ja lysähti yhdeksi kasaksi tuoliinsa.

Maailman tapahtumista kärsivät kaikki ja jopa hänellä, suurella ja mahtavalla Venäjällä oli vaikeuksia niiden asioiden käsittelemisessä. Vaikka hän yritti ajatella asioita positiivisella kantilla, ei hänellä tuntunut menevän sen paremmin kuin muillakaan, eikä hän tuntenut oloansa niin suureksi ja mahtavaksi. Ne asiat, jotka onnistuivat, tuntuivat kuitenkin epäonnistuvan eivätkä hänen suunnitelmansa järjestyneet niin kuin hän oli tahtonut.

Hän kaipasi jotain piristävää, pienen voiton tai hyviä uutisia. Mitä tahansa millä hän pääsisi masentuneisuudestaan eroon.

Toistaiseksi kaikki keskustelut Latvian ja Liettuan päämiesten kanssa oli mennyt sopivasti lyttyyn, vaikka toisaalta oli selvää, ettei kumpikaan enää kauaa jaksaisi vastustaa kohtaloitaan, he kyllä liittyisivät Viron kanssa samaan porukkaan. Suomen kanssa asioista ei tullut mitään, Venäjä kyllä luotti omiin voimiinsa, mutta niihin olisi ollut parempi luottamus jos Suomi olisi näyttänyt naamaansa kentillä. Toistaiseksi heidän tiensä eivät olleet ikinä vielä kohdanneet samalla rajalla ja sen takia Venäjä alkoi jo kyllästyä sotimiseen, jos ei kerran edes sodittu ja vietti enemmän aikaa hoidellessaan muita asioita. Se sota, mikä oli menossa ulkopuolella, oli ihmisten sota, eikä veisi mihinkään. Kaikki se pieni jäynä mitä suomalaiset saivat aikaan, tuntui se varmaan heistä suurelta kun he saivat pidäteltyä vastajoukkoja näinkin hyvin, mutta totuushan oli, ettei tuon pienen maan vahvuus tulisi riittämään. Ne niin sanotut voitot, ne tuntuivat vain tökkimiseltä Venäjän kyljessä, miehiä kyllä riittäisi vielä monen vuoden taisteluihin. Kauanko Suomella riittäisi?

Mutta, toisaalta Suomella olivat takanaan kaikki, koko Eurooppa tuntui olevan Suomen takana tämän sodan aikana. Miksei kukaan puolustanut Venäjän mielipidettä asiassa? Kaikki, nekin jotka olivat sopimuksellisesti hänen puolellaan, olivat toisella sopimuksella vastapelaajan puolella ja kannustivat mieluummin pienemmän valtion mielipidettä vapaudesta, tajuamatta mitä hyötyä siitä olisi oikeasti ollut jos Suomi olisi asunut Venäjän talossa.

Kaikki olisi ollut silloin paremmin…

Samperin Amerikka, Venäjä ajatteli mielessään, piilottaessaan päänsä käsiinsä, nojaten niitä pöytään, miten jaksat aina tunkea nokkasi minun asioihini?
Samperin hyödyttömät Englanti ja Ranska, ovat aina niin olevinaan tärkeitä, mutta sotkevat vain asioita pahemmaksi.
Samperin Suomi, mikset vain voi hyväksyä tarjoustani?
Samperin lapsenvahti Ruotsi, voitko lopettaa minun jatkuvan estelemiseni? Olet aina tielläni!

Ajatuksiensa ärsyttämänä Venäjä ponnahti ylös ja kääntyi katsomaan takanaan aukeavaa lumista pihaa. Joka uloshengityksellä hän huokasi uudelleen, väsyneenä. Maailma oli hölmö paikka, hän ei jaksanut sitä, ehkä jopa vihasi sitä.

Kaikki voisi olla niin paljon paremmin, jos hänen mielipiteensä vaikuttaisi maailmassa, jos joku kuuntelisi. Jotkut oli helppo pistää kuuntelemaan, mutta kaikkia ei ollut…

Ja sillä hetkellä joku koputti oveen. Venäjä räpäytti kerran silmiään laiskasti, muttei jaksanut kutsua henkilöä sisään. Hän katseli vähän aikaa ovea väsyneesti, ehkä jopa mielessään toivoen henkilön lähtevän pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan koputtaja kokeili uudestaan.
"Herra Venäjä?" Ääni oli vain hiukan tuttu, joten Venäjä tiesi kyseessä olevan joku ihminen, "Oletteko paikalla?"
"Proshu v kabinet." Venäjä käski tulijaa. Sisään astui sotilas, hiukan jo vanhenevan puoleinen raihnainen ukko. Venäjä oli ehkä pari kertaa nähnyt hänet, kuullut hänen puhuvan, mutta hän ei ollut mitenkään tärkeä henkilö, ei hänen muistamisensa arvoinen, vain yksi jolle annettiin ohjeita ja jonka oli vain pakko kuunnella.
Mies ei tullut hirveän pitkälle huoneeseen vaan jäi hieman roikkumaan ovelle, suoraryhtisenä ja ilmeettömänä.
"Anteeksi häirintäni." Hän pyysi heti, yrittäen kuulostaa muodolliselta, tai tärkeältä, "Mutta minulla on teille tärkeä uutinen."
"Puhu." Venäjä tokaisi, kuitenkin kiinnostuneena, vaikkei sitä päällepäin näyttänytkään.
"Tuon uutisen lännestä. Siellä…" Mies joutui miettimään sanojaan hetken, "Hän on saapunut."

Venäjä katsoi suoraan miehen silmiin kuin katsoen siitä läpi. Hiljalleen hän alkoi ymmärtää miehen sanojen tarkoituksen.
"Tarkoitat siis, että olette vihdoin nähneet hänet kentällä?" Hänen oli pakko tarkistaa. Mies mietti hetken, loi katseensa hetkeksi yläilmoihin yrittäen hakea sanoja mieleensä, ja laski sitten katseensa takaisin valtioon, nyökäten. Hymy levisi Venäjän huulille ja silmät menivät hieman kiinnemmäs, omasta mielestään väsyneesti, mutta miehen mielestä kierosti.
"Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?" Hän kysyi lähtiessään kävelemään kohti ovea. Mies antoi kieltävän vastauksen valtion ohittaessa hänet ja jatkaessaan matkaansa huivi hulmuten käytävälle.
"Sota on alkanut." Kuului vastaus.

Suomi ryntäsi ulos teltasta ja jäi kahden teltan väliin oksentamaan.

Hän ei ollut enää lainkaan hyvässä kunnossa, vaan sairastui johonkin tautiin vain päivä päivältä pahemmin. Vaikkakin hän oli päässyt saapumaan kentälle ja pääsi mukaan taisteluihin, oli hänen saapumisensa mennyt kuitenkin liian pitkälle – oli jo liian myöhäistä. Suomalaisilla ja hänellä olisi riittänyt taisteluintoa ja tahtoa kukistaa Venäjä, mutta jokin pisti vastaan: Heillä ei olisi enää pitkäksi aikaa varusteita, eikä resursseja ylläpitää tätä kaikkea. Sota oltiin sittenkin häviämässä.

Teltassa oli menossa keskustelu tilanteessa. He olivat yrittäneet päättää seuraavaa liikettään, jatkaako puolustuslinjaa, hyökätä vai mennä keskustelemaan luovutusehdoista. Jokainen vaihtoehto tuntui väärältä, luovuttamista yritettiin kyllä välttää, mutta päämiesten taisteluinnokkuus ei ollut yhtä korkealla kuin itse sotilaiden tai Suomen ja he olivat sen vaihtoehdon kannalla. Suomi oli menettää hermonsa kuultuaan heidän mielipiteensä, mutta tällä kertaa hänen oli pakko olla samaa mieltä, sillä hän ei tulisi jaksamaan enää kauaa. Kyse oli ehkä päivistä.
Hänen huono kuntonsa oli kuitenkin pakottanut hänet ulos teltasta ja tilanteeseen, jossa hän oli nyt, pidellen vatsaansa ja toisella kädellään pyyhkien suupieliään. Ohitse kulkeneet sotilaat kirosivat pieneen ääneen ilmaisten omalla tavallaan huolenpitoaan maastaan ja niin kirosi Suomikin. Hänen päässään pyöri ja välistä hän luuli pyörtyvänsä lumihankeen, mutta sinnitteli pystyssä. Välillä, puhuessaan, hänellä ei ollut mitään hajua mistä hän puhui, eikä mistä kukaan muukaan puhui. Osa hänestä olisi halunnut jäädä nukkumaan, rauhoittamaan kehon huono olo, mutta pää päätti toisin. Turhaan hän ei ollut vajaa kuukausi sitten kentälle raahautunut ja hän aikoi pitää sen siinä. Turhaan hän ei siellä olisi, kävi sodassa lopulta miten kävi.

Lopulta Suomi ryhdistäytyi, vaikka se tuntuikin kurjalta koko kehossa, ja kääntyi pois telttojen välistä. Hän jäi räpyttelemään silmiään, yrittäessään selventää maailmankuvaansa joka sumeni aika ajoin. Väsymys yritti ottaa hänestä valtaa kun Suomi otti yhden horjuvan askeleen eteenpäin. Milloin hän oli viimeksi nukkunut? Mitä se nukkuminen oikeastaan olikaan?
Suomi yritti ottaa toista askelta, mutta horjahtikin nyt toden teolla ja menetti tasapainonsa. Hän luuli jo kaatuvansa, mutta nuori sotilas, jota hän ei kyllä muistanut ennen tavanneensa, otti hänet kiinni.
"Hej, är du okej!" Mies, melkein vielä poika, huudahti säikähtäneenä ja yritti tukea valtiota. Tämä sai ravisteltua itsensä hereille ja pystyyn.
"Joo… Joo…" Hän sanoi enemmän ehkä itselleen, vakuuttaen pystyvänsä kävelemään takaisin telttaan. Hänen pitäisi vain herätä, ei muuta, sitten hän taas jaksaisi.
Sotilas sai laitettua Suomen vasemman käden oman hartiansa yli, että kykeni tukemaan tätä paremmin ja nappasi sitten vyöltään vesileilin.
"Här. Dricka." Mies sanoi ja ojensi pullon Suomen suulle, että tämä kykeni juomaan. Hän joi, ja tunsi hiljalleen voimiensa palautuvan, ei kokonaan, mutta tarpeeksi pysyäkseen hereillä.

"Kiitos." Suomi mutisi, pienesti hymyillen ja irrottautui miehestä, kävellen vähemmän hoiperrellen takaisin teltalle. Mies jäi hieman miettimään mitä sanoisi ja huudahti hyvin vaikealla suomen ääntämisellä kiitoksen.

Teltasta kuitenkin tuli ulos ihmisiä ennen kuin Suomi ehti takaisin sisälle. Vaaleahiuksinen valtio jäi tuijottamaan hieman pidempiä miehiä varovasti, odottaen sitä, mitä he sanoisivat. Eräs heistä tuli hänen luokseen.
"Oletteko tehneet päätöksen?" Suomi kysyi, heräten viimeistään nyt horroksestaan, joka tuntui enää vain kipuna hänen ruumiissaan. Mies nyökkäsi.
"Kyllä. Päädyimme siihen tulokseen, että näin on parasta. Tämän on loputtava tähän, meillä ei mitenkään tule riittämään resurssit tämän pidempään. Ei, vaikka meille lähetettäisiin puolet Viron asukkaista tänne juuri nyt tällä hetkellä. Venäjä on vain liian vahva ja vaikka tämä on mennyt näin hyvin…" Suomi nosti katseensa taivaalle ja puhalsi ilmat keuhkoistaan pienen ärsyyntymisen poistaakseen. Vai niin
"Tiedätte kai valintanne hinnan? Minkä sekä minä, että te joudutte maksamaan?" Hän kysyi.
"Emme." Tuli suora vastaus. Suomi laski kysyvän katseensa ihmisiin.
"Ymmärtääksemme se ei ole enää meidän käsissämme." Hieman äskeistä puhujaa nuorempi mies sanoi hieman pirteämmin, "Vaan sinun ja me tiedämme, että sinä saat sen hinnan alhaiseksi."

Suomi räpäytti silmiään pari kertaa ja antoi itselleen luvan hymyillä pitkästä aikaa.
"Minä olen hyvä tinkimään!" Hän totesi jo reippaasti, "Saan hinnan nollaan tuossa tuokiossa." Sanottuaan sen hän kääntyi ja äskeisen sairautensa kokonaan unohtaen hän lähti kävelemään metsään. Miehet hänen takanaan alkoivat antaa määräyksiä sotilaille, joiden piti ottaa asemansa, mutta Suomi kulki vain määrätietoisesti kaakkoon, katse synkentyen ja napaten matkalla haulikon, jonka heitti olalleen.

Ehkäpä pienellä tinkimisellä hän jopa saisi Venäjän olemaan maksajan asemassa…?

Venäjä istui lumesta puhdistetulla kivellä odottaen, välillä hymynkaari leviten naamalleen. Kuukausi oli kulunut siitä, kun Suomi oli ensimmäisen kerran nähty rajalla ja vaikka suurvalta ei itse ollut häntä vielä päässyt kohtaamaan, hän silti tiesi sen hetken koittavan piakkoin. Hän kykeni kuvittelemaan hetken, jolloin hän astelisi pommin siistimälle alueelle ja jäisi katsomaan jalkojensa juuressa makaavaa Suomea, joka kovin pahoja kokeneena saisi kuiskattua sanan, jota Venäjä oli pitkään odottanut.
Luovutan
Venäjä tunsi sanan huulillaan ja se toi hänen suuhunsa voiton maun. Ei hän enää voisi hävitä, ei tässä vaiheessa. Hän pistäisi Suomen katumaan sitä hetkeä, kun hän oli lähtenyt karkuun Venäjältä ja valinnut itsenäisyyden. Hän tulisi rukoilemaan, ettei olisi ikinä kieltäytynyt ehdotuksesta palata takaisin tai lähtenyt sotaan häntä vastaan.

Asiasta oli jo hyvän aikaa sitten kehittynyt Venäjälle pakkomielle, saada Suomi haltuunsa. Hän oli huomannut tämän jopa enkelimäisen piristävän luonteen jo lapsena, kun ensimmäisen kerran he olivat jääneet puhumaan järven rannalle. Ajat eivät silloin olleet Venäjälle mitenkään helpot, sillä hänen lapsuutensa oli vaikea häntä kiduttavien hallitsijoiden ollessa vallassa, mutta aina tullessaan tapamaan pikkuveljeään, oli päivä kirkastunut hirveästi. Venäjä oli huomannut kaipaavansa vanhetessaan enemmän sellaista henkilöä, joka uskaltaisi taputtaa häntä olkapäälle ja todeta, että huomenna maailma olisi parempi ja Suomi oli ollut siihen mennessä ainoa, joka siihen oli pystynyt. Muut hyppivät kauemmas ja tärisivät kauhusta hänen ollessa lähellä, eikä mikään ollut yhtä masentavaa.
Ja sitten se ainoa henkilö, joka pystyi parantamaan Venäjän synkkyydestä, oli jättänyt hänet yksin, hetkenä, jolloin hän oli heikoimmillaan ja kaipasi tukea. Ja ihmiset ihmettelivät vielä mikä oli saanut hänet niin sekaisin…

Yllättäen jotain alkoi tapahtua. Kuului määräyksiä, huutoja, käskyjä ja jokainen mies kiirehti omalle paikalleen rintamalla. Venäjä katseli touhua hetken ja meni sitten läheisen komentajan luokse.
"Mitä nyt tapahtuu? Hyökkäyskäskyä ei ole annettu.."
"Joku on tulossa!" Komentaja vastasi, "Ja suomalaiset ottavat taisteluasemiaan!"

Venäjä yritti katsoa vastapuolen metsään ja näki todella kaukaisen hahmon lähestyvän lumessa. Suurvallan silmät laajenivat ja hän nappasi lupaa pyytämättä komentajaltaan kiikarit.
"En näe valkoista lippua!" Joku mies huusi.
"Sitten se on joko hyökkäys tai ansa!" Venäjän vieressä oleva komentaja ilmoitti, "Parempi ampua alas!"
Viimeisten sanojen aikaan Venäjä sai tarkennettua lähestyvään hahmoon ja tunnisti tämän heti. Toisella korvallaan hän kuuli pyssyjä ladatessa lähteviä ääniä ja toisella ampumismääräyksen.
"SEIS!" Hän karjaisi ensimmäisen pyssyn lauetessa. Sen pamahdus jäi kaikumaan, mutta muuta ei tapahtunut.
"Tätä te ette ammu!" Venäjä ilmoitti vielä suureen ääneen tyrkätessään kiikarit takaisin komentajalle, joka katsoi häntä hölmistyneesti.
"Mi-mitä?" Komentaja kysyi, laittaessaan kiikarit nyt omille silmilleen. Sitten hän kirosi mokaansa ääneen. Hänen vierellään Venäjä oli varmuuden vuoksi ottanut vesihanansa käsiinsä ja jäi katselemaan henkilöä, joka oli jäänyt seisomaan aivan keskelle tulilinjoja.

Nytkö Suomi tulee kotiin?

Pakkanen oli parina viime päivänä ollut kireä ja lumi kannatteli sen ansiosta kevyttä Suomea. Hän asteli varomatta eteenpäin, tuijottaen menosuuntaansa, jossa hän alkoi nähdä liikettä. Vaitonainen tuuli toi jotain ääniä hänenkin korviinsa, mutta hän ei kuullut niitä tarpeeksi lujaa ymmärtääkseen niitä. Kaiken, mitä tuolla toisella puolella oli, kaiken sen seasta hän näki yhden hahmon, jonka epäselvyydenkin läpi tunnisti. Suomen ilme kävi tiukemmaksi ja hän pysähtyi seisomaan sille paikalle, noin keskelle kaikkea. Silloin hän kuuli huudon, mikä oli niin vahva, että se kuului hänelle asti: "Seis!"
Samalla kuului pamahdus, jota seurasi välitön suhina kun luoti meni aivan Suomen korvan juuresta, osuen hänen tuulen heiluttamiin hiuksiinsa. Hän ei kuitenkaan varonut, tai väistänyt, hän jäi siihen. Äskeinen huuto, äskeinen Seis, se ei ollut tarkoitettu hänelle. Venäjä oli juuri kieltänyt miehiään ampumasta.

Nyt Suomen piti enää vain odottaa. Hän näki kuinka pienen matkan päässä Venäjä lähti tulemaan häntä kohti, hahmon selventyen koko ajan. Suomi pysyi rauhallisena, hengittäen tasaisesti, yrittäessään pysyä pystyssä sairauden ottaen jälleen hänessä valtaa. Hän puristi kädessään haulikon olkanauhaa ja se oli ainoa, mikä kuvasti hänen pientä hermostuneisuuttaan, jonka hän yritti piilottaa itseltään. Hermostuneisuus ei saanut olla se, mikä lopulta pistäisi hänet häviämään hyvin taistellun sodan.

Kaksikon välillä oli enää vajaa kaksikymmentä metriä kun Venäjä jo aloitti puhumisen.
"Voi Suomiseni, tämäkö on nyt se kuuluisa viimeinen välien selvittely? Oletin sinun taistelevan pidempään. 105 päivää? Niinkö nopeasti olet ymmärtänyt sen mikä sinulle on parasta?"
Suomi räpäytti silmiään laiskasti kerran ja hänen ilmeensä oli vähintäänkin vihainen. Venäjä ei näyttänyt välittävän siitä astuessaan vielä pari askelta ja jäädessään seisomaan vain kahden metrin päähän.
"Minä tiedän mikä minulle on parasta." Suomi sanoi vakavasti.
"Ai?" Venäjä sanoi hymyillen ja ojentaen kättään eteenpäin, "Palaat siis luokseni asumaan ja voimme unohtaa tämän typerän s-"

Vastaukseksi Suomen sisällä kiehahti ja hän heilautti haulikon olkansa yli käsilleen, osoittaen Venäjää.
"En palaa ikinä luoksesi!" Suomi huusi. Venäjä kohotti kulmakarvojaan ja hänen hymynsä hyytyi hänen kerätessään sormensa nyrkkiin.
"Niinkö…" Hän kuiskasi, räpäyttäen silmiään kerran, "Niinkö olet päättänyt?" Hän lähti astelemaan lähemmäs ja Suomi huomasi peruuttavansa samaan tahtiin.

"Niinkö pieni naiivi mielesi päätteli, että pystyisit pakenemaan minua, että saisit itse valita? Ajattelit turhauttaa itseäsi lisää täyspäiväisen valtion asioilla suuressa maailmassa josta et oikeastaan nuorena vielä ymmärrä mitään, vaikka voisit jättää sen kaiken minulle, joka voisin hoitaa kaikki valtion asiat puolestasi. Eikä sinun tarvit-"
"Mitä enemmän puhut asiasta, sitä varmemmin en palaa luoksesi." Suomi keskeytti pysähtyen samalla, aseen piipun melkein osuen Venäjää rintaan, "Sinun on turha uneksiakaan hetkestä, jolloin minä tai kukaan kansalaisistani alistuisi enää tahtoosi. Ne ajat ovat menneet, etkä saa niitä takaisin vaikka kuinka yrittäisit."

"Mahdatko itsekään uskoa tuohon?" Venäjä kysyi.
"Min-… Mitä? Kyllä!" Aluksi Suomi oli hämmentynyt, mutta sai itsensä kiinni, "Kyllä uskon, kyllä tiedän ja olen varma! Menneisyys on mennyttä, etkä sinä saa minua enää."

Seurasi hetkellinen tuskallinen hiljaisuus. Suomen silmiin Venäjä näytti kasvavan tämän katsellessa nuorempaa valtiota halveksivasti, joka pelkäsi herättäneensä vielä nukkuneen pedon, eikä hän tiennyt mitkä hänen mahdollisuutensa olisivat selvitä sitä vastaan. Hän turvautui aseeseen, joka toimi pitkän matkan taisteluissa hyvin, mutta näin lähellä se toimi vain kilpenä. Jos Tino olisi toiminut järkevästi, hän olisi jo ampunut vastustajansa polvilleen ja käynyt tarvittavat keskustelut siinä. Niin hän ei kuitenkaan ollut tehnyt vaan hän oli jäänyt viivyttelemään. Toisaalta, laukauksen kuuluessa jommallekummalle puolelle saatettaisiin se ymmärtää väärin ja ties mitä siitä seuraisi. Haulikko oli kaikessa hyödyllisyydessään hyödytön eikä hänellä ollut muuta millä taistella vastaan ja Venäjällä oli vesihana, se yllättävän pelottava ase, minkä arvoa tuli harvoin ymmärrettyä.

Vanhemman valtion suu liikkui, kuin tämä olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta sanoja ei tullut enää. Suomi jäi odottamaan jos jotain kuuluisi, muttei ymmärtänyt intensiivisen tuijotuskilpailun olevan jo ohitse ja nyt olisi ollut aika toimia.
Venäjän suu lopetti liikkumisen ja irrottamatta katsettaan toisen violeteista silmistä hän tarrasi nopealla kädenliikkeellä Suomen haulikosta kiinni ja työnsi sen sivuun. Tino, jonka sormi oli pysytellyt liipaisimella, säikähti äkillistä liikettä ja vaistonvaraisesti laukaisi, liian myöhään kuitenkin, luodin vain nirhaisten Venäjän kylkeä. Suomi yritti korjata tilannetta ja saada tilanteen takaisin haltuunsa, mutta Venäjä oli ottanut vesihanansa vyöltään ja löi sillä häntä poskelle. Hän horjahti kivusta ja haulikko oli tipahtaa hänen kädestään veren maun pyrkiessä suuhun.

Jos joku olisi kuullut mitä Suomen pään sisällä tapahtui, hän olisi kuullut vahvan naksahduksen. Sekunnissa hänen mielensä kävi kaiken sen pahan läpi, minkä Venäjän toiminta oli hänelle aiheuttanut ja hän heilautti haulikon uudelleen käsiinsä, nyt vain väärinpäin. Vastustaja näytti taas olevan sanomassa jotain, mutta ei ehtinyt, sillä hetkessä äskeisestä kolahduksesta selvinnyt Suomi löi vuorostaan aseensa väärällä päällä tätä kasvoille. Ja ennen kuin toinen oli ehtinyt herätä lyönnistä, hän löi uudelleen.

Suomi huusi, kirosi, raivosi ja löi Venäjää kerta toisensa jälkeen yhä uudemman kerran. Suurvalta ei ehtinyt reagoida lainkaan ennen uutta lyöntiä ja hän heilahteli vaarallisen näköisesti aina uuden iskun saattelemana. Kivusta hänen jalkansa lopulta pettivätkin, kun kasvoihin kohdistunut paine oli kasvanut liian kovaksi, eikä silmittömän raivoissaan oleva Suomi vieläkään lopettanut. Toisen ollessa hänen edessään polvillaan hän löi vielä haulikon väärällä päällä ja sai Venäjän kaatumaan taaksepäin ja silloin hän heitti aseensa pois, hyppäsi tämän päälle ja jatkoi nyrkein siitä mihin oli jäänytkin, karjuen joka lyönnillä asioista, jotka painoivat hänen sydäntään, tajuamattaan kuitenkaan sen tarkemmin mistä raivosi milläkin hetkellä.

Kun Suomen nyrkki itse kieltäytyi enää lyömästä, heräsi hänkin horroksestaan ja tajusi vasta silloin istuvansa hajareisin hyvin nuijitun Venäjän päällä, nyrkki sekoittuneena omaan ja vastustajansa vereen. Venäjä yski verta ja hänen oikeasta silmästään valui kyynel. Suomi huomasi itsekin itkevänsä, mutta se tuntui enemmän helpottuneisuudelta.
Venäjä niiskaisi ja kaksikon katseet kohtasivat. Kumpikaan ei näyttänyt minkäänlaista pelkoa tai myötätuntoa toista kohtaan, ne olivat täynnä pettymystä ja vihaa. Tino irrotti katseensa ensin, samoin myös vasemman kätensä toisen huivista ja nousi täristen ylös.
"T-…" Hän nielaisi yrittäessään etsiä voimiaan puhuakseen, "Tämä oli tässä."

Venäjä makasi edelleen maassa ja hänen kasvonsa muuttuivat täysin ilmeettömiksi. Suomi suoristi ryhtinsä ja oli hänen vuoronsa katsoa alaspäin halveksivasti.
"Se on ohi, hyvä veli Venäjä. Mene kotiin." Ja hän kääntyi lähteäkseen.

"Se on ohi vasta kun minä niin sanon."

Suomi ei ehtinyt kahta askelta pidemmäs kuullessaan Venäjän äänen, kylmänä kuin yksinäinen jouluyö Siperiassa. Äänen omistaja oli päässyt ylös hetkessä ja tarttui nyt Suomea oikeasta kädestä, vetäen tämän lähelleen. Suomi ei uskaltanut katsoa miestä silmiin, sillä hän oli kuullut äänestä saman minkä silmätkin olisivat voineet kertoa; Oli ollut Venäjän vuoro naksahtaa.
"Sodassa minua vastaan on aina vain yksi voittaja." Venäjä kuiskasi, "Minä. Veri on jo virrannut, joten turha kuvitellakaan, että lähtisimme molemmat tyhjin käsin kotiimme unohtaen asian."

Nyt Venäjä joutui kuitenkin miettimään ennen kuin teki mitään. Suomi oli kyllä tämän sodan voittanut ja hän oli jo päättänyt hetkeksi säästää tämän itsenäisyyden, sillä sen riistämisestä syntyvät konfliktit olisivat liian suuret, mutta kuten hän oli jo todennut, hän ei täältä tyhjin käsin lähtisi. Jos hän ei saisi veljeään kotiin, hän toisi hänet kuitenkin lähemmäs itseään.

Vanhempi valtio katseli rauhallisesti veljensä silmiä, jotka eivät olleet edelleenkään kohdistetut takaisin. Tämä yritti riuhtaista hänen otettaan irti, mutta venäläisen käsi piti ja hän vetäisikin Suomen lähemmäs itseään, ottaen kiinni enää vain etusormesta.
"Olet sentään selvästi suurempi kuin Latvia. Häntä ei tarvitse kuin lyödä kerran vatsaan ja silloin hän on jo kokonaan omistuksessani." Venäjä sanoi lempeästi ja sai nyt toisen kohdistamaan vihaisen ilmeen itseensä. Suomi meinasi lyödä, mutta Venäjä napsautti hänen sormensa rikki vain puristamalla.

Kivun tunne oli välitön ja se tuntui koko kädessä. Suomi huusi kivusta, joka tuntui siltä kuin hänen sormeaan olisi revitty irti.
"Kalastajansaarento." Venäjä luetteli, lyödessään toisella kädellään Suomea kylkeen, "Salla…" Ja viimeisenä, toisen menetettyä ryhtinsä ja hengittäessä kivun takia vaikeasti, hän polkaisi pienempää valtiota jalkaan. Huuto oli nyt kovempi kuin äsken ja Suomi valahti polvelleen Venäjän päästäessä hänestä vihdoin irti.
"Ja Karjala. Ne riittävät maksuksi tästä sodasta." Venäjä sanoi tyynesti, "Että osaat ensi kerralla luovuttaa ajoissa."
Kaiken kivun keskeltä Suomi nosti kasvoilleen hymyn.
"Olen itsepäinen. Sitä minusta on vaikea kitkeä."
"Sitten meitä on kaksi." Ja hymy suli pois Suomen kasvoilta, vain muuttuakseen virnistykseksi Venäjän huulille. Se jäi viimeiseksi lauseeksi, sillä nyt Venäjä kääntyi pois ja lähti tarpomaan lumihangessa eteenpäin katsomatta taakseen. Suomi katsoi jostain ulos pyrkivien kivun kyynelten seasta hänen peräänsä.
"Sitten meitä on kaksi."Hän sanoi halveksivasti ja tuhahti, jääden tuijottamaan lumihankea antaen kyynelten tulla.

Hänen oikea kätensä tärisi eri kärsimyksistä, etusormen ollessa täysin tunnoton. Kipu hänen kyljessään oli lievempi, johtuen myös hänen jalastaan, joka vei voiton kaikesta. Tuntui, kuin Venäjä olisi murskannut kaikki pienimmätkin luut siitä siirtäessään rajaa.
Tämä oli itsepäisyydestä maksettu hinta, Suomi ajatteli hammastaan purren, viitaten samalla omille miehilleen sen olevan ohi, Ei tämän kalliimpi.Ajatus tuntui kylmältä. Ei tämän kalliimpi. Se oli ollut hirvittävän kallis. Kaikki mieshäviöt ja varsinkin juuri menetetty Karjala, kyllä vain, se oli ollut kallis.

Pari miestä juoksi Suomen luokse ja auttoi tämän varovasti takaisin kohti leiriä, kysyen vain yhden kysymyksen: "Onko se ohi?" Suomen vastatessa myöntävästi oli miesten riemu suunnaton. He aloittivat iloisen keskustelun siitä, mitä he tekisivät päästessään kotiin ja molemmat itkivät onnesta yhdessä. Muiden luokse päästyään he alkoivat kertoa samaa riemutarinaa muillekin, jättäen valtion päämiestensä joukkoon kertomaan tuloksen. Nämä miehet, huolimatta helpottuneisuudesta ja voiton tunteesta, kiristelivät hiukan huolissaan hampaitaan. Hekin kuitenkin osallistuivat riemuun: Se oli ohi. Pitkältä tuntunut synkkyys oli väistynyt ja sota oli voitettu.
"Se on ihme!" Joku kyynelsilmäinen mies huusi, "Talven ihme!"
"Hyvin hoidettu, mies!" Suomelle tutuksi tullut jääkäri Leino heitti valtiolleen ohi mennessään, "Oli sinusta näköjään hyötyäkin!"

Ja vaikka Suomi kuinka yritti hymyillä, ei se meinannut pysyä hänen kasvoillaan. Sisimmässään hän oli yhä raivoissaan ja vaati mielessään päästä löylyttämään Ivania uudestaan, vaatimaan takaisin sen mikä hänelle kuului. Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen hänestä ei tuntunut sodan olleen oikeutetusti vielä siinä, kuin jotain olisi pitänyt vielä tapahtua.
Tämä uusi pettynyt raivo nosti päätään hänen sisällään ja muiden kiittäessä Jumalaa siitä, että saivat nähdä tämän päivän ja pysyä elossa, löi Suomi ehjän nyrkkinsä puuhun ja manasi mielessään.

Ei se voinut vielä loppua.

Venäjä käänsi katseensa pois Suomesta ja lähti kävelemään kohti omaa puoltaan. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, jotenkin sisältään hajanaiselta. Kun hänen miehensä tulivat häntä vastaan, hän ei pysähtynyt puhumaan kellekään vaan jatkoi matkaansa heidän ohitsensa, yrittäen piilottaa itkuaan.
Suomi oli jättänyt hänet jälleen yksin kylmään maailmaan, taas, jälleen, aina yhä uudelleen. Hän oli lyönyt häntä, Venäjää, hän oli satuttanut häntä, niin päältä kuin sisältäkin. Hänen oma Suomensa, jota hän oli yrittänyt rakastaa, josta hän oli pitänyt huolta, oli taas karannut hänen sormistaan. Suomi oli selvästi ollut liikaa Ruotsin kanssa ja ominut jostain vääränlaisen ajattelutyylin, jota Venäjä ei jostain syystä saanut enää muutettua oikeaksi.

Murtunut suurvalta lysähti lumihankeen ja antoi itselleen luvan itkeä murtuneen sydämensä perään.