Luku 11.

KRÄKS!

"Kuule mun toiv-"

Krrrzzchssss….

"… Mä haluan pois…"

… Szzzzzh…

"… Eikö aikani täynnä jo ois?"

KrrrrÄKRS!… Zhhhzh…

Hiljaisuus oli vallinnut kolkossa talossa jo tunteja, eikä Latvia osannut sanoa tarkkaan, kuinka kauan hän oli istunut keittiön pöydän äärellä. Hän painoi ohimoitaan niin kovaa, että oloa helpottava tunne oli muuttunut kivuksi. Viro oli lähtenyt touhuihinsa jo aiemmin päivällä, eikä ollut käynyt keittiön puolella kertaakaan. Kumpikin teki sen omalla tavallaan, mutta kumpikin odotti mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Odotti. Odotti, odotti ja odotti. Siitä kerrasta, kun he kaikki kolme olivat olleet viimeksi yhdessä tämän katon alla, oli jo aikaa.

Latvia yritti kieltää itseään pureskelemasta kynsiään. Pöydän äärellä Viro yritti paikata Liettuan verta valuvaa selkää ja pöydän toisella puolen kolmikon neljäs jäsen, Suomi, tuijotti tyhjästi eteensä. Viro ja Liettua keskustelivat hiljaiseen ääneen, Liettuan välistä ähkien kivusta.Uusi, viikkoon pureskelematon kynsi meni Latvian hampaiden väliin ja pureskelu jatkui.
"… jatkua, huomenna kaikki on jo paremmin." Viro vannotti Liettualle, joka henkäisi yrittäessään purra hammastaan.
"Eipäs ole." Suomi keskeytti kaksikon keskustelun, irrottamatta katsettaan ei-mistään, "Mikään ei ole huomenna paremmin tätä menoa. Elämä jatkuu aivan yhtä epäonnisena kuin tänäänkin.""Tino, kiltti." Viro ähkäisi hieman vihoissaan, "Älä jaksa olla noin masentava. Tässä talossa on niin vähän toivoa, että vähäinenkin haaveilu on vain hyväksi."
"Eduard." Suomi katsahti haastavasti naapuriaan, kääntäen vihdoin katseensa pois tyhjyydestä, "Haaveilua? Siinä saatat olla oikeassa, tässä talossa ei ole minkäänlaista toivoa, kun kukaan ei uskalla toimia."Sen sanoessaan Suomi ponnahti seisomaan tuoliltaan niin raivokkaasti, että koko tuoli kaatui lattialle säikäyttäen Latvian, joka hyppäsi myös kolahduksen myötä seisomaan.
"S-Suomi!" Hän parahti peloissaan.
"Jos toivo on ainoa, joka pitää teidät kolme järjissään, niin minäpä annan teille toivoa." Hän jatkoi, "Minä olen saanut tarpeekseni tästä. Minä lähden, jääkää te tänne nauttimaan toivostanne, kun koko elämänne odottaa näiden muurien ulkopuolella." Latvia peruutti järkyttyneenä pois Suomen tieltä, kun tämä poistui huoneesta. Ennen ulos astumistaan hän kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen suoraan Viroa silmiin, joka piteli verisiä siteitä käsissään."Näkemiin Viro." Ja niin Baltian kolmikko oli pitkästä aikaa kolmikko. Huoneessa oli hiljaista, kunnes Viro puhalsi katkonaisesti ilmaa suustaan.
"Suomi ei ole aina ollut tuollainen…" Hän huokaisi, "Mutta valitettavasti hän on oikeassa. Emme voi vain istua ja olettaa, että jotain tapahtuu. Meidänkin pitäisi ajatella itsenäisesti."
"Itsenäisesti…" Latvia maisteli sanaa suussaan ja piti mausta."Tarkoitatko, että meidän pitäisi vain lähteä?" Liettua kysyi, "Hullu sinä olet, hulluja olette molemmat. Jos lähdemme nyt, Venäjä vain lähtee peräämme ja kaikki kuolevat."
"Ja-Japani…" Latvia yritti muistuttaa.
"Japani." Viro ymmärsi, "Sota Japanin kanssa on tehnyt Venäjän heikoksi. Jos joskus on oikea hetki lähteä, niin se on nyt."
"Venäjä on haavoittuvainen." Latvia täydensi katsahtaen toiveikkaasti Liettuaan.
"Ja vaarallinen sellaisenaan!" Liettua muistutti laittaessaan veristä paitaansa takaisin päällensä. Viro katseli kivuliasta toimenpidettä järkyttyneenä, kunnes käänsi katseensa pois."Haluatteko te molemmat Siperiaan?" Liettua jatkoi.
"En halua." Latvia myönsi.
"Haluatteko kotiin?" Viro kysyi.
"Minä haluan…" Latvia myönsi jälleen.
"Te-" Liettua oli sanomassa jotain, mutta jokin keskeytti hänet. Kaikki kolme katsoivat samalla hetkellä samaan suuntaan: Seinällä olevaa kangasta, joka oli alkanut heilua tuulessa. Se oli ollut jo vuosia heille varoitus, sillä vain läpiveto sai sen liikkeelle. Läpiveto taas saattoi johtua vain kahdesta asiasta, joko Suomi oli poistunut talosta, tai Venäjä oli palannut. Kaikki kolme kuuntelivat hetken ja he kuulivat tutut askeleet käytävällä."Shhh!" Liettua kiirehti sanomaan, "Hän palasi, pitäkää pienempää suuta, eikä sanaakaan sii-" Heidän huoneensa ovi kävi ja kaikille tuttu hahmo seisoi oviaukossa. Latvia hypähti kauemmas nähdessään Venäjän veriset kädet ja kuluneen ulkomuodon. Viro puolestaan nielaisi ja astui tietoisesti Liettuan eteen, kuin suojaksi.
"Arg… Hy-hyvää päivää herrani Venäjä, mi-mi-miten kokous men-meni?" Hän kysyi menettäneenä kaiken äskeisen uhonsa. Kukaan heistä kolmesta ei nähnyt Venäjän poskilla valuvia kyyneleitä, vaan he näkivät murtuneen suurvallan uhkana. Hänen punertavat silmänsä katsoivat kolmikkoa, mutta etsi katseellaan neljättä henkilöä."Ke-keitämmekö teetä tai-" Viro jatkoi.
"Viro, älä selitä." Venäjä sanoi hiljaa, "Näen kyllä, että yritätte salata minulta jotakin." Seurasi hiljaisuus, kun Baltian kolmikko katsahti toisiaan ja Venäjä astui lähemmäs."Viro…" Hän lähti laskemaan, vain tarkistaakseen itse näkevänsä oikein, "Latvia, Liettua… Missä on pikkuveljeni?" Viro puri huultaan ja yritti parhaansa mukaan käyttäytyä normaalisti.
"Su-suomiko, herrani?" Latvia uskaltautui kysymään.
"Niin, missä on Suomi?" Venäjä kysyi uudelleen, kuulostaen tahtomattaan uhkaavalta. Oikeasti hän ole peloissaan."Hä-hän tuota, hän on… Hän…" Latvia yritti sanoa.
"Et jaksaisi jatkuvasti änkyttää. Kerroit vain missä hän on." Venäjä sanoi nopeasti
"Suomi tuota…"
"Ei, anna minä kerron." Viro keskeytti ja otti puheenvuoron takaisin itselleen.
"Vi-viro?" Liettua henkäisi hänen takaansa ja tarttui tätä käteen muistuttaakseen siitä, mistä he olivat juuri hetki sitten keskustelleet. Venäjä katsoi häntä sumeilla silmillään.
"Kerro toki." Hän pyysiViro henkäisi ja ravisteli itsensä Liettuan otteensa.
"Hän lähti, herrani Venäjä, hän palasi kotiin." Hän sanoi niin rauhallisesti kuin pystyi. Venäjän kasvoilta sulivat ilmeet ja hän katsoi Viroa järkyttyneen sekaisesti.
"Mi-mitä?" Hän ähkäisi, "Miten hän voi-…"Viro huomasi pitelevänsä käsissään edelleenkin Liettuan haavojen sidetarpeita ja hitaasti hän laski ne alas käsistään pöydälle.
"Hänhän… Oli jo kotona…" Venäjä mutisi itselleen. Viro sulki silmänsä ja lähti kävelemään huoneen poikki ja ulos Venäjän takana olevasta ovesta. Venäjä ei tiennyt mitä tekisi, kun toinen kulki hänen ohitseen."Vi-Viro…" Hän sanoi peloissaan, katsoessaan tämän katoamista pois.
"Viro!" Latvia huomasi huudahtavansa ja lähti juoksemaan tämän perään, "Odota!"Venäjä ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Suomi oli jo lähtenyt, ja nyt myös Viro ja Latvia lähtivät. Mihin he lähtivät? Miksi he lähtivät?
Hän kääntyi ainoan huoneeseen jääneen puoleen, joka piteli kädellään selästään kiinni.
"Liettua…" Venäjän ääni oli anteeksipyytävä, kuin anomus saada tämän jäämään hänen luokseen. Liettua sulki silmänsä, pudisti päätään ja lähti kävelemään."Se on ohi." Hän kertoi kulkiessaan suurvallan ohi.
"Liettua!" Venäjä kiljahti lähtemättä tämän perään ja ovi sulkeutui Liettuan perässä. Huone kylmeni kymmenisen astetta ja Venäjä valui polvilleen.
"Mitä… Minä tein väärin…"

Latvian käsi valui ohimolta suulle ja hän alkoi jälleen purra kynsiään. Kohta kaikki olisi taas samalla lailla kuin nelisenkymmentä vuotta sitten. Mikään ei ollut muuttunut. He olivat taas yhtä vanketa kuin aiemminkin.

Kaukaa jostain kuului oven pamahdus ja kaiku huudahduksesta. Latvian selkä nytkähti suoraksi ja hänen katseensa lukkiutui vastapäätä olevaan kaapinoveen. Käytävällä hänen takanaan alkoi kuulua puhetta ja askelia, jokin lähestyi.
"… On talo taas täysi ja nyt meillä on kaikilla kaikki taas hyvin, eikös juu?" Venäjän ääni kertoi reippaasti, vahvistuen sitä myöten mitä lähemmäs se tuli keittiötä. Ovi kävi ja suurvalta astui sisään aurinkoinen hymy kasvoillaan, perässään Viro, joka talutti mukanaan Liettuaa, jonka kädessä oli pitkä haava.
"Ah, Latvia!" Venäjä jatkoi yhtä aurinkoisesti nähdessään pojan, joka oli selkä kääntyneenä tulijoiden puoleensa, "Jospa Viro hoitelee tästä Liettuan, hmm… Käden kuntoon ja Latvia, keittäisitkö meille teetä?"

Latvia laski hitaasti kätensä alas suultaan irrottamatta katsettaan kaapinovesta.

"Haaveilua? Siinä saatat olla oikeassa, tässä talossa ei ole minkäänlaista toivoa, kun kukaan ei uskalla toimia."

"E... En." Latvia kuiskasi. Venäjällä meni hetki tajuta mitä hän oli kuullut, sillä hän oli aivan liian innoissaan Liettuan saapumisesta "kotiin". Hitaasti ymmärrys kuitenkin tuli ja hän katsoi kummissaan Latviaa.
"Latvia? Etkö halua te-"
"En enää!" Latvia kiljahti säikähtäen itseään, pompatessaan alas tuoliltaan ja katsoessaan pelokkaasti Venäjää jalkoihin, "Minä-" Sanat takertuivat pojan kurkkuun ja hän säntäsi ulos huoneesta. Venäjä katsoi hänen peräänsä kadottamatta hymyään.

"Hyvä on!" Hän nauroi, "Jatkossa Liettua hoitaa teen ja Liettuan työt menevät Latvialle! Mitäs sanotte?" Hän kääntyi katsomaan muuta kaksikkoa, jotka yrittivät puhdistaa Liettuan koko kättä verestä. Liettua soi Venäjälle katseen, johon hän pakotti pienen pään nyökäytyksen ja selvän tekohymyn. Oikea hymy suli vihdoin pois Venäjän kasvoilta.

"… Se oli hänen syytään, eikö ollutkin?" Hän kysyi, "Hän sai teidät minua vastaan." Venäjän olkapäät lyyhistyivät kasaan hänen puhaltaessaan ilmaa keuhkoistaan.
"Kaikki olisi ollut alusta asti paremmin jos Suomi ei olisi niin negatiivinen." Venäjän puhuessa Viro oli menettää itsehillintänsä ja survaisi vahingossa Liettuan haavaa, saaden tämän hengähtämään kivusta.
"Anteeksi, anteeksi, anteeksi." Viro kuiski.

"Pieni Suomeni kasvoi vääräksi sen Ruotsin kanssa…" Venäjä huokaili ja hänen katseensa tiukentui, "Minun olisi pitänyt opettaa hänelle tapoja kun vielä olisin ehtinyt, mutta oli jo liian myöhäistä…"

Koskaan ei ole liian myöhäistä, sanoi ääni Venäjän päässä, Voit vielä korjata kaiken ja saada perheesi kasaan. Kaikki mitä sinun tarvitsee tehdä, on käsiesi ulottuvilla. Suomi teki kaiken jo mahdolliseksi. Tartu tilaisuuteen, sillä se on sinun. Ja tällä kertaa pidä se, loppuun asti. Tartu haasteeseen ja näytä Suomelle kumpi on parempi: Sinä vai se Ruotsi. Valinnan pitäisi olla yksinkertainen.

Aurinko nousi hiljalleen idästä, samasta suunnasta kuin aina. Suomi katsoi sitä pitkään ja kääntyi ympäri kohtaamaan hänen miehensä, jotka seisoivat riveissä odottamassa hänen puhettaan.

Venäjä otti viimeiset askeleensa eteenpäin ja kohtasi silmästä silmään tuhatpäisen yksi yhteen pukeutuneen miesvahvuutensa. Jokainen mies katsoi vahvasti eteenpäin, antaen tuulen vavisuttaa hiuksiaan.

Suomi tarkasteli kansalaistensa kasvoja. Osa oli jo tuttu edellisestä sodasta, osa oli uusia ja kaiken lisäksi kaikki eivät olleet edes hänen miehiään. Siellä täällä oli joukkoja, joiden pukeutuminen poikkesi hänen omistaan. Vaikka he olivatkin Saksan, he olivat periaatteessa taistelemassa Suomen puolesta. Se rohkaisi Tinoa aloittamaan.

"Olemme taas tässä tilanteessa." Venäjä kertoi miehilleen, "Jälleen joudumme kohtaamaan pienen naapurimme lännessä."

"Aurinko nousee takanani idästä!" Suomi huudahti, "Sinne mekin suuntaamme, itään. Jälleen. Monet taistelut olemme tuohon suuntaan käyneet, mutta hartain toiveeni on jättää tämä viimeiseksi."

"Edellinen yhteenottomme jätti tuon maan asukkaat haavoittuviksi." Venäjä jatkoi heilauttaessaan kättään länteen, "Se vähä mikä heillä oli pari vuotta sitten on nyt vähäisempi. Ja meidän suurempi. Olemme vahvempia kuin he ja tämä on meidän tilaisuutemme näyttää Suomelle ja suomalaisille, kenen kanssa he leikkivät."

"Se tulee vaatimaan uhrauksia, niin minulta, kuin teiltäkin, mutta toisin kuin ennen, nyt emme ole yksin. Maailma ei saata olla puolellamme, mutta toivoa meillä on enemmän kuin viimeksi. Saksa on samalla Lapissa, kun me käymme sotaa etelässä. Se tekee voimavaramme suuremmaksi, kuin mitä se oli edellisen sodan alussa." Suomi paasasi, "Ja tällä kertaa! Me taistelemme täysin voimin alusta alkaen. Viime sodan alku oli heikko kohtamme, mikä aiheutti tarpeettomiin menetyksiin. Tällä kertaa meillä ei ole varaa samanlaisiin kompastuskiviin."

"Suomalaiset nauroivat meille viime kerralla." Venäjä painoi kämmenensä rinnalleen, "Ja täysin turhaan. Olisimme pystyneet parempaan, mutta kohtelimme heitä aivan liian helläkätisesti. Kaikki se tulee jättää tällä kertaa alusta asti pois."

"Olemme laatineet suunnitelman." Suomi pysähtyi kertomaan, "Ja se on yksinkertainen: Minä kerään itselleni miesjoukon, ja me tunkeudumme syvälle Neuvostoliiton sisään."

"Kuulutan nyt minun yksityisten joukkojeni nimet." Suomi kuulutti, "Eversti Väinö Peltonen." Mustapartainen mies lähti liikkeelle rivien välistä ja marssi seisomaan Suomen taakse tämän jatkaessa kädet selkänsä takana ja vakavana kuin korkea-arvoisen miehen kuuluikin.

"Kapteeni Jorma Salo." Peltosen lähistöllä seissyt porilainen pujahti toisen miehen perään ja heitti epävirallisen alavitosen erään toisen sotilaan kanssa naureskellen.

"Luutnantti Veli Puputti." Huomattavan paljon muita lyhyempi mies lähti muista erilleen eturivistä, katsellen Suomea hämmentyneesti, mutta samalla kunnioittaen.

"Vääpeli Olavi Suo-Yrjö." Hieman kaukana oleva mies piti tökkiä eteenpäin, sillä hän ei kuullut omaa nimeään sanottavan. Hämmentyneenä hän lähti kulkemaan rivien välistä laittaen myssyään oikeaan asentoon punertavien, lyhyiden hiuksiensa päälle.

"Ylikersantti Henri Leino."
"Tämän siitä saa kun ei tiedä ketä puhuttelee." Leino mutisi virnistäen tutuilleen pujahtaessaan heidän ohitseen. Joku virnisti takaisin, mutta vakavoitui.

"Kersantti Tapio Hiltunen." Suomi jatkoi ja sivurivistä tuli esiin yli kaksimetrinen mies, joka oli erottunut pituutensa ansiosta noin… Kokoajan.

"Alikersantit Eevertti Liimatainen, Eino Ivalo, Pentti Kalkas ja Ilkka Petäjäjärvi." Miehet liukenivat yksitellen muusta porukasta ja suuntasivat edellisten tavoin korokkeelle Suomen kanssa. Kalju Eino katseli hieman peloissaan muita alikersantteja, kun taas Ilkka päätti nolata itsensä koko tuhatpäisen joukon edessä kompastumalla auenneisiin kengännauhoihinsa ja kaatamalla samalla parisen miestä mennessään.

"Ja korpraalit Anton Kohonen, sekä Sauli Kallio." Kaksi viimeistä olivat vasta kahdeksantoista ja he lähtivät sotilastuttujensa seurasta vaitonaisina. Suomi nyökkäsi jokaiselle tulijalle rohkaisevasti ja yritti hymyilläkin, mutta jokin sai hänet aina vakavoitumaan.

"Minulla on yksi pyyntö tähän sotaan." Venäjä jatkoi, "Etsikää vaaleahiuksista miestä, jolla on mustikanväriset silmät."

Suomi hiljeni hetkiksi katsomaan joukkoa, jonka oli valinnut. Hän tunsi valinneensa oikein, sillä hän tunsi nuo kaksitoista miestä nyt jo läheisesti. Peltonen ja Salo olivat olleet hänen tukenaan jo pitkään, Kohonen ja Kallio olivat vasta tulokkaita, mutta silti läheisesti isänmaallisia, mutta kaikkiaan se sama tunteen palo suomalaisuuden puolesta roihusi jokaisen hänen valitsemansa miehen rinnassa kovana.

"Tämä mies näyttää minulta." Venäjä jatkoi, "Mutta hän on lyhyempi ja hänen hiuksensa ovat hieman eri lailla. Jos löydätte tältä näyttävän miehen, on tappaminen ehdottoman kiellettyä! Hän on pikkuveljeni, ja täten erittäin suuressa asemassa tämän sodan kannalta! Toistan, jos löydätte minun näköiseni miehen, häntä ei saa tappaa tai vakavasti vahingoittaa. Siitä tulee ilmoittaa suoraan korkeammalle taholle, jonka kuuluu ilmoittaa minulle. Jos tuo mies kulkee isommassa porukassa, sama ohje ei koske heitä. En kaipaa enempää vankeja, mutta en kiellä sellaisten ottamistakaan."

"Tänään olemme jälleen sodassa." Suomi puhui jälleen, "Ja niin huomennakin. Tätä voi jatkua pitkään, parhaalla tai pahimmalla tuurilla tässä menee vuosia. Mutta me olemme valmiita siihen! Tuokoon Neuvostoliitto mitä tahansa eteemme, niin me käymme vastaan."

"Olemme tulleet vain voittamaan tämän sodan!" Venäjä ilmoitti, "Koska meillä monella on koti, perhe ja omaisuus odottamassa meitä kun jälleen palaamme. Emmehän halua palata kilven päällä, emmehän?"

"Rakkaani, kansalaiseni, suomalaiset. Niin, ja moi kaikille saksalaisillekin… Tulevaisuus ei tule olemaan helppo, mutta olemme valmiit ottamaan sen vastaan emmekö olekin? Voi, en minä ole hyvä pitämään puheita, kun ei niitä tässä maassa ole ikinä tykätty harrastaa, mutta halusin vain sanoa pari sanaa."

"Huomenna, kun ensimmäiset laukaukset laukaistaan, pitää lopputuloksen olla jo selvä!" Venäjä huudahti, "Ja lopputuloksen tulee olla suotuisa minun kannaltani! En hyväksy epäonnistumista, enkä häviötä."

"Ja huomenna olemme jo toiminnassa! Ei jätetä sitä käyttämättä hyväksemme. Toimitaan siten miten parhaiten nähdään ja osataan, se riitti viimeksi ja nyt jos annamme satakertaisen panoksen, se riittää tälläkin kertaa. Ei hävitä tätäkin sotaa, vaan näytetään maailmalle, että me olemme ylpeitä siitä suomalaisesta sisusta, mitä meillä on."

"Kun nyt lopetan." Venäjä lopetteli, "Ja päästän helvetin valloilleen, haluan, että teidän jokaisen mieleen painuu kaksi sanaa-"

"Säästän teidät nyt tämän pitemmiltä puheilta!" Suomi lopetteli, "Mutta sanon tämän vielä: Jos näette minun kaltaistani miestä, joka on pidempi, älkää pelätkö tuhlaamasta kuteja. Jokainen osuma voi olla voitto. Mutta älkää minua ampuko…" Suomi mutisi loppuun ja sai pari miestä hörähtämään naurusta, mukaan lukien hänen takanaan seisovat miehet jotka tökkivät toisiaan muistuttaakseen heitä pitämään arvokkuutensa.
"Joten, seuraavaan kertaan kunnes näemme! Taistelkaa kunnialla puolestani ja kun kuolette – älkää kuolko -, tehkää se kunnialla ja suomalaisina. Ymmärrättekö?"

Venäjä piti pienen tauon puheessaan ja katsoi länteen. Hän luuli kuulevansa huutoja rajan takaa, ja hymähti. Sitten hän kääntyi omiensa puoleen ja kajauttu ne sanat, jotka hän halusi miestensä muistavan.

"Finish Finlandia!"

Alkoi olla jo illan vuoro tulla esiin. Suomi istui telttaan kasatun pöydän äärellä ja pyöritteli käsissään edellisestä sodasta tuttua asettaan, joka oli kolhiintunut kaksintaistelussa Venäjää vastaan. Hän tutki sen kuntoa jo huomattavan monetta kertaa ja nautti turvallisuuden tunteensa jonka vain yksi ase hänelle loi. Se muistutti häntä siitä, että Venäjäkin oli haavoittuvainen, vain valtio muiden joukossa. Ja nyt Saksan kanssa hän kykenisi murtamaan suurvallan. Suomi oli varma siitä.

"No, isoveli." Suomi puhutteli olematonta tunnustellessaan aseensa puista pintaa, "Mitä teet seuraavaksi?"

Idässä oli myös teltta pystyssä, vain hieman suurempi kuin Suomen. Sen sisälle oli kasattu myös pöytä, jolle oli levitetty kahden valtion kartta. Venäjä seisoi tuon kartan ääressä pyöritellen mustekynää kädessään, nojaten toista kättä pöytään. Hän painoi kynän hetkeksi huulilleen ja mietti. Sitten hän lähti piirtämään hymy huulillaan ympyrää.

"Karjala." Hän mutisi itsekseen tehtyään kuvion viime sodassa valloittamansa alueen kohdille, "Sitä lähdet ensimmäisenä havittelemaan, etkö vain, pikkuveli."

Venäjä ei kuitenkaan suunnannut katsettaan pohjoiseen. Ylhäällä Suomen "käsivarsien" seuduilla Saksa kaapi kuraa saappaastaan, miettiessään reittivalintansa järkevyyttä. Osa hänen joukoistaan rämpi yhä suossa, kun hän kohotti katseensa eteenpäin, jossa jonkin verran autoja odotteli niitä, jotka eivät olleet mahtuneet kyytiin. Kuraa potkittiin myös niiden renkaiden väleistä ja Saksa oli varma kuulevansa hänen veljensä räkäisen naurun jostain kaukaa etelästä.