Luku 13.

… Krzzzhzz…

"Pääasia on, että sinä olet turvassa."

… Zrrzzzhz…

"Hej, är du okej?"

… ZzzzzzZ…

"Här. Dricka."

… Zzzzupzzz…

"Tino, kiltti, rauhoitu ja kuuntele minua."

… Grzzzzzhhzz…

"Svara till mej!"

… Ghaaazzrzz…

Jonkin aikaa sitten vänrikiksi ylennetty Henri Leino istui Tapio Hiltusen ja Sauli Kallion seurana odottelemassa valtiotaan pikakokouksesta johtajansa kanssa. Viimeisimpien vuosien aikana myös Leinon kaksi seuralaista oli kohonnut sotilasarvoissaan, vanhempi kersantista luutnantiksi ja Kallio ylikersantiksi. Näin oli käynyt myös muilla kymmenellä Suomen läheisimmällä miehellä heidän menetettyään jo niin kauan aikaa sitten Peltosen ja Ivalon, ettei kukaan enää edes muistanut millä murteella entinen eversti puhui. Paljon oli ehtinyt mahduttautua tuohon aikaan, mutta sodalle ei silti näkynyt loppua. Siitä alkoi tulla pidempi kuin kukaan oli toivonut ja kaikkien entisestä vielä kireällä olevat hermot alkoivat olla ja katkeamispisteessä. Ja jos suomalaisilla olivat hermot kireällä, niin turha puhuakaan heidän valtiostaan.

Puolen tunnin odottelun jälkeen heidän valtionsa tuli viimein esille harmaasta teltasta, vaikka Leino vannoi vielä kuulevansa huuteluja tämän perään. Kaikki kolme sotilasta nousi hiljakseen seisomaan, kun Suomi harppoi heidän luokseen kasvoilla selvä valehymy, peittämässä selvää raivostumiskohtausta, joka kyti hänen päänsä sisällä.

"Ovatko muut jo palanneet lomalta?" Oli hänen ensimmäinen asiansa, jonka hän päästi suustaan päästessään miesten luokse. Vaikka hän yritti kuulostaa reippaalta, jäi kaiken päälle kuitenkin huomattava vitutus, joka kuului hänen äänensä vakavuudessa.
"Kalkas ei vielä." Hiltunen vastasi hitaasti, "Mutta saapunee pian."
"Heti kun hän saapuu," Suomi jatkoi välittömästi, "Me lähdemme täältä."

"Suomi!" Hänen presidenttinsä työnsi päänsä ulos teltasta ja yritti kutsua valtiotaan vakavalla äänellä. Suomi ei kuitenkaan edes yrittänyt reagoida siihen, vaan lähti pikaisesti jatkamaan matkaansa. Leino juoksi äkkiä hänen peräänsä, kun taas Hiltunen ja Kallio kävivät kohtaamaan poliitikot, jotka tulivat ulos teltasta.

"Valitettavasti Suomi ei halua enää kuunnella." Hiltunen kertoi Suomen presidentille vakavasti. Tämä ähkäisi vihoissaan ja kääntyi pois äristen jotakin. Muut politikot seurasivat häntä vaitonaisina takaisin telttaan. Kallio huokaisi.

"Onks kyse vaan musta, vai tuntuuks sustakin, et kun Suomi on vittuuntunu, menee kaikki päin persettä?" Hän kysyi Hiltuselta miesten lähtiessä kaksin valtionsa perään.
"Ei se ainakaan ole hyvä merkki." Hiltunen huoahti väsyneesti.

He kävelivät telttakuntien ja muiden varusteiden väleistä, löytäen lopulta yllättävän nopeasti kadonneen Suomen, sekä Leinon. Tino istui penkillä pidellen päätään ja Leino seisoskeli hänen vierellään oikein kunnolla tietämättä mitä tehdä. Hiltunen kyyristyi valtionsa vierelle ja tarkasteli tätä.
"Mitä kävi?" Hän kysyi.
"Ei mitään." Suomi yllätti itsensäkin tiuskaamalla, ja tahtoi oikeastaan heti ottaa sanansa takaisin. Hiltunen kohotti kulmakarvojaan ja katsahti Leinoa, joka vaihtoi painoa toiselle jalalleen tuskastuneesti.

"Kalkas lienee kohta tullut." Hiltunen jatkoi rauhoittavasti, "Sitten voimme taas lähteä. Ei tarvitse istua kokouksissa."
"Hienoa..." Suomi mutisi rauhoitettuaan itsensä ja päästäessään päänsä vapaaksi, katsoen anteeksipyytävästi miehiään. Kallio hänen oikealla puolellaan nyökkäsi itsekseen kuin anteeksi antaen.

Illalla olivat kaikki Suomen yksityisistä joukoista jo päässeet takaisin karjalan alueelle lomaltaan ja auringon laskiessa tuodessaan mukana syysillan pimeyden, pieni miesjoukko lähti jatkamaan omaa taivaltaan erossa muusta porukasta, joihin he olivat yhtyneet kuukausiksi.

Aika kului valtion läsnäollessa jokseenkin kummallisesti. Joskus joku huomasi unohtaneensa ajatuksissaan jopa päiviä ja ajantajun kadottaminen oli enemmänkin ammattisairaus kuin sattuma. Kukaan suomalaisista ei osannut järjellä selittää, miten kolmisen vuotta sodittu sota oli voinut kulua niin nopeasti, mutta se oli luultavimmin jäämässäkin mysteeriksi jälleen yhden vuoden kuluessa huomaamattomasti eteenpäin. Kukaan ei tiennyt milloin talvi loppui ja kesä alkoi, tai miksi ylipäätänsä oli jälleen kerran syksy ja sateista. Ja kaikista kummallisinta oli ehkä asia, jonka Kalkas oli eräänä aamuna huomannut; He eivät periaatteessa saaneet mitään aikaiseksi. Kerran oli Venäjä kohdattu, pariin sataan otteeseen oltiin jääty pienen taistelun jalkoihin, mutta oikeastaan mikään ei kulkenut minnekään.

Ehkä se oli jälleen yksi valtiona olemisen mysteereistä, jota ei tultaisi ikinä ratkaisemaan.

Vääpeliksi ylentynyt Ilkka Petäjäjärvi tunsi, että heitä katseltiin. Hänestä oli tuntunut tältä jo pitkään, mutta kertaakaan hän ei ollut kolmen vuoden aikana siitä kellekään sanonut. Miksi turhaan, jos takana ei ollut ketään? Tyhjä aavistus se todennäköisesti oli, ei muuta.

Nyt, kävellessä hiekkaista sorapolkua pitkin, hänellä oli jälleen sama tunnelma. Tietoisesti hän oli tällä kertaa jättäytynyt joukkojen perään, ja vilkuili vähän väliä taakseen, aina vain varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut ketään. Tunne tuntui kuitenkin vahvemmalta kuin ikinä, eikä hän voinut olla hermoilematta. He kuitenkin olivat kaukana Suomen rajasta Neuvostoliiton puolella ja kävelivät keskellä katua, joten hermostuminen saattoi olla sallittuakin. Jos ei luottanut vaistoihinsa, niin miten selviäisi maailman touhusta.

Tunne vahvistui ajan kuluessa ja kun he lopulta suuntasivat metsän suojiin ja jäivät pitämään taukoa, ei Petäjäjärvi enää pystynyt pitämään sitä itsellään. Niinpä mies asettui Liimataisen lähettyville, tämän kuivatessa syyssateen kastelemia kenkiään.
"Kuules." Petäjäjärvi sanoi varovasti.
"Hmm?" Liimatainen murahti, "Mitä?"
"Tuntuu sinusta ikinä, että meitä seurattaisiin?" Petäjäjärvi kysyi. Eevertti Liimatainen mietti hetken ja katsoi ympärilleen varovasti.

"Välillä." Hän sanoi vakavana, "Enkä tarkoita mitään aavistusta. Olen varma, että joku on seurannut meitä jo hyvän tovin, mutta kauempana. Ei noiden lähipuiden takana. Joku, joka suunnilleen tietää mihin me menemme, ja osaa arvioida seuraavat suunnitelmamme." Petäjäjärvi nyökkäsi, hänestä tuntui aivan samalta.

"Pitäisiköhän käydä tarkistamassa?" Hän mietiskeli ääneen.
"Minä sanoisin, että on jo aika siihen!" Liimatainen puuskahti mahtipontisella asenteellaan, "Mitä jos käytäisiin vähän rökittämässä niitä kuonoon? Ryssiä ne varmasti on!" Ja miehet jäivät suunnittelemaan tätä kahden kesken hetkeksi.

"Olisimmeko valmiita taas jatkamaan?" Kysyi Suo-Yrjö lopulta kaikilta, kun aikaa oli hänen mielestään kulunut tarpeeksi. Osa miehistä nyökkäili, mutta kahden miehen ryhmiytymä nousikin yllättäen seisomaan näyttäen siltä, kuin heillä olisi ollut asiaa.
"Hei, Suomi, anteeksi häiriö!" Liimatainen huudahti ja lähti marssimaan kannon päällä istuvaa valtiotaan kohti. Tämä nosti katseensa kummastuneena, nyökäten antaen luvan puhua.
"Meitä on häirinnyt jo jonkin aikaa kumma tunne." Liimatainen alkoi kertoa, "Kuin joku tulisi perässä."
"Tämän johdosta, voisimmeko me käydä tarkistamassa tämän asian?" Petäjäjärvi liittyi puheeseen, "Jos puolet porukasta lähtisi mukaamme ja kävisimme pienellä lenkillä. Olisiko paha ajatus?"

Suomi kuunteli miesten puhetta kummastuneesti. Hän ei ollut tuntenut mitään kummallista tunnetta, hänestä kaikki oli normaalisti. Silmiään räpytellen hän kuitenkin nyökytti päätään.
"Loistavaa." Petäjäjärvi huokaisi helpotuksesta, "Salo, voisitko ottaa meidät komentoosi? Jos vaikka Suo-Yrjö, Hiltunen ja Kallio jäisivät tänne, Suomi, jäätkö sinäkin? Hyvä."
"Opettele laskemaan puoleen. Tässä porukassa se on viisi!" Ärähti Kalkas, joka ei vaikuttanut innostuvat ylimääräisestä lenkistä, heittäen kuitenkin jo asettaan olalleen lähtövalmiina.

"Tokkiinsa." Salo totesi ja keräsi pienen joukkonsa kasaan. Suomi huoahti, ja katseli hetken miesten perään, kun he katosivat sukkelasti metsikön suojiin, painaen sitten päätään polviinsa. Suo-Yrjö, Hiltunen ja Kallio ottivat myös hieman rennommin, jääden odottamaan mitä tapahtuisi.

Kului hetki ja Suomi oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän yritti hahmottaa heidän paikkaansa kartalla. Silmissään hän näki järven idässä päin, eikä uskonut sen olevan kaukanakaan. Tuttu järvi, oikeastaan. Taisipa olla Laatokka. Ja se kuulosti hyvältä paikalta odottaa.
Mitään sanomatta Tino nosti ryhtinsä ja nousi jaloilleen, lähtien kävelemään aavistamaansa suuntaan. Hänen miehensä eivät jaksaneet välittää tämän katoamisesta, sillä hän teki sitä useinkin, jos tarvitsi aikaa miettiä. Metsässä kaikumattomat askeleet veivät hiljakseen eteenpäin ja nopeammin kuin Tino oli kuvitellut, alkoi puiden välistä häämöttää Laatokan tumma vesi.

Itsekseen ajattelematta Suomi suuntasi järven vierelle ja kuin unessa istui kiven päälle. Hitaasti hän laski olkapäällään roikkuvan aseen vierelleen ja kumartui ottamaan kämmeniinsä kylmähköä vettä, roiskauttaen sen kasvoihinsa. Hyvän olon tunne levisi hänen ruumiiseensa hetkellisesti, kylmien vesipisaroiden valuessa hänen likaantuneiden sormiensa välistä. Hetken nautittuaan tunteen aiheuttamista kylmistä väreistä hän laski kätensä uudelleen veteen, pesten niistä lian ja hien pois. Kylmät väreet nousivat uudestaan hänen niskaansa kohti, tällä kertaa jääden pysyvästi.

Aristava kipu hänen jalassaan alkoi tuntua jälleen. Vaikka hän oli saanut karjalan takaisin Venäjältä, oli se kuitenkin jäänyt jollain lailla vajavaiseksi, sillä alueella sodittiin edelleen. Siihen sattui vähän väliä, mutta nyt kylmien väreiden avustamana kipu tuntui erilaiselta, kuin varoitukselta vaarasta. Vaarasta, joka alkoi juuri sillä hetkellä.

Hitaammin kuin Suomi oli toivonut, hän ponnahti ylös napaten aseensa rinnalleen ja lähti juoksemaan takaisin. Juuri sillä hetkellä jossain räjähti ja hänen päässään alkoi heittää. Heti perään kuului toinen hyvin kaukainen räjähdys ja se sai Tinon pelkäämään ja kiihdyttämään vauhtiaan. Lähestyessään kohtaa, johon hän muisti jättäneensä kolme suomalaisistaan odottamaan hän alkoi kuulla huutoja väärällä kielellä.

Venäjäksi.

Oli liian myöhäistä pysäyttää vauhtia, joten Suomi tupsahti pusikosta esiin vaikka hän tiesi sen olevan typerää. Näky, jota hän ei ollut osannut odottaa, järkytti häntä niin, että ase, jota hän oli kantanut mukanaan kädessään, tipahti kolahtaen maahan.

Hiltunen, Suo-Yrjö ja Kallio olivat maassa pakotettuina polvillensa. Heidän jokaisen takana seisoi venäläinen sotilas, uhaten kutakin omilla aseillaan. Korkea-arvoisemmat venäläiset sotilaat hyörivät keskenään, jaellen ankaria ohjeita ympäriinsä ja sivussa seisoi joku, jonka ei olisi tarvinnut olla paikalla, tutkaillen miestensä tekemisiä hymyillen ja kuunnellen kaukaisuudesta kuuluvia räjähdyksiä.

Hiltunen huomasi Tinon takaisinpaluun ensimmäisenä ja yritti silmillään näyttää, että tämän pitäisi paeta. Heti perään myös kaksi muuta uhan alla olevaa suomalaista näkivät valtionsa, ja koska yllättäen kaikkien kolmen vangin katseet osuivat samaan pisteeseen, joku venäläinen kenraali huomasi Suomen. Hän huusi huomion kielellään ja heti kymmenisen asetta oli kääntynyt pienen valtioraukan suuntaan.

"Finljándija!" Venäjä huudahti voitonriemuisesti huomatessaan pikkuveljensä ja lähti melkein hyppelemään tätä kohti, "Miten mukava nähdä sinua pitkästä aikaa, ja vielä tässä tilanteessa!" Uusi räjähdys jossain sai Suomen voimaan pahoin ja hän katsahti miehiään, jotka seurasivat tapahtumia vakavana kädet niskansa päällä. Sitten Suomi loi tappavan katseen Venäjään, joka tepasteli inhimillisen keskusteluetäisyyden päähän hänestä.

"Joko olet valmis luovuttamaan?" Venäjä kysyi pelottavan lapsellisesti, ojentaen tutusti kättään eteenpäin, tarjoten sitä Suomelle. Tino ei tehnyt elettäkään tarttuakseen siihen. Venäjä huokaisi pienesti keriessään kämmenensä itselleen.

"Sääli…" Hän mutisi, ja loi merkitsevän katseen erääseen mieheensä. Tämä mies sattui seisomaan Kallion selän takana, uhaten tätä kiväärillään. Suomi huomasi huudahtavansa kauhusta, kun venäläinen totteli käskyä ja painoi liipaisimesta. Sauli Kallion ruumis valahti elottomana maahan.

Vaikeasti hengittäen Suomi puri kieltään, ettei huutaisi enää. Vierellä Venäjä haki hänen katsettaan ja näytti käden liikkeellä muita kahta vangitsijaa olemaan valmiina.
"Ei." Suomi parahti ja nosti katseensa kohtaamaan Venäjän katseen, "Ei heitä. Mieluummin minä."

"Hyvin kumma pyyntö, mutta mikäpäs siinä." Hän sanoi olkapäitään kohauttaen ja hänen takanaan seisonut kenraali ampui. Luoti survatui Suomen olkapäähän ja hänen koko ruumiinsa tuntui syttyvän tuleen. Aristava jalka petti, ja hän nytkähti polvelleen maahan. Venäjä astui pari askelta lähemmäs, takertui häntä hiuksista ja nosti lähemmäs itseään.

"Haluan, että näet tämän." Hän kuiskasi kylmästi Suomen korvaan, nauttien sanoista, jotka leikkivät hänen huulillaan, "Koska, jos et tästä eteenpäin tottele minua, on sinun kohtalosi sama." Seuraavaksi hän antoi miehilleen ampumiskäskyn kielellään. Suomi sulki silmänsä ja yritti kääntää päänsä pois, mutta Venäjän ote piti. Kuului kaksi laukausta lisää, ja Tinosta tuntui kuin ne olisivat repineet hänet kappaleiksi. Jossain räjähti jälleen ja hän tunsi olonsa vain mieheksi. Hän ei ollut enää Suomi, vaan Tino Väinämöinen, yksi kuollut sotilas muiden joukossa.

"Kaunista." Venäjä sanoi kuin hypnoosissa, "Miten helposti ihmiselämän saakaan lopetettua." Suomi raotti silmiään varovasti, palaten takaisin todellisuuteen inhon vallassa. Hänen edessään kaikki kolme hänen turvakseen jäänyttä sotilasta makasi kuolleena.
"Toivottavasti tämä piirtyi vahvasti mieleesi." Venäjä jatkoi nyt hieman vakavammalla äänensävyllä kuin aiemmin, riuhtaistessaan Suomen jaloilleen ja lähtiessään raahaamaan tätä metsään, "Sillä tämän hyökkäyksen jälkeen sinua ei enää ole!" Hän päätti lausahduksen lapselliseen nauruun.

"Et pysty siihen." Suomi sihisi olkapäästä leviävän kivun sumentamana, "Et pysty tuhoamaan minua yhdessä hetkessä, vaikka kuinka haluaisit. Aina on joku, joka pistäisi vastaan. En minä kuole."
"Ihailtavaa sisukkuutta." Venäjä mietiskeli, "Minua kiinnostaa miten tuo sisukkuus murretaan." Hän paiskasi Suomen kohti maata. Tino kompuroi hieman, mutta sai pidettyä hädin tuskin tasapainonsa ja käännähti kohtaamaan naapurinsa olkapäätään pidellen.

"Mutta mistä sisukkuutesi koostuu?" Venäjä jatkoi puhelemistaan, napatessaan vesihanansa vyöltään, "Ärsyttävänä tapanasi on alkanut olla, että piiloudut jonkun vahvemman taakse. Saksan ja Preussin tuominen mukaan taisteluun oli yllättävää, todella raivostuttavaa ja hyvin häiritsevää! Miten voit olla noin naiivi, pikkuveli pieni?"
"Sinä se tässä olet naiivi." Suomi sylkäisi, "Pääsi on liian iso, joten luulet voivasi määräillä muiden valtioiden kohtaloista."

Venäjä kolahti ärtymyksestä ja huitaisi Suomea poskelle vesihanallaan. Pienempi valtio tunsi poskensa aukeavan suun sisältä, ja veren maun pyrkivän hänen kielelleen hänen horjahtaessa uhkaavasti lyönnin ohjeistamaan suuntaan, mutta hän siirsi oikean jalkansa tukemaan häntä eikä kaatunut. Kivun kyynel vierähti hänen poskelleen vaikka hän ei itkenyt ja hän nosti ilmeettömät kasvonsa takaisin kohtaamaan Venäjän katseen.

Venäjä hengitti nopeatempoisesti suuttumisensa ansiosta ja potkaisi Suomea vasempaan polveen, pakottaen tämän polvistumaan jälleen.
"Katseesi aliarvioi minua!" Hän kivahti hampaidensa välistä. Suomi ähkäisi, mutta nosti maastakin vielä katseensa kohtaamaan isoveljensä hurjistuneen ilmeen.
"… Sisukas…" Venäjä kuiskasi vihaisesti ja kohotti vesihanaansa uuteen lyöntiin, "Pieksen sen ulos sinusta!"

Kuului pamahdus ja takaa ammuttu luoti osui vesihanaan, saaden Venäjän otteen irtoamaan. Molempien katseet kääntyvät samalla hetkellä ampujan suuntaan, kun samasta suunnasta kuului myös muita laukauksia ja huutoja. Suomi tunnisti pari miestä, jotka juoksivat lähemmäs, ja hän hämmästyi.
"Hän on tuolla!" Liimataisen ääni kuului suunnasta, josta Suomi ja Venäjä olivat äsken tulleet. Myös muiden Suomen miesten huutoja alkoi kuulua, he olivat siis palanneet. Apujoukkojen kanssa. Tinon katse kuitenkin mittaili paria kolmea miestä, jotka eivät oikein näyttäneet tietävän mitä tehdä.

Minä tunnen nuo,Tino oli varma. Hän ei kuitenkaan tunnistanut miehiä omikseen. Ne olivat selvästi kolmannen valtion, joka oli saapunut keskeyttämään kaksintaistelun. He eivät olleet Suomen, he eivät olleet Venäjän.

Ne olivat ruotsalaisia.

"Saloon osui!" Kohosen vakava ääni kaikui metsikössä, kun kolme valtiota tuijotti toisiaan keskenäisen hiljaisuuden vallassa. Venäjä oli ensimmäinen joka reagoi jollain lailla. Hän sihahti ärsyyntyneenä jälleen uudesta keskeytyksestä, ryntäsi nappaamaan pudonneen vesihanansa ja juoksi metsään. Suomi jäi paikalleen polvilleen tuijottamaan Ruotsin hahmoa, joka taas tuijotti sopivan välimatkan päästä takaisin.

… Zzrrrzzzz…"Hej, är du okej?"… GHHHHHHHHZZZZZ…

Suomi ähkäisi vihaisesti ja unohtaen jalassaan, sekä olkapäässään kytevän kivun, hän loikkasi juoksuun, ohittaen Ruotsin, ruotsalaiset, jopa omat miehensä, juosten suoraan paikalle, johon oli aiemmin pudottanut aseensa ja ryntäsi Venäjän perään, ennen kuin ehti kuulla kenenkään huutoja hänen peräänsä.

Yllättäen hän tunsi olonsa kummasti vähemmän yksinäiseksi, vaikka varsinkin nyt hän oli yksin. Hiljalleen ymmärrys hiipi hänen mieleensä ja hän alkoi ymmärtää totuuden: Hän ei ollutkaan siihen mennessä ollut ikinä jätetty yksin. Ruotsi oli loppujen lopuksi sittenkin ollut hänen puolellaan alusta asti. Viha ja stressi olivat kaiketi sokeuttaneet hänet, mutta nyt hän hiljalleen alkoi nähdä selvemmin. Edellisessä sodassahan hänen joukkojensa mukana oli ruotsalaisia! Ruotsin käsitys huolenpidosta oli kuitenkin edelleen jollain lailla kyseenalaista…

Vaikka Venäjä oli saanut huomattavan etumatkan, hän oli kuitenkin Suomea hitaampi juoksija, varsinkin metsässä, mikä antoi Tinolle huomattavan kotipaikkaedun. Kaukana siintävä hahmo tuli kokoajan lähemmäs.

Märkä syyssateiden liukastama maa kävi lopulta Venäjälle kohtalokkaaksi, ja hän menetti tasapainonsa kosteille sammalille. Suomi oli juuri sopivan välimatkan päässä ampuakseen, eikä hän epäröinyt käyttää tilaisuutta. Ketterästi hän liukui ehjän polvensa varaan ja tähtäsi mudan ja lehtien seasta nousevaan hahmoon.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että kukaan ei olisi pystynyt varoittamaan. Suomi ja Venäjä ehtivät molemmat vain kuulla pari sekuntia vinkuvaa ääntä jonkin lentäessä ilman halki ja sitten tämä jokin tipahti kahden valtion välille. Seuraavaksi koko maailma räjähti. Paineaalto iski Suomea kasvoihin ja hän lennähti taemmas. Se oli viimeinen asia, minkä hän ymmärsi menettäessään tajuntansa.

Kaksi venäläistä sotilasta kulki vankien joukossa vakavina, tarkastellen jokaista suomalaista tai saksalaista miestä valmiina ampumaan jokaisen, joka yrittäisi pakoa. He olivat jonkinlaisessa varastossa, jonka tummat seinät olivat ruosteiset ja kuluneet. Ulkona jossain kahden miehen komentajat miettivät varmaan parhaillaan mitä vangeille tehtäisiin, mutta näiden miesten oli vain käsketty pitää huolta, ettei kukaan karkaisi. Työ oli helppo, sillä monet vangeista olivat erittäin huonossa kunnossa, mutta kaksikko piti huolta siitä, että he tekivät työnsä kunnialla. Kukaan varastossa ei puhuisi tai raapisi korvantaustaansa ilman lupaa, tai silläkään.

Toinen miehistä, nuorempi ja silmälasipäinen haukotteli pitkään ja hartaasti. Parin silmät auki nukkuvan vangin päässä seisova silmälasipäisen miehen niin sanottu ystävä katsahti toista vihaisesti.
"Älä herpaannu!" Hän käski vihaisesti. Hänen vihainen ilmeensä sai laiskan ilmeen vastaan.
"En en…" Kuului vastaus ja väsynyt silmälasipäinen venäläinen käveli toisen luokse, "Mutta toisaalta, mitäpä nämä voisivat tehdä."

"Älä herpaannu!" Kuului sama käsky uudestaan. Silmälasipäinen mies huokaisi ja hänen katseensa kohdistui varaston nurkkaan, jossa yksi vangeista nukkui.

"Mitä luulet." Hän jutteli toiselle sotilaalle, nyökäten nukkuvaa vankia kohti, "Onkohan tuo vaipunut koomaan? Kuolee vielä tätä menoa, viikonko olen ollut tässä hommassa, enkä ole nähnyt tuon heräävän kertaakaan, saatikka sitten syöneen mitään siitä vähästä mitä näille annetaan." Silmälasipäisen miehen toveri kääntyi myös katsomaan kohti nurkkaa.
"Tuo?" Hän kysyi, "Ei se sinun viikkosi vielä mitään, minä olen nähnyt parin viimeisen viikon aikana paljon. Ja tuo tuotiin tänne suurhyökkäyksen jälkeen, eikä ole silmiään raottanut koko aikana."

"Mitä?" Ihmetteli silmälasipäinen sotilas kauhuissaan, "Kukaan mies ei pysty selviämään hengissä tuollaista aikaa!" Nopein askelin hän lähti suunnistamaan vankien seassa nurkassa seinään nojaavaan myttyyn. Hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin sitä myöten, mitä lähemmäs hän pääsi vankia.

"Hei!" Hänen toverinsa huusi hänelle ja riensi perään, "Mikä sinua nyt siinä niin kiinnostaa?"
"Oletko kuullut Ivan Brakinskista!" Parahti silmälasipäinen mies kauhuissaan, mutta puoliksi jännittyneenä.
"Tottakai." Kuului vastaus, "Ihme hiihtäjä sekin. Kuolematon ja siihen rataan."
"Ja mikä oli ohje sodan alussa!" Silmälasipäinen mies muistutti.

"Että hänen veljeään piti etsiä tai jotain… Miestä, joka näyttää häneltä ja omistaa violetit silmät. Et kai sinä luule että-" Sotilas alkoi ymmärtää mitä hänen toverinsa, joka kumartui nurkassa nukkuvan miehen lähistölle, ajoi takaa ja hän löi itseään poskelle. Miksei hän ollut ajatellut asiaa!

Silmälasipäinen venäläinen kurkotti kädellään varovasti nurkassa nukkuvan miehen kasvoja kohti, ja raotti tämän vasenta silmää. Tyhjään katsova violetti iiris paljastui hänelle ja oli lähellä, ettei hän huutanut.

"On! On se!" Silmälasipäinen mies huudahti toverilleen, välittämättä vankien heitä seuraavista katseista.
"Ei voi olla…" Toveri parahti epäuskoisesti, "Ei voi olla…" Monet ajatukset ehtivät käydä miesten mielissä. Ehkä sota olisi viimein tässä…

"Hälytys!" Kuului kaukaa varaston ulkopuolelta, "Hälytys!" Samasta suunnasta alkoi kuului ammuntaa ja pieniä räjähdyksiä. Hereillä olevat vangit havahtuivat ja alkoivat hälistä ulkopuolella tapahtuvan hyökkäyksen innostamina.

"HILJAA!" Karjaisi silmälasipäinen mies ja oli juuri nousemassa seisomaan, kun joku tarttui häntä ranteesta. Järkyttyneenä hän kääntyi takaisin ja näki violetit silmät, jotka katsoivat häntä sekaisen vakavina. Sotilas ei ehtinyt reagoida yllättävän vangin heräämisestä johtuneen hämmennyksen johdosta, kun hänen takanaan räjäytettiin ovi auki. Vastapuolen sotilaita ryntäsi sisään ja parilla tarkkaan tähdätyllä laukauksella ampui molemmat venäläiset sotilaat. Samaan aikaan juuri todella pitkiltä päiväunilta herännyt Suomi yritti selvitä päänsärystään, sekä selvittää tilannettaan. Hänen ympärillään hereillä olevat vangit hurrasivat ja sisään rynnänneet sotilaat alkoivat auttaa heitä vapaiksi.

"Alle hier gut!" Yksi sotilaista huusi ulos. Suomi nosti katseensa tuntemattomaan mieheen, joka kumartui tämän luokse ja auttoi tämän ylös. Tino joutui miettimään pitkään miehen kansalaisuutta ja ymmärsi sen vasta kun hän oli jo mennyt auttamaan muita. Se ymmärrys tuli vasta kauan sen jälkeen, kun hän tajusi olleensa venäläisten vankina ties kuinka kauan ja, että nyt hänet olivat pelastaneet saksalaiset.

Askelissaan haparoiden Suomi ryntäsi varaston ovelle ja astui silmät aristaen ulos. Hänen oli vaikea ymmärtää mitä ympärillä tapahtui, mutta pitkän taistelun jälkeen hän tajusi näkevänsä lisää saksalaisia, jotka näyttivät voittaneen venäläiset joukot. Miesten joukossa yksi mies erottui edukseen hiukan kummallisen ulkonäkönsä ansiosta ja juuri tämä mies huomasi varastosta hoipertelevan Suomen.

"Finnland!" Suomi ei pitänyt tavasta, jolla Preussi huusi hänen äänensä, sillä se särki hänen korviaan, mutta varovasti hän nosti kämmenensä varovaiseen tervehdykseen. Preussi harppoi sotilaiden ruumiiden ylitse hänen luokseen.
"Und wo bist du gewesen?" Preussi huuteli jo hyvän välimatkan päästä, saapuen kohtaamaan edelleen sekaisin olevan valtion kasvokkain. Suomi yritti saada ajatuksiaan toimimaan. Erittäin paljon ongelmia aiheutti suun toimiminen, hän vaikutti unohtaneen miten puhuttiin.

"… Täällä…" Hän mutisi varovasti ensimmäisellä kielellä, joka tuli hänen mieleensä. Hän ei tiennyt kuunteliko Preussi vai ei, sillä tämä jatkoi heti seuraavaan asiaan.

"Minä en ole tiennyt pitäisikö sinusta pienestä olla huolissaan vai ei!" Preussi pauhasi, "Kun Saksa on sitä mieltä, että sinä petit meidät, mutta minä en ihan tiedä mistä on kyse, mutta nyt minä löysin sinut! Mitä muuten edes teet täällä?"
"Minusta olisi itsekin mukava tietää vastaus tuohon." Suomi totesi mumisten.

"Was?" Preussi kysyi nojautuen eteenpäin, "Hei, minä en kuule jos mutiset. Kiititkö mahtavaa minää pelastamisestasi?"
"Kiitos." Suomi päätti vastata, sillä se saisi toisen iloiseksi. Preussi virnistikin ja viittasi tätä tulemaan mukaan.
"Tule, luultavasti meitä ei tarvita täällä. Selitän sinulle huomisen hyökkäyssuunnitelman, jos kerrot minulle mihin katosit. Me löysimme Venäjän nykyisen piilopaikan!"

Suomi ajatteli aluksi kuulemansa johtuvan vain juuri viikkojen jälkeen heräämisestä johtuneesta huminasta päässä, mutta sitten hän tajusi sen olevan totta.
"Tiedätkö, missä Venäjä on?" Hän innostui ja riensi saksalaisen perään välittämättä ympärillä tapahtuvasta hälinästä tai päässään tapahtuvasta samanlaisesta asiasta.

"Luonnollisesti!" Preussi kertoi ylpeästi rientäen eteenpäin, "Mutta tätä tietoa et saakaan ilmaiseksi Suomiseni. Saatat päästä huomenna hyökkäykseen mukaan jos olet kiltisti."

Preussi johdatti hieman sekopäisen Suomen pois hyökätyltä alueelta ja keskustelemaan tilanteesta saksalaisten kanssa. Saksa itse oli jossain muualla, mutta Tino pääsi silti kuulemaan tilanteesta. Pari viikkoa sitten Venäjän hyökkäyksen jälkeen molemmat taistelun osapuolet olivat kadonneet jäljettömiin. Preussille oli kuitenkin selvinnyt piilo, johon Venäjä oli viety selviytymään räjähdyksestä, mikä oli saanut heidät molemmat menettämään tajuntansa. Ja nyt hän oli myös löytänyt Suomen, jonka venäläiset olivat poimineet matkaansa metsästä.

No, sota oli hetken aikaa jatkunut ilman kahta räjähdyksestä palautuvaa valtiota, ja nyt Venäjän ollessa haavoittuvainen oli Preussille tarjoutunut täydellinen tilaisuus hyökätä. Hänen suunnitelmansa käynnistyisi seuraavana aamuna.

Suomella ei kuitenkaan ollut minkäänlaista aikomusta olla suunnitelmassa mukana. Hänellä oli parempaa käyttöä tiedolle, että Venäjä oli vain parin kilometrin päässä haavoittuvaisena. Kyseessä oli sentään hänen oma sotansa, eikä Preussin. Hänen piti päästä jatkamaan sitä itse!

Yön tullen myös tiukkojen saksalaisten vahtiminen pientä suomalaista kohtaan hellitti. Pimeyden turvin hän keräsi itsensä kasaan ja lähti pois Preussin punaisten silmien näköpiiristä, kohteenaan suunta, jonka saksalaiset olivat hölmöyksissään hänelle antaneet.

Sisimmässään Suomella oli tunne, että tämä olisi viimeinkin tässä.