A/N:

Sanamäärä: 300

.

.

Suomen venäläistäminen alkaa 1800-luvun lopulla.

Tino on nähnyt, mitä Venäjän talossa on tapahtunut Puolalle ja muille, joten hänen olisi pitänyt arvata se. Ehkä hän on arvannutkin, mutta vain halunnut salata sen itseltään, lukita itsensä nykyisyyden turvallisuuteen, uskotella pahimman olevan takana. Eihän enää edes täysin muista, mitä tapahtui hänen yhdistyessään Ruotsiin.

Venäjä pelkää - jos Venäjä edes osaa pelätä - että sen vallan alla olevat pienemmät kansallisuudet (eivät valtiot, Suomi muistuttaa itseään, hän ei saisi ajatella heitä valtioina) järkyttävät venäläistä yhteishenkeä, koska erilaista on syytä pelätä. Suomikin tietää sen, koska hänet on liitetty erilaiseen sata vuotta sitten eikä hän vieläkään ymmärrä, miten se toimii.

Kaikesta siitä johtuen Venäjä astuu hänen huoneeseensa eräänä iltana, ja hänen kasvoillaan on niin täydellisen väsynyt ilme, että Tinon käy melkein sääliksi.

Kun Venäjä huomaa hänet, tämän suu vääntyy kuitenkin tuttuun hymyyn ja silmät alkavat kiiltää innostuneesti.

Hetkessä Venäjä on harpponut hänen eteensä ja Venäjän kädet ovat hänen kurkullaan. Samalla kun Venäjä alkaa kuristaa, hän kuiskaa Suomelle: "Let's learn some Russian."

Sitten maailma on pelkkää happea aivan hänen ulottumattomissaan. Hänen rintaansa polttaa, hänen on pakko saada ilmaa keuhkoihinsa, mahdollisimman nopeasti. Venäjä ei värähdäkään, kun Tino raapii rosoisilla kynsillään tämän käsiä.

Kun Suomi tuntee jalkojensa alkavan pettää, Venäjä hellittää otteensa. Mustuus ehtii juuri ja juuri hälvetä Tinon silmäkulmista hänen vetäessään pari hätäistä henkäisyä, ja sitten Venäjän kädet ovat taas siinä, aivan liian lähellä ja aivan liian tiukasti.

Se jatkuu liian kauan, kynttilänvalon tanssi sumenevissa silmissä pysähtyen välillä hetken helpotukseen, eikä Tino voi keskittyä tarpeeksi laskeakseen kuinka kauan.

"Say Финляндия", Ivan käskee lopulta kirkkaan iloisella äänellä, mutta Suomesta se kuulostaa jäiseltä.

Tino ei sano sitä heti seuraavalla kerralla happea saadessaan, silkasta päättäväisyydestä, mutta pian hän jo yrittää. Venäjä ei lopeta ennen kuin hän sanoo sen tarpeeksi oikein.

Venäjän suupielessä karehtii hymy, kun hän viimein jättää Tinon makaamaan sängylleen henkeä haukkoen.

.

.