Hei kaikki!
Mä en ole saanut mitään aikaan. Paitsi tämän osan :| Huomenna menen parhaalle kaverilleni, jolla on lauantaina lakkiaiset. Sunnuntaina takaisin viettämään serkun lakkiaisia. (Kolmet lakkiaiset tänä viikonloppuna, joista yksiin en pääse ja minä olen ainoa, joka tyhmänä päätti mennä lukion kolmeen ja puoleen vuoteen… joten NettlePrincessalle ei valkolakkia vielä)
.
.
.
Tino istui mökkinsä verannan portailla ja katseli kaunista kesäiltapäivää. Vielä kymmenen päivää sitten, näky olisi tehnyt hänet hyvin onnelliseksi ja hän olisi ajatellut kuinka Ivanin palattua he voisivat nauttia tuosta näystä yhdessä.
Mutta nyt…
Tino pyöritteli lusikkaa teekupissaan ja ajatteli taas mitä oli tapahtunut kukkakedolla. Kolme päivää oli jo mennyt Berwaldin lähdöstä ja koko tuon ajan Tino oli huomannut tuntevansa olonsa hirvittävän yksinäiseksi. Tino oli niin tottunut Berwaldiin mökissä, että nyt tuo ennen sopivan kokoinen talo tuntui kovin isolta ja kylmältä. Ihan kuin Berwald olisi lähtiessään vienyt mukanaan sen lämmön, joka Tinon sydämeen oli asettunut viikon aikana.
Tino nosti viereltään rapulta satukirjan. Satu kahdesta pojasta myrsky-yönä luolassa oli saanut uudet kasvot.
Ja Tino tiesi mistä se johtui.
"Perhana!" Tino manasi hiljaa ja pudisti päätään vihaisena itselleen.
Berwald ei kuulunut hänen luokseen. Tino tajusi sen aivan hyvin. Mutta silti… Tino tiesi, että hänen tunteensa Berwaldia kohtaan olivat vaikeat ja tulisivat olemaan tuskallisia, mutta hän ei voinut kieltää sitä itseltään, että hän rakasti Berwaldia. Vaikka Tino miten toivoi, että tunteet olisivat samanlaisia mitä hän tunsi Ivania kohtaan, se ei auttanut. Hän ei mitenkään voinut ajatella Berwaldiin kohdistuvaa rakkautta veljesrakkautena.
"Miksi hänen piti tulla metsään?" Tino kysyi vihaisena ja laski satukirjan takaisin rappusille, "Kaikki oli hyvin ennen häntä ja nyt… nyt kaikki on… niin yksinäistä…"
Tino ajatteli taas mitä Berwald oli tehnyt kedolla. Berwald halusi olla osa hänen elämäänsä. Sen oli nähnyt hänen sanoistaan ja silmistään. Mutta Tino oli kääntänyt katseensa. Miksi? Koska he eivät mitenkään… Tino oli noita ja Berwald oli metsästäjän poika hyvin uskovaisesta perheestä. Ja sitten oli Ivan. Mitä hän sanoisi tästä? Tino tunsi jollainlailla pettävänsä isoveljensä rakastuessaan Berwaldiin. Ivan varmasti kaipasi ja etsi häntä ja Tino vain meni ja unohti hänet ja rakastui mieheen, jonka oli tuntenut vain viikon verran.
Mutta ei hän ollut unohtanut Ivania! Hän ajatteli tätä yhä. Joka päivä! Hän toivoi, että Ivan olisi täällä…
Mutta Tino toivoi muutakin. Koko elämänsä hän oli elänyt isoveljeään varten. Heidän vanhempiensa joutuessa vangituiksi Ivan oli ottanut Tinon ja paennut paikalta. He saivat pian tietää kaupungissa käyneeltä kauppiaalta, että heidän vanhempansa oltiin mestattu roviolla.
He jäivät ihan yksin maailmaan.
Heillä ei ollut sukulaisia, sillä noidat eivät usein saaneet useampaa lasta kuin yhden. Yleensä syynä oli se, että maailma oli niin vaarallinen heille, ja yhdenkin lapsen kasvattaminen oli vaarallista ja moni noita hylkäsikin lapsensa. Tunnontuskat ajoivat ne vanhemmat usein surman suuhun.
Ivan oli pitänyt Tinosta huolta ja suojellut tätä. Se jälkeen, kun he olivat eronneet toisistaan, Tino oli ollut niin yksinäinen… Maailma oli tuntunut pilkkaavan häntä, ja lyövän kaiken epäonnen kasvoille. Monta kertaa Tino oli ajatellut antaa periksi. Käpertyä jonnekin nurkkaan ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Mutta aina silloin hän oli muistanut isoveljensä, joka etsi häntä.
Niin… hän oli aina elänyt vain Ivania varten, mutta nyt. Mutta nyt…
Tino painoi päänsä käsiinsä ja hän toivoi hartaasti, että Berwald juoksisi metsästä hänen luokseen. Sulkisi syliinsä ja suutelisi häntä ja auttaisi häntä unohtamaan kaikki murheet ja tuskat. Tino vain ei voinut… Hänen piti odottaa Ivania. Vasta Ivanin palattua, hän voisi alkaa taas elää itse.
Mutta olisiko Berwald enää paikalla silloin?
Tino kohotti päänsä rajusti pystyyn kuullessaan juoksu askelia metsän siimeksistä.
"Ei se voi olla…", hän kuiskasi sydän jyskien.
Hän odotti tulijaa silmät pelosta ja toivosta apposellaan ja vihdoin kuusten oksien lomasta näkösälle syöksyi Gilbert. Tino huokaisi pettymyksestä ja saman tien halusi potkaista itseään. Gilbert ja hänen pikkuveljensä Ludwig olivat kylän teurastajan poikia. Ludwig oli Tinon kanssa samanikäinen, vaikka sitä ei voinutkaan oikein uskoa todeksi, sillä Ludwig oli yhtä pitkä kuin Berwald ja lihaksikas kuin mikä. Gilbert oli heitä kolme vuotta vanhempi ja veljeään laihempi ja hänen valkoiset hiuksensa ja punaiset silmänsä olivat hyvin silmiinpistävä näky. Nyt Gilbert tuli kovaa vauhtia Tinoa kohti, ja nähdessään tämän istuvan rappusilla, lisäsi vauhtia alkaen samalla huutaa:
"TINO! Sinun pakko auttaa meitä! Leipuri sai sairaskohtauksen! Hän on kuolemaisillaan!" Gilbert kailotti ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa metsässä.
Tino jähmettyi ensin hätäännyksestä, mutta nousi sitten nopeasti ja juoksi mökkiinsä. Hän penkoi erästä alakerrassa olevaa arkkua ja veti esiin lääkintäkasveja ja –juomia sisältävän repun. Hän nosti sen harteilleen ja juoksi takaisin ulos.
Gilbert odotti, että Tino oli hänen kohdallaan mäen alhaalla ja koppasi hänet reppuselkäänsä. Tino olisi muussa tapauksessa pistänyt vastaan, mutta nyt oli tosi kyseessä. Gilbert oli nopein juoksija koko kylässä ja Tino oli niin köykäinen, että Gilbert jaksoi juoksemaan nopeammin kuin hän, vaikka Tino roikkuikin hänen niskassaan.
Kun Tinon ei tarvinnut huolehtia muusta, kuin ettei kuristaisi Gilbertiä, hänelle jäi aikaa huolehtia. Typerä hyväntahtoinen lempeä leipuri! Tino oli sanonut hänelle, että hänen pitäisi lopettaa juominen! Hän oli varoittanut ennenkin! Juuri leipuri oli saanut Tinon tuntemaan olonsa turvalliseksi kylässä ja Tino rakasti häntä kuin enoa. Gilbert alkoi hengästyä heidän lähestyessä kylää ja porteilla hän pysähtyi ja Tino liukui hänen selästään alas. Gilbert jäi istumaan alas maahan puuskuttaen, Tinon juostessa kylään. Kukaan ei tervehtinyt häntä, siihen ehtisi myöhemminkin, vaan pyysivät häntä kiirehtimään. Saavuttuaan Leipurin talolle, sen edessä oli melkein koko kylä. He väistivät heti nähdessään Tinon ja tämä pääsi vaivatta sisään.
Leipuri oli nostettu tuvan isolle sohvalle ja leipurin vaimo ja Francis istuivat sohvan vieressä. Francis piti käsiään äitinsä ympärillä ja näytti omalle luonnolleen epätavallisen vakavalta. Heti Tinon nähdessään, he pomppasivat pystyyn ja leipurin vaimon silmistä ryöppysi kyyneliä.
"Pelasta hänet! Minä rukoilen sinua!" hän valitti ja Francis puristi hänet syliinsä.
Tino meni Leipurin luokse, joka ähisi ja vaikeroi tuskissaan. Hän oli juuri ja juuri tajuissaan.
"Jumalille kiitos!", Tino ajatteli ja repi Leipurin paidan auki aika kovakouraisesti. Hän laski kätensä miehen paljaalle rinnalle ja tunnusteli magiansa avulla miehen sydäntä. Se oli pahassa kunnossa. Nyt piti toimia nopeasti. Lääkkeet eivät auttaneet häntä enää.
"Leipuri", Tino sanoi rauhallisesti, vaikka hänen kätensä tärisivät hieman, "Kuuntele minua, äläkä pelästy nyt kohta. Autan sinua, mutta sinä et saa menettää tajuasi. Sinusta voi tuntua kamalalta, mutta luota minuun."
Tino nousi sohvalle kontalleen ja kohotti kätensä Leipurin rinnalle. Hänen käsivarsistaan näytti lähtevän väri. Kaikki veri näytti pakkautuvan Tinon käsiin ja ne alkoivat loistaa punaisina. Hän kuuli joidenkin kyläläisten haukkovan henkeään. Tinon ei ollut vielä koskaan joutunut käyttämään verenseisautus-magiaansa niin monen nähden. Hän oli kerran auttanut kauppiaan perheen tytärtä Meitä, joka oli melkein kuollut pudotessaan kiviseen rotkoon. Vain kauppiaan perhe oli nähnyt hänen käyttävän tätä vaikeaa tekniikkaa. Se väsytti sitä käyttävän noidan hyvin nopeasti.
"Pyytäkää Kaoru ja Kiku tänne!" Tino pyysi katsojilta ja painoi kätensä leipurin rinnalle… ja siitä läpi.
Moni parkaisi kauhusta ja pari otti epäröivän askeleen lähemmäs, mutta kukaan ei keskeyttänyt. Tinon kädet olivat ranteita myöten uponneet leipurin rintaan ja leipuri oli jähmettynyt paikalleen. Hän alkoi täristä ja hänen suustaan kohosi höyrypilviä kuin olisi ollut pakkasta. Tinon painaessa kätensä miehen rintaan, rinnan ympärys oli alkanut hehkua saman lailla kuin Tinon kädet. Nyt se kuitenkin alkoi muuttua yhä tummemman violetiksi.
Tinoa huippasi ja hänenkin oli kylmä. Hän kuitenkin muistutti itselleen, että verenseisauttaminen oli paljon vaarallisempaa tehdä itselleen ja hän oli selviytynyt siitäkin, joten sen tekemisestä muille ei pitäisi panikoida. Tino ei kuitenkaan voinut mitään sille jäätävälle tunteelle joka luikerteli hänen sisuksiinsa. Hän tiesi, että Leipurista tuntuisi vielä kamalammalta, koska tämä tuntisi sen kammottavan pysähtyneisyyden tunteen. Siitä olotilasta tahtoi millä tahansa keinolla pois. Tino joutui kärsimään vaan hyytävästä kylmyydestä ja seisauttamisen tekijälle aiheutuvasta nääntymyksestä.
Tinon kädet alkoivat täristä ja hän huojui hieman.
"Tulisivatpa Kaoru ja Kiku äkkiä!", Tino ajatteli ja puri hammasta, "He tietävät mitä pitää tehdä…"
Samassa hän tunsikin neljät kädet ympärillään. Tino oli neuvonut heitä, kun Mei oli laskettu vuoteelle ja he olivat apuna parannuksessa. Vain kauppiaan perhe osasi olla avuksi.
"Ulkopuoliset pois", Kiku sanoi topakasti ja veti samalla paitaa pois rintansa päältä.
Kaoru kiskoi Tinon paidan pois tieltä ja Kiku asettui halaamaan Tinoa takaapäin niin, että heidän ihonsa koskettivat. Kiku sävähti kylmästä, mutta tiukensi sitten otettaan Tinon vyötäröltä. Seisautuksen tekijän lämpötila laski vaarallisesti toimenpiteen aikana ja hän tarvitsi usein silloin muiden apua. Jotkut noidat olivat kuolleet kylmään tehdessään seisautusta ilman apua.
Tino oli kiitollinen Kikulle, että tämä oli käskenyt toiset ulos, sillä hän tunsi olonsa hyvin kiusalliseksi siinä ilman paitaa, Kikun syleilyssä ja hengityksen tullessa ulos katkonaisena. Kaoru tarttui Tinon käsiin ja auttoi häntä pitämään ne vakaina, sillä Tino tärisi yhä kylmästä.
Loputtoman pitkältä ajalta tuntuneen hetken jälkeen tumma violetin väri alkoi pikkuhiljaa pienentyä ja lopulta se imeytyi pelkästään Tinon käsiin. Tino alkoi hitaasti nostaa käsiään, jotka alkoivat nekin palautua hohtavan punaisiksi, ja Kaoru auttoi häntä edelleen. Lopulta Tino veti kätensä pois ja kellahti Kikua vasten hengästyneenä ja puoliksi pökertyneenä. Häntä huimasi ja oksetti. Parantaminen ei ollut mitään herkkua, mutta vaivan arvoista se oli. Kiku auttoi Tinon lattialle ja laski tämän istumaan, sohvaan nojaten. Joku oli tuonut peittoja ja Kiku ja Kaoru käärivät ne Tinon ympärille, niin että hän näytti pian perhosen toukalta.
Leipurin vaimo ja Francis riensivät Leipurin luokse. Leipuri itse nousi pystyyn ja katseli ihmeissään kehoaan.
"Oletko kunnossa rakas?" leipurin vaimo kysyi ääni täristen, kädet puristaen nenäliinaa.
"Paremmassa kuin koskaan!" Leipuri sanoi ja hänen vaimonsa heittäytyi miehensä syliin onnellisena ja hillittömästi itkien.
Francis luisui lattialle päästäen samalla ison helpotuksen huokauksen. Tino hymyili toukkakääreidensä alta ja huomasi nyt vasta ketä kaikkia tuvassa oli. Vaikka Kiku olikin käskenyt kaikki ylimääräiset pois, tupaan oli silti jäänyt kauppiaan perhe, Ludwig ja hänen isänsä, Eilda, isäntä, Mathias ja… Berwald!
Tinon naama punehtui. Mitähän Berwald oli ajatellut äskeisestä? Tino ei voinut mitään ajatukselle että olisi tehnyt jotain väärää, kun oli ollut Kikun sylissä. Hän hautasi kasvonsa peittoon, mutta kiljaisi tuntiessaan, että hänet nostettiin ylös. Leipuri kiepautti häntä kädet kannatellen Tinoa kainaloista ja polvitaipeista siroa noitaa ja nauroi sydämellisesti.
"Tino sinä siunattu poika! Kiitos!"
"Laske minut alas! Ja sinun pitää levätä tyhmyri!" Tino kiljui ja Leipuri antoi hänelle oman paikkansa sohvalla. Tino käpertyi paremmin peittoihinsa ja Eilda ja muut kerääntyivät hänen ympärilleen.
"Mikä hänen on?" Tino kuuli Berwaldin tivaavan Kikulta ja Kaorulta.
"Hänen on kylmä", Kiku vastasi, "Tino käytti tuota samaa tapaa parantaessaan Mein silloin, kun hän tippui sinne rotkoon. Tino kertoi, että parantaja joutuu kokemaan hyytävää kylmyyttä ja nääntymystä parannuksen aikana. Hänen pitäisi syödä jotain."
"Tunsitko Tino sinäkin sen kylmyyden?" Leipuri kysyi ja värähti.
"Miten niin? Mitä sinulle sitten tapahtui? Tinohan tunki kätensä sinun rinnastasi läpi!" Francis kysyi isältään ja kampeutui ylös lattialta.
"Tuota… kaikki pysähtyi", Leipuri vastasi ja värähti taas, "Se tuntui kammottavalta. Hirvein tunne mitä olen kokenut. Se ei sattunut, enkä osaa kuvata sitä oikein mitenkään, mutta sitä ei halua kokea toiste ellei ole ihan pakko. Lisäksi tuli kylmyys. Mutta se että Tino iski kätensä rinnasta läpi, ei tuntunut miltään", Leipuri virnuili ja Francis halasi isäänsä.
Tino hymyili, mutta se ei oikein näyttänyt hymyltä, sillä hänen hampaansa löivät loukkua. Parannettu ei tuntenut verenseisautuksen jälkeen mitään vaivoja, mutta Tino sen sijaan toivoi ruokaa. Hänen toiveensa toteutui pian, sillä teurastajan vaimo tuli sisälle tupaan Gilbert kannoillaan ja hänen käsissään oli iso annos kuumaa lihakeittoa.
Berwald tuli sohvan luokse ja kävi istumaan sille. Hän nosti Tinon hellästi istuma-asentoon ja painoi hänet nojaamaan omaan jykevään rintaansa. Tinon naama punehtui taas, mutta hän ei jaksanut rimpuilla vastaankaan, joten antoi asian olla. Teurastajan vaimo, joka esitteli itsensä Heleniksi, ojensi Tinolle keiton ja Tino otti sen vastaan tärisevin käsin. Berwald huokaisi ja otti kipon itselleen. Hän piti sitä Tinon edessä, mutta ei sentään, Tinon onneksi, alkanut syöttää häntä. Lusikka sentään pysyi käsissä.
Francis ja leipurin vaimo tulivat nyt Tinon eteen ja he molemmat hymyilivät kiitollisina.
"Kiitoksia Tino. Me jäämme sinulle velkaa", Francis sanoi ja pörrötti Tinon tukkaa.
"Höpsistä", Tino naurahti, "Muistaakseni se oli nimenomaan teidän perheenne, joka hoivasi minut kuntoon tullessani tänne. Velkani teille on nyt kuitattu"
"Mutta Tino, sinä olet ennenkin auttanut miestäni. Hän kun on niin mahdoton jäärä, ettei ole voinut jättää tulijuomaa vain juhlatilaisuuksiin", leipurin vaimo sanoi ja Leipuri hieroi vaivaantuneena niskaansa.
Tino katsoi silloin vakavana Leipuriin.
"Minä olen parantanut sinut kokonaan. Et sairastu enää samaan tautiin, jos nyt jätät alkoholin pois", Tino sanoi, "Mutta jos edelleen jatkat näin, minä en ensikerralla ehkä saakaan sinua parannetuksi. Älä aiheuta perheellesi ja ystävillesi enää huolta"
Sanat näyttivät uponneen Leipuriin hyvin, sillä hän painoi päänsä alas häpeillen.
"Lupaan Tino. Jätän juomisen. Se voi olla aluksi vaikeaa, mutta lupaan tehdä sen!"
Hänen vaimonsa hymyili onnellisena ja halasi miestään. Tino hymyili tyytyväisenä ja söi keittonsa loppuun. Saatuaan ruokaa, lämpö alkoi palautua Tinon kehoon ja heidän siinä rupatellessa kuulumisia, Tino luopui lopulta peitteistään ja vetäisi paitansa takaisin päälleen. Tino oli hyvin tietoinen Berwaldista hänen takanaan ja sen vuoksi nousi ylös sohvalta kiireesti. Hän lähti nopeasti kohti ulko-ovea.
"Tulen takaisin kyllä", Tino vakuutti, kun leipurin perhe yritti estää häntä lähtemästä, "Minun pitää vain saada hetkeksi raikasta ilmaa."
Sen turvin Tino kiirehti ulos takaovesta, sillä etuovea kansoitti aika varmasti vielä koko kylä. Tino paineli aina Mathiaksen perheen aitalle asti, kun hänet vetäistiin pysähdyksiin. Tino tiesi katsomattakin, kuka hänet oli pysäyttänyt.
"Tino…"
.
.
.
.
Toivottavasti tykkäsitte ja toivottavasti ei ole ihan hirveästi vvirheitnä =)
Feli-Chan: Juu, en tykkää riidoista )= Niitä on tarpeeksi siinä toisessa maailmassa. Hauskempaa kun kaikki on sovussa =3
anonyymi: Jee =D Eilda fani! Jaa juu, kyllä siitä juhlasta on aikas lailla suunnitelmia =3 Mutta Mathiaksen kohtalosta voi moni pettyä. Sille on suunnitelmissa vähän muuta, kuin mitä voisi luulla =)