Tämänkertainen kappale on Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen (suosittelen lämpimästi kaikille!), ja parina tälle kertaa Preussi ja Unkari. Kaikki vain-yaoi-on-parasta-ajattelijat nyt ihan hiljaa, "girls need love too."

Yhdessä kohtaa on pieni pätkä Anna Erikssonin kappaleesta Kaikista kasvoista.

Muutamia unkarinkielisiä lauseita, käännökset lopussa.

Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa?

Gilbert loikoili olohuoneen sohvalla, kuten oli loikoillut joka päivä jo viikkokausia. Hän ei tehnyt työtä eikä kehrännyt. Sananmukaisesti. Hän oli saanut potkut töistään kuukautta aiemmin, uutta paikkaa ei ollut vielä löytynyt – ei sillä että Gilbert olisi edes etsinyt – eikä hän edes opiskellut. Hän vain lojui lapsuudenystävänsä ja kämppäkaverinsa sohvalla päivästä toiseen. Jos Elizaveta joskus suutuspäissään kysyi mitä hän oikein siinä teki, keräsi voimia kyljenkääntöön vai oikein mietiskeli, Gilbert kääntyi seinää vasten eikä vastannut. Joskus hän mietti itsekin mitä oikein teki. Eikö olisi viisaampaa vaikka etsä töitä kuin vain tarkkailla Elizavetaa päivästä toiseen... Sillä se oli juuri se mitä hän teki. Jossakin syvällä mielessään Gilbet tajusi, että Elizaveta merkitsi hänelle enemmän kuin muut. Hän halusi tietää tästä kaiken, sillä läpi elämän jatkuneesta ystävyydestä huolimatta Gilbertistä tuntui että hän tuskin tunsi tuota kaunista naista.

Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?

Ovelta alkoi kuulua jo tutuksi tullutta ropinaa. Elizaveta oli ilmeisesti päässyt töistä hieman aikaisemmin kuin yleensä. Gilbert huudahti laiskasti jonkun tervehdyksen johon kuului lyhyt ja ärtysään sävyyn sanottu vastaus. Elizaveta jätti käsilaukkunsa ja yhden kauppakassin eteiseen ja lähti hakemaan vielä toista. Viileä syystuuli puhalsi sisään avoimesta ovesta kunne Elizaveta saapui toisen muovikassillisen kanssa. Hän vetäisi oven lukkoon ja rahtasi kantamuksensa keittiöön. Sen ja olohuoneen välillä ei ollut seinää, joten Gilbert saattoi katsella kun Elizaveta alkoi paiskoa ostoksiaan kaappeihin.

"Et viitsisi auttaa vähän?" nainen kysyi kireästi.

"Mmh..." Gilbert ynähti eikä tehnyt elettäkään noustakseen.

"Ylös siitä! Minä olen niin kyllästynyt tekemään kaiken yksin!" Elizaveta huudahti kiukkuisena. Gilbert päätti että oli turvallisempaa nousta... Paistinapannut olivat keittiössä vähän turhan lähellä. Valkohiuksinen mies laahusti keittiön puolelle ja alkoi purkaa toista kassia hajamielisesti ja hyvin, hyvin hitaasti. Hän nosti voirasian ensin pöydälle, piti pienen tauon, kuljetti sen jääkaappiin ja piti taas pienen tauon. Samoin hän teki kaikille muillekin tavaroille, kunnes Elizaveta tempaisi puolityhjän muovikassin hänen käsistään.

"Häivy. Teen tämän loppuun yksin, eihän sinusta ole mitään apua."

"Päättäisit nyt haluatko olla yksin vai yhdessä..." Gilbert mutisi ja rojahti takaisin sohvalle. Elizaveta jatkoi tavaroiden purkamista hiljaisuuden vallitessa. Gilbert sulki silmänsä ja kuunteli kiukkuisi kolahduksia ja muovipussien rapinaa.

Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Saatuaan kaikki tavarat paikoilleen Elizaveta avasi ikkunan. Hän kumartui ulos ja sulki silmänsä antaen tuulen hyväillä kasvojaan. Hänen pitkät, ruskeat hiuksensa liehahtelivat kasvojen ympärillä ja mieli alkoi vähitellen tyyntyä. Elizaveta oli ollut jo muutaman viikon jatkuvasti pahantuulinen, tiuskinut Gilbertille ja muillekin... Eikö hän edes osannut nimetä selvää syytä sille. Kaikki vain tuntui jotenkin turhalta, tapahtui aivan liikaa ja silti liian vähän. Elizaveta tunsi itsensä jotenkin... Riittämättömäksi. Eniten se kaihersi silloin kun työkaverit kertoilivat lastensa hauskoista laukaisuista, näyttivät valokuvia ja juttelivat päiväkerhojen toiminnasta... Elizaveta oli niin ulkona siitä kaikesta. Kerran joku ystävällinen oli kysynyt, oliko hänellä lapsia. Punastuen hän oli joutunut myöntämään ettei ollut edes pysyvässä parisuhteessa. Joka suunnalta oli tullut sääliviä katseita, jotkut ystävällisiä, jotkut suorastaan halveksuvia.

Elizaveta päätti yrittää unohtaa koko pitkän työpäivän. Hän keskittyi kuuntelemaan tuulen suhinaa ja lintujen laulua, kauniita, luonnollisia ääniä. Hän halusi unohtaa ihmiset ja yhteiskunnan normit.

Äkkiä naapurista kuului pulppuavaa, vapaata, keveää naurua ja talon takaa ilmestyi kultakiharainen pikkutyttö. Näky – ja ennen kaikkea ääni – saivat yhdessä jotakin laukeamaan Elizavetan sisällä. Hänen kasvonsa vääntyivät ja silmiin tulvahti kyyneleitä. Elizaveta vetäisi nopeasti ikkunan kiinni ja haukkaisi pariin kertaan henkeä. Hän asteli takaperin pois ikkunalta ja lysähti keittiön tuolille. Hän yritti pidätellä kyyneliä... Onnistumatta. Lopulta Elizaveta lysähti pöytää vasten ja itki katkerasti edes yrittämättä rauhoittua.

Olet syvää vettä, luoksepääsemätön vuori

Gilbert oli noussut istumaan sohvalla. Hän tuijotti Elizavetaa kuin ei olisi nähnyt tätä ikinä. Hänen aivonsa eivät suostuneet ymmärtämään selvää näkyä jonka silmät välittivät. Ei se voinut olla totta. Elizaveta ei itkenyt ikinä. Gilbert ei muistanut nähneensä moista koskaan. Elizaveta oli aina piilottanut tunteensa syvälle sisäänsä... Ne olivat yhtä turvassa kuin syvä järvi vuoren huipulla, paikka johon kukaan ei pääsisi. Gilbert tunsi olonsa jotenkin vaivaantuneeksi; tuskin Elizaveta haluaisi että hänen heikolla hetkellään olisi todistaja...

Unohdettu ullakko, olet titaaninen kuori

"Eliza?" Gilbert kysyi täysin ajattelematta. Hän ei ollut tosiaankaan päättänyt sanoa mitään. Mutta sanottu mikä sanottu, nyt pitäisi tehdä jotakin. Gilbert nousi seisomaan ja käveli hiljaa naisen luokse. Hän laski hellästi kätensä tämän olalle. Elizaveta säpsähti tuntiessaan kosketuksen ja vilkaisi Gilbertiä. Myös mies säpsähti nähdessään toisen itkuiset kasvot. Elizaveta nousi ylpeänä seisomaan ja tuijotti Gilbertiä yrittäen tavoitella edes hippusen verran halveksuntaa katseeseensa.

"Anna – minun – olla!" hän kivahti.

"Hyvä on, hyvä on", Gilbert tyynnytteli ja marssi takaisin sohvallensa. Hän kääntyi seinää päin ja irvisti itsekseen. Tietysti Eliza päätti piiloutua kuoreensa juuri nyt. No, se oli hänen oma valintansa. Ei Gilbertin tarvitsisi siitä välittää... Mutta hän välitti silti.

Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Miksiköhän Elizaveta oli itkenyt? Se liittyi jotenkin johonkin ulkona tapahtuneeseen... Gilbert rypisti kulmiaan ja yritti muistella kuulemiaan ääniä. Eikö ulkoa ollut kuulunut vain tuulen suhinaa ja linnunlaulua? Mutta miksi Elizaveta muka niiden takia itkisi? Sen täytyi olla jotakin muuta. Oliko hän nähnyt jonkun? Gilbert irvisti. Jos se joku oli ollut...

Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Elizaveta vetäisi syvään henkeä ja vilkaisi nopeasti Gilbertiä. Hetken ajan hän katui tiuskaisuaan. Gilberthän oli vain yrttänyt olla ystävällinen... Mutta Elizaveta ei pitänyt siitä että häntäm säälittiin. Ei pitänyt sitten yhtään. Hänelle tuli siitä niin... Vaivaantunut olo. Typerää.

Elizaveta alkoi kurkkia ruokakaappeihin ja miettiä mitä laittaisi. Hän napsautti radion päälle unohtaakseen omat mietteensä. Musiikki tulvahti ilmoille kovalla äänellä.

"Kaikista kasvoista, kaikista katseista, etsin sinua, sinua vain..."

Elizaveta tunsi kyynelten kihoavan uudestaan silmiinsä. Miten tämä oli mahdollista? Hän itki tuskin koskaan, ja nyt sitten kahteen kertaan tämän yhden ja ainoan päivän aikana. Hän napsautti nopeasti radion pois ja päätti keskittyä ruuanlaittoon. Kappale soi kuitenkin hänen päässään eikä antanut tilaisuutta rauhoittua. Elizaveta istahti takaisin tuolille ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän ei edes muistanut että Gilbert näki kaiken.

Puhu äänellä jonka kuulen

Albiinomies nousi jälleen istumaan ja vilkaisi keittiöön päin. Miksi Elizaveta oli sammuttanut radion niin nopeasti? Gilbert jäi tuijottamaan naista äimistyneenä. Itkikö tämä tosiaan jo toista kertaa lyhyen hetken sisällä?

"Liza?" Gilbert kuiskasi hiljaa. Elizaveta kohotti katseensa ja vilkaisi häneen pelokkaasti. Nainen liikautti huuliaan kuin aikoen sano jotain, mutta Gilbert ei kuullut mitä. Hän nousi sohvaltaan ja käveli keittiöön jääden seisomaan Elizavetan taakse.

Sanoilla jotka ymmärrän

"Mikä hätänä?" Gilbert kysyi harvinaisen lempeästi.

"Nem..." Elizaveta kuiskasi. " Minden jól van."

"Eliza? Sinä tiedät etten minä osaa unkaria."

Runoilla jotka käsitän

"Kaikki on hyvin!"

"En taida uskoa."

"Én önmagamat keresem: egyetlen lesz, ki nem talál", Elizaveta hymisi hiljaa. Gilbert oli tunnistavinaan runonsäkeet... Elizaveta oli lausunut runon hänelle joskus kokonaan. Ja kertonut käännöksen. Gilbert ei vain tajunnut miten se liittyi tähän.

Sinuun tarviin tekstityksen

"Eliza? Mitä tapahtui?"

"Ei mitään."

Salaisuuksies selittäjän

"Tapahtuipas."

"Ei kuulu sinulle!"

Kertojan kaikkitietävän

Gilbert huokaisi syvään. Jos tämä olisi jokin typerä draamaelokuva, nyt kuuluisi kertojan rauhallinen ääni joka selittäisi mitä Elizavetan päässä liikkui. Mutta koska tämä oli todellisuutta, kukaan ei kuiskinut Gilbertin korvaan kaikkitietävästi.

Puhu äänellä jonka kuulen

"Liza, kertoisit nyt mikä on."

Vastausta ei vain kuulunut. Unkarilainen liikutti huuliaan kiukkuisena muttei päästänyt ääntäkään. Gilbert alkoi jo turhautua.

Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla

"Älä viitsi, Eliza. Olen ehkä typerä kun en ymmärrä mikä sinua vaivaa, mutta asiaa voisi auttaa jos selittäisit. Voisin yrittää... Auttaa sinua tai jotain..." Gilbert sanoi jääden hapuilemaan sanoja. Hänen teki äkkiä mieli sanoa kaikki ajatuksensa ääneen. Hän istuutui Elizavetan viereiselle tuolille ja laski hellästi kätensä naisen hartialle.

Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla

"Älä viitsi pelotella, kertoisit nyt vaan mikä vaivaa."

"Olen ihan kunnossa! Ja miten minä muka pelottelen?" Eliza tiuskaisi ja mulkaisi Gilbertiä. Hän ravisteli harteitaan saadakseen miehen laskemaan kätensä pois. Ravistelu ei tehonnut, joten käsi sai jäädä siihen. Elizaveta ei tuntenut voivansa jaksaa hakea paistinpannua tai muuta tehokkaampaa.

"Pelottelet alkamalla itkeä yhtäkkiä."

"Enkö minä muka saisi itkeä? Kaikki muut maailman naiset saavat pillittää milloin tahansa..."

"Sinä oletkin erilainen". Gilbert sanoi niin lempeästi että Elizaveta punastui.

Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

"Joten... Miksi sinä itkit?" saksalainen jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Elizaveta katsoi häntä hetken ja päätti yllättäen vastata rehellisesti.

"Minä vain... Kuulin ulkoa jotain... Ja näin... Ja sitten se kappale joka tuli radiosta..."

"Mitä sinä näit?"

"En mitään erityistä..."

Gilbert irvisti. Hänen oli pakko saada tietää...

"Oliko se... Se itävaltalainen...?"

Elizaveta katsoi häntä puhtaasti hämmentyneenä.

"Ai Roderich? Miksi minä hänen takiaan itkisin?"

"Mietin vain... Kun sinähän... Seurustelit hänen kanssaan joskus... Että jos olisit nähnyt hänet jonkun toisen-"

"Gilbert! Luuletko sinä tosiaan että minä itkisin jonkun noin typerän syyn takia? Ja sitäpaitsi minähän jätin Roderichin jo kauan sitten!"

"Miksi te erositte?" Gilbert lipsautti vahingossa. Se oli asia, jonka hän oli aina halunnut tietää muttei koskaan kehdannut kysyä.

"Koska hän on liian täydellinen itsetietoinen hyypiö joka ajattelee vain omaa musiikkiaan", Elizaveta tiuskaisi melkoisen kiivaaseen sävyyn. Gilbert virnisti tyytyväisenä.

"Eli mitä sinä näit?" hän kysyi pienn hetken päästä. Elizaveta painoi katseensa maahan.

Puhu äänellä jonka kuulen

"Sen naapurin pikkutytön... Ja kuulin kuinka hän nauroi... Ja sitten radiosta tuli se kappale jossa lauletaan vain..." nainen mutisi hiljentäen ääntään koko ajan.

"Puhu kovempaa, minä en saa mitään selvää."

Sanoilla jotka ymmärrän

"Ei sinun kuulukaan saada selvää! Tämä ei kuulu sinulle!" Elizaveta kivahti äkisti.

"Äskenhän sinä..."

"Anna olla! Et sinä kuitenkaan tajua!" Elizaveta ärähti ja nousi seisomaan. "Férfi... Soha nem észre semmit!" hän mutisi ja otti muutaman askeleen kauemmas pöydän luota. Gilbert seurasi perässä.

Runoilla jotka käsitän

"Eliza, selitä niin että minäkin tajuan. Sinä tiedät edelleenkin etten minä osaa unkaria."

"Mikä ihmeen into sinulla nyt on kuulla mikä minua vaivaa?"

"Minä haluan auttaa sinua."

Elizaveta kääntyi katsomaan Gilbertiä kulmat kurtussa. Hän hätkähti havaitessaan kuinka lähelle Gilbert oli tullut. Heidän kasvojensa välillä oli vain parikymmentä senttiä.

Sinuun tarviin tekstityksen

"Miért?"

"Älä viitsi."

"Miksi?"

Gilbert hymyili vinosti.

Salaisuuksies selittäjän

"Koska havaitsin hetki sitten erään asian."

"Minkä?"

"Sinä et halua tietää", mies sanoi virnistäen.

"Haluanpas! Ja lakkaa virnuilemasta, näytät siltä kuin sinulla olisi jokin typerä salaisuus!"

Kertojan kaikkitietävän

"Nyt sinä taidat tarvita sitä kaiken tietävää kertojaääntä..." Gilbert mutisi virnistellen yhä kiellosta huolimatta.

"Mitä sinä oikein höpötät? Vastaisit kysymykseen!"

Gilbert asetti etusormensa Elizavetan huulille ja päästi hiljaisen sihahduksen. Hän liikutti huuliaan lausuen kolme sanaa täysin ääneti.

Puhu äänellä jonka kuulen

"Mitä sinä sanoit?" Elizaveta mumisi Gilbertin sormen takaa.

"Shh..." Gilbert kuiskasi ja siirsi kätensä Elizavetan leuan alle. Nainen punastui rajusti kohdatessaan punaisten silmien intensiivisen tuijotuksen.

"Haluatko muka oikeasti kuulla mitä minä sanoin?" Gilbert kysyi kuiskaten.

"Haluan minä", Elizaveta vastasi kuiskaten jostain syystä hänkin.

Puhu äänellä jonka kuulen

Gilbert kumartui kuiskaamaan suoraan Elizavetan korvaan.

"Ich liebe dich."

"Gilbert, mitä sinä tark-" Elizaveta aloitti mutta joutui keskeyttämään kohdatessaan Gilbetin katseen. Tämä ilmiselvästi tarkoitti juuri sitä minkä oli sanonut. Elizaveta ei kyennyt irrottamaan katsettaan miehen punaisista silmistä. Ne näyttivät tulevan koko ajan lähemmäs... Pian heidän nenänpäänsä jo koskettivat toisiaan.

Puhu äänellä jonka kuulen

"Mitä sinä teet?" Elizaveta kysyi. Hänen teki mieli läimäyttää itseään. Eikö se nyt ollut melkoisen selvää?

"Yritän selvittää mitä sinä vastaat", Gilbert hymähti ja hieraisi nenäänsä Elizavetan poskea vasten.

"É-én is szeretlek", nainen sopersi punastuen entisestään.

"Sano se kovempaa..."

"Sano itse uudestaan!"

"Haluatko sinä kuulla sen?"

"Idióta..."

Gilbert tuhahti.

"Olet itsepäisin ihminen jonka tunnen."

"Olet ärsyttävin ihminen jonka tunnen!"

Puhu äänellä jonka kuulen

"Hmph..." Gilbert murahti ja nojautui kauemmas. Hän ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Äsken kaikki oli tuntunut niin selkeältä... Hetki sitten hän olisi voinut vaikka suudella Elizavetaa ilman mitään ongelmia. Ja nyt kaikki oli taas yhtä monimutkaista kuin ennenkin.

Elizaveta astahti yllättäen taas askeleen lähemmäs ja nosti kätensä Gilbertin poskelle. Nyt hänenkin katseeseensa oli ilmestynyt lempeyttä.

"Etkö sinä tiedä että minä pidän ärsyttävistä ihmisistä?" hän kuiskasi ja painoi huulensa Gilbertin huulille.

Käännökset unkarinkielisille lauseille:

Nem – Ei (mikään)

Minden jól van – Kaikki on hyvin

Én önmagamat keresem: egyetlen lesz, ki nem talál – Etsin itseäni: se on ainoa, joka ei löydä. (Pätkä Sándor Weöresin runostaAkik megtalálnak, suomennoksen (Parinsa löytävät) on tehnyt Hannu Launonen). JA RUNO KUULUU SIIS TEKIJÖILLEEN!

Férfi... Soha nem észre semmit – Miehet... (He) eivät koskaan tajua mitään

Miért – Miksi

Én is szeretlek – Minä(kin) rakastan sinua

Idióta – Idiotti (varmaan melkoisen selvä mutta laitetaan nyt kuitenkin xD)

Ja saksankielisille:

Ich liebe dich – Minä rakastan sinua

Kommentointi on ehdottoman sallittua~ Erityisesti toivon sitä koska tämä on ensimmäinen PrusHun-ficcini. Feilasinko ihan täydellisesti? Vai vain osittain?

(Ja mitä lopun jälkeen tapahtui...? XD)