SuFin/RusFin. Tinon fem-versio on käytössä ihan vain kappaleen sanojen takia.
Kappaleen nimi on Sitä et tahdo ja se kuuluu Happoradiolle.
"Kerro tarina! Joku pelottava tarina!"
"Peter, sinun pitäisi nukkua."
"Eikä! Kerro tarina!"
"No hyvä on... Minä kerron sinulle tarinan."
"Jes!"
Tyttö kasvoi kaukana, pienen kunnan takana
"Olipa kerran pieni tyttö. Hän asui maaseudulla, pienessä kylässä kaukana suurkaupungeista..."
"Tyhmä tarina. Minä menen nukkumaan."
Vaaleahiuksinen pikkupoika luisui adoptioisänsä sylistä maahan ja kipitti omaan huoneeseensa. Pian huoneesta kuului vielä hyvänyöntoivotus johon vastattiin hiljaa, sitten ei enää mitään.
Mies, jonka sylissä poika oli ollut, tuijotti lattiaa ilmeettömin silmin. Hänen hiuksensa olivat oljenvaaleat ja sinisillä silmillä oli silmälasit. Miehen kasvoissa oli jotakin pelottavaa, ne näyttivät siltä kuin eivät voisi hymyillä. Hänen silmänsä heijastivat menneisyydessä tapahtuneita menetyksiä. Miehen nimi oli Berwald Oxenstierna.
Hänen aloittamansa tarina oli tosi. Ja vaikka poika. Peter, olikin väittänyt sitä tylsäksi, Berwaldin mielestä se oli kaikkea muuta. Hän jatkoi tarinaa hiljaa mielessään, kävi nuo tuskaiset muistot läpi ties kuinka monetta kertaa.
Kukkamekko, lettipää
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta pienten poutapilvien välistä. Se lämmitti kultisena hohtavaa vehnäpeltoa ja pientä tyttöä joka makasi pellon laidassa katsellen taivasta. Tytön hampaiden välistä sojotti heinänkorsi ja hänen vieressään lepäsi vanha olkihattu. Tyttö ei ollut vielä huomannut poikaa, joka silmäili häntä jonkin matkan päästä. Poika oli istunut siinä katselemassa jo pitkään. Hän oli havainnut tytön oljenkeltaiset letit ja vaaleansinisen kukkamekon.
Äkkiä tyttö nousi. Hän rutisti silmänsä kiinni ja pieni suu levisi haukotukseen. Hän ojensi kätensä kohti taivasta venytellen pitkästä paikallaanolosta puutuneita jäseniänsä. Avattuaan silmänsä hän huomasi pojan.
Berwaldin jäyhille kasvoille levisi pienoinen hymy, jonka vain yksi henkilö maailmassa olisi tunnistanut hymyksi. Tuo päivä oli ollut hänen elämänsä onnellisin. Tyttö oli tullut reippaasti tervehtimään häntä ja esitellyt itsensä Ainoksi. Se oli ollut ensimmäinen kerta kun joku muu lapsi puhui Berwaldille ystävällisesti. Heistä oli pian tullut parhaat ystävät: he viettivät kaiken vapaa-ajan keskenään, koulussa puolustivat toisiaan kiusaajilta. He olivat koko peruskoulun tiiviisti yhdessä. Lukio onnistui raottamaan välejä hiukan: Berwald joutui muuttamaan jonkin matkan päähän päästäkseen toivelukioonsa, Aino jäi vielä kotiin. He kuitenkin puhuivat joka päivä puhelimessa ja kirjoittelivat usein.
Valmistuikin vaivalla ja sai sen lakin lopulta, ja koulupaikan Vantaalta
"Onnea, Aino! Olemme kaikki niin ylpeitä sinusta, nyt on kaikki meidän suvun lapset saaneet valkolakkinsa..." eräs keski-ikäinen nainen pulputti halatessaan Ainoa tämän ylioppilasjuhlissa. Tyttö halasi tätiään takaisin ja kiitteli kohteliaasti. Hänen silmänsä pälyilivät portille... Ja havaitsivat vihdoin etsimänsä.
"Berwald!" Aino huudahti iloisesti ja riensi vastaan niin nopeasti kuin korkokengillään kykeni. Hän hypähti komean nuorukaisen kaulaan ja rutisti tätä lujasti. Berwald taputti kömpelösti hänen selkäänsä ja ojensi hiukan punastuen Ainolle keltaisen ruusun.
"Onnea sitten vaan..." Berwald mutisi hiljaa.
"Kiitos, Berwald", Aino vastasi hymyillen. Hän tarttui Berwaldiin käteen ja veti tämän pihaan.
"Kukas hän on, Aino-kulta? Poikaystäväsikö?" Ainon täti kysyi ystävällisesti hymyillen. Berwald lehahti punaiseksi, mutta Aino hymyili yhä täysin rauhallisesti.
"Ei, ystävä vain", hän selitti reippaasti.
Sitä et tahdo
Enää Berwaldin kasvoilla ei ollut hymyn häivääkään. Hänelle nuo iloiset juhlat olivat raja onnellisen lapsuuden ja katkeran aikuisuuden välillä. Hän ei olisi halunnut että se kaikki loppuu... Hän ei olisi halunnut olla vain ystävä... Hän olisi halunnut tietää miten tarina päättyy. Sillä sen päivän jälkeen Berwald ei ollut puhunut Ainon kanssa enää kertaakaan. Hän oli miettinyt päänsä puhki mikä oli katkaissut välit, miksei tyttö vastannut enää hänen soittoihinsa, viesteihinsä, sähköposteihinsa tai kirjeisiinsä, ei mihinkään. Käymäänkään ei voinut mennä; Aino oli muuttanut Vantaalle opiskelupaikan takia eikä Berwald tiennyt missäpäin kaupunkia tyttö asui.
Berwald oli monesti kuvitellut mahdollisia syitä Ainon hiljaisuudella, mutta kertaakaan hän ei ollut osunut täysin oikeaan.
Kohtas koulun bileissä kauniin pojan kännissä
Baari oli hämärä lukuunottamatta vilkkuvia värivaloja, musiikki jumputti täysillä ja lattia oli täynnä tanssivia hahmoja. Baaritiskiin nojaili muutama hahmo. Yksi heistä oli vaaleahuiksinen noin parikymppinen tyttö. Hänen edessään oli avattu oluttölkki mutta hänen katseensa oli vielä täysin suora ja tasapaino kunnossa. Tytön hiukset oli sidottu sottaiselle nutturalle niskaan ja hänellä oli yllään valkoinen pusero ja farkkuhame, jaloissaan korkeakorkoiset mustat kengät.
"Tuletko tanssimaan?" joku kysyi äkkiä aivan tytön vieressä. Siihen oli siirtynyt hänen huomaamattaan joitakin vuosia vanhempi hopeahiuksinen poika.
"Mikäs siinä", tyttö myöntyi harteitaan kohottaen. Hän jätti oluensa tiskille ja siirtyi pojan perässä lattialle.
He tanssivat vain yhden kappaleen ajan ja siirtyivät sitten takaisin baaritiskille.
"Mikä sinun nimesi on?" poika kysyi.
"Aino", tyttö vastasi. Hän katsoi lumoutuneena pojan silmiä; hän oli vasta tajunnut että ne kimalsivat violetteina.
"Minä olen Ivan", poika sanoi hymyillen. Hymy oli kummallinen; ei iloinen muttei myöskään uhkaava. Aino ei ollut koskaan nähnyt samanlaista hymyä.
maksoi taksin jatkoilleen
Lopulta pitkän juttutuokion ja muutaman oluen jälkeen Aino ja Ivan alkoivat tehdä lähtöä. Ivan oli jo ehtinyt pyytää tyttöä kotiinsa ja saanut myöntävän vastauksen. Hän onnistui viittaamaan taksin baarin edustalla ja molemmat kömpivät sisälle.
Taksi pysähtyi ja kuski sanoi loppusumman. Ivan muuttui äkkiä kalpeaksi. Hän vilkaisi Ainoa miettiväisenä. Tyttö huomasi katseen ja kaivoi lompakkonsa esiin. Hän työnsä kuskin käteen muutaman kolikon ja kipusi ulos autosta. Tiukasti Ivanin käsipuolessa roikkuen hän onnistui hoipertelemaan sisälle pojan asuntoon.
Siitä eipä aikaakaan, ne muutti yhten asumaan
"Hei, Aino! Kiva kun soitit, et ole ilmoittanut itsestäsi mitään pitkiin aikoihin..."
"Hei, äiti", tyttö sanoi ja nojasi puhelimen luurin korvansa ja olkapäänsä väliin. Hän pakkasi suurta matkalaukkua samalla kun puhui.
"Mitä sinulle kuuluu, kulta? Mikset ole vastannut puhelimeesi?"
"Anteeksi, äiti. Minulle kuuluu ihan hyvää, ajattelin vain ilmoittaa että olen sopinut yhden pojan kanssa..."
"Oih! Onko sinulla poikaystävä? Kuinka vanha? Minkä näköinen? Missä hän asuu? Milloin tapasitte?"
"Äh, on minulla. Hän on 27..."
"Viisi vuotta sinua vanhempi! Oletko nyt ihan varma?"
"Olen ihan varma", Aino sanoi hiukan ärtyneesti.
"No, minkä näkoinen hän on?"
"Ööh... Hänellä on hopeat hiukset ja hän on tosi pitkä, silmät ovat violetit..."
"Erikoinen väri!"
"Niin on. Hän on, äh, hyvän näköinen..."
"Luotan sinun makuusi. Mikä hänen nimensä on?"
"Ivan Braginski ja hän asuu parin kilometrin päässä minun kodistani. Me tapasimme pari kuukautta sitten yhtenä iltana. Ja tuota, se miksi oikeastaan soitin... Me aiomme muuttaa yhteen."
Tämä hiljensi Ainon äidin hetkeksi. Tyttö pakkaili tavaroitaan odottaen reaktiota.
"Tuota... Kulta, oletko ihan varma? Luotan kyllä sinun arvostelukykyysi, mutta... Jos olette tunteneet vasta pari kuukautta... Miksi jo nyt?"
koska niin on halvempaa
"Koska me pidämme toisistamme ja se tulee rutkasti halvemmaksi. Jos kerran luotat minun arvostelukykyyni, älä valita. Kuulemiin", Aino sanoi kylmällä äänellä ja sulki puhelimen.
Berwald nousi viimein nojatuolistaan ja painui nukkumaan. Hän yritti lakata ajattelemasta Ainoa, mutta onnistui siinä tavallistakin huonommin.
'Hän löysi jonkun toisen', ääni kuiskaili Berwaldin päässä. Se ei vaiennut, vaikka Berwald yritti jankuttaa olevansa vain onnellinen Ainon puolesta.
'Hän ei edes rakastanut sinua koskaan... Hän on nyt jonkun toisen luona... Ja
SITÄ ET TAHDO
SITÄ ET TAHDO,
ääni huusi kovempaa kuin koskaan.
Kuusi vuotta myöhemmin koulut kesken kummankin
Aino raahautui kotiin pitkän päivän jälkeen. Hän teki erinäisiä hanttihommia missä milloinkin, joskus siistissä ja hyväpalkkaisessa paikassa, joskus raskaassa ja kehnosti palkatussa. Hän kantoi kahta raskasta kauppakassia joiden kahvat hiersivät kämmeniä ja painoi sai käsivarsien lihakset polttelemaan. Hän ei näyttänyt enää siltä onnelliselta lapselta joka oli joskus ollu; hän näytti itseään kymmenen vuotta vanhemmalta, kärsineeltä ja vösyneeltä naiselta. Aino oli jättänyt opiskelut kesken jo kauan sitten, hänen välinsä vanhempiin olivat katkenneet... Hänellä ei ollut ammattia, ei perhettä, ei mitään.
Paitsi Ivan.
poika potkut saanut juo
Päästyään kotiovelle Aino potkaisi sitä voimakkaasti. Hän joutui potkaisemaan ovea viidesti ennen kuin Ivan vihdoin raahautui avaamaan sen. Miehen silmät katselivat sameasti eteensä, hänen hengityksensä lemahti viinalta ja hän oli vähällä kaatua siirtyessään pois Ainon tieltä. Ivan hoiperteli takaisin sohvalle, rojahti siihen ja poimi lattialta pullon Ainon ryhtyessä purkamaan ruokia. Hän viskoi tavarat sotkuisiin kaappeihin jaksamatta järjestää niitä mitenkään. Koko asunto oli sotkun peitossa; lattioilla lojui sanomalehtiä, vaatteita ja tyhjiä pulloja, pöydät pursusivat papereita, leivänkänttyjä, mädäntyineitä hedelmiä ja jälleen pulloja. Aino potki lehtiä tieltään siirtyessään olohuoneeseen. Hän istahti sohvalle Ivanin viereen ja katsoi tätä syrjäsilmällä. Mies käännähti äkkiä häneen päin. Ivanin silmät välähtivät kuin hän olisi vasta nähnyt Ainon. Hän teki hyökkäävän liikkeen tyttöön päin ja suuteli tätä rajusti. Aino työnsi Ivanin pois kuin refleksinä.
Uusi aika tytössä, kasvaa, painaa mielessä, rattaat on raskaat niin
"Ivan, anna olla", hän tiuskaisi ja kohosi takaisin istumaan. Hän kieputti hermostuneena hiussuortuvan sormensa ympärilleja puri huultaan. Hän oli jo pitkään halunnut sanoa Ivanille jotain, muttei tiennyt miten aloittaa.
"Ivan?"
Vastaukseksi Aino sai pelkän murahduksen.
"Minä olen vähän miettinyt... Pitäisikö sinun yrittää hankkia töitä...?"
"Töitä?"
"Niin, töitä", Aino vastasi hiukan ärtyneeseen sävyyn.
"Miksi?"
"Siksi että", Aino aloitti ja nousi seisomaan, "minä en jaksa tätä enää! Olen ainoa täällä joka tekee jotain! Minä käyn töissä, käytän kaikki rahani sinun ruokiisi, laitan ruuat, pesen pyykit, siivoan... Minä teen kaiken!"
"Entä sitten?" Ivan kysyi välinpitämättömästi. Aino jäi seisomaan suu auki; hän ei keksinyt mitään vastattavaa.
"Jos ei kelpaa, häivy", Ivan totesi tyynesti.
"Hyvä on! Minä lähden!" Aino kiljui ja ryntäsi makuuhuoneeseen. Hän viskoi vaatteensa matkalaukkuun ja rymisteli takaisin.
"Hyvästi", hän tiuskaisi ja marssi ovesta ulos. Oven pamahdettua kiinni kuului kova pamahdus kun jotakin lasista heitettiin ovea vasten, ja epäselvä huuto: "Äläkä tule takaisin!"
Aino juoksi kadun yli ja jatkoi matkaansa mahdollisimman kauas. Hänen päässään oli vain yksi ajatus: 'Nyt minulla ei ole enää ketään'.
Mutta pian sen rinnalle nousi toinen, lyhyt ja yksinkertainen ajatus.
'Berwald.'
Kun Berwald heräsi aamulla, hän tunsi että jotakin oli tapahtumassa. Jotakin hyvin erikoista. Tunne pysyi vaikka aamu sujui tavallisesti: Berwald kiskoi Peterin hereille, istutti tämän aamupalapöytään ja lähetti kouluun. Hänellä itsellään oli hyvin harvinainen vapaapäivä, joten hän lojui kaikessa rauhassa kotona. Ajatellen Ainoa.
Hänellä on varmasti joku toinen...
Sitä et tahdo
Hän saattaa olla jopa kuollut...
Sitä et tahdo
Samassa joku koputti oveen. Berwald nousi kummastellen ylös nojatuolistaan; ei Peterin vielä pitäisi tulla, ja kuka muu siellä muka olisi? Hän avasi oven valmistautuen jonkin katukauppiaan puhetulvaan, mutta näkikin edessään tuttuakin tutummat kasvot. Ne olivat kyllä muuttuneet; aika oli painanut juonteensa ja kuluttanut terveen punan poskilta, mutta silti Berwald olisi tunnistanut tuon tytön missä tahansa.
"Aino...?" hän kuiskasi uskomatta silmiään.
"Berwald", tyttö kuiskasi ja purskahti äkkiä itkuun. Hän kietoi kätensä Berwaldin kaulaa ja nyyhkytti vasten tämän rintaa. Hän soperteli sekavasti koko hajanaisen elämäntarinansa ylioppilasjuhlien jälkeiseltä ajalta. Tarinaan sisältyi myös muutamia anteeksipyyntöjä. Ainon hiljennyttyä Berwald irrotti varovasti tytön kädet kaulaltaan ja ohjasi tämän sisään. Hän istutti Ainon pöydän ääreen ja työnsi tämän eteen teekupillisen.
"Kiitos..." tyttö mutisi hörpääistyään juomaa muutaman kerran. "Kiitos teestä, kiitos kun annoit minun itkeä, kiitos kun et paiskannut ovea vasten naamaani..."
"Miksi minä niin olisin tehnyt?"
"Koska minä olen ollut ihan kamala! En pitänyt sinuun mitään yhteyttä! Ja sitä paitsi olen koditon, työtön ja köyhä, sinulla taas pyyhkii selvästi hyvin."
Usko vaan, usko vaan, usko vaan että huominen tuo hyvän tullessaan
"Juuri nyt pyyhkii paremmin kuin moneen vuoteen", Berwald sai sanottua äkillisessä rohkeudenpuuskassa. Aino hymyili itkuisesti.
"Ja kyllä sinunkin elämäsi varmaan palaa raiteilleen", Berwald sanoi rohkaisevasti ja laski toisen kätensä Ainon pöydällä lepäävien sormien päälle. "Huomenna kaikki on varmasti paremmin."
"Sinä uskoit minuun aina lapsenakin", Aino hymähti kyynelten takaa. "Autoit aina kun minulla oli vaikeaa... Otit minut kiinni kun putosin."
"En kai minä voinut muuta kun sinä et edes pelännyt pudotusta", Berwald murahti tekoärtyneesti.
Usko vaan että huominen vie pelon mennessään
"Silloin en pelännyt... Mutta nyt... Minä pelkään", Aino sanoi hiljentäen äänensä vain kuiskaukseksi.
"Mitä sinä pelkäät?"
"Että tämä on vain unta... Että huomenna herään taas siitä kurjasta talosta ja kaikki on ennallaan", Aino kuiskasi.
"Ei sinun tarvitse pelätä. Et palaa sinne enää ikinä. Usko minua, ei sinun tarvitse pelätä enää mitään.
"Ehkä... Ehkä minä voisin uskoa", Aino sanoi. Nyt hänen äänensä oli ilmestynyt pieni pilkahdus toiveikkuutta.
Että pysyt järjissäs
Ilta sujui rauhallisesti: Peterille Aino esiteltiin Berwaldin vanhana ystävänä, hänelle laitettiin sänky olohuoneen vuodesohvaan ja talo hiljeni kaikkien nukahtaessa. Aino makasi kuitenkin yhä valveilla. Vaikka hän oli sanonut uskovansa Berwaldia, kaikki ei ollut kunnossa. Hän ei pelännyt, mutta jokin hänen sisällään tuntui olevan tiukassa solmussa. Hän nousi äkkiä ylös ja hiipi Berwaldin huoneen ovelle. Hän epäröi siinä vielä hetken mutta raotti ovea.
"Berwald?"
"Mmh... Mi-mitä nyt?" mies murahti ja nousi istumaan. Hän nappasi silmälasinsa yöpöydältä ja työnsi ne päähänsä. "Mikä hätänä?"
"En tiedä..." Aino mutisi nolona. Häntä hävetti äkkiä että hän oli hiipinyt herättämään Berwaldin pelkän ahdistuksen takia. "Minä... Taidan olla tulossa hulluksi", Aino puuskahti äkkiä. "Anteeksi että herätin sinut." Aino käännähti ja astui pois ovelta. Hänen silmänsä kostuivat jälleen.
Berwald pitäisi häntä hulluna.
Sitä et tahdo
Ja varmaan ajaisi hänet ulos...
Sitä et tahdo
"Aino", kuului äkkiä rauhallinen mutta vaativa ääni Ainon sulkeman oven takaa. Tyttö pysähtyi hämmentyneenä ja palasi lopulta takaisin. Hän astui sisään huoneeseen ja sulki oven takanaan. Berwald oli noussut istumaan sängyn laidalle.
"Onko sinulla jokin hätänä? On ihan ymmärrettävää jos sinua ahdistaa tai... Tai... Jotakin sellaista", Berwald mutisi epäselvästi mutta ystävällisesti. "Tahtoisitko jotakin?"
Ainon silmät levisivät. Hän oli ymmärtänyt jotakin. Berwaldin yksinkertainen kysymys oli vihdoin nostanut verhon pitkän ajanjakso yltä, piilossa olleiden tunteiden edestä.
"Tahdon", Aino kuiskasi ja asteli suoraan Berwaldin eteen. Hän tarttui tämän käsiin ja katsoi suoraan miehen sinisiin silmiin.
"Minä tahdon sinut."
Kiitoksia niille jotka pääsivät tänne saakka. Tarinan keskivaiheet on kirjoitettu massiivisen angs-kohtauksen kourissa... Huomaako sen? Joka tapauksessa, tämän kirjoittaminen helpotti huomattavasti. Kiitän jo etukäteen niitä jotka mahdollisesti kommentoivat -rakastan jokaikistä saamaani kommenttia, niiden lukeminen on tehokkain piristyskeino jonka tiedän.