Ainoana varoituksena sekavuus. GerIta & HRE/Chibitalia. Kappaleena Kelly Clarksonin "Already Gone".

Kappaleen sanat näin ja muistot näin.

Remember all the things we wanted

"Meistä voi tulla koko Euroopan valtioita, Italia, minusta ja sinusta, jos vain lupaat seurata minua."

"Minä..."

"Ajattele. Yhdessä koko maanosan valtiaina."

"...minä seuraan sinua."

Mustapukuisen pojan kasvoilla välähti tyytyväinen hymy.

"Hyvä."

Now all our memories, they're haunted

Feliciano Vargas makasi aloillaan tuijottaen toisen rauhallisia kasvoja, kuunnellen hiljaista hengitystä. Uni pehmensi ajan kovaksi kuluttamat piirteet ja sai Ludwigin näyttämään enemmän siltä pikkupojalta, jota tämä itse ei muistanut. Feliciano hipaisi sormillaan toisen sileää poskea ja ajatteli, kuinka kummallista aika oli. Se muutti, kasvatti, hioi, häivytti. Saattoi pyyhkiä pois kokonaisen ihmisiän verran arvokkaita muistoja. Feliciano muisti jokaisen sanan, jonka poika oli koskaan sanonut, jokaisen näkemänsä eleen ja liikkeen, jokaisen sydämensykähdyksen, jokaisen hetken joina hän olisi voinut kuristua rakkauden puristavasta voimasta. Ludwig ei muistanut mitään. Ei häivääkään.

Joten Felicianon täytyi antaa hänelle uusia muistoja, toivoa että joskus vanhatkin palaisivat ja antaisivat hänelle takaisin sen pojan, jota hän oli rakastanut niin kovasti.

We were always ment to say

Hän tuijotti toisen sinisä silmiä huolestuneena tuon kasvojen vakavuudesta.

"En olisi koskaan halunnut sanoa tätä..."

"...sanoa mitä?"

"Mutta tämä ei ollut tarkoitettua. Meidän on aina pitänyt sanoa hyvästi."

"Ei, minä..."

"Saamme olla täällä enää hetken. Sitten..."

"Minä... Minä ymmärrän..."

Goodbye

Ja loppujen lopuksi se oli kuitenkin hän, toinen ei joutunut koskaan ottamaan viimeistä askelta. Aina uudestaan ja uudestaan, joka kerta, se oli Feliciano joka veti esiin valkoisen lipun ja jätti toisen yksin sen viimeisen, arvokkaan sanan kanssa.

"Hyvästi..."

Even with our fists held high, yeah

Feliciano istui polvillaan maassa jaksamatta enää mitään. Hän kuuli toisen hiljaisen, saksankielisen mutinan ja näki silmäkulmastaan tiukasti nyrkkiin puritetun käden. Hajamielisesti hän muisti, mitä Ludwig oli luvannut, että he voittaisivat, että he saisivat kohottaa kätensä ilmaan ja katsoa hallitsemaansa aluetta ilman ainoatakaan sotilasta tai asetta, että tulisi rauha ja he saisivat olla rauhassa.

It never would've work out right, yeah

"Ludwig..."

"Päästä irti."

"Mutta...!"

"Pohjois-Italia, irrota kätesi minusta. Nyt."

"Sinä lupasit!"

"Se ei koskaan toimisi."

We were never ment for do or die

Äkkiä Ludwigin siniset silmät aukenivat ja uninen katse kohtasi Felicianon. Saksalaine räpäytti silmiään ja yllättäen hymyili. Vain hiukan, aivan pienen aavistuksen, mutta hymy se oli. Ja Feliciano vastasi siihen leveimmällä ja onnellisimmalla hymyllä, jonka kuvitella saattaa. He katselivat toisiaan hetken sanomatta mitään. Sitten Ludwig nousi.

"Ludwig...?"

"Tulen ihan pian. Yritä selvitä se hetki hengissä."

Feliciano odotti. Minuutin. Sitten hän ponnahti ylös ja juoksi toisen perään. Saksalainen löytyi keittiöstä.

"Feliciano...?" hän ehti juuri ihmetellä, kun pienemmän kädet jo kietoutuivat hänen ympärilleen.

"Mikä nyt?"

"Älä..."

"Mitä?"

"Jätä minua..."

"Feli, minähän sanoin että tulen ihan pian."

Italilainen ei sanonut enää mitään, rutisti vain toista tiukasti jättäen ajatuksensa päänsä sisään. 'Minä en selviä ilman sinua. En sekuntiakaan.'

I didn't want us to burn out

"Feliciano!"

Ludwig juoksi pitkin palavan kaupungin katuja sydän jyskyttäen. Jos hän ei löytäisi sitä pahuksen ärsyttävää italialaista, joka oli sitäpaitsi syypää koko tilanteeseen, hän ei ollut totellut vaan lähtenyt turvapaikastaan...

Yskähdys.

"Ludwig...?"

Saksalainen jarrutti ja kääntyi äänen suuntaan havaitsen toisen nokiset kasvot ja väsyneen olemuksen. Ajattelematta sekuntiakaan hän nosti toisen syliinsä ja lähti juoksemaan pois, kauas pois tulesta ja vaarasta.

"Anteeksi..." italialainen mutisi toisen rintaa vasten, eikä Ludwig sen kuullessaan osannut alkaa sättiä nuorempaa. Hän laski toisen kosteaan maahan kaupungin ulkopuolella ja nojautui puuta vasten huohottamaan. Feliciano yski ja tuijotti maata.

"Anteeksi, Ludwig... Se oli minun vikani..."

"Niin oli."

"Minä en... En halunnut..."

"Tiedän. Ole hiljaa."

"..."

I...

"Pohjois-Italia...!" poika huusi saaden vihreään mekkoon pukeutuneen punapäisen lapsen edellään pysähtymään.

"Minne sinä olet menossa?" hän kysyi hyvin tiukkaan sävyyn.

"Minä... Minä..."

"Sinä mitä?"

"...ei mitään..."

didn't come here to hurt you

Feliciano kohotti katseensa toisen puoleen pyytävä ilme kasvoillaan.

"Feliciano, ei..."

"Ole kiltti."

Saksalainen huokasi raskaasti mutta kumartui painamaan suudelman nuoremman huulille. Feliciano vastasi siihen samaan aikaan onnellisena ja haikeana. Hän tiesi kyllä, että jokainen hetki yhdessä satutti toista, että jälkeenpäin toinen katui ja toivoi, ettei olisi tehnyt mitään. Eikä Feliciano halunnut satuttaa toista, ei ollut koskaan halunnut, vaikka ajat olivat pakottaneet siihen liian monta kertaa.

Now I can't stop

Ei hän osannut koskaan lopettaa, pyysi vain aina lisää, vaati lisää, aneli ja sai toisen suostumaan. Ei se ollut edes vaikeaa. Feliciano tiesi hyvin, että yhtä vähän kuin hän halusi satuttaa Ludwigia, Luwdwig halusi satuttaa häntä. He molemmat pelkäsivät toistensa puolesta, pelkäsivät kipua ja häpeää. Feliciano muisti ne hämärät yöt, joissa kaikui vain yhdenlaisia lauseita...

"Sattuuko sinuun?"

"Satutanko minä sinua?"

"Anteeksi..."

I want you to know

Suudelma loppui hitaasti, ja Feliciano astahti taaksepäin jättäen toisen hetkeksi rauhaan. Hän istui pöydän ääreen ja katseli toisen puuhailua valmistuvan aamiaisen ääressä.

"Ludwig..."

"Mm?"

"Minä vain... Haluan että sinä tiedät..."

"Tiedän mitä?"

Feliciano hymyili surumielisesti.

"Minä rakastan sinua."

That it doesn't matter

"Jos etenemme ensin tuonne..." mustaviittainen poika mutisi piirrelleen sormellaan viivoja kartalle, "ja sieltä tuonne... Siellä saattaa tulla vaikeuksiakin, mutta uskoisin että pärjäämme... Hmm..."

Hetki hiljaisuutta ja kartan tuijottelua.

"Italia?"

"Niin?"

"Käykö tämä suunnitelma?"

Feliciano hymyili varovaisesti.

"Käy toki." 'Ei suunnitelmalla ole väliä, kunhan se vain on sinun tekemäsi...'

where we take this road

"Tämäkö on oikea tie...?"

"On."

"Oletko varma?"

"En."

"Italia...!"

"Ei sillä ole väliä! Ei ihan oikeasti ole!"

Someone's gotta go

Italialainen katseli toisen nukkuvaa hahmoa kyyneleet silmissään. Hän oli aina tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Silti se oli tullut liian pian, aivan liian aikaisin.

"Minun täytyy mennä... Anteeksi..."

"Hyvästi..."

And I want you to know

"Ja sitten hyökkäämme tänne..."

"Ludwig?"

"Venäjän joukot tulevat tuolta, meidän pitää..."

"Ludwig!"

"Länsirintama on edelleen samassa tilassa..."

"Kuuntele!"

"Tuolla pitää... Anteeksi, sanoitko jotain?"

"Sinun pitää tietää eräs asia."

"...mikä?"

You couldn't have loved me better

"Feliciano, minä..." Ludwig aloitti jäyhästi ja vilkaisi taaksepäin kasvot aavistuksen verran punoittaen. "Minä..."

"Hss. Ei sinun tarvitse sanoa mitään."

Ludwig kuitenkin kääntyi ja istui maahan Felicianon eteen. Italialainen räpäytti silmiään hämmentyneenä.

"Minä haluan pyytää anteeksi, etten ole... Etten osaa... Etten..."

Feliciano hymyili ja kosketti sormillaan Ludwigin huulia saadakseen tämän hiljenemään.

"Älä pyydä anteeksi. Kukaan ei voisi olla minulle parempi."

But I want you to move on

Feliciano pujahti salaa huoneeseen, josta käsin sotatoimia johdettiin. Hän nojasi käsillään suureen puupöytään tutkien sille levitettyä karttaa. Siihen oli merkitty voitetut ja hävityt alueet ja taistelut.

Kyllä. Juuri niin kuin hän oli arvellutkin.

He eivät voisi voittaa. Sodan loppu oli enää päivien päässä.

Feliciano halusi enää yhden asian. Hän halusi saada Ludwigin pois rintamalta, turvaan. Ja se onnistuisi vain, jos hän itse lähtisi.

so I'm already gone

Kun Ludwig saapui illalla, Feliciano oli jo poissa.

Looking at you makes it harder

"Pohjois-Italia..."

Feliciano säpsähti ja kääntyi äkkiä piilottaen jotakin selkänsä taakse.

"Eh, hei, Ludwig."

"Mikä sinulla on siinä?"

"Ei mikään tärkeä", Feliciano selitteli ja väänsi kasvoilleen hymyn. Ludwig katsoi häntä vähintäänkin epäilevästi, ja se katse oli vähällä saada Felicianon tunnustamaan kaiken. Hänen suunnittelemansa petos tuntui paljon kamalammalta kun hän näki nuo silmät.

"Hmmh... Ei kai sitten mitään. Muista tulla ajoissa syömään", Ludwig sanoi lopulta ja kääntyi poispäin. Feliciano jäi paikalleen puristen sormiaan tiukasti piilottelemansa esineen ympärille.

Hänen käsissään oli valkoinen lippu.

But I know that you'll find another

Feliciano istui kotonaan tuijottaen eilen maalaamaansa kuvaa. Värit muodostivat mustan viitan, hatun, sen alta pilkistävät vaaleat hiukset, kapeat huulet, taivaansiniset silmät.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta.

Niin pitkä nimi niin pienelle olennolle.

Feliciano muisti lähtönsä, muisti kuinka oli katunut sitä pitkään ja tiennyt silti, ettei olisi voinut tehdä muuta. He eivät vain kuuluneet yhteen, niin raskaalta kuin se tuntuikin myöntää. Eivät olleet ainakaan kuuluneet silloin. Feliciano muisti, kuinka oli toivonut pojan löytävän jonkun toisen, kuinka oli tiennyt että niin kävisi, ja kuinka ajatus oli sattunut häneen.

That doesn't always make you wanna

Mutta varmasti ole parempi, että poika saisi rinnalleen jonkun, joka ei aiheuttaisi niin paljon ongelmia, ei olisi yhtä pelokas ja arvaamaton. Ei aiheuttaisi niin suuria epätoivon puuskia eikä katumuksen aaltoja.

Cry...

Felicano katseli hymyillen itseensä kohdistuneita sinisiä silmiä, joiden epäröivä ilme sulatti hänen sydämensä ties kuinka monetta kertaa. Hän oli kenties ainoa, joka oli nähnyt tuon ilmeen niin läheltä.

Ainakin hän oli ainoa, joka oli nähnyt noiden silmien kostuvan ja tulvivan yli.

Started with a perfect kiss then

Ja äkkiä pojan kasvot olivat aivan lähellä omiaan, seuraavassa hetkessä heidän huulensa jo liikkuivat pehmeästi toisiaan vasten. Molempien kasvot olivat punaiset ja ilmeet hämmentyneet, mutta ainakin Felicianon sydämessä väikkyi puhdas riemu.

Hän aavisti, että tästä alkaisi jokin, jota hän ei voisi koskaan unohtaa.

we could feel the poison set in

Mutta kauneinkaan ei voinut olla ikuista. Ajat vaihtuivat, tavat muuttuivat, tunteet laimenivat. Aivan kuin jokin näkymätön okanen olisi pistänyt heitä aina kun he olivat yhdessä, ja levittänyt myrkkyään mustaamaan puhtaimman rakkauden. Se oli kuin ruoste, joka värjäsi ja haurastutti vahvimmankin.

Perfect couldn't keep this love alive

Feliciano istui maassa itkien katkerasti. Se oli ollut täydelistä. Kerta kaikkiaan täydellistä. Niin puhdasta, niin kaunista, niin...

Kuollutta.

Rakkaus ei enää elänyt, ja hänen täytyi myöntää se. Itsehän hän oli ampunut viimeisen nuolen, lähtenyt, jättänyt toisen kädet hapuilemaan tyhjää ilmaa, jonka paikalla italialainen oli ollut vain hetki sitten.

Lähtö oli hänen elämänsä kamalin ja pisimpään vaikuttava virhe...

Mutta myös ainoa oikea teko sillä hetkellä.

You know that I love you so I...

"Rakastan sinua... Minä rakastan sinua... Rakastan... ... Si-nu-a..."

love you enough to let you go

Ludwig aukoi suutaan pariin kertaan muttei lopulta sanonut mitään, puristi vain lyhyesti Felicianon kättä ja nousi.

"Minun täytyy mennä."

Feliciano hymyili surullisesti. Aina kävi samoin. He eivät koskaan rauhan aikana olleet yhdessä yhtä päivää kaeummin, toisen täytyi aina lähteä.

Mutta ehkä sen oli tarkoituskin olla niin?

Ehkä rakkauden näki paremmin, kun siitä joutui välillä luopumaan.

Ja hän rakasti niin kovasti, että saattoi päästää toisen lähtemään vain saadakseen hänet myöhemmin takaisin. Jälleennäkemisen hetki oli aina se kaunein. Niinpä Feliciano ei sanonut mitään, nyökkäsi vain osoittaakseen ymmärtävänsä, ja käveli Ludwigin perässä eteiseen jääden katselemaan tuon loittonevan hahmon perään.

I want you to know

"Kunhan vain tiedät...

That it doesn't matter

...etten minä välitä...

where we take this road

...missä tai milloin...

Jos vain olet siinä nyt."

Someone's gotta go

Niinhän se oli. Jonkun täytyi aina lähteä. Ennen se oli ollut Feliciano, joka oli kuiskannut katkeratn hyvästit ja karannut tiehensä, nykyään useammin Ludwig, joka tasapainoili monen maailmansa välillä.

And I want you to know

Feliciano ymmärsi kyllä, miksi toinen sanoi aina vain ne kolme sanaa, "minun täytyy mennä.". Ei selityksiä, ei perusteluja. Niitä ei tarvittu, Feliciano tiesi kyllä syyn. Hän vain toivoi, että myös Ludwig tietäisi, muistaisi, ymmärtäisi, ettei italialainen olisi koskaan halunnut jättää häntä. Jos toinen muistaisi kaiken, aivan alusta asti...

You couldn't have loved me better

"Älä itke... Minä rakastan sinua..."

Vastaus oli vain hiljainen kuiskaus, jota kukaan muu ei kuullut.

"Minä tiedän... Älä huoli."

"..."

"Et olisi voinut olla enemmän. Olet jo nyt kaikki."

But I want you to move on

Hän seisoi katsellen leiriä kukkulan juuressa. Hän oli jättänyt leiriin rakkautensa, sydämensä, ajatuksensa. Ja hän uskoi saavnsa ne vielä joskus takaisin.

Hän toivoi, että tasan yksi henkilö palauttaisi ne jonakin päivänä.

so I'm already gone

Already gone

"Anna anteeksi. Jos vain voisin jäädä...

...mutten voi...

Kun avaat silmäsi, olen jo poissa."

Remember all the things we wanted

Now all our memories, they're haunted

We were always ment to say

goodbye

"...hyvästi..."