Kappale on Rascal Flattsin What hurts the most.

Tällainen surumielinen PrusHun, jälleen kerran jokseenkin sekava.

Hämärä yökerho.

Hiljainen puheensorina.

Kolmen hengen bändi pienellä lavalla.

Sininen kohdevalo etualalla seisovan, ruskeahiuksisen miehen kasvoilla.

Yskähdys mikrofoniin.

Hiljaisuus kaikkien kääntyessä lavaa kohti.

"Hola, amigos", mies sanoi pirteästi ja irrotti mikrofonin telineestään. Hän istahti rennosti lavan reunalle. "Minä olen Antonio Fernandez Carriedo, ja aion laulaa teille änä iltana, piditte siitä tai ette." Silmänisku eturivin tytölle. "Kitarasta huolehtii Francis Bonnefoy."

Kohdevalo siirtyi lavan oikeaan reunaan tuoden esiin vaaleakiharaisen miehen, joka kumarsi näyttävästi pilke sinisissä silmissäään aiheuttaen huokausaallon saliin. Antonio naurahti pehmeästi ja valo siirtyi takaisin häneen.

"Rummuissa Gilbert Beilschmidt!"

Valo siirtyi rumpujen takana istuvaan, valkohiuksiseen, hymyttömään mieheen. Hän ei reaginut mitenkään uuteen, vain hitusen hiljaisempaan huokausaaltoon. Anotnion kasvoilla välähti huolestunut ilme. Olihan hän jo tottunut Gilbertin uuteen, tunteettomaan ulkokuoreen, ja tiesi muutoksen syynkin, mutta olikohan tämä keikka sittenkään hyvä idea? No, Gilbert oli itse vaatinut sitä. Antonio hyppäsi pystyyn ja siirtyi lavan keskelle. Kohdevalo vaihtui himmeään, lavan reunasta reunaan yltävään tunnelmavaloon ja musiikki alkoi kaikua salissa. He soittivat vanhoja ja uusia kappaleita, harmittomia, hyväntuulisia sointuja, kaikki bändin itse sanoittamia ja säveltämiä. Ilta läheni loppuaan, ja pian jäljellä oli enää yksi kappale.

"Seuraava kappale vaatii hiukan taustaselvityksiä", Antonio ilmoitti ja odotti hetken aikaa hiljaisuutta. "Sen sanoituksen on tehnyt Gilbert. Yritimme vaatia häntä laulamaankin, tosin huonolla menestyksellä, joten saatte kuvitella että hän kertoo tätä tarinaa." Antonio siirtyi lavan laitaan ja asetti mikkinsä telineeseen. Sali oli täydellisen hiljainen ensimmäisten sointujen leijuessa ilmoille. Lavan hämärään takaosaan oli ilmestynyt hiljainen viulisti, jonka surumielinen soitto leijui ympäri salia. Gilbert takoi rumpujaan tasaista tahtia synkkä ilme kasvoillaan. Ei, ei synkkä, enemminkin... Surullinen. Hän huomasi Antonio katsovan itseään ja nyökkäsi kuin luvaksi aloittaa. Hetken kuluttua espanjalaisen vahva ääni leijuikin ulos kaijuttimista.

I can take a rain on the roof of this empty house

That don't bother me

I can take a few tears now and then and just let them out

I'm not afraid to cry every once in a while

Even tough going on with you gone still upsets me

There are days every now and again I pretend I'm ok

But that's not what gets me

Gilbert rummutti ajattelematta rytmiä. Tämän kappaleen, oman kappaleensa, hän osaisi vaikka unissaan. Hän keskittyi vain tuijottamaan salin takaosaan, tuijottamaan yhtä ainoaa ihmistä, joka kieputteli viinilasia sormissaan ja varoi katsomasta lavalle.

Gilbertin mieli oli täynnä kaipausta, katumusta ja myös vihaa. Hän muisti ne sateiset päivät, joina taivas antoi kylmien kyyneltensä tippua niin tiuhaan, etteivät poskille valuvat suolaiset ja lämpimät pisarat merkinneet mitään, eivät saaneet aikaan edes häpeää tai pelkoa maineen menettämisestä. Ne vain valuivat kohti katuojaa, kohti kaljatuoppia tai pöydän pintaa, kohti sitä mikä nyt sattuikin olemaan edessä.

Oliko hän oikeasti hereillä? Ylhäällä? Saattoiko hän vain nousta, vaikka oli yksin? Gilbert irvisti ja painoi pään käsiinsä. Hän oli maannut sängyssään unen ja valveen rajamailla jo kolme päivää, syömättä tai juomatta, puhumatta kenellekään. Päätä särki ja ajatukset tuntuivat sumeilta. Gilbert pakotti itsensä ylös ja käveli keittiöön. Pimeää. Hiljaista. Kylmää. Hän kiskaisi jääkaapin oven auki ja otti kaljapullon esiin. Korkki aukesi hampailla ja neste valui kuivaan kurkkuun aiheuttaen köhimistä ja kunnon janontunteen. Gilbert yski ja joi, yski ja joi kunnes pullo tyhjeni. Sitten hän paiskasi sen äkkiä päin lattiaa ja jäi tuijottamaan sirpaleita. Hänen sydämensä näytti varmasti samalta. Pahemmaltakin, se sentään ui veressä. Gilbert otti yhden lasinpalan käteensä ja puristi. Kämmentä viiltävä kipu sai sirpaleen tippumaan uudestaan. Gilbert lysähti polvilleen ja painoi vuotavan kätensä lasinpalan päälle. Hän antoi sen levätä siinä hyvän aikaa, kunnes viimein nousi ja poistui edes vilkaisematta veristi kasaa. Hän siirtyi kylpyhuoneeseen, huuhtoi haavan ja sitoi sen, kävi suihkussa ja pukeutui kuin tavallisena aamuna. Kuten aamuna ennen... Ei.

Eteisessä Gilbert kiskaisi vielä takin päälleen ja lähti sitten ylös. Hän suuntasi kohti kapakkaa painaen kättään vasten takintaskun sisäpintaa. Sitä aristi siteestä huolimatta.

Kapakassa vierähti useampi tunti, jotka täyttyivät juomin, vitsein ja tekonauruin. Gilbert käyttäytyi kuin minä tahansa päivänä ennen... Ei. Kun hän saapui illalla kotiinsa, tavallisuuden kupla katosi. Gilbert ryntäsi kylpyhuoneeseen, lysähti polvilleen ja oksensi surkeana. Syömättömyyden takia vatsasta nousi vain vetistä, pahanmakuista litkua ja sappea. Irve kiristi posket juonteille, joihin kyyneleet piiloutuivat. Hän oksensi tietysti juomisen takia, mutta se ei ollut ainoa syy.

Miten hän kykeni?

Miten hän pystyi vain olemaan kuten yleensä, vaikka... Ei.

Miten hän saattoi sietää itseään?

Gilbert käpertyi kylpyhuoneen lattialle osaamatta vastata yhteenkään kysymykseen.

Francis tuijotti Gilbertiä koko ajan soittaessaan. Hän oli enemmän kuin huolissaan ystävänsä tilasta. Tämän kappaleen julkinen esittäminen saattoi olla liikaa... Varsinkin kertosäkeen, jonka Antonio aloitti juuri suljetuin silmin.

Myös Gilbert puristi silmänsä lujasti kiinni ja hiljensi rumpujen ääntä. Soittaminen onnistui silmät kiinni, mutta ei katsoen sitä henkilöä, jolle kappale oli tehty.

What hurts the most

Was being so close

And having so much to say

And watching you walk away

And never knowing

What could have been

And not seeing that loving you

Is what I was tryin' to do

"Etkö sinä oikasti näe sitä? Etkö sinä tajua?"

"Tajua mitä?"

"Äh, miksi minä edes yritän selittää..."

"Selittäisit edes tarkemmin niin että minäkin voisin tajuta!"

"Gilbert. Etkö sinä ymmärrä?"

"Ymmärrä mitä?"

"Tätä! Kaikkea! Minua! Itseäsi!"

"Itseäni ymmärrän oikein hyvin. Sinua en."

"Sitten minun on turha yrittää selittää."

"Hei, onko sinulla jokin ongelma?"

"On!"

"Mikä?"

"Sinä!"

"Miten niin muka... Hei, mitä sinä teet?"

"Pakkaan."

"Miksi?"

"..."

"Eliza?"

"Mene pois."

"Liz? Mihin sinä olet menossa?"

"Ei kuulu sinulle! Anna minun vain olla!" nainen huudahti ja lähti juoksemaan.

"Lizzie!"

"Unohda!" Enempää Gilbert ei kuullut naisen päästessä yhä kauemmas.

"Eliza...!"

Gilbert ei kyennyt kuin tuijottamaan toisen etääntyvää selkää-

Miksi?

Miksi...?

Miksi...

Mitä hän oli tehnyt väärin?

Hänhän oli yrittänyt kaikkensa.

Antanut kaiken.

Yrittänyt rakast...

Gilbertin silmät pyöristyivät.

Rakastaa?

Ei, ei, ei.

Sitäkö se oli?

Rakkautta?

Kykenikö hän muka rakastamaan?

"Liz... Eliza..." kuiskaus karkasi hänen huuliltaan täysin vahingossa. Samassa polvet pettivät ja Gilbert lysähti lattialle.

Sitäkö Elizaveta oli yrittänyt selittää?

Rakkautta?

"Lizzy..."

Oliko nainen yrittäny kertoa tunteistaan...?

Vai saada Gilbetin ymmärtämään omansa?

"Tule... Takaisin..."

Jos... Jos he molemmat tunsivat samoin...

Mitä heillä olisikaan voinut olla.

"Ich... Liebe..."

He eivät koskaan näkisi sitä."

"Dich..."

Antonio avasi silmänsä vilkaistakseen Gilbertiä, joka rutisti yhä silmiään kiinni. Hän tavoitti Franciksen katseen, joka oli tismalleen yhtä huolestunut kuin hänen omansa. Hetki sanatonta keskustelu ja sitten päätös: kappale soitettaisiin loppuun. Antonio sulki silmänsä ja alkoi taas laulaa.

It's hard to deal with the pain of losing you everywhere I go

But I'm doin' it

It's hard to force that smile when I see our old friends and I'm alone

Still harder

Getting up, getting dressed, livin' with this regret

But I know if I could do it over

I would trade give away all the words that I saved in my heart

That I left unspoken

Gilbert kulki pitkin katua kädet taskuissa, ajatukset kaukana. Jos vastaan sattui tuttuja, hän väänsi kasvoilleen jonkintasoisen virneen ja tervehti nopeasti livahtaen sitten karkuun. Hän ei halunnut puhua pidempään kenenkään kanssa, ei kuulla typeriä, tungettelevia, huolestuneita kysymyksiä. Vanhojen ystävien tapaaminen tuntui vaikealta, aivan kuin hän ei kuuluisi enää samaan maailmaan. Poikkeuksen tekivät Francs ja Antonio; he kolme sentään onnistuivat aina pitämään yhtä, tilanteesta huolimatta. Francis ja Antonio olivat ainoat, joiden seurassa Gilbert kehtasi olla juuri niin masentunut kuin oli, vaikka itkeä ja valittaa suureen ääneen. Niin hän oli tehnytkin jo pariin kertaan... Ulvonut ja valittanut, ettei koskaan ollut tajunnut itseään, ei koskaan saanut sanottua sanoja jotka olisivat voineet muuttaa kaiken. Ja Luojan kiitos Antonio ja Francis pysyivät myöhemmin hiljaa eivätkä kommentoineet kohtauksia sen enempää.

Gilbert kaivoi taskustaan mustan muistikirjan ja kynän. Hän istahti puiston penkille ja kirjoitti muutaman rivin. Ajatusten erittely ei onnistunut suorana tekstinä, vaan kynä piirsi paperille laulun sanoitusta. Se oli jo lähes valmis, ja Gilbert aikoi näyttää sen ystävilleen seuraavana päivänä. Hieman hän kyllä epäröi; kentien kappale oli liian henkilökohtainen... Ei, hänen oli pakko kirjoittaa se, pakko. Ja jos se esitettäisiin joskus...

Eräs tietty henkilö voisi kuulla sen ja kenties ymmärtää sanoman.

Kuulla sanat, joita ei koskaan sanottu.

What hurts the most

Is being so close

And having so much to say

And watching you walk away

And never knowing

What could have been

And not seeing that loving you

Is what I was tryin' to do

Is what I was tryin' to do...

Antonio pitkitti sanoja silmät yhä kiinni.

Francis katseli ihmisiä salissa, yritti tulkita tunteita ja etsiä.

Gilbertin kiristyneelle, valkealle poskelle valui yksinäinen kyynel.

Myös erään salin takaosassa istuvan naisen silmät kostuivat hänen katsoessaan lavalle ensimmäistä kertaa.

Not seeing that loving you

Is what I was trying to do...

Soittimet hiljenivät ja hetken aikaa koko sali oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla nuppineulan tipahtamisen lattialle. Sitten suosionosoitusten myrsky kajahti ilmoille. Ihmiset taputtivat kuin hullut, nousivat seisomaan, viheltelivät... Antonio ja Francis vaihtoivat huojentuneet katseet, Gilbert kiersi kätensä ympärilleen samaan aikaan jännittyneenä ja helpottuneena.

"Kiitos kaikille paikallaolleille, toivottavasti viihdyitte!" Antonio kailotti mikkiinsä saadakseen äänensä kuuluviin. "Nähdään seuraavalla keikalla!"

Lavan valot sammuivat, bändi poistui ja soittimet kuljetettiin lavan taakse.

Ennen lähtöään Gilbert ehti vielä nähdä, kuinka Elizaveta nousi pöydästään ja juoksi ulos kädet kasvojensa peittona.

Kommentointi on toki sallittua :)