Kappale on Teleksin Tyttö joka katsoo merelle. Suosittelen lämpimästi :)

Ja juu, tykästyimpähän sitten tähänkin pariin :P

Unet ovat kummallisia. Joskus ne peilaavat selviä tunteita, esimerkiksi näyttävät sinut ja rakastettusi, tai sitten kertovat pahimmista peloistasi painajaisten kautta. Useimmiten ne ovat kuitenkin hyvinkin sekavia ja epäloogisia. Saatat tavata sarjakuvahahmoja, joutua uskomattomiin tilateisiin, löytää itsesi vaikka uudelta planeetalta – ja voivathan unet olla myös silkkaa sekopäistä farssia.

Aina unia ei edes muista herätessään. Vain erikoisimmat tai ne joiden kesken on herännyt, jäävät mieleen. Joskus unet näyttävät sinulle henkilön, jota et ole kaivannut pitkään aikaan. Ja äkkiä tajuat miettiväsi häntä jatkuvasti...

Näin kävi Ranskan henkilöitymälle, myös Francis Bonnefoyna tunnetulle olennolle. Jopa valtiot näkivät unia, ja heidän tapauksessaaan ne merkitsivät usein enemmän kuin luulisi.

Sen talon seinässä luki verenpunaiselle tekstillä

Aivan ensimmäisenä hän näki talon. Siinä oli punainen tiilikatto, vihreät ikkunanpielet ja valkoisiksi rapatut seinät. Sillä seinällä, jota Francis katseli, oli kaksi ikkunaa, jotka molemmat oli sisäpuolelta peitetty pitsiverhoilla. Francis lähti hitaasti kiertämään taloa. Se näytti hyvin tutulta, joskaan hän ei osannut sanoa mistä tunsi talon tai oliko edes koskaan nähnyt sitä.

Päästyään toisen, lyhyemmän seinän kohdalle Francis pysähtyi. Tässä seinässä sijaitsi puinen, vihreäksi maalattu ovi jossa oli pikkuinen ikkuna. Sisälle ei nähnyt, ulkona oli liian valoisaa. Francis ei edes kokeillut ovea, hän tiesi, kuten unissa usein tietää, ettei sisällä ollut – vielä – mitään merkittävää. Hän jatkoi matkaansa vihellellen. Seuraava seinä oli samalainen kuin ensimmäinen, valkoista rappausta ja kaksi ikkunaa.

Ei, toisen ikkunan alla oli merkkejä. Francis astui uteliaana lähemmäs ja havaitsi merkkien muodostavan selviä sanoja.

"Herätä minut vasta sitten kun me oomme päässeet perille"

Francis rypisti kulmiaan. Kenet pitäisi herättää? Mihin pitäisi päästä? Mistä hän tietäisi, milloin oltaisiin perillä? Francis päätti lopettaa kierroksensa siihen – hän tiesi ettei viimeinen seinä olisi kiinnostava – ja palasi takaisin ovelle. Nyt sisällä oli varmasti jotain. Ja ovi olisi auki. Francis asteli sen luokse itsevarmasti ja tarttui ovennuppiin. Hän veti siitä kevyesti ja ovi avautui helposti hyvin hiljaa narahtaen.Hän pääsi sisään hämärään eteisaulaan. Naulakossa oven vieressä riippui valkoinen naisten takki, hattuhylly oli tyhjä, naulakon alla odotti yksinäinen kenkäpari: kaksi sinistä ballerinatossua. Myös tossut näyttivät kummallisella tavalla tutuilta, aivan kuten talokin.

Francis kulki eteisen läpi seuraavalle ovelle. Sekin aukeni helposti ja hän saapui jonkinlaiseen oleskelutilaan. Yhdessä nurkassa oli vanha takka, jossa hehkui lämpöinen hiillos. Lisäksi huoneessa oli sohva ja muutama nojatuoli sekä siro sohvapöytä. Seinillä näkyi maalauksia, joista suurin osa kuvasi merta tai valkeita hiekkarantoja. Takan vastaisesta nurkasta lähti valkoinen puuportaikko. Francis oli jo jatkamassa matkaansa kohti ylkertaa, kun huomasi maalausten joukosta yhden kehystetyn valokuvan.

Enkeleiden korot kiitää pitkin taivaankannen lattiaa

Valokuvassa oli hän itse.

Francis lähestyi kuvaa hämmentyneenä. Hän seisoi siinä leveästi hymyillen polviin asti ylettyvässä merivedessä housunlakeet käärittynä polvien yläpuolelle. Horisontin raja oli himmeä ja epäselvä, taivas oli puhtaan sininen ja siinä lenteli muutamia merilintuja. Kylmät väreet kulkivat pitkin Franciksen selkää kun hän tarkkaili kuvaa. Se herätti vielä varmempia muistikuvia kuin talo ja kengät. Kai hänen pitäisi muistaa tuollaisen kuvan ottohetki... Ja ennen kaikkea sen ottaja. Francis rypisti otsaanja sulki silmänsä tavoitellen pakoilevaa muistoa. Hän ei saanut sitä kiinni, kuvajainen pysyi kaukana.

Hän kuuli naurunhelähdyksen, varmasti kirkkaimman ja kauneimman koko maailmassa.

Keveät kengät kopisivat pitkin parkettia.

"Tiedätkö, jos enkeleiden liikkumisesta kuuluu ääniä, se on varmasti juuri tuollaista. Kuulostaa siltä että melkein lentäisit kun juokset tuolla tavalla."

Francis säpsähti. Tuon lauseen hän oli sanonut joskus itse. Muttei silti vieläkään muistanut henkilöä jolle oli sen lausunut.

Kuuletko sinäkin sen?

Francis pyörähti ympäri ja harppoi portaisiin. Hänen askeleensa aiheuttivat kevyen kopinan sijaan äänekkäitä tömähdyksiä, jotka kaikuivat tyhjässä talossa.

Tyhjässäkö? Juuri kun Francis pääsi yläkerran aulaan jonka seiniä täplittivät ovet, yksi niistä raottui. Aulaan astui ruskettunut tyttö yllään turkoosi mekko. Hänen jalkansa olivat paljaat ja tummanruskeat hiukset oli sidottu punaisilla nauhoilla kahdelle löyhälle saparolle. Tyttö venytti käsivarsiaan ja haukotteli makeasti silmät suljettuina.

Sitten hän avasi silmänsä ja näki tietysti silkkaa hämmennystä kuvastavan Franciksen.

"Francis?" tyttö kysyi epäilevästi. Äkkiä hänen hahmonsa värähti ja tilalla välähti vanhan ja väsyneen naisen hahmo. Francis räpäytti silmiään. Niiden auetessa tyttö oli taas palannut.

"Ni-niin?" Francis vastasi änkyttäen mutta väläytti loppuun hymyn joka peitti taitavasti hämmennyksen.

"Olemmeko me jo perillä?"

"Emme vielä, cherie", Francis vastasi. Sanat soljuivat suusta kuin itsestään, aivan kuin uni tietäisi tilansteesta enemmän kuin hän itse.

"Outoa... Minä heräsin johonkin ääneen... Ihan kuin joku olisi juossut täällä."

"Mi- Kuulitko sinä sen?"

"Minkä?"

"Äh, ei minkään..." Francs mutisi.

"Hei! Miksi sinä edes olet täällä?" tyttö kysyi äkkiä terävään sävyyn. Hän asetti kädet lanteilleen ja mulkoili Francista.

"Minä lupaan olla sinulle se ainoa"

Francis säpsähti kuultuaan jälleen oman äänensä ilmassa. Äkkiä hän muisti kaiken. Hajut, näyt, äänet, kuvat ja tunteet tulvivat mieleen lupaa kysymättä. Hän muisti tuon tytön niin elävästi, että oli suorastaan tyrmistynyt että se oli ollut niin vaikeaa.

"Minähän lupasin tulla takaisin", Francis sanoi vakavana, astui askeleen lähemmäs tyttöä ja sulki tämän pienet kädet omiinsa. "Lupasin, että olet aina minun."

"Minä muistan", tyttö kuiskasi karheasti. Hetken Francis oli taas näkevinään vanhan naisen hahmon tämän ympärillä. "Ja minä lupasin, että olet minulle ainoa. Mutta muistan myös, ettet sinä luvannut koskaan olla minun."

"Sinä et vaatinut sitä koskaan."

"En", tyttö huokaisi. Sitten hän kohotti katseensa. "Enkä vaadi vieläkään."

Francis veti tytön itseään vasten ja painoi suudelman tämän huulille.

"Cecilia... Mon amour..."

Olla ilta viimeinen

Myöhemmin samana iltana Francis istui pehmeässä, valkoisessa nojatuolissa Cecilia sylissään. Tyttö oli unessa, Franciskin melkein. Hän olisikin nukahtanut ellei olisi nauttinut tytön katselemisesta niin paljon. Hän leikitteli tämän hiuksilla ja silitteli tämän poskea.

"Cherie..." hän kuiskasi hiljaa hipoen huulillaan Cecilian korvaa. Tyttö säpsähti hereille.

"Mm?"

"Minusta tuntuu että olemme nyt perillä."

Cecilia hymyili. Ensin hymy oli vain iloinen, mutta kääntyi pian hyvin surumieliseksi.

"Mitä nyt?" Francis huolestui.

"Minä... Älä nyt säikähdä, mutta minä..." Cecilia änkytti pelokkaasti.

"Sinä mitä?"

"Francis, minä kuolen pian."

Franciksen ilme kuvasti täyttä hämmennystä. Hän aukoi suutaan saamatta sanaakaan ulos. Cecilia hymähti surullisesti.

"Älä huoli. Minä olen tiennyt jo kauan että niin käy."

"Mutta... Miksi? Ja milloin? Eikö siihen voi vaikuttaa?"

"Minun valtioni on hiipumassa. Saaret uppoavat vähitellen. Kun Seychellien valtio lopetetaan, minä kuolen."

Francis ei kyennyt sanomaan enää mitään. Hän upotti kasvonsa Cecilian pehmeisiin hiuksiin ja rutisti tyttöä samaan aikaan rajusti ja hellästi.

"Fra-Francis..." Cecilia hengähti. "Kiitos kaikesta. Kiitos minun viimeisestä illastani... Ja hyvästi."

Tytön ruumis nytkähti ja hän henkäisi vielä kerran. Sitten hän oli jo poissa.

Miksi niin vähästä kaikki kaunis noin vain pois heitetään

Francis heräsi puhelimen pirinään ja tiesi äkkiä kammottavan varmasti, että jokin oli muuttunut. Lopullisesti. Hän potkaisi peittonsa pois ja ryntäsi puhelimen luokse.

"Good morning, Francis. Anteeksi jos herätin", tuttu, brittiaksentilla höystetty ääni kuului. Tavanomainen ivallisuus oli kuitenkin poissa, äänensävy oli lähinnä huolestunut.

"Älä sano että se on totta!" Francis parkaisi.

"Mitä? Miten sinä... Tiedätkö sinä jo?"

"Cecilia. On. Kuollut", Francis sanoi tyhjästi. Arthur rykäisi.

"Virallisesti sanoen Seychellien saaret ovat uponneet pinnan alle. Valtio lakkautetaan."

"Eli se on totta..."

"Olen pahoillani. Ja ai niin, minun käskettiin antaa sinulle virallinen kutsu Ce- Seychellien henkilöitymän hautajaisiin", Arthur sanoi tavoitellen virallista äänensävyä.

"Milloin?"

"Viikon kuluttua. Ne pidetään Madagaskarin pohjoiskärjellä, se on lähin paikka..."

"Minä tulen. Kiitos tiedosta."

"Good b-" Francis sulki puhelimen ennen toisen vastauksen loppua. Hän istui sänkynsä laidalle ja jäi tuijottamaan eteensä. Se oli tapahtunut niin nopeasti, vain pieni henkäisy ja tyttö oli hänen ulottumattomissaan... Vaikka se oli ollutkin vain unta.

Sitten vuosia murusia niitä takaisin polulta kerätään

Vuosienkaan kuluttua Francis ei muistanut hautajaisia selvästi. Hän muisti vain hajanaisia pätkiä: Arthurin huolestuneet vilkaisut, valkoiset liljat arkun päällä, vaalea hiekka rannassa, meri kaukana alhaalla kun arkku lennätettiin paikalle jolla Seychellien valtion oli ollut... Vei vuosia päästää irti tunteesta, että tämä oli hänen vikaansa, ja palauttaa mieleen ne kauniit muistot ajalta jolloin he olivat olleet kuin sisaruksia. Mutta lopulta hän muisti, osasi iloita niin menneestä kuin nykyisestäkin ja ajatella Ceciliaan ilman tuskaa.

Sä oot aina mulle se

tyttö joka katsoo merelle

Mitä siellä näätkään?

Näätkö siellä jotakin

johon voisit tarttua,

jotain kestävää ja pysyvää?

Tästä sinne asti

Mistä kukaan tiedä ei

Niin kuin ilta viimeinen...

Ja aina katsellessaan merelle Francis saattoi kuulla heleän naurun tuulen suhinan seassa.