Kappale on Paramoren Emergency.

I think we have an emergency

"Hälytys! Hyälytys! Siirtykää nopeasti pommisuojiin! Vihollisen koneet lähestyvät tukikohtaa!"

Hälytytssireenin ääni kaikui ilmassa raastaen juoksevien ihmisten tärykalvoja. Sen lisäksi kuului hajanaisia laukauksia, kirkunaa, nopeaa puhetta ja jalkojen töminää. Ilmassa tuoksui lika, veri ja pelko.

I think we have an emergency

Kiku istui armeijan johdon yksityisissä tiloissa kaukana pommituksen kohteena olevasta alueesta. Silti hän tunsi kansalaistensa hädän.

"Ne eivät ole tavallisia koneita!" radiopuhelinta kuunteleva mies älähti pöydän toisessa päässä.

"Puhu selvemmin, siellä! Mitä sinä tark-" äkkiä mies kalpeni. "Siellä räjähti... Kovaa..."

Ja samalla hetkellä Kiku tunsi monta kuolemaa samaan aikaan.

"Minun täytyy poistua", hän henkäisi ja nousi saman tien lähtien juoksemaan. Missä oli lähin WC, tuolla, äkkiä sisään... Kiku lysähti polvilleen ja oksensi äsken syömänsä aamiaisensa kokonaan ulos, sen jälkeen pelkkää sappea. Hän oksensi, kakoi, oksensi, kuoli yhä uudestaan valtavan määrän japanilaisia kaatuessa maahan jossakin.

If you thought I'd leave you then you were wrong

"Se ei tunnu hyvältä, eihän?" myötätuntoinen ääni sanoi jostain hänen takaansa. Kiku säpsähti ja yökkäsi taas. Ei, ei ei...

"Mitä sinä teet täällä?" hänen onnistui kysyä. Ääni oli karhea ja pelokas.

"Luulitko ihan tosiaan, että häviäisin kokonaan?" ääni kysyi pehmeästi. Kiku pakottautui nielaisemaan lopun sapen ja jäi istumaan lattialle pää painettuna.

"Sinähän lupasit...!"

"Voi, Kiku-pieni, minä pysyn täällä niin kauan kuin annat minun olla vahvoilla. Ja lyön vetoa, että sitä kestää ainakin sodan loppuun saakka, pimeä puolensa on hankala hillitä keskellä taisteluita..."

"Mikset sinä voi vain mennä pois..." Kiku voihkaisi.

Because I won't stop holding on

"Sinä itse loit minut. Annoit minulle elämän ajatuksillasi." Ääni oli pehmeä, lähes hyväilevä, mutta silti siinä oli terävä ja julma vivahde.

"Miksen sitten saa sinua pois?"

"Et yritä tarpeeksi kovaa. Minua ei niin vain häädetä, kareshi", ääni sanoi hiljaa.

"Mutta minä en halua sinua tänne! Pysyisit edes hiljaa jossain taustalla!" Kiku puhui katkerasti, äänessä ei ollut lainkaan painoa, kuin tilanne olisi käyty läpi jo monta kertaa ja hän tietäisi mihin se päättyy.

"Koska minä olen ainoa joka kykenee johtamaan maamme sotatoimia niin että tuloksia syntyy."

"Tuloksia? Miksi sitten juuri kuoli tuhansia?"

"Se oli sinun syytäsi. Et uskalla olla tarpeeksi julma. Olet aivan liian hyvä. Mitäköhän liittolaisesikin ajattelisivat jos näkisivät sinut nyt..."

Kiku kohotti katseensa hahmoon edessään. Hahmoon, jolla oli hänen kasvonsa, vartalonsa, ilmeensä, eleensä ja äänensä. Täydellinen kaksoisolento. Ero löytyi vain pukeutumisesta. Siinä missä Kikun oma univormu oli puhtaanvalkoinen, toisen muutoin tismalleen samanlainen puku oli pikimusta. Sen kangas tuntui imevän itseensä kaiken, värit, äänet, koko maailman. Silti Kikun silmiin ilmestyi uhmakas pilkahdus.

"Jos he näkisivät minut nyt, he kysyisivät mikä on vialla. Auttaisivat. He ovat ystäviä."

Kaksoisolennon hymy hyytyi.

So are you listening?

"Ystäviä? Voi, heidän hahmonsa ovat aivan liian heikkoja, he saattavatkin olla ystäviä. Mutta heidän maansa eivät ole. He ovat liittolaisia, eivät ystäviä. Eikä heistä edes ole sinulle mitään hyötyä."

"Ludwig ja Feliciano ovat minun ystäviäni! Minä olen ihminen! Ja he myös! Heistä on minulle paljon hyötyä ja apua! Vaikka etpä sinä sitä taida tajuta", Kiku totesi katkerasti. Toisen hahmon kasvoille kohosi julma, piinkova ilme.

"Kiku, karashi. Kuuntele."

"En!"

"Kuuntelet minua nyt!" hahmo karjahti ja astui askeleen lähemmäs. "Sinun maasi tuhotaan. Sinun ihmisesi tapetaan. Sinä häviät. Sinä häviät, chiisai, ja sinut heitetään vankilaan pois ihmisten silmistä. Sinun päällesi syljetään, sinut hakataan verille. Sinua kohdellaan kuin viemäristä löytynyttä torakkaa. Ilman minua. Minä olen ainoa joka voi pelastaa sinut. Voittaa tämän sodan sinulle. Ja sitten sinä saat hurrata ja sylkeä häviäjien kasvoille. Sitten minä katoan."

Ääni oli niin kovin lempeä, kuin toinen puhuisi pikkulapselle, joka ei ymmärrä hänelle selitettyä asiaa.

Kiku tuijotti maata hartiat täristen.

So are you watching me?

"Katso minua! Nyt!" hahmo ärähti. Kiku ei liikahtanutkaan. Hänen hiuksiinsa tarttui vahva käsi joka kiskoi hänet pystyyn. Hänet pyöräytettiin ympäri niin, että hän seisoi suoraan kaksoinolentonsa edessä.

Kiku puristi silmänsä kiinni ja kieltäytyi katsomasta omia silmiään, jotka tuijottivat häntä toisen kasvoista.

"Avaa silmäsi, karashi. Katso minua. Älä pelkää." Taas niin lempeä ääni. Aivan samanlainen kuin hänellä itsellään. Samanlainen kuin hänen isällään...

Kiku avasi silmänsä ja katsoi pahinta pelkoaan. Hän katsoi itseään, katsoi pimeintä puoltaan. Ja katsomalla hän myönsi sen olevan olemassa.

"Hienoa, chiisai", toinen kuiskasi kohottaen hansikoidun kätensä pyyhkäisemään Kikun poskea.

If you thought I'd leave you then you were wrong

Kosketus sai Kikun värähtämään. Hän puraisi huultaan estääkseen kyyneliä valumasta. Kukaan ei ollut koskettanut häntä noin sitten...

"Noin. Kaikki on hyvin", hahmo kuiski. "Ei ole mitään hätää. Minä en jätä sinua. Kaikki on hyvin. Sinä et jää yksin."

Miksi tuon olennon piti kuulostaa niin lempeältä? Miksi tuo ääni toi Kikun mieleen aurinkoisen lapsuuden? Miksi...

Because I won't stop holding on

Hahmo laski kätensä ja katsoi Kikua tyynesti. Tyynesti ja omistavasti.

"Minä olen täällä aina", toinen sanoi ja hipaisi Kikun rintakehää sydämen seudulta. "Aina."

Kiku lysähti polvilleen ja hautasi pään käsiinsä. Toinen laskeutui hitaasti hänen vierelleen ja veti hänet syliinsä, heijasi edestakaisin kuin vauvaa joka ei saa unta. Pehmein, rauhallisin liikkein, isällisellä rakkaudella. Kiku tunsi hiuksiinsa painetun kevyen suudelman, tunsi käsivarret ympärillään, tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän vihasi tuota olentoa, vihasi itseään, ja samalla tunsi olonsa niin rauhalliseksi ja turvalliseksi. Kuin kaikki oikeasti olisi hyvin.

"Ai-shiteru, chiisai, ai-shiteru", hahmo kuiskasi keinutellessaan Kikua hiljaa.

"Ai-shiteru mo..." Kiku kuiskasi takaisin. Sillä sekin oli totta.

This is an emergency

"Nouse – ylös – nyt! Ylös siitä! Taistelemaan! Sinun kansasi kuolee!"

So are you listening?

"Kuuntele. Tämä sota ei suju. Me häviämme. Häviämme."

And I can't pretend that I don't see this

Kiku lojui huoneensa lattialla vapisevana keränä. Toinen atomipommi. Tuhansia kuolleita. Liikaa kipua kärsimystä verta tuskaa säteilyä huutoa kouristuksia kuolemaa. Aivan liikaa kuolemaa.

Hän oli näytellyt tyyntä ja varmaa niin kauan. Enää hän ei jaksanut, ei kyennyt kieltäytymään sen kaiken tuhon näkemiseltä. Ihmisiä kuoli. Hänen ihmisiään. Ja hän vain katsoi sivusta, oksensi, pyyhki suunsa ja palasi kokoukseen tyynenä ja hienoisesti hymyilevänä.

Huoneen ovi aukeni.

It's really not your fault

"Karashi?"

Kiku nyyhkäisi ja peitti korvansa. Mene pois mene pois mene pois älä tule tänne, älä... Ole kiltti...

"Mikä hätänä, karashi?" toinen kuiskasi ja polvistui hänen viereensä. Kiku vavahti pelosta. Kohta tulisi lyönti. Monta lyöntiä.

Kikun hämmästys ei olisi voinut olla suurempi, kun toinen vain nosti hänen päänsä syliinsä ja alkoi silitellä Kikun hiuksia hiljalleen.

"Tämä ei ole sinun syytäsi. Johtajasi toimivat väärin. Mikään ei ole sinun syytäsi. Kaikki on hyvin. Et ole tehnyt mitään väärin. Älä itke, chiisai. Shh..."

And no one cares to talk about it

Sota päättyi.

Häviöön.

Katkeraan ja tuskalliseen häviöön.

Ja nyt Kiku seisoi kädet sidottuina rivissä toisten akselivaltojen kanssa, edessään kaikki viisi liittoutunutta.

Ensiksi vietiin Ludwig. Tietysti. Keskityisleirit oli avattu, joten tietysti Ludwig saisi kovimman rangaistuksen. Kokisi suurimman häpeän. Kiku ja Feliciano jäivät seisomaan Alfredin vahtimina kun muut lähtivät Ludwigin kanssa. Feliciano riuhtoi siteitään vastaan itkien avoimesti, huutaen ystävänsä nimeä kunnes Alfredin tiukka potkut hiljensi hänet. Kiku vain seisoi selkä suorana, tyynenä, hiljaisena. Hän ei sanonut mitään edes, kun tuli hänen vuoronsa astua liittoutuneiden eteen.

Hän ei halunnut puhua siitä.

To talk about it

Ei koskaan.

Kaikki oli hänen syytään.

Cause I've seen love die way too many times

Kuulustelut olivat rankkoja. Kaikki valtiot, jotka ennen sotaa olivat olleet hänen liittolaisiaan tai henkilökohtaisia ystäviään olivatkin nyt tuomareita ja vihollisia. Kiina, Yao, joka oli ollut kuin veli. Ja kaikki hänen takanaan piileskelevät Aasian muut valtiot. Kuin sisarukset tai vähintäänkin läheisest ystävät. Tai vieläkin enemmän... Pitkähiuksinen tyttö vaaleanpunaisessa mekossa vältteli Kikun katsetta tarkasti, ei suostunut edes vilkaisemaan vaikka Kiku katsoi suoraan tyttöön päin vähän väliä. Hänen ksvojensa tyyneys mureni joka vilkaisulla, ilme muuttui lopulta lähes epätoivoiseksi.

Mei...

Hän muisti ajat ennen sotia. Hän muisti kaiken piinaavan tarkasti. Hän muisti kuiskaukset ja punastelnut, sen oudon, lepattavan ja lämmittävän tunteen, jota ei ollut koskaan edes tunnistanut rakkaudeksi.

When it deserved to be alive

Hän oli ymmärtänyt vasta kun se oli jo kuollut. Ainakin Mein puolelta. Kikun omat tunteet olivat kyllä tallella, mutta... Hän nielaisi kireästi ajatellessaan kaksoisolentoaan, pimeää puoltaan. Niin kauan, kuin olento olisi olemassa, Kiku ei voisi tehdä mitään, ei päättää mitään itse. Hänen täytyisi kysyä ja saada lupa kaikkeen. Tehdä kaikki mitä toinen käski.

Ja silti Kiku ei kyennyt olemaan vilkuilematta Meitä vähän väliä. Hän kyllä yritti katsoa muualle, mutta... Miksi sen piti olla niin vaikeaa?

I've seen you cry way too many times

Vaikeuksista huolimatta Kiku pakottautui tuijottamaan huoneen takaseinää ja kuuntelemaan Yaon pisteliästä puhetta. Hän jopa onnistui yrityksessään niin, ettei ehtinyt nähdä kun ensimmäinen kyynel vierähti Mein silmästä.

Toisen hän näki.

Ja näky oli vähällä saada hänet itsensäkin itkemään.

When you deserved to be alive

Mei ei saisi itkeä.

Ei ainakaan hänen takiansa.

Niin oli käynyt liian monta kertaa.

Ei enää, ole kiltti... Kiku ajatteli katsoen tyttöä rukoilevasti. Hän yritti huomaamattaan tuoda käsiään eteen, jolloin tiukkaan sidotut narut upposivat ranteisiin.

Alive

"Japani?" terävä ääni kysyi. Kiku säpsähti ja käänsi katseensa Yaoon.

"Niin, Ya... Kiina?" hän vastasi tuttuun, hillittyyn sävyyn pitäen katseensa tarkasti poissa Mein märistä silmistä.

"Maasi miehitetään. Saat tilaisuuden yrittä muuttua, mutta tiukassa valvonnassa. Saat elää. Voit olla tyytyväinen osaasi."

"Mutta..." Kiku puuskahti tyrmistyneenä.

"Mutta mitä?"

"Jos minun valtioni miehitetään... Enhän minä sitten edes ole valtio!"

Yao väänsi kasvoilleen tylyn ilmeen.

"Snä saat elää. Se saa luvan riittää."

So you give up every change you get

"Aho! Miten sinä saatoit suostua siihen? Olisit väittänyt kunnolla vastaan, järjestänyt vaikka tappelun! Et kai sinä halua antaa maatamme miehittäjien käsiin?"

Kiku istui murtuneena lattialla kuunnellen hiljaa kaksoinolentonsa huutoa.

"Minä järjestin sinulle uuden tilaisuuden!"

Et. Sinä pilasit minun tulevaisuuteni.

"Ja sinä vain jätit kaiken heidän käsiinsä!"

Mitä muuta minä olisin voinut tehdä?

"Sinä luovutit!"

En. Minä vain hyväksyn tosiasiat!

"Aho", toinen ärähti ja sylkäisi päin Kikun kasvoja.

Just to feel new again

Kiku kohotti katseensa.

"Minä en luovuttanut. Haluan uudistaa maani."

"Uudistaa? Miksi?"

"Olemme jääneet pahasti jälkeen kehityksestä."

"Mehän pärjäsimme sodassa jopa Yhdysvaltoja vastaan! Ei Japanin tarvitse uudistua!"

"Sotien aika on ohi."

"Voi, chiisai, tietysti sinä toivot sitä." Nyt ääni oli taas lempeä. "Mutta se ei ole totta. Sinun töytyy herätä."

"Ei-"

"Shh. Ole hiljaa."

And you do your best to show me love

"Mutta-"

"Shitu."

Käskyä oli pakko totella kun toisen huulet painautuivat Kikun omille estäen puhumisen tehokkaasti. Ne irtosivat vain välillä, jotta toinen sai kuiskattua jotakin.

"Ymmärräthän, karashi, että haluan vain sinun parastasi?"

Ja taas kylmät huulet hiljensivät kaikki vastaväitteet.

"Muista, että minä rakastan sinua."

But you don't know what love is

Ja kun toinen jätti Kikun yksin, hänen päässään risteili jälleen lukuisia ajatuksia.

Rakastat? Ja silti haukut, lyöt, alistat?

Tiedätkö sinä edes, mitä rakkaus on?

Se ei ole ainakaan sitä, miksi sinä sitä luulet...

I've seen you cry way too many times

Kiku nousi ylös kasvot kalpeina.

Se olento ei tiennyt mitä rakkaus oli. Eikä näin ollen kyennyt rakastamaan.

Se oli vain hänen ajatuksiensa tumma puoli.

Se oli osa häntä.

Ja siksi nähnyt kaiken hänessä.

Nähnyt ne kyyneleet joita Kiku ei koskaan kyennyt vuodattamaan kenenkään toisen läsnäollessa, ei vaikka kipu olisi kuinka kova.

Mutta se olento oli nähny ne.

Minä olen nähnyt sinun sydämesi tumman puolen, sinun kyyneleesi, olen nähnyt sinyt kokonaan. Ja siksi sinä olet minun.

Nuo sanat Kiku muistaisi ikuisesti.

When you deserved to be alive

Ja niiden takia hänen onnistui vuosien kuluessa karkottaa se pahansuopa olento. Hän sai itse, yksin, aikaan Japanin talousihmeen, auttoi maataan ponnistamaan takaisin jaloilleen. Hän valoi itseensä ja kansaansa uskoa että Yaon päätös hänen henkiinjättämisestään oli oikein.

Hän ansaitsi elämän.

Se toinen ei.

Alive

Alive...

karashi – rakas

kiku – kuuntele

chiisai – pikkuinen

ai-shiteru – minä rakastan sinua

ai-shiteru mo – minäkin sinua

aho – idiootti

Kiitän jos pääsit tänne asti.