Juu. Tämmöinen simppeli angstisongficci. Kaikilla menee huonosti. Ei oikeastaan mitään paritusta, vihjauksina/menneisyydessä mm. SuFin, SpaBel, FrUK, FrSey, DenNor, PrusHun.

Varoitukset: Sensuroimatonta kielenkäyttöä (paljon kiroilua ynnä muuta).

Kappaleena on Anssi Kelan 1972. Jätin muutaman säkeen pois kun en väkipakolla viitsinyt niistä vääntää.

Tutut porukat, tuttu baari, tuttu oluttuoppi kädessä, mukavantasoinen humala, halu näyttää että oli jotakin. Mikäs sen parempaa?

Ja lisäksi vielä muistelufiilis.

Nämä kaikki rohkaisivat ainakin kahta miestä muistelemaan menneitä.

Toinen heistä oli Mathias Køhler, joka alkoi äkkiä selitää kaikkea pöydässään istuville henkilöille.

Peter kerran teki Jumalan

"Hei, Tino, muistatko sinä kun kävit kerran huutamassa sille yhdelle vanhalle harpulle jostan, mikä liittyi Peteriin?"

"Mistä sinä... Ai niin! Se oli se jumalajuttu... Se opettaja oli joku yliuskonnollinen hörhö", Tino mutisi ja otti hörpyn tuopistaan. Muutama tyhjennetty lojui jo pöydällä, vaikkei ollut edes kovin myöhä.

"Siis mikä?"

luokan kattoon nuuskallaan

"Peter kiipesi kuudennella pulpetilleen ja piirsi muka Jumalan luokan kattoon. Nuuskalla. Hänen opettajansa sai kamalan kohtauksen, järkkäsi jälki-istuntoa ja laiskanläksyä ja vaikka mitä. Minusta se ei ollut reilua", Tino selitti hieman sammaltaen. Mathias naurahti.

Se näköjään koittaa vieläkin viiksiä kasvattaa

"Se napero oli kamala häirikkö. Luuli olevansa niin aikuinen. Yritti kasvattaa parran ja..." Mathias mutisi.

"Berwald piti häntä melkein pikkuveljenään", Tino totesi ontosti. Mathiaksen ja kahden hiljaisemman pöydässä istujan katseet kääntyivät erääseen hämärään nurkkaan.

Myös Gilbert Beilschmidt tunsi kummaa vetoa menneisiin.

Lilyä taisin joskus rakastaa

"Hei, Antonio? Muistatko sinä lukioaikoja?"

"Kysytkin vielä, amigo! Se taisi olla elämäni parasta aikaa!"

"Aika oudosti sanottu isältä."

Antonio ynähti jotakin ja huiskautti kättään ilme äkisti sulkeutuneena.

"No, muistatko, kun jaettiin koko luokan tytöt meidän kolmen kesken?" Gilbert jatkoi.

"Muistan! Entä muistatko sinä, että olit ihan oikeasti kusessa siihen yhteen tyttöön? Siihen pari vuotta nuorempaan?"

mut se ei halunnut olla mun kaa

"Nein... Et olisi muistuttanut..."

"Pitäähän sinunkin egoasi joskus vähän kolhaista."

"Ensimmäiset pakit eivät ole kivaa muisteltavaa!"

"Voi sinua parkaa, ainoa tyttö jota rakastit..."

"Nimenomaan. Aikamuoto on oikein."

"Tiedätkö, mitä hänelle kuuluu nykyään?"

ajoi kaljuksi päänsä, naisen kanssa asustaa

"En", Gilbert sanoi välinpitämättömästi. "Jotakin paskaa, kuten kaikille. Asuu kuulemma jonkun toisen naisen kanssa ja vihaa kaikkia paitsi sitä huoraa. Leikkasi hiuksensakin pois ."

"Miksi ihmeessä?"

"En minä tiedä. Hänet kai yrittettiin raiskata joskus."

Antonio naurahti katkerasti. Gilbert nyökäytti päätään hajamielisenä.

"Surkeasti menee itse kullakin."

"Paska paikka tämä maailma."

Berwald, poika etupulpetin

"Berwaldhan istui aina eturivissä ja oli kunnon hikke... Opettajan lellikki..." Mathias mutisi. "Miten hän edes tuli toimeen Peterin kanssa?

"Älä nimittele häntä", Tino komensi tylysti. Mathias virnisti.

"Taitaa vanha suola janottaa?"

"Turpa kiinni", Tino sanoi kenties vielä tylymmin. Ihme kyllä Mathias tosiaan jätti aiheen.

Nuo samat rillit vieläkin

"Berwald on ehkä ainoa, joka ei ole muttuunut paljoa. Siis ulkoisesti", aiemmin hiljaa pysytellyt Lukas totesi.

"Nooh, hän oli jo silloin ylipitkä kummajainen..." Mathias sanoi huolettomasti. "Mutta muuten ihan totta, eihän hän ole vaihtanut edes lasejaan! Kumma tyyppi!"

"Ole hiljaa", Emil sanoi katse Tinossa, joka tuntui valuvan koko ajan alemmas oluttuoppinsa ylle.

Istuu nurkassa yksin ihan niin kuin ennenkin

"Mutta... On sen kyllä outo..." Mathias mutisi edelleen ja jälleen kaikki paitsi Tino vilkaisivat sitä samaa, hämärää nurkkaa, jossa istui kalpea, pitkä, yksinäinen mies, jonka jäänsinisten silmien katse oli kohdistunut Tinoon.

Ihalin, silloin Francista kadehdin

Tämän toteamuksen jälkeen Gilbert ja Antonio käänsivät molemmat katseensa pienellä tanssitilalle baarin keskellä. Siellä seisoskeli muutama henkilö, yksi heille hyvin tuttu.

"Hei, Gilbert..."

"Mmh?"

"Muistatko sinä, kun joskus kännissä valitit, että olet kateellinen Francikselle?"

"Ja... Muistanhan minä."

"Oletko vielä?"

Hänen elämänsä halusin

Molemmat tuijottivat edelleen tasan yhtä tanssilattialla seisoskelevaa ihmistä. Yhtä, jonka ennen niin paksut ja vahvat kiharat roikkuivat nyt takkuisina niskassa, yhtä, joka ennen oli esiintynyt jokaisen tytön päiväunissa vähintään kerran viikossa... Ja joka nyt oli vain varjo entisestä, luurangonlaiha ja kuoppaposkinen, katkerasti naurava ja aivan liikaa viiniä litkivä olento.

"Ei, en ole", Gilbert sanoi hiljaa.

Nyt tanssilattialla sen housut putoo nilkkoihin

"Miten tämä on mahdollista?" Antonio puuskahti. "Miten... Miten hänelle saattoi käydä noin?"

"Yksinkertaista. Lopettaa syömisen niin näyttää pian tuolta."

"Mutta... Ei uskoisi että niin pienestä syystä..."

"Hän taisi ihan oikeasti rakastaa sitä brittiä."

Antonio pudisteli hitaasti päätään.

"Meidän Francis..."

Tim, pallon kosketus kultainen

"Ja toinen kumma tyyppi on se Tim", Mathias jatkoi miettivästi. Lukas kohotti kulmiaan.

"Eikö hän ollut sinun paras ystäväsi?"

"No juu, sillon joskus... Voitti minut aina futiksessakin..." Mathias mutisi.

"Oikein sinulle", Tino puhahti erittäin epätinomaisesti. Itse asiassa Mathias jopa luuli hetken, että kommentoija oli ollut Emil.

"Älä viitsi, Emil!" hän parkaisi muka loukkaantuneesti.

"Se olin minä", Tino mutisi.

"Mit- loukkaannuitko sinä nyt niin pahasti?" Mathias ihmetteli vilkaisten taas Berwaldin nurkkaan. Tino hörppäisi tuopistaan eikä sanonut enää mitään.

olisi ammattilainen

"Mitä jos palataan aiheeseen?" Lukas ehdotti silmäillen Tinoa huolestuneesti.

"Käy minulle! ...tai, ööh, mikä se aihe oli?" Mathias hihkaisi.

"Tim. Eikö hän aikonut ihan ammattiurheilijaksi?"

jos ei ois kännipäissään pudonnut louhokseen

"Aikoi, mutta ei se oikein pyörätuolista onnistu", Mathias sanoi kumman tyynesti.

"Siis... Mitä?"

"Hän tippui kännissä johonkin kuiluun tai kuoppaan, mikä lie. Jokin selkäydinvamma tai jotain. Jalat halvaantuneet."

Lukas vilkaisi Mathiasta kummaksuen. Tämä puhuin harvoin noin välinpitämättömästi... Ja Lukas ehti kuin ehtikin nähdä karvaan irvistyksen Mathiaksen kasvoilla ennen kuin ne katosivat tuopin taakse.

Kaunis Cecilia, aikoi malliksi Pariisiin

"Gilbert? Antonio?" joku kysyi yllättäen. Miehet kääntyivät äänen suuntaan.

"Si... Cecilia?" Antonio sanoi jokseenkin hämmentyneenä. Nainen nyökkäsi ja vetäisi itselleen tuolin naapuripöydästä.

"Pitkästä aikaa", Gilbert huomautti katkaistakseen kolmikon ylle langenneen hiljaisuuden. Cecilia hymähti ja kääntyi puhumaan paikalle saapuneelle tarjoilijalle.

"Lasi punaviiniä", hän tilasi ja kääntyi takaisin miehiin päin.

"No, miten teille menee nykyään?" Cecilia kysyi tekokevyesti.

"Ääh, ei mitenkään kiinnostavasti. Entä sinä? Etkkö sinä asunut Pariisissa?"

"Aioin kyllä muuttaa sinne, mutta töitä ei löytynyt."

Hyvältä näyttää vieläkin

"Etkö sinä kysynyt jostain mallitoimistosta?"

Cecilia nyökkäsi ja siemaisi hiukan eteensä tuodusta viinilasista.

"Ihme juttu. Nätti tyttöhän sinä olet aina ollut", Gilbert sanoi silmää iskien.

"Hmph..."

Hiljaisuus jäi taas leijailemaan kolmikon ylle. Ja sen hiljaisuuden keskellä tuntui leijuvan yksi nimi, jota kukaan ei uskaltanut mainita.

Taas kertoo kuinka pääsi miss Lohja -finaaliin

"Etkö sinä osallistunut jonkun pikkupaikkakunnan missikisohin?" Gilbert kysyi nopeasti huomatessaan Cecilian aikovan sanoa jotain.

"Juu. Pääsin finaaliin. Olisi pitänyt olla paikkakuntalainen voittaakseen. Se siitä." Cecilia vilkaisi taakseen kohti tanssilattiaa. Gilbert irvisti ja risti sormensa selän takana. Älä kysy, älä kysy...

"Kuka tuo on? Näyttää jotenkin tutulta..." Cecilia kysyi hämmentyneenä katse yhdessä hahmossa.

Hitto. Sitä ei saanut kysyä.

"Hei? Kuka tuo on?" Cecilia kysyi uudestaan ääni kimeänä. Gilbert ja Antonio vilkaisivat toisiaan irvistäen.

"Cecilia... Älä nyt järkyty, mutta..."

"Francis?" tyttö kysyi ohuella äänellä, näyttäen suurine silmineen säikähtäneeltä pikkutytöltä. Gilbert ei voinut muuta kuin nyökätä. Cecilia katsoi häntä kalpeana, nousi sitten ja lähti kävelemään kohti Francista.

"Ficken!" Gilbert ärähti. "Miten tässä näin kävi?"

"Sen kun tietäisi..." espanjalainen mutisi harvinaisen synkkänä. Molemmat katselivat hetken tanssilattialle. Kyynelsilmäinen Cecilia selitti jotakin Francikselle, joka näytti hämmentyneeltä. Ja tietysti puolikuolleelta.

"Meidän piti muuttaa maailmaa!" Gilbert ärähti.

"Niin. Silloin. Joskus", Antonio myönsi.

Meistä tuli muurareita

"Ja nyt minä muuraan taloja surkealla palkalla. Ja juon rahani. Ei ole taloa, ei vaimoa tai lapsia, ei edes tyttöystävää!" Gilbert purnasi.

Taksikuskeja, suutareita

"Ja minä ajan taksia joka hemmetin päivä. Ei siitäkään hyviä rahoja saa", Antonio murahti. "Joutuu vain leikkimään jotain ihmeen terapeuttia kun asiakkaat alkavat purkaa sydäntään... Eikä minullakaan ole mitään noista."

"Sinulla on poika, Tonio."

"Eikä ole!" espanjalainen ärähti ja hautasi päänsä käsiinsä. Hän ei halunnut muistaa, ei halunnut, eikä varsinkaan miettiä, miten asiat olivat nyt...

Yksinhuoltajaäitejä

Emma mäjäytti kauppakassin pöydälle ja viskoi ruuat kaappeihin. Vilkaisu peiliin kertoi, että hän näytti kamalalta, vanhalta ja katkeralta yksinhuoltajalta... Eli juuri siltä mikä oli.

"Lovino! Syömään!" hän huusi ikkunasta ulkona leikkivälle kahdeksanvuotiaalle pojalleen, joka tömisteli sisälle myrtyneenä.

"Äiti, missä minun isäni on?" poika kysyi istuessaan pöydän ääreen. Emma karahti punaiseksi. Hän oli kyllä tiennyt, että tuohonkin pitäisi osata joskus vastata, mutta...

"Lovi. Mene vielä kuitenkin leikkimään. Äidillä on vähän huono olo."

"Miksei hän ole täällä meidän kanssa?" Lovino kärtti vieläkin.

"Mene nyt vain ulos!" Emma ärähti ja lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen. Hän istui lattialle ja purskahti itkuun päässään vain yksi ajatus.

"Antonio, miksi sinä teit sen..."

autokauppiata

"Antonio? Mikä nyt tuli?" Gilbert kysyi huolestuneena.

"Älä puhu siitä lapsesta. Hän ei ole minun. Vain ja ainoastaan äitinsä."

"Mutta Emma..."

"Äläkä varsinkaan hänestä!"

Gilbert räpäytti silmiään hämmentyneenä.

"Okei, okei... Puhun sitten vaikka, öö, Ludwigista. Hänellä sentään menee hyvin. Myy varmaan tuhat autoa päivässä. Tai pikemminkin tunnissa! Saa kunnon rahat. Hokee, että minun pitäisi suorittaa kunnon elämän muutos", Gilbert selitti pikaisesti. Antonio onnistui naurahtamaan.

"Sentään jollain menee hyvin..."

Meistä tuli lääkäreitä

Mathias kolautti tuoppinsa pöytään.

"Se siitä sitten. Kertokaa jotain hauskaa. Mitä te teette nykyään? Eihän me olla nähty aikoihin..."

"Minä olen lääkäri", Lukas totesi kun kukaan muukaan ei sanonut mitään. Mathias pärskähti.

"Sinä?"

"Minä."

"Phah, sitten ei olisikiaan niin paha, jos valkotakkiset tulisivat hakemaan... Jos sinä kerran olet yksi niistä..." Mathias virnisti saaden palkaksi kunnon potkun pöydän alla.

Virkamiehiä

"Auts! Tuo sattui!"

"Niin oli tarkoituskin."

"Epäreilua... Hei, Tino, mitä sinä teet nykyään?"

"En ainakaan mitään järkevää."

"Kertoisit nyyt..."

"Jos Tino ei halua kertoa, se ei-", Lukas aloitti.

"Äh, ihan sama. Olen valtion virkamies. Mapitan papereita ja kuuntelen valituksia veroista. Ja kaikesta muustakin."

"Ja tienaat hyvin?"

"Tekisin mieluummin mitä tahansa muuta vaikka ilmaiseksi!" Tino puuskahti.

Vääpeleitä

"Mikset sitten ota lopputiliä?"

"Koska... Äh, ei sen väliä. Emil, mitä sinä teet?" Tino kysyi vaihtaakseen aihetta.

"Olen armeijan hommissa", poika vastasi jurosti. Mathias purskahti nauruun.

"Älä vitsaile! Vai...?" hän alkoi epäröidä muiden tuijottaessa kummallisesti.

"Ihan totta se on", Lukas sanoi. Tanskalainen pudisteli päätään.

"Enpä olisi sitäkään uskonut..."

Tänään voidaan hetki olla kuninkaita

Gilbert naurahti.

"Eikö meillä sitten mene? Me ollaan sentään nuoria ja hyvännäköisiä, on työpaikat ja kaljaa... Liian vähän kaljaa..." hän mutisi nojaillen pöytään. Antonio pakottautui nauramaan.

"Tietysti meillä menee hyvin. Ihan hemmetin hyvin. Ollaan koko paikan kunkkuja..."

"Tonio, minusta tuntuu että olen vähän humalassa..." Gilbert mutisi.

"Minusta on tuntunut siltä jo vähän aikaa... Hei, tyttö! Vielä kaksi tuoppia tänne!" Antonio huikkasi. "Vanhojen aikojen muistoksi..." hän mutisi hiljempaa Gilbertille. Tämä nyökkäsi virnistäen.

Muutamaa muistelua (eli tuoppia) myöhemmin Cecilia palasi.

"Miksi hän on tuossa kunnossa?"

"Älä hänestä välitä..." Gilbert mutisi. Antonio päästi humalaisen hihityksen.

"Gil! Ja Antonio! Hän on teidän ystävänne! Minä luulin, että te välitätte toisistanne! Miksi te päästitte hänet tuohon kuntoon?"

"Itsepähän lakkasi syömästä... Ihme drama queen..." Gilbert mumisi. Cecilia katsoi heitä epätoivoisena.

"Ettekö te välitä yhtään mistään?"

"Ei kukaan kaipaa välittämistä!" Antonio huudahti. "Paitsi minä... Olen eronnut ja katkeroitunut ja..."

"Ryhdistäytykää nyt!"

Molemmat miehet vain kumartuivat entistä alemmas. Cecilia vilkaisi Fransista vielä viimeisen kerran ja lähti sitten tiehensä jättäen Gilbertin ja Antonion niille sijoilleen. Hän mutisi jotakin, mikä kuulosti epäilyttävästi "idiooteilta" ennen kuin hävisi ovista ulos.

"Luoja... Se ei mennyt hyvin..." Gilbert ynisi pöytää vasten.

"Kuule, Gil... Minusta tuntuu että tuo, tuo, no tuo tyttö kuitenkin, on rakastunut meidän Frannyyn", Antonio mutisi.

Kun lakit päähän vedettiin

"Muistatteko te sen päivän, kun me saimme ne typerät paperit ja valkolakit?" Mathias kysyi katse jossain ylhäällä. Muut mutisivat myöntävästi.

"Siitäkin tuntuu olevan niin kauan..."

"Niinpä", Tino mutisi kaikkien yllätykseksi. "Aivan liian kauan... Ja silti minä muistan sen ihan liian tarkasti."

Äkkiä nurkassa istunut Berwald nousi ja lähti. Heidän pöytänsä kohdalla ruotsalainen pysähtyi hetkeksi.

"Minäkin muistan", hän sanoi matalalla äänellä. Tino katsoi Berwaldiin nyt ensimmäisen kerran. Kahdet erisävyiset siniset silmät kohtasivat ja hetken ajan he tuijottivat suoraan toisiinsa. Sitten Berwald kääntyi ja käveli pois. Tino lysähti pöytää vasten.

kaikesta kaikki tiedettiin

"Silloin tuntui, että tiesi kaiken..." Mathias mutisi kuin mitään keskeytystä ei olisi sattunut. "Mutta nyt tuntuu etten tiedä mistään mitään", hän jatkoi mietteliäästi.

Lukas painoi katseensa. Emil vilkaisi sivulleen. Tino alkoi täristä hiljaa.

"Verden er et mærkligt sted", Mathias totesi kääntäen katseensa norjalaiseen ystäväänsä.

"Ja, det er", Lukas sanoi painokkaasti. Heidän katseensa kohtasivat vakavina.

Elizaveta, ystävä takaa vuosien

"Gilbert...?" uusi naisääni sanoi hämmentyneeseen sävyyn. Gilbert pakotti harittavan katseensa tarkentumaan.

"Liza?" hän älähti.

"Ai, tunnistit", Elizaveta vastasi ivallisesti, kenties peittääkseen kasvoillaan välähtäneen tyytyväisyyden.

"Natürlich..." Gilbert mutisi. Antonio alkoi kuorsata pöydän pintaa vasten.

Ennen meni tunteja jutellen

"Ihme tuossa tilassa. Juot vieläkin noin paljon, vai?"

"Ei ole muutakaan tekemistä..." Gilbert mutisi hiljaa. Elizaveta huokaisi ja jäi hetkeksi seisomaan pöydän ääreen, käsilaukkunsa kahvaa näpertäen ja purren huultaan kuin tahtoisi sanoa jotain. Gilbert antoi katseensa harhailla pitkin baaria.

"No... Minä taidan mennä. Hei vaan sitten", Elizaveta puuskahti lopulta ja kääntyi.

"Oli kiva nähdä", nyt muuta sanoa osaa en

"Hei, Lizzie!" Gilbert huudahti nopeasti. Elizaveta pysähtyi.

"Niin?"

"Tuota..." Gilbert avasi suunsa ja loksautti sen kiinni onnistumatta muodostamaan oikeita sanojana. "No... Oli kiva nähdä."

Elizavetan ilme pehmeni muttuen sitten surulliseksi.

"Niin sinuakin, Gil."

Sitten nainen poistui.

Kommentointi on toki sallittua.