Espanja/Belgia. Kappaleena Johanna Kurkelan Muuttolinnut.
Kun talvi lähestyy
Emma seisoi pienessä puistossa Brysselin laidalla. Hän oli taas kotona, pitkän ja lämpimän kesän jälkeen. Lentokone oli laskeutunut useamman tunnin matkan jälkeen edellisenä aamuna. Ilma oli ollut tietysti harmaa ja sateinen, omiaan häivyttämään muistot lämmöstä ja kirkkaasta auringonvalosta kauas taakse. Emma oli ollut vähällä purskahtaa itkuun keskellä lentokenttää. Kukaan ei tullut vastaan. Kukaan ei edes tiennyt, että hän oli tullut kotiin. Kukaan ei voinut ymmärtää, miten merkittävä edellinen kesä oli ollut. Emma ei kyennyt kuin ihmettelemään, miten oli saanut venytettyä sen näinkin pitkäksi. Belgiassa marraskuun loppu merkisi talven tuloa. Espanjassa vain hitusen verran viileämmän kauden alkua. Kesä oli jatkunut siihen asti, jäänyt maahan lentokoneen noustua yläilmojen kylmyyteen. Emma oli istunut silmät kiinni koko matkan, vaikkei ollut nukkunut hetkeäkään.
Niin linnut kerääntyy
Hän ei ollut kyennyt katsomaan alas. Jos hän olisi tosiaan nähnyt jättävänsä kauniin kesänsä taakseen, hän olisi varmaan seonnut, iskenyt ikkunan rikki ja hypännyt purevaan kylmyyteen liitääkseen kohti maassa odottavaa kuolemaa. Tarttunut lintujen heikkoihin jalkoihin ja yrittänyt lentää niiden mukana takaisin. Emma huokaisi syvään saaden kevyen höyrypilven lehahtamaan ilmaan. Ei olisi mitään järkeä palata. Hän ei ollut jättänyt taakseen mitään. Ja silti kaipasi takaisin.
Taas parviin, jotka lentoon villiin heittäytyy
Ehkä hän oli kuin muuttolinnut, ei kuulunut mihinkään vaan joutuisi vaeltamaan kahden paikan väliä ikuisesti. Espanjan lämmössä hän oli kaivannut Belgiaa; viileyttä, kunnollista olutta ja tietysti vohveleita. Antonio oli nauranut, kun hän haukkui espanjalaiset oluet maan rakoon. Emman voitettua juomakilpailun mies oli vihdoin myöntänyt, että ehkä tytötkin saattoivat tuntea oluet.
Emma säpsähti. Antonio. Hetken ajan hän oli onnistunut ajattelemaan ilman kipua, joka nyt levisi pitkin rintakehää. Se oli samanlainen, tylppä ja sykkivä, kuin se kolme päivää lakkaamatta jatkunut kipu, joka oli alkanut hänen pienen asuntonsa makuuhuoneessa neljä päivää sitten kello 12.56. Emma muisti sen millintarkasti. Digitaalikellon punaiset numerot. Hämmenyksen kun hän heräsikin yksin. Viestin. Sitä edeltäneet, kauniit, lämpimät, onnelliset päivät.
Niin myös levoton sen miehen mieli on
"Mennään tuonne!" Antonio hihkaisi äkkiä ja tarrasi Emman kädestä. Emma seurasi innokkaana Antonion osoittaman vuoristoradan suuntaan. Hän ei välittänyt hiukkaakaan, vaikka teinilaumat katselivat heitä kuin hulluja. Miksi kaksi aikuista ihmistä ryntäili pitkin huvipuistoa käsikkäin ja nauraen? Emma kompasteli väistellessään puluja ja maahan tippuneita jäätelöpalloja, Antonio veti häntä mukaansa koko ajan lujempaa vauhtia, kunnes yhtäkkiä pysähtyi.
"Kuule", espanjalainen sanoi. "Mitä jos ei mennäkään tuonne?"
"Mitä?"
"Jos käydään hakemassa jäätelöt ja istutaan oikein aikuismaisesti penkille niitä syömään."
Emma naurahti. "Sinä et osaisi olla aikuismainen vaikka kuinka yrittäisit!"
"Enkö muka?"
"En usko."
"Osaan minä yhdessä paikassa..." Antonio sanoi madaltaen ääntään ja katsoen Emmaan räpäyttäen hitaasti silmiään.
"Ja mikähän paikka se olisi...?" Emma sanoi viekkaasti hymyillen. Antonio virnisti.
"Haluatko nähdä?"
"Ilman muuta."
Emman teki mieli istua routaisee maahan parkumaan. Hän oli ollut niin typerä ja lapsellinen ja onnellinen. Olisi pitänyt katsoa tulevaan ja olla realisti. Rakastuneena se on vain niin kovin vaikeaa.
Ken lupas sulle rakentaa sen herraskartanon
"Sitten kun minä olen aikuinen..."
"Etkä sinä sitten ole?" Emma pisti väliin. Oli aikainen aamu ja he loikoilivat Antonion sängyssä vaatteet ympäri lattiaa leviteltyinä. He olivat puhuneet melkein koko yön. Melkein.
"No, sitten kun olen, öö, 30 vuotta. Niin, perustan firman ja tienaan paljon rahaa ja rakennan ison kartanon lounaisrannikolle. Monta huonetta, kierreportaat, pitkiä käytäviä, uima-allas, suuri, hyvinhoidettu puutarha, merenranta näkyy ikkunasta..."
"Ja mitä sinä teet siellä kaiket päivät?"
"Katselen Atlanttia ja mietin kuinka onnekas olen."
"Yksin?"
"En minä ole ikinä yksin. Rakennan sen kartanon sinulle!" Antonio julisti iloisena. Emma nauroi.
"Minulle?"
"Juuri niin! Ja sitten katselemme yhdessä auringonlaskuja ja nousuja ja olemme niin onnellisia että se melkein sattuu."
"Minä haluan sitten kolme parveketta ja makuuhuoneeseen isot ikkunat", Emma virnisti venytellen käsivarsiaan.
"Tapahtuu, arvon neiti."
"Ja belgialaista olutta. Kartanossa en aio litkiä niitä sinun sotkujasi."
Ei ne pesää tee, tuulenpitävää
Emma kohotti katseesa kohti harmaata taivasta. Auringonlaskut ja kartanot olivat kaukana tästä kylmästä ja sotkuisesta puistosta, jonka yksinäisyyttä taivaalla liitävät lintuparvet vain lisäsivät. Ne saivat lentää lämpimään, niillä oli koti ja pian perhe. Emmalla oli vain asunto, jota hän inhosi, ja se kamalan, kuristava yksinäisyys. Ei hän tietenkään ollut ottanut Antonion puheita todesta, mutta kuvittelu oli hauskaa. Mutta nyt pilvilinnat olivat hajonneet kevyiksi tuulenpyörteiksi äärettömään avaruuteen.
Käy oksat huurteeseen, näät järven jäätyneen
Emma hieroi kohmeisia, hansikkaiden peittämiä käsiään ja jatkoi matkaansa. Puissa ei ollut enää lehden lehtä, oksia peitti kevyt kuurakerros, mistään ei kuulunut yhtäkään ääntä kun edes laineet eivät liplattaneet jääpeiton alla. Oli aivan liian hiljaista. Espanjassa Emma oli tottunut jatkuvaan, kevyeen taustahälyyn; autoja, puheensorinaa, puiden lehtien kahinaa. Eihän Brysselin keskusta meluisuudessa kovinkaan kauaksi jäänyt, mutta täällä kaupungin laitamilla ahdistava hiljaisuus musersi kaiken. Emma hiippaili lähes varpaillaan eteen päin, ettei vain aiheuttaisi ääniä. Jostain syäksyisi varvasti peikko joka kieltäisi rikkomasta talviunirauhaansa.
Niin tiedät muuttolintujen taas täältä lähteneen
Puiden jäätyneet oksat pysyivt paikallaan vaikka tuuli puhalsi puiston läpi. Emma nosti takkinsa kauluksen pystyyn muistellen äsken näkemäänsä lintuparvea. Nyt pieniä siivekkäitä ei näkynyt missään. Hiljaisuuden seuraksi tuli kammottava, aavemainen pysähtyneisyys.
Tiedät myös sä sen, on huonees hiljainen
Äkkiä Emma muisti sen ainoan hiljaisen hetken koko kesänsä aikana. Silloin hiljaisuus oli tuntunut vieläkin raskaammalta kuin nyt.
Valo. Äänettömyys. Hämmennys. Kello. Äänettömyys. Lämmin kivilattia. Kirjekuori pöydällä. Pelon kouraisu. Yhä vain karmiva, repivä, kasaan painava täydellinen hiljaisuus. Hän muisti, kuinka oli nostanut kuoren vapisevin sormin ja repinyt sen auki kuin hengenhädässä.
Kun lähteneeksi huomasit sen kesäpeipposen
"Rakas Emma
Kesä lähenee loppuaan, niin surullista kuin se onkin. Ja minä lähden sen mukana. En tiedä miksi, enkä ole suunnitellut lähtöä. Mutta luulen, että tiesimme molemmat että lopulta käy näin. Lomaromanssit eivät koskaan kestä, eikö niin?
Ei, en voi sanoa tätä pelkäksi lomaromanssiksi. Se kuulostaa liian kevyeltä. Minulla oli oikeasti mukavaa kanssasi, tämä kesä oli yksi elämäni parhaista. Se ei vain ollut tarkoitettu jatkumaan. En edes tiedä, miksi kirjoitan sinulle näin. Tämä tuntuu typerältä. En ole koskaan ennen kirjoittanut mitään eroviestiä. Näytit vain niin kauniilta nukkuessasi, etten voinut vain kadota. Ja halusin sanoa vielä jotakin. Viihdyin kanssasi paremmin kuin kenenkään muun aiemmin. Oikeastaan... Niin, minä taisin rakastua sinuun. Apua. Minä rakastanu sinua. Oikeasti. Olen vain niin idiootti, etten siltikään osaa jäädä. En kykene pysymään paikallani. Muistat varmaan, kun vertasit minua koko ajan pyrähtelevään pikkulintuun? Sellainen minä olenkin. En voi sille mitään, joten anna anteeksi. Jos joskus saan sen kartanon, etsin sinut käsiini ja katselemme auringonlaskua yhdessä. (Älä usko minua. En pysty siihen.) Anteeksi. Hyvästi. Rakastan sinua."
Ei ne pesää tee, tuulenpitävää
Emma veti kirpeää ilmaa sisäänsä vapisevin hengenvedoin. Hän työnsi kätensä vaistomaisesti taskuunsa. Sormet kietoutuivat ohuen, reunoistaan repeilleen paperin ympärille. Hän silitteli sitä sormenpäillään tasoittaen hengitystään.
Se kirje oli surullinen. Hänen olisi pitänyt repiä se riekaleiksi ja viskoa mereen kirouksia kirkuen. Sen sijaan hän oli laittanut sen tyynynsä allae nukkuessaan ja ottanut mukaansa joka paikkaan. Pariin kertaan hän oli unohtanut tuijottamaan kahta viimeistä sanaa. Niiden takia hän ei osannut olla vihainen, vain ja ainoastaan surullinen. Antonio oli tosiaan kuin pikkulintu, joka ei osannut rakentaa pysyvää kotia vaan vaelsi ympäriinsä etsien aina uusia vallotuksia.
Ennen lumen tuloa ne täältä häviää
Ja Emma oli vain yksi niiden joukossa. Silti hän toivoi olleensa edes jollakin tavalla erikoinen. Hänen teki mieli uskoa, ettei Antonio ollut kirjoittanut muille. Se saattoi jopa olla totta, Emmasta tuntui että ainoa kirjeen vilpillinen aluse oli se, jossa puhutiin kartanosta. Ja sitä Antonio oli kieltänyt uskomasta. Mutta mitä tarkoitti "en pysty siihen"? Varmaan montaakin asiaa. Emma silitteli kirjettä kasvot tyyninä ja pohti sanojen merkitystä. Yksinkertaisimmin Antonion olisi varmaan vaikea löytää hänet. Ja tuskin mies koskaan saisi sitä kartanoaan pelkillä hanttihommatuloilla. Ja ennen kaikkea... Se oli vain unelma, joka ei edes kuulunut heille.
Emman olkapäälle laskeutui yksinäinen lumihiutale, joka hetken odoteltuaan sai seuraa. Talvi oli tullut ja muuttolinnut kaukana poissa. Emma toivoi, että ne näkisivät Antonion jossakin. Että mies saisi tietää, ettei Emma vihannut häntä. Kaipasi vain.
Ei ne pesää tee, talven kestävää
"Minä rakastan kesää!" Emma huokaisi maatessaan selällään talonsa katolla. Antonio istui vieressä hänen käsivarttaan silitellen.
"Miksi erityisesti?"
"Tämä lämpö... Ja valo... Ja... En tiedä, saan siitä vain niin paljon energiaa. Ja kaikki on helpompaa. Ei tarvitse kenkiä, ei paksuja vaatteita, ei lämmitystä..."
"Muuttaisit sitten tänne", Antonio ehdotti. "Täällä ei tarvita mitään noita ikinä."
Emma avasi silmänsä.
"Enpä tiedä... Olisihan se mukavaa. Mutta sitten varmaan selittäisin pitkät päivät siitä, miten ihania talvet ovat ja kaipaisin kotiin."
"Se onkin mielenkiintoista... Sinä pidät minun kesistäni, mutta minä en varmaan kestäisi sinun talviasi."
"Sinun talosi ei ainakaan. Sinne jäätyisi."
"Se ei olekan tarkoitettu talvipesäksi", Antonio sanoi hymyillen. Jos Emma olisi katsonut tarkasti, hän olisi havainnut, että hymy pysyi kaukana surullisista silmistä.
Maissa meren takana on niiden määränpää
Emma lähti juoksemaan pois puistosta, kohti kotiaan. Sitä kylmää ja pientä, elotonta taloa. Talvipesää. Se oli juurtunut tiukasti tänne ja halveksui ohutseisäisiä kesäasuntoja. Emma pystyi miltei kuvittelemaan Belgian- ja Espanjanasuntonsa keskustelemaan, väittelemään, kumpi oli parempi. Hän itse ei osannut päättää sitä. Molemmat olivat toimivia, sieviä pikku taloja, mutta hän ei kuulunut kumpaankaan. Täällä ei ollut tarpeeksi muistoja. Espanjassa niitä oli liikaa ja liian kipeitä.
Emma levitti kätensä vauhdittaen jalkojaan. Hän halusi lentää kauas pois tästä hiljaisuudesta, liittyä muuttolintujen parveen ja saada tuulta siipiensä alle.
Ei ne pesää tee
Tuulenpitävää
Ei ne pesää tee
Talven kestävää
Vain metsätiainen jää jälkeen parven sen
Kotonaan Emma istui ikkunalaudalle katselmaan harmaata taivasta. Kaukana näkyi vielä yksi lintuparvi, monta mustaa pistettä liukumassa pilvien alitse. Emman sydämen täytti kaipuu. Hän tunsi olevansa parvestaan eksynyt, yksinäinen linnunpoikanen, pesästä pudonnut ja avuton. Kaikki oli liian lähellä, liian tarkkaa ja liian kipeää.
Mi öisen taivaan halki matkaa siivet viuhuen
Ilta pimeni vähitellen, katulamput syttyivät ja taivas muuttui harmaasta mustaksi. Emma heilutteli jalkojaan ikkunan ulkopuolella ja hörppäili välillä olutta – ihanaa, raikasta belgialaista olutta – suoraan pullosta. Hän oli noussut ikkunalta vain hetkeksi, hakeakseen oluen ja vetääkseen ylleen ohuen kesämekon. Hänen ihonsa oli noussut kananlihalle ja varpaat kipristelivät kylmästä roikottaen korkokenkiä vaarallisesti kaukana kadun yläpuolella. Emma puhalsi valkeaa huurua ilmaan ja kaatoi sisäänsä olutpullon lopun. Hetken mielijohteesta hän paiskasi lasipullon kadulle. Sirpaleet levisivät laajalle alueella ja räsähdys helpotti oloa. Emma huokaisi hiljaa ja liukui sisälle. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen tuijottaen tummaa taivasta. Jos siellä vielä lensikin lintuja, niitä ei erottanut.
Niin myös sinäkin saat uuden kumppanin
Emma veti lopulta ikkunan kiinni ja potkaisi kengät jaloistaan. Hän sipsutti makuuhuoneeseensa ja käpertyi peiton alle mekko yhä yllään. Ohut kangas tuntui viileänä ihoa vasten, sänky oli liian iso ja kylmä. Emma räpytteli kiukkuisena kyyneleet pois silmistään ja painoi tyynyn kasvoilleen. Murehtiminen loppuisi tähän. Hän alkaisi taas nauraa ja laskea leikkiä. Aamulla hän söisi vohveleita ihan niin kuin ennen ja unohtaisi koko kesän. Hän soittaisi jollekin vanhalle kaverilleen ja viettäisi mukavan iltapäivän. Elämä valuisi takaisin raiteilleen.
Ja unohdat sen menneen kesän taivasmaalarin
Vielä tulisi päivä, jona auringolaskun katselu ei itkettäisi. Vihreät silmät eivät saisi hänen sydäntään tykyttämään nopeammin. Antonion nimen kuuleminen ei saisi tylsää veistä iskeytymään hänen rintaansa.
Hän unohtaisi kivun, ja jäljelle jäisivät vain hyvät muistot, aurinko – ja kaipuu.
Kommenttia saa toki antaa. Vähän haikeissa tunnelmissa täällä istuskelen.