Kappale on Juha Tapion Toiset kaatuu, me ei milloinkaan.
Tämä on tarkoitettu synttärilahjaksi Hopealangalle, yhdelle maailman mahtavimmista kirjoittajista ja mukavimmista ihmisistä. En kyllä nyt yhtään tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta toivotan silti vielä oikein hyvää syntymäpäivää ja toivottavasti tykkäilet! (:
Toinen toistaan kantamaan
"Gilbert..."
"Tule nyt, Liza! Katso nyt niitä, ne odottavat sinua!"
Tyttö hymyili surumielisesti ja kohotti katseensa sadan metrin päässä oleskelevaan villihevoslaumaan. Hän ei kuitenkaan jatkanut matkaa vaan pysähtyi.
"Lizzie?"
"Odota vähän. Minua väsyttää..."
"Sinä kuulostat ihan tytöltä!" Gilbert marmatti ääni täynnä teini-ikäisen kärsimättömyyttä.
"Minä olen tyttö, idiootti!"
"Yleensä sitä ei huomaa."
Elizaveta puuskahti kiukkuisesti.
"No mennään sitten. Sinä putoat!" hän heläytti ja lähti kohti hevoslaumaa.
oppinut ei meistä kumpikaan
Puolen tunnin päästä kumpikin istui satuloimattoman hevosen selässä. Lauma oli jo tottunut heihin, siksi ratsautuminen kävi niin nopeasti. Elizaveta heitti Gilbertille haastavan hymyn ja kannusti hevosensa laukkaan. Poika puri hammasta ja syöksähti perään.
"Sinä hävisit!" Elizaveta ilmoitti hidastettuaan hevosensa käyntiin tutun metsälammen luona. Gilbertkin onnistui pysähtymään istumalla tiiviimmin hevosen selkään.
"Varaslähtö..." hän mutisi. Elizaveta liukui alas hevosen selästä hämmästyttäen Gilbertin, joka oli odottanut ehdotusta uudesta kilpailusta.
"Onko kaikki hyvin?"
"Älä kysele tyhmiä", tyttö tuhahti ja istui uupuneen näköisenä rantakivelle. Hevonen töytäisi hänen olkaansa turvallaan ja hän kohotti kätensä rapsuttamaan sitä. Gilbertkin jalkautui ja asettui makaamaan selälleen Elizavetan viereen. Hiljaisuus laskeutui lammen rantaan, vain hevosten pärskähdyksen katkaisivat sen hetkttäin.
Se ei ollut viimeinen ratsastusretki.
Ei vielä.
Mutta maailma oli jo alkanut muuttua.
Joskus avaruus
Gilbert nojasi pöytään tylsistyneen näköisenä. Pikkuveljen ääni puuroutui kulkiessaan hänen korvistaan sisään ja heti ulos. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, kohti tummenevaa iltataivasta ja metsää kaupungin takana. Maisema oli niin tuttu, että se teki kipeää. Tuo metsä...
He makasivat heinikossa selällään, päälaet toisiaan hipoen, molemmat katse öisessä taivaassa. Gilbert kohotti hetken mielijohteesta kätensä ja haparoi ruohikkoa, kunnes löysi toisen lämpimän ja siron käden. Hän tarttui siihen ja puristi hellästi. Sanoja ei tarvittu. Koko kaunis taivas, koko metsä, koko tämä hetki, kaikki oli heidän.
nyt ahdas hiljaisuus
Gilbert tuijotteli ulos koko loppukokouksen. Hän havahtui vasta, kun muut jo nousivat, ja harppoi itsekin ulos salista ennen kuin Ludwig sai hänet kiinni aloittaakseen tavallisen saarnansa. Gilbert ei ymmärtänyt, miksi pikkuveljelle oli niin tärkeää, että hän kuunteli näissä kokouksissa. Eiväthän ne edes koskettaneet häntä. Viimeisen sadan vuoden ajalta vain yksi uutinen oli saanut hänet havahtumaan hetkeksi... Uutinen siitä, että Unkari oli taas itsenäinen.
Sen ei kuuluisi kiinnostaa. Se ei kuulunut hänelle. Ei enää.
Gilbert kulki käytävässä niin ajatuksissaan, ettei huomannut vastaantulijoita ennen kuin yksi heistä törmäsi häneen.
"Elnézést..." toinen sanoi nopeasti saaden Gilbertin havahtumaan. Tuo ääni. Ja kun hän kohotti katseensa, se kohtasi tutut, vihreät silmät. Tunnistaminen sai jäätävän hiljaisuuden laskeutumaan kaksikon välille.
ja väistettyjä katseet
Elizavet laski katseensa äkisti, kuin ei kestäisi punaisten silmien tuijotusta. Gilbertin reaktio oli sama, hän tuijotteli lattiaa. Kumpikaan ei liikkunut eikä sanonut sanaakaan.
"Entschuldigung", Gilbert mutisi lopulta ja siirtyi sivuun. Nainen pujahti helpottuneena tiehensä ja jätti Gilbertin käytävään suomatta tälle enää vilkaisuakaan.
Aiemmin kumpikaan heistä ei olisi pyytänyt anteeksi. He olisivat haukkuneet toisensa pystyyn ja sitten nauraneet yhdessä.
Gilbert jatkoi matkaa tavallistakin kalpeampana.
Vieläkään en unta saa
Hän pyöriskeli sängyssään jo kolmatta tuntia. Väsymys oli jo vallannut kehon, mutta ajatukset valvottivat.
Itävalta-Unkari.
Hänen Lizansa ja se idiootti.
vuosikymmen tiensä päässä valvottaa
Eikä kukaan voinut edes kertoa, kuinka kauan liiton pitäisi kestää. Tai edes, oliko se vain maiden välinen liitto, vai myös henkilöitymien...
Liza ei ollut ikinä puhunut siitä. Ei sanonut mitään edes sen jälkeen, kun sopimus oli jo allekirjoitettu ja julkaistaisiin seuraavana päivänä.
Gilbert käänsi katseensa yöpöydällä seisovaan, hiljaisesti tikittävään kelloon. Se voisi pyöriä tuhansia kierroksia ennen kuin hän näkisi Elizavetan seuraavan kerran. Siihen saattaisi kulua vuosia, vuosikymmeniä, ehkä jopa vuosisatoja.
Ehkä ikuisuus.
On huono iltaisin ilma kaupungin
Kun Gilbert pääsi huoneeseensa, hän marssi ensimmäisenä parvekkeelle haukkaamaan happea. Ilman oli pakko olla puhdasta ja kirkasta, metsäkin oli lähellä, ei tämä niin iso kaupunki ollut... Mutta ei, ilma tuntui paksulta ja raskaalta ja haisi savulta. Gilbert tuhahti kiukkuisena ja astui pois parvekkeelta jättäen oven kuitenkin auki. Ajatukset parveilivat päässä kuin kiukkuinen kärpäsparvi. Gilbert ravisteli päätään, eihän yhden kohtaamisen pitäisi näin paljon vaikuttaa... Mutta se oli ollut ensimmäinen kerta vuosikymmeniin kun he edes puhuivat toisilleen.
Saattoiko kahta anteeksipyyntöä edes pitää keskusteluna?
Tai koskettivat... Gilbert punastui aavistuksen muistaessaan sen tutun tuoksun lehahduksen kasvoilleen heidän törmätessään. Jos hän ei olisikaan astunut heti taaksepäin, jos hän olisi kietonut kätensä naisen ympärille ja vetänyt tämän pehmeiden hiusten tuoksua syvälle keuhkoihinsa... Se olisi vaikuttanut paremmin kuin puhtainkaan ilma.
Mä ikkunoita suljen
Gilbert työnsi parvekkeen ovet kiinni ja veti verhot niiden eteen. Auringon viimeiset säteet metsän yllä olivat liikaa.
Hiutaleita märkään asfalttiin
"...mutta silloinhan hänen olisi... Gilbert! Katso! Sataa lunta!" Elizaveta hihkaisi kesken tiukan sananvaihdon. Gilbert naurahti ja kohotti katseensa taivaalle. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat sen harmaudesta ja sulivat mustan asfaltin pinnalle.
"Kumpa se pysyisi maassa..." Elizaveta sanoi toiveikkaana. Gilbert vilkaisi naista ihaillen tämän aitoa ilmettä. Jokin siinä sai hänet työntämään paljaan, valkoisen kätensä toisen sormikkaan peittämään käteen. Elizaveta vilkaisi käsiä ja hämmennys nousi hänen kasvoilleen.
"Gilbert..?"
Preussilainen hymyili vinosti.
"Ei paistinpannua, ole kiltti."
Elizaveta naurahti.
"Hyvä on, ei tällä kertaa..."
Me loppuun asti siihen uskottiin
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Ich liebe dich. Enpä sitten muuta."
Keveä puna kohosi Elizavetan poskille. Gilbert tuijotti maata kädet taskuissa.
"Gilbert..."
Mies puhalsi ilmaa ulos. "Niin?"
Elizaveta hymyili leveästi, joskin hieman ujosti.
"Szeretlek téged. Jos olit tosissasi..."
Gilbertin kasvoille levisi virne ja hän kaappasi toisen syleilyynsä.
"Mahtavat ihmiset ovat aina tosissaan!" hän tokaisi ennen kuin painoi huulensa toisen huulille. Sillä hetkellä maailma näytti ruusunpunaiselta ja lämpimältä. Tulevien sotien aavistukset olivat kaukana ja kaikki oli oikein.
Toiset kaatuu, me ei milloinkaan
"Minua... Äh, minua huolestuttaa. Kun ne kaksi vaihtavat koko ajan..."
"Älä huoli. He vain eivät ole vielä löytäneet sitä oikeaa."
"Sinäkö sitten olet?"
Naurahdus.
"Miltä vaikuttaa?"
"Ei sinusta koskaan tiedä..."
Hymy.
"Ehkä minun pitää sitten näyttää se paremmin..."
Sä olit ainut, olet aina vaan
Gilbert muisti nyt kaiken. Tai eihän hän ollut koskaan edes unohtanut, muistot vain tuntuivat nyt nousevan pintaan. Hän muisti tarkasti, mitä oli ajatellut silloin joskus, vähän ennen sopimusta...
"Minä rakastan sinua. Aina. En anna sen idiootin tunkea väliimme..."
Hän oli valehdellut usein, sepustellut juttuja päästäkseen pälkähästä. Eikä hän katunut mitään muuta kuin tuota yhtä rikottua lupausta.
Vaikkakin... Ei hän ollut rikkonut kuin osan siitä.
Puolikuista yötä, maataan vieretyksin
"Gil...?"
Gilbert ynähti jotakin ilmoittaakseen, että oli kuullut. Hän tuijotti taivasta syyttävästi vilkaisematta toista, puolen metrin päässä itsestään makaavaa hahmoa.
"En pääse tänne enää. Tämä on viimeinen kerta. Minä..."
"Kuulin siitä. Älä sano sitä täällä."
"Mutta..."
"Kiltti."
"Hyvä on... Minä vain..."
"Älä sano mitään."
"Gilbert..."
ja kumpikin on yksin
Gilbert käänsi selkänsä toiselle vastaamatta enää ja sulki silmänsä.
Aamulla Elizavetan silmät punoittivat kertoen paljon. Gilbertin kasvoilla ei näkynyt mitään.
Mutta hänen kasvojensa vieressä olevissa heinissä kimalteli huomattavasti enemmän kastepisaroita kuin muissa.
Katson selkääs nukkuvaa
Kokousta seuraavana päivänä valtiot päättivät leiriytyä yhdeksi yöksi läheiselle niitylle Gilbertin onneksi ei yhdellekään niistä niityistä... Se olisi ollut liikaa. Rajoilla oli jo se, että hän ja Elizaveta olivat osuneet nukkumaan vierekkäin siinä pitkässä rivissä, jonka kaikki muodostivat.
Jutut olivat jo hiljenneet ja kaikki olivat ryömineet peittojensa alle. Jostain kuului vielä hiljaista kuiskailua ja tukahdutettua naurua. Gilbert oli maannut aluksi selällään, mutta Elizavetan nukahdettua hän oli kääntynyt katsomaan nukkuvan naisen selkää. Tämä oli vetänyt hiuksensa olan yli vartalon etupuolelle, vain muutama kostea suortuva takertui niskaan.
Sun ihollasi tuttu kaunis maa
Gilbertin teki mielin ojentaa kätensä ja pyyhkäistä ne pois. Tai ihan vain koskettaa toisen selkää. Elizavetan yllä oleva toppi jätti yläselän paljaaksi, joten Gilbert näki selvästi selkärangan hienoiset kohoumat, pienen arven oikean olkapään alla, kosteuden ihon pinnalla. Hän muisti, miltä tuo iho tuoksui, miltä se tuntui hänen sormiensa alla. Kuinka sileä ja pehmeä se oli. Ja siitä huolimatta niin vahva. Tuo selkä jaksoi kantaa tuhansia muistoja, katkeruutta, vihaa ja surua. Se ei vapissut taakkansa alla vaan pysyi suorana ja luotettavana.
Me emme uudestaan
Gilbert säpsähti tajutessaan, että oli oikeasti ojentanut kättään. Luojan kiitos hän havaitsi liikkeen ennen kuin se saavutti kohteensa. Hän huokaisi syvään. Kuinka monia muistoja pelkän pienen ihonkaistaleen näkeminen saattoi aiheuttaa niin suuria tunnekuohuja, ettei edes hallinnut kehoaan enää...
Hänen pitäisi lopettaa tämä. Lakata muistelemasta. Yrittää niin kauan, ettei näky hänen edessään saisi aikaan mitään erikoisempia tunteita, eikä se maaliskuun päivä aiheuttaisi kitkeriä irvistyksiä.
saa kesää palaamaan
30. maaliskuuta 1867.
Se päivämäärä oli lukenut sopimuksessa, jonka Gilbert oli saanut luettavakseen vasta eilen. Tänään tapahtuisi se liitto, jota hän oli pelännyt, liitto, jonka toista osapuolta hän vihasi enemmän kuin ketään ja toista – niin, Elizaveta. Hänen Lizansa.
Sadepisarat putoilivat vielä lumen peittämään maahan. Ympärillä puheltiin, naurettiin, kohotettiin maljoja. Gilbert kuuli jo sen heleän äänen, joka kiitti autonomiaan liittyvistä onnentoivotuksista. Ääni omistajineen lähestyi, mutta Gilbert piti katseensa tiukasti likaisessa lumessa, aina siihen asti, että ääni kuului suoraan hänen edestään. Silloin hänen oli pakko katsoa niihin vihreisiin silmiin.
"Etkö sinä aio onnitella minua?" Elizaveta kysyi leikkisästi. Gilbert vain murahti.
"Älä viitsi mököttää, sanoisit nyt edes jotain..." nainen jatkoi puhuen nopeasti ja aavistuksen hermostuneesti. "Kai minä ansaitsen onnittelut autonomiasta? Ja eikö yleensä avioliittoon astunutta naistakin onnitella?" hän härnäsi. Gilbertin punaisten silmien mulkaisu hiljensi puhetulvan.
"Autonomiasta voisin onnitella", mies sanoi ääni tyhjänä, "mutta... Avioliitosta?" hän sihisi katse täynnä kiukkua. Elizaveta säpsähti.
"Gilbert, sinä tiedät, etten – "
"Ole hiljaa, Eliza."
"Gil, yritä ajatella positiivisesti. Sinä olet vapaa kaikesta, saat tehdä juuri niin kuin haluat, saat takaisin ne kesät joiden perään haikailit – "
Gilbert tarttui tiukasti Elizavetan koholla olevaan käteen ja heitti naiseen sellaisen katseen, että tämä hiljeni saman tien.
"Gilbert..." hän kuiskasi sitten lähes anovasti, haavoittunut katse normaalisti niin vahvoissa silmissään.
"Minun kesäni eivät palaa. Eivät enää koskaan. Hyvästi, Unkarin kuningaskunta", Gilbert sanoi purevasti, irrotti otteensa ja kääntyi pois.
ja herätys on kohta
Gilbert huokaisi ja kääntyi selälleen. Muistojen tulva ei suostunut pysähtymään.
Tästä tulisi taas yksi niistä unettomista öistä, joina hän ei voinut kuin odottaa aamua.
Pimeys syveni kohti aamuyötä, kunnes viimein ensimmäiset säteet nousivat metsän ylle.
Sirpaleita märkään asfalttiin
Hän kohotti tyhjän lasipullon korkealle päänsä päälle ja heitti sen sitten vomalla maahan. Sulaneen lumen tummentama asfaltti sai lasin tietysti pirstoutumaan ja sirpaleet leviämään laajalle alueella. Se ei riittänyt Gilbertille. Hänen oli pakko vielä hypätä suurimpien sirpaleiden päälle, jauhaa ne kenkiensä alla vain pieniksi sirpaleiksi.
Se helpotti sentään vähän.
Varsinkin kun kuvitteli jokaisen sirpaleen tilalle yhden tietyn henkilön kasvot.
"Se... Helvetin... Aristokraatti..." Gilbert puhisi polkiessaan sirpaleita. "Muka... Niin... Ylhäinen... Herra Täydellinen..."
Hän lopetti polkemisen vihdoin ja suuntasi katseensa taivaalle.
"Mikä pianon pimputtamisessa on muka niin mahtavaa?" hän ulvaisi.
Ainoa vastaus oli kasvoille ryöpsähtävä pisaroiden paljous. Sade ei kestänyt kauaa, mutta Gilbertin sydämessä sade oli jatkunut keskeytyksettä siitä asti.
Me loppuun asti siihen uskottiin
Aurinko alkoi hitaasti nousta maalaten oranssista vaaleanpunaiseen vaihtelevia värejään kalpealle taivaalle. Gilbert kohosi yksinäisenä istumaan katsellen hitaasti voimistuvaa hohdetta. Hän muisti tarkasti, kuinka nuo samat värit olivat joskus heijastuneen suurista, vihreistä silmistä, jotka hymyilivät hänelle. Tai ei, värit eivät olleet samoja. Silloiset olivat olleet vahvempia, kirkkaampia, selkeämpiä. Silloin se kaiken sumentava harmaa kalvo ei ollut vielä noussut himmentämään jopa luontoäidin luomuksia. Silloin Gilbert oli vielä uskonut moniin, kuluneisiin sananparsiin. Yhtenä niistä rakkauteen.
Toiset kaatuu me ei milloinkaaan
Niin, silloin joskus hän oli tosiaan uskonut siihen. Omalla katkeralla ja ivallisella tavallaan, mutta kuitenkin uskonut. Vaikka joka päivä jossakin pirstoutui elinikäiseksi luvattu suhde, vaikka jopa läheisimmät ystävät kokivat pahoja takaiskuja... Silti hän oli ollut lapsellinen ja typerä ja luullut, että jokaisella oli jossakin Se Oikea, joku, jonka kanssa haluaisi viettää koko elämänsä maailmankaikkeuden loppuun asti. Typerin Gilbertin silloisista uskomuksista oli ollut, että joku voisi rakastaa häntäkin. Se ei ainakaan ollut totta. Ja oikeastaan se oli ihan reilua, eihän hänkään osannut rakastaa ketään.
Sä olit ainut, olet aina vaan
Paitsi sitä yhtä tiettyä ihmistä, jonka kanssa hän ei ollut puhunut vuosikausiin. Gilbert joutui tosissaan keskittymään, ettei vilkaisisi yhä nukkuvaa Elizavetaa. Vaikka eihän sitä edes tarvittu; hän näki naisen sielunsa silmin joka päivä, joka tunti, joka sekunti. Normaalille, lyhytikäiselle ihmisellekin rakkauden unohtaminen oli vaikeaa, ja vielä vaikeampaa se oli monituhatvuotiselle valtiolle. Muistaminen sattui, unohdetuiksi luullut kuvat viilsivät kuin veitsi. Gilbert oli luullut unohtaneensa kaiken... Mutta se oli vain valhetta.
Menneet vuodet tulvii huoneisiin
Nousevan auringon loisteessa muistojen aalto pyyhkäisi Gilbertin yli. Jokainen mennyt hetki piirtyi tarkkana mieleen, avasi viiltämänsä haavat uudestaan. Gilbert puristi silmänsä kiinni ja iski kädet korvilleen, mutta kuvat ja äänet kaikuivat hänen päänsä sisällä. Niitä ei saanut pois, ei vaikka huutaisi kuinka kovaa tahansa. Hän ei voisi koskaan paeta, ei hypätä kuolemaan kuten heikko ihminen. Valtion tuska oli ikuista, se oli hinta kaikesta saadusta. Mitään ei voinut unohtaa.
Me loppuun asti siihen uskottiin
Toiset kaatuu me ei milloinkaaan
Sä olit ainut, olet aina vaan
puolikuista yötä, maataan vieretyksin
ja kumpikin on yksin
Gilbert pakottautui avaamaan silmänsä ja katsoi suoraan taivaanrantaan. Auringonvalossa oli enää häivähdys nousun pehmeää oranssia, se hohti jo kesäisen kirkkaankeltaisena. Kun hän vilkaisi ympärilleen, hän havaitsi, että myös muut olivat jo alkaneet nousta. Pikkuveljen taivaansinisten silmien katsetta kaukana rivistön toisessa päässä Gilbert vältteli ja kääntyi toiseen suuntaan. Yllättäen sieltä katsoivat ne tuttuakin tutummat, kirkkaanvihreät silmät. Gilbert säpsähti ja nielaisi hermostuneena. Elizaveta räpäytti silmiään ja kääntyi hänkin katselemaan aurinkoa. Gilbert tuijotti tiiviisti samaan suuntaan huomaamatta vahtia liikkeitään. Hänen kätensä likui patjan reunaa kohti, ja aivan yllättäen tapasi toiset, sirot ja hentoiset sormet, jotka puristuivat hänen omiensa ympärille.
Puolikuista yötä maataan vieretyksin
ja kumpikin on yksin
Gilbert ei liikahtanutkaan, rutisti vain Elizavetan kättä yrittäen välittää kaiken mahdollisen tuohon pieneen eleeseen.
Se ei vielä riittänyt pyyhkimään pois vuosien hiljaisuutta, ei hävittämään yksinäisyyttä.
Ensimmäinen askel ei koskaan riitä.
Mutta ilman sitä myöskään viimeistä askelta ei koskaan tule.