Biisinä Linkin Parkin Valentine's Day.
My insides all turn to ash
"Keuhkosyöpä?"
Lääkäri nyökkäsi vakavana. "Erittäin pitkälle kehittynyt sellainen."
Tim tuijotti eteensä näkemättä mitään.
"Kuinka kauan?" hän kähisi.
"Anteeksi?"
"Kuinka kauan minä elän?"
"Sitä ei voi tietää varmasti."
"Kai nyt sentään jokin arvio on!"
Lääkäri huokaisi. "Enimmillään vuosi. Keuhkosi ovat todella pahassa kunnossa, kuulet sen itsekin tuosta yskimisestä."
Tim nipisti suunsa kiinni estääkseen uuden yskänpuuskan. Lääkäri pudisteli päätänsä.
"Yski vain. Olen todella pahoillani, mutta lääketiede ei tunne keinoja tuon syövän täydelliseen parantamiseen, se onnistuu harvoin edes varhaisessa vaiheessa."
Tim nousi pystyyn ja syöksähti huoneen nurkassa olevan lavuaarin luo. Heti ensimmäisellä yskäyksellä kurkusta nousi jo tutuksi käynyt, verinen limavana.
"Sinulle järjestyisi sairaalapaikka ensi viikoksi..."
"Ei."
"Anteeksi?"
"Ei. Jos sitä ei kerran voi hoitaa, minä kuolen kotona. Kiitos", Tim ilmoitti ja kääntyi kohti ovea. Lääkäri ei sanonut mitään hänen poistuessaan.
So slow
Tim käveli sairaalaan käytäviä ja portaikkoja pitkin kuin unessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt kaiken tarkemmin kuin ennen, mutta unohtanut asioiden merkitykset. Koko maailma liikkui hitaammin, hänen jalkansa tuntuivat juuttuneen märkään sementtiin. Äänet kaikuivat ja muuttivat voimakkuuttaan oudosti.
Enimmillään vuosi.
Vuosi kipua, yskimistä, säälittelyjä, verta, yksinäisyyttä ja pelkoa.
Ei varmasti.
"Jos minä kuolen jok tapauksessa..." Tim mutisi päästyään vihdoin ulos, "voin tehdä sen hyvin vähän etuajassa."
Hän kaivoi taskustaan tupakan, sytytti sen ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Kenties ironisinta koko sairaudessa oli se, että ainoa keino kivun häivyttämiseen oli sairauden pohjimmainen syy. Savu, joka hiipi hiljaa hänen keuhkoihinsa vieden tilan hapelta tuoden mukanaan miljoonia myrkkyjä. Ja silti tupakointi oli ainoa keino unohtaa hetkeksi se rahina, jota kuului hänen hengittäessään, ne veriset limaklimpit joita hänen kurkustaan nousi, se piinaava, rutistava kipu koko rintakehän alueella.
And blew away as I collapsed
Tupakka ehti palaa matkan aikana loppuun ja kotona kipu palasi taas. Tim lysähti lattialle ja veti polvet rintaansa vasten kietoen kätensä niiden ympärille. Hän ei kertoisi elinajan odotteestaan kenellekään. Kukaan ei saisi tietää. Hän ei kaivannut sääliä.
Paitsi...
Hänellä oli vielä yksi toive – viimeinen toive. Se kuulosti niin dramaattiselta ja kuluneelta, että Tim purskahti katkeraan, käheään nauruun, joka tietysti johti yskänpuuskaan.
Yskänpuuskaa seurasi vain lattialle kertyvä verilammikko, jonka yläpuolelle hän köhi köhimistään. Tällä kertaa liman ja verikokkareiden tulo ei meinannut loppua millään, vaan muuttui lähes oksentamiseksi. Tyhjennettyään tukkeet henkitorvestaan Tim nojautui seinään sulkien silmänsä.
Hänen olisi pakko kertoa yhdelle henkilölle. Ja se sama henkilö saisi kuulla myös hänen viimeisen toiveensa.
So cold
Tim hautasi päänsä polviin kiroillen mielessään. Hän ei ikinä kehtaisi pyytää sellaista... Tai kehtaisi, mutta keneltä tahansa muulta.
Mutta hän ei halunnut pyytää sitä keneltäkään muulta koko pimeässä, kylmässä maailmassa.
Tim värähti vilusta, vaikka oli lämmin kesäpäivä. Hän oli palellut jatkuvasti koko viimeisimmän kuukauden. Kylmyys hellitti vain...
Hänen olisi pakko pyytää sitä. Edes yrittää.
Tim kaivoi puhelimensa esiin ja näppäili tutun numeron.
A black wind took them away, from sight.
"Mathias Køhler."
"Mathias..." Tim vetäisi syvään henkeä. "Minä... Kävin lääkärissä."
"Mitä siellä sanottiin?" Mathias kysyi harvinaisen vakavaan, jopa pelokkaaseen sävyyn.
"Minä elän korkeintaan vuoden", Tim sanoi ääni tyhjänä. Luurin toisessa päässä oli pitkään hiljaista.
"Mu-mut... Eihän... Et sinä..." Mathias änkytti. "Minä..."
"Älä vain sano, että olet pahoillasi."
"Mutta...!"
"Äläkä sääli minua, okei?"
"...en..."
"Minä..." Tim vetäisi syvään henkeä. "Mathias, sinä olet ollut minun paras kaveri ala-asteelta asti..."
"Ja olen varmasti loppuun asti!"
"Haluaisin pyytää sinulta yhtä... Asiaa. Traaginen viimeinen toive", Tim sanoi yrittäen naurahtaa.
"Ilman muuta. Ihan mitä vain."
"Ihan mitä tahansa?"
"Tietysti!"
"Minä..." Tim yskäisi selvittääkseen ääntään, mutta päätyi taas kontalleen lattialle köhimään limaa ja verta.
"Tim? Mitä tapahtui?" Mathiaksen huolestunut ääni kaikui lattialle tipahtaneesta puhelimesta. Tim nosti sen takaisin korvalleen heti saadessaan taas henkeä.
"Pikku yskänpuuska vain... Mutta siis..."
"Anna tulla."
"Minä... Minusta tuntuu, että kuolen varmaan nopeammin kuin siinä vuodessa."
"Etkä!"
"Et sinä sitä päätä. Mutta... Ajattelin äsken... Että ennen kuin kuolen..."
"Niin?"
Tim vetäisi syvään henkeä.
"Minä haluan sänkyyn."
Mathias naurahti. "Siitä sitten sopivaa tyttöä etsimään."
"Sinun kanssasi."
"Sen- mitä?"
"Sitä."
Mathias nielaisi. "Älä viitsi vitsailla."
"Se ei ollut vitsi."
"Mutta... Miksi? Siis miksi minun? Sinun kimppuusihan suorastaan jonotetaan baareissa."
"En halua mitään tuntematonta huoraa. Haluan sinut."
"Tim..."
"Parhaan kaverisi viimeinen toive..."
"Minä..."
"Ole kiltti", Tim kuiskasi ääni värähtäen.
"Mutta... Se ei... Tai siis... Ethän sinä varmaan edes..."
"Nauttisi siitä?"
"Niin. Yksi kerta muiden joukossa. Sinulla on vuosi aikaa, etsit jonkun niin saat sen viimeisen kertasi jonkun kanssa jota oikeasti rakastat..."
"Kuka sanoi, etten..." Tim hiljeni.
"Mi-mitä...?"
"Suostu nyt. Minä kuolen ihan pian sen jälkeen, kukaan ei saa koskaan tietää..."
"Minä... Hy-hyvä on."
"Kiitos."
"Milloin?"
"Koska tahansa."
"Tänään?"
"Nopeasti pois alta?" Tim murahti. "Selvä. Tule tänne illlalla."
"Tarvitseeko..."
"Et tarvitse mitään erityistä. Voit häipyä heti... Sen jälkeen. Nähdään silloin", Tim sanoi ja sulki puhelun.
...nyt se oli sitten tehty. Oli lähestyvässä kuolemassa ilmeisesti hyviäkin puolia.
And held the darkness over day, that night.
Illan lähestyessä Tim sammutti asunnon kaikki valot ja sulki verhot. Ainoa valo tulvi olohuoneen kattoikkunasta luoden huoneeseen hieman aavemaisen tunnelman. Tim oli kuurannut verilammikot lattialta ja rahdannut patjan sängystään olohuoneeseen, muttei muuttanut sen lisäksi mitään. Hän jätti myös ulkonäkönsä entiselleen pitkän harkinnan jälkeen.
Ovikello soi, kun Tim käveli huoneen päästä päähän kuudettatoista kertaa. Hän syöksähti nopeasti eteiseen ja avasi oven havaiten katsovansa suoraan Mathiaksen sinisiin silmiin.
"Hei", tanskalainen mutisi. Tim nyökkäsi vastaukseksi ja siirtyi peremmälle. Mathias sulki oven ja vetäisi syvään henkeä ennen kuin seurasi Timiä olohuoneeseen. Hän onnistui pitämään ilmeensä täysin normaalina katseensa ohittaessa patjan ja veren jäljiltä jääneet tummat läiskät lattiassa.
"Jos vain..." Tim aloitti.
"Annetaan mennä", Mathias murahti ja nielaisi hermostuneena.
And the clouds above move closer, looking so dissatisfied.
Ensimmäinen suudelma tuntui vain ja ainoastaan kummalliselta. Se oli kokeileva, Mathiaksen kannalta myös epäröivä. Hän ei voinut mitään päässään hakkaavalle "tämä on väärin!"-huudolle. Jokin osa hänen sisällään oli pettynyt, että hän suostui tällaiseen...
Mutta Timin kuivien huulten liike hänen omiaan vasten kiskoi esiin osaa, joka halusi koko ajan enemmän. Mathias työnsi vastaanhangoittelevat äänet sisältään syrjään. Hän antaisi parhaalle ystävälleen kunnollisen lopun.
Mathias kietoi kätensä Timin ympärille ja alkoi liikuttaa huuliaan ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Tim vei kätensä Mathiaksen kaulukselle ja alkoi näpertää ylintä nappia auki. Hän puraisi Mathiaksen huulta kevyesti ja livautti kielensä raottuneiden huulten välistä. Mathias lehahti punaiseksi ja irrottautui, mutta vain siksi hetkeksi, että ehti istua patjan reunalle vetäen Timin mukanaan.
But the heartless wind kept blowing, blowing.
Mathias antoi Timin kielen liikkua suussaan ja käsien vartalollaan. Hän keskittyi pitämään mielensä täysin tyhjänä. Kieltävät, lopettamaan käskevät äänet olivat vaienneet jo kokonaan. Ainoa, mitä piti yrittää hillitä, oli Mathiaksen itsensä täysin yllättämä, puhdas halu. Jos hän päästäisi itsensä irti... Hän häpeäisi sitä ikuisesti.
Hänen vapisevat sormensa löysivät Timin paidan ylimmän napin ja avasivat sen. Mathias punastui entisestään kuullessaan Timin päästämän, hiljaisen voihkaisun. Se antoi hänelle myös rohkeutta jatkaa. Hän avasi hitaasti kaikki napit ja siveli Timin rintakehää.
"Mathias", Tim henkäisi. "Sano jotakin... Valehtele vaikka. Ihan mitä tahansa."
Mathias painoi huulensa Timin solisluiden väliin silitellen tämän vatsaa.
"Älä kuole", hän kuiskasi yllättyen itsekin sanoista, jotka hänen huuliltaan vierähtivät. "Älä jätä minua."
Tim rutisti silmänsä kiinni Mathiaksen lipaistessa hänen kaulaansa.
"Pysy täällä vielä vähän aikaa... Älä kuole..." Mathias kuiski. Tim irvisti availlen Mathiaksen paidan nappeja. He painautuivat hetkeksi tiukasti toisiaan vasten yhdeksi, likkumattomaksi hahmoksi.
I used to be my own protection, but not now.
Hän tunsi paljon enemmän kuin oli luullut. Vaikka Tim oli itse pyytänyt, hän ei ollut uskonut hetkeäkään, että kaikki tuntuisi niin... Vahvasti. Mathiaksen kuiskaukset, tämä hämärä, lämpö ja sileän ihon tuntu hänen sormiensa alla. Tim avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta alkoi yskiä. Hänen koko ruumiinsa vapisi pidätellyn yskänpuuskan takia.
"Anna tulla vain", Mathias kuiskasi kietoen kätensä Timin ympärille. "Yski pois."
Tim haukkoi henkeä yskösten välissä. Hänen suuhunsa purskahti verta, pelkkää verta ilman limaa. Hän kierähti nopeasti poispäin ja yskäisi patjan reunan yli.
"Tästä ei tule mitään", hän kuiskasi tuntien ihmeekseen silmiensä kostuvan. "Anteeksi. Olin typerä. Ei olisi pitänyt vaatia sinulta..." Tim hiljeni tajutessaan, miten alistuneelta ja typerältä kuulosti. Mathias puraisi huultaan kääntäen Timin itseensä päin.
"En minä ole hetkeen ollut tässä siksi, että sinä vaadit", Mathias sanoi vakavana.
"Vaan...?"
"Koska minä... Minä... Haluan itsekin", Mathias mutisi. Tim sulki silmänsä.
"Sinä olet hyvä valehtelemaan", hän huokaisi. "Sama se. Anna sitten mennä vaan."
'Cause my path has lost direction, somehow.
Tim ei olisi osannut myöhemmin kuvailla sitä yötä. Hän muisti vain aavemaisen hämärän, kuunvalon heijastuksen sinisissä silmissä, verta valkoisella lakanalla... Kosketuksia, lämpöä, pehmeyttä, kipua, himoa ja nautintoa...
Ja päällimmäisenä kasan valheita, yhtä hentoja kuin lukinverkko - ja myös yhtä kauniita. Ne lauseet, jotka hän vakaasti uskoi valheiksi, auttoivat kestämään lukuisen, veristen yskänpuuskien ja monien tyttömäisten voihkaisujen häpeän.
Kun Tim heräsi, aurinko hohti korkealta taivaalta ja Mathias oli poissa. Hän nousi ylös, sytytti tupakan, pukeutui ja ryömi takaisin peiton alle.
Auringon laskiessa hänen puhelimensa soi, mutta talossa ei ollut enää ketään, joka siihen voisi vastata.
A black wind took you away, from sight.
Mathias sai ilmoituksen hautajaisista viikkoa myöhemmin. Hän avasi kuoren kasvot kalpeina ja tuijotti kirjaimia näkemättä mitään.
Samana iltana Timin isä soitti ja kertoi, milloin Tim oltiin löydetty. Se helpotti Mathiaksen oloa hieman. Käymisestä ei olisi ollut mitään hyötyä.
Helpotusta kesti vain hetken, sillä hän alkoi viimein tajuta, mitä tuo kutsu merkitsi.
Hänen paras ystävänsä, joka oli ollut lapsuudesta asti lähellä, suojellut kuin veli... Oli lopullisesti poissa. Jäljellä oli vain tyhjä mustuus, aukko sydämessä, paikassa, joka oli kuulunut Timille.
And held the darkness over day, that night.
Mathias nosti paperiarkin uudelleen eteensä ja yritti saada siitä paremmin selvää. Kahden viikon päästä... Pienessä kirkossa Timin lapsuudenkodin lähellä. Mathias yritti ajatella neutraaleja asioita kuten ajoreittiä, aikataulua, kukkia ja vatteita, mutta repivä tuska vaani mielen reunalla värjäten kaiken mustaksi.
And the clouds above move closer, looking so dissatisfied.
Mathias astui ulos kirjosta kasvot kalpeina, lähes harmahtavina. Kaukana edellä kannettiin sitä mustaa arkkua, jonka sisällä makasi hänen parhaan ystävänsä ruumis. Mathias pysytteli muutaman metrin päässä muiden vieraiden joukosta; hän ei tuntenut lähes ketään, eikä tuntetun pienintäkään halua puhua niiden harvojen tuttujen kanssa. Mathias pakotti ilmeensä pysymään kylmänä ja tunteettomana, sillä hän oli varma, että pienikin liikahdus saisi hänet repeämään itkuun.
Mathias vilkaisi taivaalle, matalalla riippuviin, mustanpuhuviin pilviin. Ne kuvasivat hänen oloaan täydellisesti. Varsinkin jos vielä alkaisi sataa...
Mathias seurasi muita valmiiksi kaivetun haudan luokse ja seisahtui sen viereen.
And the ground below grew colder, as they put you down inside.
Arkkua liutettiin hitaasti kohti kuopan kaukaista pohjaa. Kun se lopulta tömähti pohjaa vasten, Mathias värähti vilusta. Ääni oli niin kolkko ja lopullinen.
Ensimmäiset lapioilliset hiekkaa...
Mathias tuijotti hiekanjyviä, erotti niistä jokaisen, kuuli kaikki, hiljaiset ropsahdukset hiekan osuessa arkun pohjaan.
Hänen vuoronsa.
Mathias upotti kätensä hiekkaan. Se tuntui kylmemmältä kuin lumi, hän oli vähällä tiputtaa kaiken heti refleksinä elämän pois imevään kylmyyteen.
Hiekka putosi arkun päälle kevyesti tömähtäen.
But the heartless wind kept blowing, blowing.
Sadeverho laskeutui hautajaisvieraiden päälle peittäen lempeästi Mathiaksen poskille valuvat kyyneleet.
Väkijoukko lähti kohti paikkaa, jossa muistotilaisuus järjestettäisiin. Mathias seurasi jälleen pienen välimatkan päässä. Hautausmaan portilla hän pysähtyi ja kääntyi taakseen.
Tuuli heilutti puiden oksia ja pyöritti lehtiä, sade mustasi harmaan asfaltin.
Yhdessä ne kuluttaisivat hautakivien tekstit, eikä kukaan saisi tietää, ketkä nukkuivat ikuista untaan tämän maan sisällä...
Mathias kääntyi nopeasti ja marssi autolleen. Kun parkkipaikka viimein tyhjeni, hän hautasi ksvot käsiinsä ja antoi kyynelten valua vapaasti.
So now you're gone
Poissa.
Poissa.
Poissa.
Siitä oli jo yli puoli vuotta, mutta Mathias ei vieläkään kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Hän puristi tuopin kahvaa ja tuijotti oluensa tyyntä pintaa, josta kaikki vaahto oli jo haihtunut.
And I was wrong.
Hän ei enää koskaan saisi varoitella Timiä huumeiden käytöstä julkisella paikalla, ei kauhistella hollantilaisia pyöräilijöitä, ei ilkkua jalkapallotuloksista, ei kehua Carslbergiä yli Heinekenin, ei ihmetellä oranssea pelipaitoja, ei luottaa siihen, että joku veisi hänet kännien jälkeen kotiin, ei itkeä kenenkään olkaa vasten, ei nähdä sitten harvinaista, välähtävää pehmeyttä ystävänsä silmissä silloin kun tämä luuli, että Mathias katsoi muualle...
Jos hän vain olisi ymmärtänyt, mitä se merkitsi.
I never knew what it was like
Mathias vetäisi henkeä yhteen puristettujen hampaidensa välistä.
Liian myöhäistä.
Hän ei ollut tajunnut, ei tiennyt yhtään mitään.
To be alone...
Miltäköhän Timistä oli tuntunut, kun Mathias uskoi hänelle kaikki ihmissuhdeongelmansa? Tai kun hän virnisteli sille, ettei Timillä ollut muuta kuin ne lukuisat yhden yön suhteet juuri ja juuri täysi-ikäisten tyttöjen kanssa?
Hän ei enää koskaan irvailisi yksinöisyydellä.
Jos vain...
Mathias kulautti oluensa loput kurkkuunsa. Hän oli tyytyväinen vain yhteen asiaan – siihen, että oli sentään myöntynyt Timin pyyntöön.
Se vain olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin, jonakin niistä päivistä, kun he nauroivat muiden vaaleapunaiselle höpötyksellä ja juhlivat vapauttaan...
On a valentines day
Vielä viime vuonna he olivat nauraneet yhdessä kuin parhaat kaverukset ainakin, vailla mitään huolia, hän oli irvaillut Timin tupakkariippuvuudesta ajattelematta mitään sen enempää...
Mathias tömäytti tuoppinsa pöytään ja marssi ulos hiljaisesta baarista. Hän upott kädet taskuihinsa ja marssi kadulle onnellisten, rakkauttaan vannovien parien sekaan.
Mitä järkeä oli ystävänpäivässä, kun paras ystävä oli ikuisesti poissa?
Varsinkaan, jos se paras ystävä oli vielä enemmän... Mathias voihkaisi ja iski nyrkkinsä seinään. Jos Tim olisi nyt soittanut ja ehdottanut sitä samaa... Tällä kertaa Mathias olisi ollut se, joka vastaisi todenmukaisesti...
Koska tahansa.