Kaunis kiitos kommenteista, ne tekevät urakasta sekä mielekkäämmän että jaksamisen arvoisen, omille tarinoilleen kun on parhaimmillaankin aina aika sokea. Kirjoittaminen tuntuu edelleen mukavalta ja helpolta, ja kommenteilla on tähän tuntemukseen oma osansa.
Pahoin pelkään, että jonkinmuotoinen infodumppaus jatkuu edelleen. Tunnen oloni jotenkin pölhöksi, kun en saa sanotuksi asioita ilman jatkuvaa selittelyä ja pelkään kuormittavani lukijaa liiallisella turhalla palatiedolla. Voinen lohduttaa ja sanoa, että olen pyrkinyt kevyempään otteeseen ja että teksti tulee olemaan ilmavampi tulevaisuudessa.
Alexei nykäisi harmaan collegepuseron vetoketjun kiinni ja teki innottomasti muutamia venytteleviä liikkeitä käsillään. Selän lihakset olivat ruosteessa huonosti nukutun yön jäljiltä ja kipu säteili niitä pitkin aina niskaan asti. Ähkäisten mies pyöritteli hartioitaan. Hän tarvitsisi uuden tyynyn. Tietokoneen mekaaninen miesääni kävi taustalla läpi hänen kaksitoistatuntista päiväohjelmaansa, mutta suurin osa tapaamisista, neuvotteluista ja harjoituksista kaikui kuuroille korville. Kommodori oli mietteliäs.
Alexei kumartui muutaman kerran kyykkyyn. Tuntolevyt tuntuivat kylmältä ihoa vasten heilahtaessaan. Hän puristi laatat hetkeksi kämmenensä sisälle ja nousi syvään henkäisten jaloilleen.
"Eiköhän se ollut siinä", hän totesi yhtä paljon itselleen kuin ampumarataharjoituksiin asti ehtineelle tietokoneelleen.
"Kiitos. Kirjaudutaanko ulos?" kone kysyi kohteliaasti. Alexei vastasi myöntävästi, ja näyttö sammui välittömästi sähköisen viritysäänen päästäen. Oli hiljaista.
Poretabletti oli ehtinyt sulaa lasin pohjalle jättäen jälkeensä tuhkanharmaata jauhoa. Alexei haki hetken ajan katseellaan lusikkaa keittokomeronsa työtasoilta, mutta luovutti pian. Holokansioita ja papereita tuntui olevan joka puolella. Hänen pitäisi siivota. Pian. Mies harkitsi sekoittavansa juoman sormenpäällään, mutta hylkäsi ajatuksen ja tarttui lopulta lasiin kumoten sen alas sellaisenaan. Hän ei ollut tuntenut enää vuosiin tarvetta kakoa, mutta irvistys nousi kutsumatta edelleen huulille. Aaveiden päänsärkyjen ja psionisten kipujen hoitoon tarkoitettujen turruttavien lääkkeiden makuun oli mahdoton tottua. Kammottava, pistelevä jälkipolte tuntui syövyttävän kudoksia nielussa ja kitalaessa. Alexei oli käyttänyt lääkitystä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, muttei uskonut koskaan tottuvansa metalliseen tunteeseen kurkunpäässään.
Kommodori seisoi hetken kynnyksellä kelmeästi valaistua ja kolkolta näyttävää pimeyttä tuijottaen. Aluksen käytävät tuntuivat aamuisin kylmemmiltä ja luotaantyöntävämmiltä kuin muulloin, eikä muutaman tunnin päässä häilyvä Stantonin lääkärintarkastus varsinaisesti tehnyt hytistä poistumista yhtään houkuttelevammaksi. Ryhmän ajatteleminen sai Alexein ottamaan tarvittavan askeleen ja suuntamaan kulkunsa hisseille. Hän oli viettänyt aaveidensa kanssa viimeiset kolme vuotta ja uskalsi väittää tuntevansa pienen, mutta tehokkaan seitsenhenkisen partionsa jokaisen jäsenen läpikotaisin. Hän halusi olla se taho, joka kertoisi ryhmälle lääkärintarkastuksista. Hän tiesi, että ainakin Lohmann ja Wilkins ottaisivat uutisen raskaasti. Aaveet eivät olleet kuin muut aluksella palvelevat merijalkaväensotilaat. He olivat hankalia, usein epäsosiaalisia, eristäytyneitä ja sulkeutuneita. Kyvyt, implantit ja lääkkeet tekivät heistä neuroottisia, pakko-oireisia sekä välillä jopa vihamielisiä. Alexei ymmärsi sen hyvin. Väkijoukoissa kouluttamaton aave saattoi tuntea tukehtuvansa ihmisten tunteiden ja ajatusten vyöryessä ylitseen hyökyaaltojen lailla. Kokemus, koulutus ja lääkitys auttoivat, mutta kykyjen käyttö oli aina raskasta kaikilla mahdollisilla tasoilla. Psyykkisten tuntemusten ja iskujen sävyttämät painajaiset tulivat viikoittain, toisille jokaisena yönä. Etenkin telepaatit – miehistö kutsui heitä usein "sätkyiksi" hyvästä syystä – olivat jatkuvasti äärirajoilla.
Hissi aloitti hitaan matkansa Kefeuksen uumeniin kohti rahtihangaareita ja niiden lähistöllä sijaitsevia miehistön harjoitustiloja. Alexei nojasi seinään ja raapi niskaansa hajamielisesti. Hänen olisi pitänyt ajaa parta.
Sitä oli hankaa ymmärtää, jos koulutusta ei ollut kokenut itse. Jokainen psyykkisesti lahjakas maapallolla syntynyt lapsi sijoitettiin maata hallitsevan UED:n aaveohjelmaan viiden vuoden ikäisenä. Heidät tarkastettiin, pisteytettiin ja järjesteltiin ryhmiin kykyjensä perusteella. Asteikkoa kutsuttiin psi-indeksiksi ja se kulki välillä 1-10. Heikoimmat lapset pääsivät usein lähtemään lyhyen koulutusjakson jälkeen takaisin perheidensä pariin. Heidän kykynsä olivat riittämättömiä armeijan tarkoituksiin. Heillä oli ehkä eräänlainen kuudes aisti tai kyky ennakoida tilanteita. He saattoivat päänsäryn kaltaisena tuntemuksena aistia sen, jos toinen aave käytti lähistöllä psyykkisiä voimiaan. Se ei kuitenkaan riittänyt. UED tarvitsi voimakkaampia lapsia.
Myös toinen ääripää oli kelvotonta materiaalia. Kaikkein voimakkaimmat lapset - heitä saapui yksi tai kaksi vuosikymmenessä - sijoitettiin usein arvaamattomuutensa takia UED:n määräämälle loppuelämän kestävälle kuurille, jossa nautittiin tukahduttajiksi kutsuttuja lääkeaineita. Osa heistä pystyi elämään laitoksissa lähes normaalinkaltaista elämää.
Näin ei ollut tehty aina. Ennen Kerriganin onnettomuutta psyykkisesti voimakkaita lapsia oli koulutettu vaativimpiin tehtäviin – salamurhaajiksi, vakoiluun, räjähdysaineasiantuntijoiksi. Osa näistä aaveista oli riistäytynyt hallitsemattomiksi implanteista ja lääkityksestä huolimatta, mutta ohjelman annettiin jatkua muutaman lupaavimman kokelaan menestyksen vuoksi. Kerrigan oli ollut yksi heistä, tulevaisuuden lupaus. Hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen jopa UED:ssa tehtiin täyskäännös, ja psi-indeksitesteissä kaikki vähintään arvosanaan kahdeksan yltäneet lapset siirrettiin välittömästi laitoksiin.
Sitten olivat he loput. Psi-indeksitestissä kahden ja kahdeksan väliin pisteytetyt lapset. He, joiden kyvyt olivat voimakkuudessaan mainittavia, mutta edelleen sallituissa ja kontrolloitavissa rajoissa. He loput kävivät yleissivistävän peruskoulutuksen ohella taistelukoulutuksen ja heidän kykyjään kehittävän ja valmentavan aaveohjelman läpi, kunnes työllistyivät UED:n armeijan palkollisiksi loppuelämäkseen. Alexei oli ennen Koprulu-sektoriin saapumistaan ajatellut, että hänen elämänsä aaveena oli siedettävää. Hän oli kyvykäs, urallaan edennyt ja koki tekevänsä mielekästä työtä. Hänen psi-indeksinsä oli hieman alle seitsemän, ja häneen oli lapsesta asti uhrattu paljon vaivaa. Lääkkeitä, koulutusta, kaksi implanttia. Alexei oli oppinut hallitsemaan kykynsä verrattain hyvin.
Syy oli tietenkin Gerardin. Itsepäinen ja kunniantuntoinen mies oli kohdannut Alexein ensimmäistä kertaa Beken Cityn toimeksiannon yhteydessä. Gerard oli jo tuolloin monessa liemessä marinoitu konkari, jonka alaisuuteen Alexein johtama viisihenkinen aaveiden ryhmä sijoitettiin. Gerard oli katsonut heidän ensikohtaamisellaan nuorta aavetta terävästi päästä varpaisiin. Alexei ei harmikseen osannut tulkita miehen ilmettä, mutta oli aistivinaan ylemmän upseerin olemuksessa vastentahtoisuutta ja epäluuloa. Häntä oli varoitettu siitä, että hänen kykynsä saattaisivat hämmentää ja pelottaa muita ihmisiä. Tunne oli silti epämiellyttävä.
Gerard oli tarjonnut Alexein suureksi ällistykseksi hänelle paukun viskiä ennen kuin lähetti yskivän ja kalpean pojan matkoihinsa. Sen jälkeen he olivat silloin tällöin törmänneet toisiinsa velvollisuuksiensa ohella ja ajautuneet juttusille. Alexei yllättyi huomatessaan, kuinka isällisesti ja kärsivällisesti vanhempi upseeri suhtautui hänen impulsiivisuuteensa ja epävarmuuteensa. He keskustelivat paljon. Gerard ei koskaan ollut suoraan sanonut mitään aaveohjelmaa tai UED:n toimintaa vastaan. Sen sijaan hän pudotteli heidän keskusteluidensa lomassa pieniä kysymyksiä: Mikä oli Alexein lapsuuden haaveammatti? Nauttiko hän työstään aaveena? Oliko lääkkeillä sivuvaikutuksia? Tiesikö Alexei ketään, joka eli laitoksessa tai söi tukahduttajia? Mitä mieltä hän oli aaveohjelman henkilökunnasta? Millaiselta implanttien asennus tuntui? Oliko Alexei saanut päättää niiden asennuksesta itse? Oliko Alexei koskaan rakastunut? Millaista lääkitystä aaveet söivät? Kuka ne määräsi? Kaipasiko hän perhettään? Miksi aaveet eivät saaneet solmia avioliittoja? Miltä ihmisten pelko ja halveksunta tuntuivat? Saiko aave valita itse opiskelemansa aineet aaveohjelman aikana? Mitä aaveeksi koulutettavat lapset ja nuoret tekivät vapaa-ajallaan?
Alexei oli ollut kauhuissaan huomatessaan, kuinka syvälle hänen sisimpäänsä Gerardin viattomat kysymykset porautuivat. Hän oli toisinaan miettinyt aaveiden kohtelun mielekkyyttä ja tiukkaa kontrollia pinnallisesti ja aiheen tarkoituksellisesti heti sivuun sysäten, eikä ollut koskaan antanut ajatuksen kulkea luonnollisia polkujaan pidemmälle. Sellainen oli vaarallista. Tuntui silti jollakin tapaa ontolta ja lopulliselta, ettei hän osannut antaa vastausta Gerardin kaikkiin kysymyksiin tai vaientaa omassa mielessään vellovia epäilyjä. Hän oli ollut ensin vihainen ja torjuva, sitten tyrmistynyt ja epätoivoinen, lopulta eksyksissä, hämillään ja mietteliäs.
Alexei hymyili muistolle hissin seinää vasten nojatessaan. Hän ei hävennyt aikaisempaa naiiviuttaan ja sokeaa uskoaan UED:n agendaan, vaan tunsi eräänlaista haikeutta mennyttä ajatellessaan. Kaikki oli ollut yksinkertaisempaa silloin. Tehtävä, todellisuus, velvollisuus. Usko.
Vasta Charin taistelu ja Gerardin kapinallinen päätös irtautua UED:n muusta laivastosta oli saanut Alexein todella pohtimaan omaa asemaansa.
He olivat tulleet pitkälle. Silti toisinaan Alexeita inhotti ajatella, kuinka aulis ja tahdoton koneiston osa hän oli ollut ja kuinka hyvin hän oli uskonut elämänsä olleen. Häntä oli käytetty. Alexei ravisteli hartioitaan tahattomasti kuin pyrkien karistamaan tunteen yltään. Hissi tuli määränpäähänsä.
Aaveiden harjoitustiloissa oli hiljaista, kun kommodori saapui paikalle. Hän haparoi hetken ajan katkaisijaa seinältä ja sitten antoi tilan täyttyä kelmeästä valosta. Tuoksui metallille ja kuivalle puulle. Hän kiersi ympäri pientä salia hetken aikaa mietiskellen. Tänä aamuna he eivät tekisi virtuaalisen mallinnussimulaattorin avulla skenaarioharjoituksia tai edes kajoaisi psyykkisiin kykyihinsä. Hän halusi jokaisen olevan terävimmillään ja täydessä voimissaan lääkintään astuessaan.
"Huomenta Shikov", mies toivotti ovelta. Alexei vilkaisi olkansa yli, vaikka hänellä oli hyvä arvaus toisen aamuvirkun henkilöllisyydestä. Hän oli oikeassa. Pitkä ja hoikka mies hehkui hyvää tuulta salin keskelle harppoessaan. Hänen kengännauhansa olivat auki.
"Adams", Alexei totesi ja nyökkäsi miehelle. Adams kallisti päätään kommodorin vakavat kasvot nähtyään. Alexei tunsi miehen mielen hipaisevan omaansa, mutta ei vaivautunut huomauttamaan siitä Adamsille. Adams oli hänen ryhmänsä aaveista sekä nuorin että kokemattomin, mikä oli yhdessä hänen korkean psi-indeksinsä kanssa pulmallista. Alexei teki parhaansa miehen eteen joka päivä, mutta toisinaan tämä tuntui itsekin unohtavan kykyjensä voimakkuuden.
"Mikä on vialla?"
Alexei veti suunsa viivaksi hetkeksi. Adams hymyili jo nosti etusormensa pystyyn.
"Älä sano ei empaatille", hän ehätti toteamaan kurillisesti sormeaan heristäen. Alexei vastasi virnistykseen ja antoi nuoren miehen hyväntuulisuuden kannatella hetken aikaa itseään.
"Se taisi mennä hyvin?" hän tyytyi lopulta kysymään. Adams kohotti kulmiaan.
"Mikä?"
"Lentosotamies Kleinin kanssa? Rajun näköinen tyttö. Onko se totta, että hänellä on tatuointi lähellä..?"
"Luoja, Shikov!" Adams parahti kätensä levittäen ja kommodorin keskeyttäen. "Luulin jättäneeni äidin kotiin, mutta hän taitaa olla jossain komentosillan kaapissa…"
Alexei kohautti olkapäitään voimattomasti virnistäen.
"Adams!" Miehet käännähtivät kumpikin kuullessaan Wilkinsin käheän äänen ovelta. Nainen purskahti hekotukseen. "Johan sen näkee naamasta: Kolmospesälle heti ensitreffeillä! Elukka!"
Adams työnsi liioitellun dramaattisesti kädet korvilleen ja vilkaisi Alexeihin kuin apua hakien.
"Hän sanoi sen", Alexei puolustautui nauruun purskahtaen.
Wilkins huomasi Alexein salissa vasta nyt ja vakavoituen teki kunniaa. Alexei nyökkäsi, minkä jälkeen nainen pujotti musiikkisoittimen johdot päänsä yli ja alkoi venytellä. Wilkins oli työskennellyt ennen Alexein ryhmään saapumistaan tarkka-ampujana erikoisyksikössä, jonka silloinen komentaja odotti parhaillaan maassa oikeudenkäynnin alkua epäinhimillisten kurinpitomenetelmiensä ja ryhmänsä naisjäseniin kajoamisen johdosta. Wilkinsilla oli alusta asti ollut auktoriteettiongelmia, joiden ylitse he olivat onneksi melko nopeasti päässeet.
Pian myös muu ryhmä saapui tipoittain saliin: Solheim, lahjakas räjähdysaineasiantuntija, haukotteli leveästi kunniaa tehdessään. Miehen uskollisena varjona kulki hänen taisteluparinsa Thompson ja kaksikon perässä saliin pyrähti viestintä- ja tekniikka-asiantuntijana toimiva Chandak. Pienikokoinen intialaisnainen kävi lääkityksensä takia aina jonkinlaisilla ylikierroksilla ja poltti ketjussa, mutta oli koko UED:n aaveohjelman paras käytettävissä oleva teknikko. Tasan seitsemältä salin ovista sisään marssi kiirettä pitämättä Wilkinsin taistelupari Murray, jolla oli hammastahnaa leuassaan. Aamut eivät olleet lähitaisteluspesialistiksi koulutetun miehen parasta aikaa. Hänen perässään saliin luikahti hermostuneen ja vaisun näköinen Lohmann. Alexei huokasi harmistuneena nähdessään miehen käsien nykinän. Pakko-oireet olivat voimistuneet lääkityksestä huolimatta. Toipuisikohan mies koskaan Godlewskin kuolemasta?
He tekivät aluksen käytävät kattavan juoksulenkin lisäksi kuntosaliharjoituksia puolentoista tunnin ajan. Sen jälkeen he olisivat tavallisesti siirtyneet harjoittelemaan kykyjensä käyttöä ennen aamupalalle siirtymistä. Alexei kuitenkin kutsui ryhmän kokoon ympärilleen. Ryhmä – viisi miestä, kaksi naista - istui hänen ympärillään lattialla puolikaaren muodossa rentona, uteliaana. Alexei oli ylpeä heistä. Hän oli aluksi pyrkinyt pitämään ryhmänsä aaveisiin oman etäisyytensä, mutta oli nopeasti heittänyt harteilleen huonosti istuneen etäisen esimiehen viitan nurkkaan. Monikaan Kefeuksen ylemmistä upseereista ei ehkä olisi allekirjoittanut hänen johtamistapaansa, mutta Alexei oli pitänyt huolta myös siitä, ettei mitään valitettavaa koskaan ollut. Tarvittaessa aaveryhmä pokkuroi univormut päällään kättä lippaan vetäen, marssi järjestyksessä ja suoritti sulkeiset paremmin kuin kukaan muu. Heidän yhteistyönsä kentällä oli saumatonta, ja vaikka aaveita pidettiin yleisesti ottaen hankalasti paimennettavana joukkona, yksikään ryhmäläisistä ei kyseenalaistanut koskaan Alexein käskyjä tositilanteessa. Gerard oli joskus verrannut Alexeita ja hänen aaveitaan epäsuhtaan ja omalaatuiseen perheeseen, ja Alexei oli valmis allekirjoittamaan vertauksen koska vain.
Alexei puhui suoraan. Hän kertoi lääkärintarkastuksen odottavan heitä kahden tunnin kuluttua ja että kokeisiin sisällytettäisiin myös kaikki perusmittaukset heidän psionisten kykyjensä suhteen. Hän olisi yhtä hyvin voinut pudottaa ryhmänsä jalkojen juureen pommin. Epäusko, raivo ja hätä olivat käsinkosketeltavia.
"Paska", Murray mutisi. Hän toisti sanaa kolmesti ja pamautti nyrkkinsä voimattomasti vasten lattiaa. Miehen kasvoilla oli äänetöntä raivoa.
"Meillehän tehtiin tarkastukset kaksi vuotta sitten. Eikö se… ole tarpeeksi?" Adams kysyi.
"UED tekee ne joka vuosi…", Alexei aloitti.
"Me emme ole enää osa sitä paskajengiä", Wilkins murahti vihaisesti väliin. Nainen painoi päänsä Alexein katseen kohdatessaan.
"Emme olekaan. Mutta tarkastukset on tehtävä. Tohtori Stanton vakuutti minulle, että saatte kaiken tarvitsemanne lääkityksen. Hän pyrkii tekemään kokemuksesta edes jollain lailla inhimillisen."
"Kuten viime kerralla", Lohmann kuiskasi. Ryhmä hiljentyi hetkeksi täysin. Kaksi vuotta sitten ryhmä oli ollut testien jälkeen hajalla, repaleinen, eksyksissä. Kaksi päivää oman testausjaksonsa jälkeen korpraali Godlewski oli tarttunut aseeseen ja ottanut henkensä observatoriokannella. Korpraalin sulkeutuneet kasvot ja miehen elottoman ruumiin yllä leijunut aavemainen kauhun, pelon ja epätoivon aura tuli vieläkin toisinaan Alexein painajaisiin. Godlewski oli ollut Lohmannin taistelupari viiden vuoden ajan ennen itsemurhaansa.
"Howes oli paskiainen. Tämä uusi likka on erilainen", Solheim mutisi. Hän yritti kömpelösti taputtaa Lohmannin olkapäätä. Alexei huokasi pahoillaan. Hän ymmärsi hyvin ryhmän tuntemukset: Kaksi vuotta sitten vanhoillinen ja UED:n agendaan sydänjuuriaan myöten uskonut ylilääkäri Howes oli vannonut, ettei koskaan antaisi yhdellekään potilaalleen erikoiskohtelua, sillä se johti eriarvoistumiseen ja väärinkäytöksiin. Hän oli tästä syystä suorittanut tarkastukset aina ilman lääkitystä.
"Enhän minä anna rivimiehillekään stimulantteja ennen kuntotestiä", hän oli murahtanut tylysti Alexein vaatimukset torjuen. Alexei oli ymmärtänyt hänen kantansa ja tavallaan kunnioittanutkin sitä, mutta Godlewskin kuoleman jälkeen tohtorin asenne oli tuntunut huutavan epäoikeudenmukaiselta.
"Sir. Oletteko te varmistajana? Kuten viime kerrallakin?" Chandak kysyi varovasti. Alexei nyökkäsi. Oli tavallista, että psionisten testijaksojen yhteydessä lääkintähenkilökunnan lisäksi läsnä oli toinen aave, joka toimi eräänlaisena varmuuskytkimenä ja otti vastaan osan kollegansa rasituksesta tarvittaessa. Alexei oli ryhmänjohtajuutensa ohella luonnollinen valinta myös siksi, että hänen psi-indeksinsä oli ryhmän korkein. Hänellä oli suurimmat mahdollisuudet saada yhteys toiseen aaveeseen, opastaa tätä ja lievittää kipua.
"Kyllä. Yritän auttaa teitä hankalissa paikoissa ja…"
Alexei tuli jälleen keskeytetyksi. Hän pysähtyi kesken lauseen hämmentyneenä. Alexei oli tuntenut omituisen, ikään kuin kutittavan tunteen takaraivossaan. Hän kuunteli hetken aikaa psionista kykyään äärimmilleen venyttäen. Ja siellä se oli.
Kipuaistimus syöksähti yllättäen tavattoman voimakkaana ja väkivaltaisena hänen selkärankaansa pitkin. Äänettömät hälytyskellot helähtivät soimaan Alexein mielessä, kun repivä tunne kouraisi hänen kallonsa luita uudelleen ja uudelleen. Hän näki Adamsin syöksähtävän ensimmäisenä jaloilleen – nuorukainen oli Alexein jälkeen heistä herkin aistimaan aaltoja, joita syntyi toisen aaveen käyttäessä kykyjään. Sitten muutkin heräsivät ja virittäytyivät tuntemaan vieraan aaveen lähettämät voimakkaat sykäykset.
"Mitä hittoa?" Adams kysyi kasvot tuskasta vääristyneinä.
"Koko laivastossa ei pitäisi olla yhtäkään meidän lisäksemme. Kuka tämä on?" Thompson kysyi. Hän kallisteli päätään irvistellen kuin olisi yrittänyt ravistaa pois kallonsa sisäpinnalla kiipivät aistimukset.
Vieras aave oli voimakas. Alexei sai vaivalla työnnettyä kivun syrjään ja nieleskellen yritti tasaannuttaa kiihtynyttä hengitystään. Hän pakotti itsensä ajattelemaan, sillä Thompson oli oikeassa. Ei ollut muita aaveita, ei koko laivastossa. Vain he kahdeksan. Ulkopuolinen sukkula oli ainoa mahdollisuus, eikä Alexei kyennyt muistamaan yhtäkään ilmoitettua vierailijaa. Hän haparoi hetken aikaa mielensä pimeydessä, kunnes oivallus tavoitti hänet.
"Raynor", hän suhahti puoliääneen. "Voi paska!"
Alexei käännähti kannoillaan ympäri suunnaten oville. Hän oli kiihdyttänyt askeleensa huomaamattaan juoksuksi ja säntäsi eteenpäin yrittäen vimmaisesti ajatella. Raynor itse ei ollut aave – Alexei oli tavannut miehen aiemmin ja todennut omakohtaisesti tämän olevan psi-indeksiltään korkeintaan yhden ja puolen tasolla. Vaihtoehtoja oli silti liikaa: Oli miten oli, Raynor oli kuljettanut sukkulassaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan Kefeukselle hyvin voimakkaan aaveen, joka olisi hengenvaarallinen irti päästessään. Olikohan Raynor alunperinkään ollut sukkulassa? Mitä hittoa vieras aave halusi?
Seuraava kauhukuva välähti hänen mieleensä.
Gerard.