Pieni ja kepeä väliluku, jonka päivittämisen muodossa yritän vältellä suomalaisten fanficcaajien vertaistukifoorumin haasteketjun deadlinea. Minulle arpoutunut haastekirjan lause on niin kamala, etten tiedä selviänkö siitä lainkaan :D
Kiitän edelleen kommenteista sitkeästi mukana pysytteleville :) Ja hyvä kun tuli puheeksi Annu123, Kaie on oma hahmoni makuuni sopivan protossisankarittaren puuttuessa StarCraft-kaanonista. Ja Zeratulhan on luonnollisesti eeppisintä heti Tassadarin jälkeen (tai ennen, tämän päättäminen on varmaan minulle ikuisuuskysymys).
Toiminnan ja action-pläjäytyksien vastapainoksi sitten sitä toistakin puolta.
Kaie pysähtyi nähdessään itsensä metallipintaisen oven kiiltävässä kuvastimessa. Hän tarkasteli peilikuvaa ja näki suunsa vääntyvän epäuskoiseen irvistykseen. Hän näytti epämuodostuneelta terraanien sotilaspuvussa. Tämä ei ollut enää se Kaie, joka oli noussut Fenixin legioonan viimeisenä sotilaana laiturille amiraali Durandia, kapteeni Raynoria ja viestinviejän tehtäväänsä miettimättä. Ei se Kaie, jonka otsan Zeratul oli hetkeksi painanut omaansa vasten ottaen naisen kädet omiinsa. Kaie oli tuntenut kämmenissään syttyneen himmeän hehkun ja nähnyt sen heijastuvan Zeratulin silmistä. He olivat nojanneet toisiaan vasten hiljaisella laiturilla ja lyhyeksi toviksi kahdesta mielestä tuli yksi. Kaie sukelsi – tukeutui Opettajan viisauteen, varmuuteen ja iättömään läsnäoloon ja antoi Zeratulin pyyhkäistä lohduttavasti ja rohkaisevasti tietoisuutensa halki.
"Älä luovuta, nuori papitar. Älä koskaan luovuta."
Kaie nyökkäsi tukahtuneesti ja tunsi voimattomuutta, kun Zeratul lempeästi, mutta määrätietoisesti irrotti heidän yhteen puristuneet sormensa. Kämmenten välillä palanut hohde himmeni lastauslaiturin vihreäksi keinovaloksi ja Zeratulin vankkumaton, voimakas mieli jätti hänen eksyneen ja nuoren sielunsa yksin. Jäljelle jäi vain päänahkaa kihelmöivä, surumielinen tunne. Kaie kohotti katseensa silti kunnioituksesta mykkänä: mielten sulauttaminen oli intiimein, herkin ja voimakkain osoitus luottamuksesta, jonka protossi saattoi toiselle kaltaiselleen tarjota.
Kaien muisto hiipui sekin pois, kun hän tarkensi jälleen katseensa metallipintaiseen oveen. Hän katseli kuvajaista tuntien vastentahtoisuutta. Terraanien vaatteet istuivat eri tavalla kuin protossien: värit symboloivat toisia asioita, vaatteiden mitat ja koko olivat erilaiset, muodot kulkivat terävinä ja sotilasmaisen jyrkkinä ja kankaiden leikkaukset toivat esille väärät kohoumat ja kolot. Hän näytti terraanilta ja inhosi itseään tästä syystä. Tunne meni ohi kuitenkin nopeasti.
Chandak kosketti hänen käsivarttaan. Kaie säpsähti vaistomaisesti irti, mutta hillitsi halunsa liikahtaa taaksepäin nähdessään naisen kasvoilla anteeksipyytävän ilmeen. Hän oli lukenut siitä, että terraanit koskettivat toisiaan paljon enemmän kuin protossit, muttei ollut koskaan kuvitellut sitä tällaiseksi. Hänen pitäisi yrittää mukautua paremmin ja nopeammin.
"Mennäänkö?" Chandak kysyi.
"Mennään", Kaie sanoi lähes kuiskaten. Hän antoi Chandakin työntää heiluriovet heidän tieltään ja astui naisen perässä meluisaan tilaan. Kaie veti syvään henkeä ja nielaisi.
Kaien psioninen aisti – virta, kuten protossit sitä kutsuivat – löysi aaveet ennen kuin hän itse osasi katsoa oikeaan suuntaan. Kaie aisti sykäykset kaikkialta ympäriltään, kun viisi muuta aavetta säpsähtivät hereille hänen ja Chandakin läsnäolon huomatessaan. Tilan peräseinällä istuva pieni pöytäkunta kääntyi kuin yhtenä hahmona välittömästi katsomaan ovelle. Kaie tunsi heidän virtansa kulkevan lävitseen, tyrkkivän, kokeilevan. Se tuntui kiusalliselta, mutta hän antoi terraanien jatkaa. Samalla hän pysähtyi epäröiden sijoilleen, sillä yllättäen hänen ja Chandakin ympärillä oli hyvin hiljaista. Ruokailuvälineiden kolahdukset, muovitarjottimien läiske ja kovaääninen keskustelu, huikkailu ja naurunrämäkkä olivat poissa. Kaikkialla oli hiljaista. Kaie tunsi vaistomaista tarvetta perääntyä nähdessään häntä kohti kääntyvät uudet ja uudet silmäparit, mutta nosti lopulta leukansa uhmakkaaseen tanaan. Hän oli Zeratulin tehtävällä Kefeuksella ja edusti kansaansa aluksella. Hänen jaloa, kaunista ja ylpeää kansaansa.
Aaveiden pöydästä ylös nousi hahmo. Mies pyyhkäisi kämmenensä reisitaskuhousujensa kankaaseen ja suki epävarmana vaaleaa tukkaansa taaksepäin. Hän näytti hermostuneelta sekä väsyneeltä kävellessään hitaasti heitä kohden. Kaie erotti nyt hänen virtansa omana, yksittäisenä aistimuksenaan. Hän oli koskettanut miehen mieltä aiemminkin. Tämä oli etsinyt Jim Raynoria jossakin alakansilla silloin, kun Kaie oli tehnyt parhaansa pitääkseen kommodori Shikovin poissa kannoiltaan tikastunneleissa. Miehen psioninen virta oli kuin tasaista jäätä – voimakasta, vankkumatonta, terävää. Miehen virta oli niin voimakkaasti ristiriidassa hänen nykivien käsiensä, hermostuneen pälyilynsä ja väsyneen yleisilmeensä kanssa, että se tuntui jo mahdottomalta.
"Se on Lohmann. Sinun taisteluparisi", Chandak sanoi rykäisten. Kaie ei vastannut mitään, mutta otti muutaman askeleen lähemmäs mennen miestä vastaan. Hän ei tiennyt lainkaan mitä tulisi tapahtumaan ja se hermostutti häntä lähes yhtä paljon kuin kaikkialta ympäriltä häneen liimautuvat uteliaat katseetkin.
"Minä olen Shawn Lohmann. Olen telepaatti ja sinun taisteluparisi." Mies ei sanonut mitään ääneen, mutta Kaie tunsi hänen sanojensa piirtyvän mieleensä terävinä ja selkeinä.
"Minä tiedän", Kaie vastasi. Hän nielaisi uudelleen miehen harmaisiin silmiin tuijottaessaan ja reaktiota odottaessaan. Lohmann näytti hetken ajan yrittävän porautua jonnekin Kaien sisimpään, mutta nainen ei antanut katseensa väistää. Hän värisi sisältä.
Lohmann otti viimeisen askeleen. Hänen sänkiset kasvonsa sulivat hymyyn.
"Tervetuloa Kefeukselle", mies totesi ja nosti kätensä tyrkäten Kaiea nyrkillä kylkeen. Töytäisy oli kevyt ja leikkimielinen, mutta Kaie tajusi miehen aikeen todellisen luonnon vasta silloin, kun oli itse refleksinomaisesti väistänyt, tehnyt vastaliikkeen ja puristi miehen käsivartta sormissaan kiihtyneesti hengittäen. Hän tunsi häpeän punan helottavan kaulallaan ja poskillaan antaessaan miehen kämmenen pudota alas lähes pakokauhunomaisesti. Kuinka hän oli saattanut kuvitella, että mies hyökkäisi hänen päälleen? Koskettaminen, hän hoki itselleen, terraanit koskettavat toisiaan. Olet idiootti.
Lohmann rykäisi hiljaisuuden jälkeen. "Kuule. Tehdäänkö Shakuraksella puuroa?"
"Olen lukenut siitä", Kaie vastasi jäykästi.
"Et tarpeeksi", Lohmann totesi virnistäen ja alkoi tottuneesti kaivaa linjastolta tarjotinta. Hän siirtyi eteenpäin hyväntuulisesti vihellellen. Mies oli päässyt tarjottimen kanssa jo puoliväliin linjastoa, kun Kaie tajusi seurata häntä. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mutta ainakin terraanit kaikkialla heidän ympärillään tuntuivat rauhoittuvan. Epäuskoiset silmäykset seurasivat heitä vielä pitkään, mutta puheensorina täytti jälleen salin ja heidät jätettiin hetkeksi rauhaan. Kaie vilkaisi tilaisuuden tarjoutuessa nopeasti ympärilleen pälyillen. Hän näki Jim Raynorin hahmon nojaamassa salin pääoven metalliseen karmiin. Miehen katse oli kiinnitetty häneen ja Kaie käänsi nopeasti päänsä pois. Seuraavan kerran hänen vilkaistessaan Raynor oli kadonnut. Hän jäi tuijottamaan mietteliäänä miehen perään ja säpsähti, kun Lohmann ojensi tarjottimen ja siinä höyryävän annoksen einespuuroa hänen käsiinsä.
"Kiitos", Kaie lausui. Lohmann nyökkäsi. He kulkivat hetken aikaa rinnakkain kohti aaveryhmän pöytää, jonne Chandak oli jo istahtanut kahvimukeineen.
"Oletko koskaan ajanut rullatuolilla kilpaa?" Lohmann kysyi yllättäen.
"Mitä?" Kaie kysyi yllättyneenä. Mies virnisti hänelle.
"Loistavaa."
Päällystön messissä oli hiljaista, kun verryttelyasuun sonnustautunut, hikinen Alexei harppoi sisään. Hän vilkaisi ympärilleen pehmeästi valaistussa tilassa ja totesi arvionsa osuneen oikeaan. Suurin osa päällystöstä oli jo käynyt aikaisella aamiaisella ennen päivän rutiineihin siirtymistään ja muutamien yövuorolaisten lisäksi paikalla oli vain kourallinen aamu-unisia, ylempiä upseereja. Huoltopäällikkö Pollock ja aliluutnantti Perez istuivat takaseinällä väitellen jostakin ja päivystysvuoron komentosillalla tehnyt kersantti Twain työnsi juuri tarjotintaan keräilykärryyn. Gerard istui selin, mutta hänen suorasta ryhdistään ja tummansinisestä termosmukistaan oli mahdoton erehtyä.
Alexei toivotti huomenet ohitseen kulkevalle Twainille ja heitti hyväksyvän katseen myös Pollockille ja Perezille. Sen jälkeen hän jatkoi Gerardin luokse ja istahti amiraalia vastapäätä.
"Arvelinkin, että olisit täällä", hän tervehti. Gerard hymyili kalkkunaleikkeensä yli yllättyneesti ja kohotti kahvimukiaan.
"Alexei. Joko hytistäsi loppuivat puhtaat astiat?" hän tiedusteli viitaten kommodorin tapaan nauttia ateriansa usein päivän paperitöiden lomassa omalla hytillään. Alexei istahti virnistäen pöydän ääreen, taittoi kädet niskansa taakse puolivenyttelevään asentoon ja vakavoituen pullisti poskensa laskien ulos turhautuneen henkäisyn.
"Aamuharjoitukset?" Gerard kysyi kohta. Hän oli arvannut ystävänsä myrtyneen ilmeen perimmäisen syyn.
"Kokeilimme vasta kevyesti kaikenlaista. Hän on… voimakas ja ei hallitse täysin kaikkia psionisia impulssejaan. Murray-parka sai melkoisen sykäyksen kontolleen puolustusharjoittelussa."
"Onko hän kunnossa?" Gerard kysyi. Äänessä oli aitoa huolestuneisuutta. Alexei päästi myöntävän äännähdyksen.
"On. Kaien kyvyt ovat kuitenkin ennalta-arvaamattomat, eikä hän hallitse itseään täysin. Se on vaarallista, Gerard." Alexei oli hiljaa ja tuijotti vaativasti vastapäätä istuvaa miestä. Gerard ei ollut huomaavinaankaan ystävänsä tiukkasävyistä ilmettä, vaan otti pitkän, mietteliään siemauksen kahvimukistaan. Hänen silmänsä olivat tutkimattomat ja rauhalliset, kun hän tarkasteli Alexeita.
"Miten Kaie on itse suhtautunut tähän kaikkeen?"
"Rehellisesti sanottuna minä en luota häneen. Hän saattoi kyllä Murrayn sairastuvalle ja ehdotti itse, että puhuisi tukahduttavan lääkityksen käytön aloittamisesta tohtori Stantonin kanssa siinä tapauksessa, että vastaavia onnettomuuksia tapahtuu jatkossakin. Silti hän on jäykkä, etäinen, epävarmuustekijä. Minusta tämä kaikki tuntuu aikapommilta, joka tulee räjähtämään käsiin tuhoisin seuraamuksin."
Gerard kallisti päätään. Hän ei sanonut mitään, joten Alexei päätti jatkaa. "Hän hallitsee myös paljon sellaisia kykyjä, joista emme ole koskaan kuulletkaan. Hän on poikkeuslaatuinen aave ja strategisesti varmasti arvokas. Silti…"
"On ymmärrettävää, ettei hän ehkä ole halukas jakamaan kaikkia taitojaan", Gerard keskeytti mietteliäänä. "Protossien mustat temppeliherrat ja -sisaret ovat vuosisatoja vanha lahko. He ovat menettäneet paljon ja taistelleet verisesti pitääkseen kykynsä poissa vääristä käsistä", hän muistutti.
Alexei nosti kätensä. "Ei, ymmärsit väärin. Hän on halukas näyttämään kaiken temppeliherrojen parissa oppimansa ja jopa opettamaan meitä. Se tuntuu jostakin syystä kaksin verroin epäilyttävältä. Gerard, minulla on tästä huono tunne."
Gerard oli edelleen hiljaa. Lopulta hän nyökkäsi.
"Miten ryhmä on ottanut hänet vastaan?"
"Yllättävän hyvin", Alexei myönsi hämillään ja painoi leukansa mietteliäästi kämmentään vasten.
"Chandak ja jopa Wilkins tuntuvat olevan sinut jaetun huoneensa kanssa ja myös Lohmann on ottanut uuden taisteluparinsa vastaan hyvin, vaikka oletin hänen pullikoivan enemmän vastaan tilanteessaan. Godlewskin kuoleman jälkeen hän on ollut hyvin itsepintainen, suorastaan neuroottinen ja hänellä on ollut melkoisesti ongelmia henkisen jaksamisensa kanssa. Ainakaan hän ei työntänyt Kaiea ilmalukosta kättelyssä. Se on jo paljon."
"Ryhmäsi on aina ollut ainutlaatuinen kokonaisuus, Alexei. He - jos ketkä - tietävät kuinka hermostunut, eksynyt ja pelästynyt aave voi olla kaiken tämän keskellä eläessään. Kaie on hyvissä käsissä. Sinun pitäisi olla ylpeä heistä", Gerard huomautti. Hänen sanansa olivat vilpitön kehu Alexein alaisille, mutta kommodori huomasi myös niiden sisään kätketyn pienen nuhteen hänen omasta asenteestaan. Hän hymyili tahtomattaankin alistuneesti Gerardille.
"Pidä häntä silmällä, mutta anna hänelle aikaa. Sinä olit itsekin melkoinen tapaus Beken Cityn ensimmäisessä taktiikkapalaverissa. Olin varma, että joudun pelastamaan psionisesti lahjakkaan takapuolesi jostakin jorpakosta viikon sisällä."
"Kiitos vain luottamuksesta", Alexei sanoi nauruun purskahtaen. Hän pudisteli päätään hymyillen ja vaihtoi puheenaihetta. "Yhtä kaikki, sen rääkin jälkeen tuntui siltä, että tarvitsisin hieman ilmaa."
"Ota samalla ruokaakin. Päällystöni ei saa näyttää noin nälkiintyneeltä julkisilla paikoilla", Gerard virkkoi hitaasti. Hän patisti katseellaan ystävänsä nousemaan. Ilmassa tuoksui paahdetulle lihalle ja hedelmäsalaatille, ja kuin huomaamattaan Alexei tunsi nälän kouraisevan vatsassaan. Hän meni vihellellen linjastolle ja tarttui yhteen sinisistä tarjottimista. Tarjolla oleva ruoka näytti yllättäen miltei kutsuvalta. Hän oli huomaamattaan alkanut vihellellä.
"Kommodori Shikov. Huomenta."
Alexei käännähti yllättyneenä ympäri äänen kuullessaan ja kohtasi tohtori Gemma Stantonin tiukkailmeiset, kullanruskeat silmät. Hän oli pudottaa muovikauhan kädestään.
"Tohtori Stanton – "
"Älä huoli", Stanton sanoi nauruun purskahtaen. "En ole jahtaamassa päänahkaasi, voit lakata näyttämästä kauhistuneelta."
Alexei tunsi kasvojensa rentoutuvan ja sulavan hymyyn. "Hyvä. He siis palauttivat pyörätuolin?"
Häkeltynyt ilme nousi nuoren naisen kasvoille.
"Minkä pyörätuolin?"
"Unohda se", Alexei sanoi kiireesti ja huitaisi kädellään. Hän tappaisi Lohmannin, kun saisi miehen käsiinsä. Hän kurottautui vesiautomaatille muovimukinsa täyttääkseen. Stanton naurahti epävarmasti ja otti aterimet tarjottimelleen.
"Tarkoitin lääkärintarkastuksianne. Protossivieraamme siirsi niitä ilmestyessään Kefeukselle, mutta se on ymmärrettävää." Nainen otti kaksi kauhallista keittoa ja vilkaisi Alexeihin.
"Se oli kyllä omanlaisensa episodi."
"Kuulemani perusteella voin uskoa", Stanton myönsi virnistäen. "Sopisiko ylihuominen ryhmällenne paremmin?"
Stanton astahti lähemmäs. Punaiset hiussuortuvat tippuivat naisen kasvoille hänen kumartuessaan Alexein viereen täyttämään vesilasiaan.
"Ylihuominen?" Alexei kysyi rykäisten. Hän tunsi ajatustensa yllättäen karkaavan jatkuvasti, eikä tiennyt miten päin olisi ollut. Stanton tuoksui kanelille. Nainen vilkaisi häneen ja kohotti huvittuneena kulmaansa.
"Lauantai. Aamulla seitsemältä? Uskoisin, että ryhmällänne menee koko päivä, joten on parasta aloittaa aikaisin."
"Lauantai. Aivan. Kyllä." Alexei vetäytyi tarjottimensa kanssa kauemmas ja nyökäytti. Hän tunsi äkillistä tarvetta paeta tilanteesta,
"Pidetään sitä sitten sovittuna", Stanton sanoi. Hän ojentautui pystyyn ja nosti tarjottimen käsivarsilleen.
Alexei kääntyi ympäri, mutta kuuli Stantonin vielä rykäisevän. Nainen näytti pahoittelevalta: "Vielä yksi asia. Oletko ystävällinen ja toimitat minulle perustiedot ryhmänne uusimmasta jäsenestä."
"Aiot tarkastaa Kaienkin?" Alexei ällistyi.
"Tietenkin. Miksi en?"
"Onnea vaan sen kanssa", Alexei mumisi nyökäten. Stanton purskahti nauruun ja suunnisti kättään heilauttaen Perezin ja Pollockin pöytään. Alexei kääntyi ympäri ja palasi Gerardin luo. Hän ehti istahtaa alas, kunnes huomasi ystävänsä ilmeen.
"Kiitos, mutta ei kiitos", hän totesi myrkyllisesti ruokailuvälineitään heristäen.
"Kiitos mitä?" Gerard kysyi. Mies kohotti toista kulmaansa, siirsi aterimensa moitteettomaan kello viiden asentoon ja laskosti pienen paperilautasliinansa tarjottimelle. Sitten hän laski kätensä ristiin pöydälle edessään edelleen vilpittömän kysyvänä.
"Eikö tulossa olekaan nokkelaa kommenttia?" Alexei kysyi epäluuloisesti kulmiaan kurtistaen. Hän nuuhkaisi epäuskoisen näköisenä haarukalla lävistämäänsä tofupalaa, kunnes työnsi sen suuhunsa. Pureskelunsa lomassa hän loi tiukan katseen ystäväänsä.
"Moisen sulavuuden edessä on kaksikymmentä avioliittovuottakin nähnyt konkarikin sanaton." Gerardin suupieli värähti uhkaavasti, mutta hän piti kasvonsa vakavina kunnioitettavalla itsekurilla. "En ihmettele, että olet vieläkin poikamies."
Alexein hymy oli vino.
"Aaveohjelmassa ei varsinaisesti tavannut tyttöjä", hän sanoi päätään kallistaen. Gerard nyökkäsi sovitellen.
"Tiedän. Yritän vain sanoa, että hän pitää sinusta."
Alexei näytti äkisti miltei kauhistuneelta ja vilkaisi varovasti salin toiselle puolelle. Stanton oli istahtanut Perezin viereen ja kuunteli miehen värikästä ja viuhtovin käsin säestettyä kertomusta tuon tuosta matalaan nauruun puhjeten. Hän näytti sirolta ja keijukaismaiselta lääkinnän univormussaan ja tukka poninhännällä pitkälle selkään valuen. Naisen pöydällä lepäävät sormet olivat ohut ja huolellisesti hoidetut. Ne olivat lääkärin kädet – viileät, lempeät, lohdulliset. Alexei käänsi katseensa hitaasti pois.
"Minä…"
Gerard ei sanonut mitään. Hän katseli kiinnostuneena kynsiään ja antoi Alexein hakea sanoja.
"Aaveen ei kannata ajatella sellaista liiaksi", kommodori lopulta totesi.
"Ja silti annat omalle ryhmällesi erivapauksia tämän asian suhteen", Gerard huomautti. Hän nojautui eteenpäin. "Alexei, me emme ole enää UED:n alaisia. Sinulla on oikeus normaaliin elämään."
Alexei tunsi poskiensa kuumottavan ja hän huomasi hämmennyksekseen silmiensä kyyneltyvän. Hän ravisti tunteen yltään tuntien turhautumista.
"Sen kanssa on vielä hieman tekemistä", hän myönsi hiljaisella äänellä. "Aaveen kanssa eläminen on parhaimmillaankin hankalaa."
"Jospa antaisit hänen päättää sen itse", Gerard ehdotti vastaan. Alexei ei tiennyt mitä sanoa. Kuinka hän olisi selittänyt Gerardille sen eron, joka vallitsi heidän välillään kaikista yhteisistä vuosista ja jaetuista muistoista huolimatta? Silloin kun Gerard oli tavannut Helenen ja vienyt tämän isänsä vanhalla farmariautolla katsomaan tähtiä New Hollandiin, oli Alexei ihastunut ensimmäistä kertaa elämässään. Hänen kanssaan matikkaa ja kemiaa samassa ryhmässä opiskellut Yeva Solchatova oli lahjakas, mutta niin kovin hauras ja jatkuvasti pelästyneen näköinen aavetyttö, jonka erikoisalaa oli telepatia. Hänellä oli ollut kiharat ja hän kertoi pienellä, hengästyneellä äänellä tanssineensa ennen balettia. Hän muistutti Alexein mielestä joutsenta. Gerard oli saanut vaihtaa ensisuudelmansa ja tanssittaa Helenia univormu yllään kadettikoulun päätöstanssiaisissa. Alexei oli nähnyt kuvia illasta ja niitä silmäillessään lähes tunsi kateelliset katseet Gerardin ja hänen nuorikkonsa selässä: pariskunta näytti säteilevältä tanssiaskelten syleilyssä musiikkia myötäillessään, otsat vastakkain painettuina ja toistensa silmiin uponneina. Gerard oli vienyt Helenin vihille puoli vuotta sen jälkeen ja pariskunta oli säteillyt onnea, kun Christian lopulta ilmoitti tulostaan. Alexeille puolestaan oli annettu arestia, kaksi huumaavaa pistosta, implantti, hypnoositerapiaa ja hän oli saanut selkäänsä kolme kertaa salaa siivouskomerossa vaihdettujen, haparoivien suudelmien jälkeen. Sen jälkeen Alexei oli yrittänyt puhua Yevan kanssa kiellosta huolimatta salaa. He jäivät kiinni toisella kerralla. Yevan kynnet olivat painautuneet hänen kämmenpohjaansa vasten niin lujaa, että arpi oli olemassa vieläkin. Hän oli huutanut kauhuissaan Alexein nimeä, ennen kuin vartija oli lyönyt hänet sähköpampulla tajuttomaksi. Alexei oli viettänyt sillä kertaa eristyksessä miltei kuukauden aristavaa selkäänsä ja karrelle palanutta sydäntään itkien ja Yeva oli siirretty lopullisesti toiseen laitokseen 1300 kilometrin päähän. Alexei ei ollut enää koskaan nähnyt tyttöä tapahtuneen jälkeen. Hän oli ollut tuolloin kuudentoista ja opetteli tapahtuneen jälkeen huolella työntämään tietyt tunteensa taka-alalle. Hän ei ollut enää edes varma siitä, osaisiko eritellä ihastumista tai rakastumista lainkaan omakohtaisesti. Ne tuntuivat vierailta, kaukaisilta, kylmiltä. Asioilta, jotka tapahtuivat jollekin toiselle.
"Alexei?" Gerardin ääni ja Alexein ranteen ympäri puristuvat sormet keskeyttivät miehen mietteet. Hän nosti sumean katseensa ja näki Gerardin kasvoilla huolta.
"Mietin tässä, mitä Helenelle kuuluu?" hän uteli parempaakaan keksimättä, mutta katui heti kysymystään Gerardin silmät nähdessään. Rautaisen päättäväisyyden ja loputtoman tyyneyden takana tuikahti ikävä.
"On parempi, että hän on Christianin kanssa Raynorin suojeluksessa. Haloksessa heillä on mahdollisuus elää niin normaalisti kuin mahdollista. Sotalaiva ei ole lasten paikka", hän sanoi hitaasti.
"Ovatko kivut helpottaneet?" Alexei kysyi madaltaen ääntään.
"Ovat. Lääkitys on purrut hyvin. Christianin kyvyt ovat niin heikot, ettei se ole ihme. Hän sanoi, että tuntee enää toisinaan hipaisuja mielessään."
"Onneksi hän on nyt turvassa", Alexei totesi. Hän pakottautui hymyilemään. "Ja onneksi hänellä on kummisetä, joka ei esimerkillään taatusti houkuttelekaan valitsemaan elämää aaveena. Ja joka taitaa nyt lähteä hankkimaan terveyskorttiin tietoja ryhmänsä uusimmalta protossijäseneltä. Hampaan kiskominenkin olisi varmasti helppoa tähän verrattuna."
Gerard hymyili leveästi Alexein kolauttaessa tuolinsa pöydän alle ja tarttuessa määrätietoisesti tarjottimeensa.
"Anna aikaa. Teille molemmille", hän sanoi.
"Ja Kaielle?" Alexei kysyi väsyneesti.
"Anna itsellesi lupa yllättyä hänestä. Minä olen jo."