Pientä, epämääräistä räpeltelyä välissä.
Kaie kietoi käsivarret polviensa ympäri ja hillitsi pienen halun keinutella itseään puolelta toiselle kuntosalin takanurkassa ärjyvän musiikkisoittimen tahdissa. Hän oli mietteliäs. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota edes satunnaisen vilkaisun ajan, ja Kaie koki olonsa suojatuksi, rauhalliseksi. Hän katseli ympärilleen tarkastellen kovaäänisiä, häliseviä ryhmäläisiään. He olivat niin kovin toisenlaisia kuin mietiskelyyn taipuvaiset ja kiivaana taisteluun syöksyvät protossit, joiden keskellä Kaie oli viettänyt suurimman osan tähänastisesta elämästään. Terraaniaaveissa oli yhtä aikaa jotakin ristiriitaisen levotonta ja keskittynyttä: he saattoivat istua aloillaan näennäisen tarkkaavaisina ja huolellisina ja silti kuoren alla heidän virtojensa säikeet tanssivat, tuiskahtelivat ja törmäilivät toisiinsa kuin villiintynyt lauma karakeja. Se oli tavallaan pelottavaa, petollisen peittävää. Toisaalta tuntui lohdulliselta, että joku muukin oli jatkuvasti samassa tilanteessa kuin Kaie itsekin – kykenemätön koskaan hallitsemaan täysin virtaansa ja tietoinen äänistä, tunteista ja psionisista aalloista jokaisena hereillä olon hetkenään. Hän oli toisinaan tuntenut itsensä epäonnistuneeksi hillittyjen ja kykyjään vaivatta kontrolloivien muiden temppelin veljien ja sisarten keskellä, vaikka Zeratul oli sanonut sen kuuluvan asiaan.
Kaie tunsi olonsa raukeaksi ja etäiseksi katsahtaessaan salin toiselle laidalle. Solheim juoksi kuntomatolla. Hiki helmeili mahonginvärisellä iholla kimaltavina pisaroina, mutta mies ei edes puuskuttanut. Hän kuunteli mietteliäänä vieressä vatsalihasliikkeitä tekevän Thompsonin puhetta ja nyökytteli tuon tuosta omia kommenttejaan väliin pistäen. Kaiesta kaksikossa oli jotakin rauhoittavaa, huolellista. Solheimin kädenpuristus oli eilen messissä ollut jämäkkä ja perusteellinen, ja sekä hän että Thompson olivat kumpikin saaneet kasvoilleen aikaiseksi hyväksyvän hymyn Kaiea tervehtiessään. Kaie oli aistinut silti epävarmuuden ja varovaisen tunnustelevan epäilyksen kummankin olemuksessa. Se oli Kaiesta vain järkevää. Hän ei olisi itsekään luottanut vieraaseen ryhmänjäseneen tämän kykyjä näkemättä ja tämän aikeiden vilpittömyydestä varmistumatta. Oli kohtuullista, että häneltä odotettiin todisteita. Kaiea se ei haitannut. Hän oli tottunut todistamaan itseään ja osaamistaan äidille, Zeratulille, muille temppelin kokelaille ja nyt terraaneille. Oikeastaan hän oli joutunut tekemään sitä koko elämänsä ajan.
Hieman kauempana Murray – joka Kaien helpotukseksi oli toipunut nopeasti aamulla sattuneesta vahingosta harjoitussalissa – venytteli huolellisesti ja ällistyttävän notkeasti niin isoksi mieheksi. Murraysta Kaie piti, eikä itsekään oikein osannut määritellä syytä tuntemukselleen. Jättiläismäisen iso, kaljupäinen mies oli yrmeän tehokas nyrkkeilysäkkiä hakatessaan tai toimeksiantoon keskittyessään. Hän ei puhunut paljoa tai antanut takaisin saadessaan osansa ryhmän suusanallisesta naljailusta. Hän murahti ja virnisti tuolloin vinosti, muttei sanonut mitään. Murray ei liikoja puhunut, mutta tekojensa kautta mies väläytteli luonteensa särmiä: halua pitää huolta, tehokkuutta, välittömyyttä ja kekseliästä, Lohmannin mukaan paikoin pahanilkistäkin huumorintajuaan.
Kaie käänsi päätään aavistuksen. Chandak, Lohmann ja Adams taittoivat näkymättömiä kilometrejä kuntopyörien selässä: viimeiseksi mainittu teki värikkäästi selkoa edellisen illan menoistaan kahden ensinnä mainitun tuijottaessa ihastuneen epäuskoisesti toveriinsa. Adamsin kasvot levisivät tuon tuosta julkeaan, leveään virnistykseen, jonka jälkeen hän korosti sanojensa vaikutusta levittämällä kädet näennäisen vilpittömään eleeseen. Chandak vastasi heittämällä päänsä takakenoon ja kovaääniseen nauruun helähtäen siinä missä Lohmann tyytyi pudistelemaan päätään. Kaie nautti saadessaan tarkkailla heitä: hän tunsi oppivansa terraaneista hetki toisensa jälkeen enemmän pelkästään katselemalla ja imemällä toiminnan tapoja, käyttäytymismalleja ja erilaisia kirjoittamattomia sääntöjä itseensä. Toisaalta hän tunsi olonsa voimattomaksi kaikkien ääneen lausumattomien sääntöjen ja elekielten vivahteiden hankalakulkuisessa maastossa kompuroidessaan, toisaalta houkutus oppia lisää kuiskutteli hänen ohimoidensa takana pyyntöjään viekoitellen. Hän halusi kiivaasti tietää lisää.
Wilkins istui hieman muista syrjässä sivellen jäägeeliä nilkkaansa. Musiikkisoittimen johdot tippuivat naisen painetun pään yli, eikä hän näyttänyt näkevän tai kuulevan mitään ympärillään. Naisen virta oli heikompi ja ohuempi kuin Kaien, mutta hänen olemuksessaan oli järkkymätöntä itsevarmuutta, omanarvontuntoista vaikenemista. Hän oli messissä eilen illalla silmännyt Kaiea pitkään ja ajatuksissaan ennen kuin oli noussut jäykästi ylös ja ojentanut kätensä. Silloinkin naisen katseessa oli ollut torjuvuutta ja Kaien kättä puristavissa sormissa tuntui kyseenalaistava, mittelevä ote. Kaie oli nostanut leukansa ja jättänyt Wilkinsin haasteen omaan arvoonsa, eikä suonut naiselle ihmeemmin huomiota edes heidän palatessa hytilleen ja valmistautuessa nukkumaan. Tuolloin hänestä oli tuntunut kuitenkin siltä, että hän joutuisi ennemmin tai myöhemmin tiukkailmeisen naisen kanssa törmäyskurssille, eikä ajatus tehnyt hänen oloaan yhtään paremmaksi. Tänä aamuna Wilkins oli kuitenkin paljastanut itsestään toisenlaisen puolen. Kaie oli seisonut selin huonetovereihinsa sänkynsä vieressä ja tuijottanut epävarmasti vaatekasaa edessään. Hän oli saanut vaatteiden alle menevät pienet housut ja löysät kangashousut jo jalkaansa, mutta koki olevansa hukassa yläosan kanssa tuskaillessaan. Hän oli katsonut jo Shakuraksella protossien terraaneja käsittelevistä tietopankeista kaksi videota siitä, kuinka rintaliiveiksi kutsutut vaatekappaleet puettiin, mutta kaikki tieto tuntui pakenevan hänestä yllättäen. Hän pyöritteli keinokuituliivejä ympäriinsä epävarmana. Kaie tunsi olonsa kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi kangaskaistaletta itseään vasten mitatessaan ja alkaessaan epävarmasti vyöttää sitä ympärilleen.
Wilkins rykäisi hänen takaansa.
"Tarvitseko apua?" nainen kysäisi. Kaie vilkaisi häneen säpsähtäen ja tunsi punan nousevan kaulalleen. Tilanne oli outo ja vieras ja siihen liittyi terraanien keskuudessa sellaista intiimiyttä, jota Kaie ei kokenut tuntevansa vielä tarpeeksi hyvin voidakseen olla luonnollisesti.
"Minä… olen nähnyt sen kyllä videolta, mutten enää muista", hän lopulta sanoi. "Protosseilla ei ole rintoja", hän lisäsi rykäisten.
"Onneksi olkoon heille", Wilkins virnisti, mutta hänen hymynsä ei ollut pilkallinen. Hän astahti lähemmäs, oikoi tottuneesti kankaan ja ojensi vaatekappaleen Kaielle oikeinpäin. Nainen käänsi katseensa hienotunteisesti hieman syrjään ja solmi hiuksiaan korkealle poninhännälle, kunnes Kaie oli vihdoin valmis. Sen jälkeen hän kiristi rutinoitunein liikkein rintaliivien olkaimet.
"Nyt ne ovat hyvät", hän sanoi nyökäten.
"Kiitos."
Wilkins oli päästänyt puoliksi murahdukselta kuulostavan hyväksyvän äännähdyksen ja kääntynyt sen jälkeen jatkamaan omia aamutoimiaan. Kaie oli kuitenkin huomannut muutoksen naisen suhtautumisessa häneen: heidän messiin aamiaiselle saapuessaan Wilkins oli hössöttämättä mutta tarkkaavaisesti pitänyt huolta siitä, että Kaie sai kaiken tarvitsemansa ja sen jälkeen nainen oli kulkenut heidän nurkkapöytäänsä näytösluontoisen rehvakkaasti Kaien vierellä heittäen kätensä protossin olkapäälle. Kaie oli säpsähtänyt, mutta huomannut nopeasti, että Wilkinsin ele tuntui rauhoittavan kovasti ihmisiä kaikkialla heidän ympärillään ja myös vähentävän uteliaiden silmäysten määrää.
Kaie aisti Alexein saapumisen jo kauan aikaa ennen kuin kommodori saapui saliin. Shikovin virta oli hyvin voimakas ja kurinalainen – lopputulos, johon pääseminen oli vienyt psionisesti väkevältä mieheltä varmasti vuosia. Kaie suoristautui ja nousi seisomaan juuri parahiksi Alexein harppoessa kynnyksen yli. Hän tunsi epämiellyttävän muljahduksen vatsassaan, kun kommodorin savunharmaat silmät kiersivät salissa ja pysähtyivät häneen. Hän ryhdistäytyi ja pisti merkille, että muukin ryhmä keskeytti jutustelunsa ja virittäytyi heti valmiuteen Shikovin nähdessään. Ajattelipa Kaie mitä tahansa kommodorista, hänen oli pakko kunnioittaa tämän lahjoja johtajana ja sotilaana. Ryhmän kunnioituksen, luottamuksen ja halun miellyttää suorastaan aisti ilmasta. Se oli harvinaista, ja kuka tahansa siihen pisteeseen päässyt ansaitsi hänen ihailunsa. Zeratul oli ollut siinä luonnonlahjakkuus, samoin isä.
"Lepo", Alexei sanoi kädellään huitaisten. Hän vilkaisi yllättäen kuin jotain muistaen Lohmanniin tiukasti.
"Se on jo lääkinnässä", mies vastasi kiireesti.
"Oikealla paikallaan ja naarmuuntumattomana?"
"Kyllä, sir", Lohmann vastasi. Alexei nyökkäsi ja salli pienen hymynkareen käydä suupielessään. Sen jälkeen hän kääntyi niskaansa raapien ja vilkaisi taas Kaieen. Mies vakavoitui ja huokasi kenties sitä itsekään huomaamatta syvään.
"Kaie, haluaisin jutella kanssasi hetken. Te muut voitte jatkaa harjoittelua, mutta älkää rasittako itseänne liiaksi. Lääkärintarkastukset ovat ovella."
Kaie ei näyttänyt varsinaisesti innostuneelta seuratessaan, mutta tuli silti viivyttelemättä ja ainakin näennäisesti palvelualttiina hänen mukaansa. Nainen ei kysynyt mitään, vaan seurasi Alexeita ilmeettömänä. Musta poninhäntä heilahteli pitkällä hänen selässään ja siitä karanneiden suortuvien välistä keltaiset silmät tuijottivat käytävän päähän eleettöminä ja kylminä. Alexei huokasi uudelleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän tekisi naisen kanssa ja miten hänen oli tarkoitus oppia luottamaan jurottavaan ja viileään protossiin ryhmänsä jäsenenä. Piru perikööt Gerardin ja hänen neronleimauksensa.
"Miten olet sopeutunut?" hän kysäisi hissin tilauspainiketta koskettaessaan. Kaie räpäytti silmiään ja vilkaisi häneen nopeasti.
"Hyvin."
"Hyvä." Alexei työnsi kädet selkänsä taakse ja keinutteli itseään ees taas muutaman kerran kantapäidensä varassa. Perhanan hissi tuntui hitaammalta kuin tullessa alas.
"Ajattelin, että voisimme keskustella hieman ja täyttää samalla lääkärintarkastuksia varten tehdyn kyselylomakkeen. Niin meiltä säästyy aikaa lääkinnässä ylihuomenna."
Kaie vilkaisi häneen. Alexei oli näkevinään naisen kasvoilla varovaisen kysymyksen ja epävarmuutta.
"Selvä", tämä kuitenkin sanoi.
Hissi saapui vihdoin alas ja Alexei tunsi helpotuksen tuikahtavan sisimmässään. Hän antoi Kaien mennä edeltä ja valitsi sen jälkeen oikean kerroksen.
"Oletko kohdannut mitään ongelmia Kefeuksella?" Alexei kysyi keskustelusävyyn. Hiljaisuus ei tavallisesti häirinnyt häntä, mutta nyt se tuntui vaativan jotakin täytteekseen silmittömän epätoivoisesti. Kaie rykäisi.
"Olen saanut apua muilta", nainen sanoi lopulta. Hän tuijotti edelleen ilmeettömästi hissin seinään ja näytti toivovan kaikesta sydämestään olevansa jossakin muualla.
"Entäpä Lohmann? Taisteletteko te protossit pareissa? Tuntuuko ajatus sinulle oudolta?" Alexei jatkoi sitkeästi.
"Minä totun siihen", Kaie vastasi.
"Hyvä, hyvä."
Hän ei keksinyt enää ainoatakaan keinoa pitää keskustelua yllä, joten tyytyi vilkaisemaan Kaieen tuon tuosta vaivihkaa ja tuijottamaan muun ajan vastapäistä seinää. Alexei huomasi naisen puristavan käsiään yhteen ja tajusi häkeltyneenä, että Kaie jännitti. Hän tunsi välittömästi oman torjuvan ja välinpitämättömän suojamuurinsa rakoilevan ja antoi varautuneeseen valmiuteen kohonneiden hartioidensa rentoutua. Samalla hän soimasi itseään kevyesti päänsä sisällä. Ryhmänjohtajana Alexein oli tarkoitus herättää luottamusta, ei työntää luotaan. Ehkä hän oli ollut turhan pikainen naista arvioidessaan.
Hissin tietokoneäänen kohtelias ilmoitus herätti hänet ajatuksistaan. He olivat perillä. Alexei ei sanonut mitään, vaan viittoi Kaien perässään käytävälle. He kulkivat rinnatusten lyhyen matkan päällystön hyteille. Alexei alkoi näpytellä tunnustaan ovipaneelin ruutunäyttöön ja oli kiitollinen saadessaan jotain tekemistä. Pian ovi sihahti auki mekaanisen urahduksen saattelemana.
"Haluatko jotain? Tarjonta on vähän huono, mutta esimerkiksi kuumaa juotavaa…"
"Ei kiitos", Kaie keskeytti miltei hätääntyneesti. Nainen pujahti Alexein perässä sisään hytin ovesta ja jäi seisomaan seinän vierelle kuin olisi ollut kuokkavieras jonkinlaisissa paremman väen yksityisjuhlissa.
"Tule peremmälle ja istu", Alexei kehotti. Hän taputti pöytää edessään kiskaistessaan itselleen tuolin. Kaie totteli käskyä jäykästi. Hän veti tuolin kauas pöydästä ja istahti alas hitaasti. Nainen antoi käsien pudota syliinsä ja asetteli jalkansa huolellisesti pöydän alle. Sen jälkeen hän jäi tuijottamaan pöydän muovisekoitepintaa nostamatta katsettaan. Hän näytti suorastaan luotaantyöntävän jäykältä.
Alexei ei kerta kaikkiaan kyennyt enää jutustelemaan huolettomasti niitä näitä, joten hän kaivoi Stantonin antaman holokansion esille huokaisten sisällään helpotuksesta.
"Aloitetaan sitten, jos sinulle sopii."
"Sopii", Kaie sanoi. Hän nosti kasvonsa hieman pystympään ja jäi odottamaan.
"Teillä protosseilla ei taida olla sukunimiä?" Alexei kysyi hetken aikaa kansiota naputeltuaan. Hän katsoi kysyvästi Kaieen.
"Ei."
"Selvä. Entäpä vanhempiesi tiedot?"
Kaien niska jäykistyi nähtävästi.
"Sir?" hän kysyi hiljaa. Alexein ei tarvinnut edes katsoa naisen kasvoihin ymmärtääkseen, että nyt liikuttiin vaarallisilla vesillä. Hänen tarvitsisi kulkea sukkasillaan, jottei keskustelu tyssäisi jo alkutekijöihinsä.
"Tiedätkö heistä mitään? Nimiä, syntymäaikoja?" Alexei nojautui eteenpäin. Hän ei ollut varma, oliko kukaan kysynyt naiselta tämän syntyperästä, vaikka asian todellinen tola selkeästi kiinnosti kaikkia Kefeuksella. "Tarkoitan… sinähän olet protossin ja terraanin jälkeläinen?"
Kaie nyökkäsi. Hänen kätensä puristivat pöytälevyä niin lujaa, että rystysten muutenkin kalpea iho näytti suorastaan valkoiselta.
"Tiedätkö kumpi vanhemmistasi oli protossi ja kumpi terraani?" Alexei kysyi varovasti. Kaie katsoi ensimmäisen kerran heidän keskustelunsa aikana Alexeita silmiin. Hän näytti harkitsevan, kunnes lopulta avasi suunsa.
"Minä olen Fenixin tytär", hän töksäytti sitten äkisti. Hänen silmänsä vilkaisivat Alexeihin uudestaan nopeina ja hermostuneina. Alexei jäi tuijottamaan naista yllättyneenä. Fenix oli ollut eläessään yksi voimakkaimmista protossien kansan sotilaista ja johtajista. Fenix oli puolustanut protossien kotimaailmaa Aiuria vihaisena kuin leijona viimeiseen asti ja sitä ennen hän oli käytännössä katsoen jo kerran palannut kuolleista tultuaan zergien väijyttämäksi ja saatuaan sen jälkeen uuden kehon protossien parantajilta. Sarah Kerrigan oli lopulta koitunut Fenixin kohtaloksi. Raynor oli vannonut tappavansa naisen sen jälkeen, kun tämä oli Korhalin pinnalla ensin ajautunut kaksintaisteluun Fenixin kanssa ja lopulta riistänyt tältä omakätisesti hengen. Fenix oli ollut yksi Jim Raynorin rakkaimmista ystävistä. Ja myös Kaien isä, Alexei lisäsi mielessään. Tiesiköhän Raynor tästä?
"Se selittää sinun taistelupukusi", Alexei lopulta sanoi parempaakaan keksimättä.
"Se oli isän", Kaie myönsi. Nainen näytti hieman rentoutuvan, kun esimiehen reaktio ei ollut ainakaan torjuva tai tyly.
"Kiitos, kun kerroit minulle", Alexei lausahti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Kaie painoi katseensa alas ja hänen ilmettään oli mahdoton tulkita.
"Entäpä äitisi? Tiedätkö mitään hänestä?" mies jatkoi toiveikkaasti.
"En", Kaie sanoi jyrkästi ja niin nopeasti, että Alexei yllättyi.
"Et edes hänen nimeään?"
"En mitään."
Alexei ymmärsi yskän ja siirtyi seuraavaan kysymykseen. Haastattelu sujui silti edelleen hieman takkuisesti. Kaie ei osannut kertoa mitään perinnöllisistä sairauksistaan eikä tuntunut halukkaalta puhumaan myöskään siitä, kuinka protossit pitivät huolta sairaistaan. Alexei päätti jättää noihin kysymyksiin vastauksien etsimisen Stantonin tehtäväksi: hänen kärsivällisyytensä ei riittäisi tällaiseen aiheen ympärillä tanssimiseen ja kiertelyyn.
"Onko sinun psi-indeksiäsi koskaan mitattu?" hän kysyi.
"Ei, mutta Zeratul on arvioinut sen olevan noin 9,25", Kaie sanoi varovasti. Alexein holokansiota napautelleet sormet pysähtyivät kesken tasaisen liikkeensä.
"Se on valtava", hän puuskahti. Kaie vetäytyi selkeästi puolustuskannalle ja hänen katseensa karkasi taas tuijottamaan lähes pakokauhuisesti pöydän pintaa.
"Ei se mitään. Tarkoitan, että joudumme varmaankin käyttämään toista varmistajaa tehdessämme psioniset testit sinulle. En luota siihen, että minun kykyni riittää kannattelemaan sinua."
"Mitä sinä tarkoitat?" Kaie kysyi säikähtäneellä äänellä. Alexei epäröi hetken naisen epävarmaa pälyilyä seuratessaan.
"Varmistajia käytetään siksi, ettei testauksessa tapahdu mitään vaarallista. Varmistajan tehtävä on tukea testattavan aaveen mieltä ja ottaa osa psionisesta kivusta kannettavakseen. Hänen tehtävänsä on myös sammuttaa toinen aave, jos jokin menee pieleen."
"En halua sellaista", Kaie keskeytti. Hän vetäytyi kauemmas kuin olisi äkillisesti säikähtänyt jotain ja naisen kasvot peittyivät hytin hämärään.
"Varmistajiako? Mutta…" Alexei ehti aloittaa.
"Minun virtani on minun omani. En halua ketään mieleeni", Kaie äsähti. Hänen ääneensä oli tullut nyt pelon siivittämää kiivautta. Alexei nosti kätensä rauhoitellen ilmaan.
"Testien aikana aave käy lävitse paljon muistoja, valveunta, eräänlaisia alitajuisia kauhuja. Juuri siksi varmistaja on paikalla – jottei mikään ryöpsähdä yli. Kaikki näkemäni pysyy luottamuksellisena."
"Ei", Kaie sanoi uudestaan.
"Olen pahoillani, mutta tätä vastaan en anna yhdenkään ryhmäni jäsenen pullikoida. Tämä on sinun ja meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi parasta", Alexei sanoi. Hän oli laskenut rauhoittelevaan äänensävyynsä vain ripauksen verran terävyyttä, mutta Kaie sävähti taaksepäin kuin olisi saanut iskun.
"En suostu", hän intti vetäen itseään tuolillaan taaksepäin. Alexei tunsi naisen mielen kuohahduksen selkeästi oman tajuntansa laidalla. Hän yllättyi puhekumppaninsa äkillisestä kiivaudesta, mutta piti edelleen itsensä pakotetun rauhallisena puhuessaan hitaasti kuin pienelle lapselle.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoja, jos haluat jäädä ryhmämme jäseneksi. Minun on tiedettävä sinun kyvyistäsi ja siitä pystytkö hallitsemaan niitä, jotta voin luottaa sinuun."
"Mutta minähän olen tehnyt kaiken kuten olet pyytänyt. Eikö… eikö se riitä?" Kaie tiukkasi. Naisen silmät olivat kaventuneet viiruiksi ja hänen käytöksessään oli nyt epävarmuuden sävyttämää uhkaavuutta. Alexei tunsi pienen kiukkuisen äänen nousevan sisimmässään. Hän kumartui pöydän ylle vastaten katseeseen.
"Et epäröinyt aiemmin käyttää kykyjäsi minua, ryhmääni ja jopa Gerardia vastaan. Minulla ei ole mitään syytä luottaa sinuun, jollet tule puoliväliin vastaan." Alexein ääni ei jättänyt sijaa kysymyksille ja hänen ilmeensä oli tiukka. Kaien silmien aiemmin niin ilmeetön tuijotus oli muuttunut pelon, epäuskon, anelun ja vihan ristiriitaiseksi taistelukentäksi. Nainen nypelsi collegehousujen kankaan nyppyistä pintaa hermostuneena, lähes pakkomielteenomaisesti.
"Minä en…" Hänen äänensä tärähteli.
"Kaikki sujuu hyvin aivan varmasti. Voimme jättää sinut viimeiseksi, jos haluat seurata muiden testejä." Alexei huomasi itsekin yllättyneenä tyyntyneensä äkäisestä kurinpalautussävystä takaisin lepyttelevään tasaisuuteen. Hän huomasi äimistyksekseen ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana haluavansa ymmärtää naista paremmin, saada tämän rauhoittumaan. Hän harkitsi hetken koskettavansa Kaien käsivartta tyynnytellen, mutta totesi tämän olevan liian kiihtyneessä mielentilassa ollakseen kovin vastaanottavainen eleelle. Protossinainen näytti nurkkaan ahdistetulta ja hengitti kireästi, nopeasti ja pinnallisesti.
"Ymmärrän", Kaie sai lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi. Nainen näytti kokoavan itsensä.
Alexei rentoutui ja vetäytyi asemistaan istumaan tuolinsa perälle. Hän laski kansion takaisin pöydälle.
"Eiköhän ole parempi, että lopetamme tältä erää. Sopiiko, että jatkamme, kun olet hieman rauhoittunut?"
"Sopii", Kaie sanoi. Nainen huomasi käsiensä tärinän ja veti ne kiireesti selkänsä taakse. Hän nousi jäykästi seisomaan ja antoi Alexein saattaa itsensä ovelle.
"Joku Stantonin alaisista toimittaa lääkkeet sinulle huomisaamuksi", Alexei sanoi hyvästiksi. Kaie ei sanonut mitään, mutta teki jäykästi terraanien sotilastervehdyksen ennen oven sulkeutumista.
Alexei palasi päätään pudistellen istumaan pöydän ääreen. Hän olisi halunnut tarjota apua ja lohduttaa jotenkin, mutta se olisi todennäköisesti saanut Kaien vain pakenemaan paikalta ja jättänyt heille molemmille kiusaantuneen jälkitunteen. Oli parempi antaa naisen rauhoittua. Silti hän tunsi olonsa kummallisella tapaa syylliseksi holokansion mustaa ulkokuorta sormeillessaan ja hytin hämäryyteen tuijottaessaan. Kaie oli ongelma.
Kaie syöksähti käytävälle silmät sumeina. Hän seurasi muovisen lattiapinnan oikeassa laidassa kulkevia hätäevakuointiopasteita kuin unessa ja joutui haparoimaan kahdesti tasapainoa käytävän kylmistä, metallisista seinistä.
"Älä romahda nyt. Älä romahda nyt", hän kuiskasi itselleen kaksi kertaa. Se oli turhaa, sillä kyyneleet olivat jo itsepintaisesti etsineet tiensä luomien välistä ja alkoivat tippua märkinä ja kuumina hänen poskilleen. Ne tahrivat harmaan huppupuseron alas tipahtaessaan. Hänen koko vartalonsa tärisi pidätetystä nyyhkytyksestä, kun hän ryntäsi sokeasti käytävää eteenpäin hisseille päin. Hänen olisi pakko päästä jonnekin rauhoittumaan. Ehkä huoltokansilla olisi hiljaista.
Ja sitten yllättäen - Kaie oli kaatua törmäyksen voimasta ja horjahti päin seinää. Leveä koura tarttui välittömästi hänen olkapäähänsä ja auttoi hänet tasapainoon jälleen.
"Hei, hei! Varovasti mutkassa, ei tämä kiihdytyskisa ole!" mies sanoi hänen edessään hyväntuulisesti nauruun puhjeten.
Kaie sopersi nopeasti anteeksipyynnön, sitten kiitoksen ja yritti pujahtaa miehen asetakkiin verhotun käsivarren ja seinän väliin jääneestä raosta. Mies ei kuitenkaan ollut laskenut irti hänen olkapäästään ja pysäytti Kaien ennen kuin nainen pääsi jatkamaan matkaansa.
"Olin tulossa etsimään sinua. Onko sinulla hetki aikaa?" Raynor tiedusteli. Kaie ei vastustellut, kun mies pyöräytti hänet ympäri. Hänellä ei ollut enää voimia. Kaie piti edelleen katseensa maassa ja tunsi uuden nyyhkäyksen nykäisevän olkapäitään. Hän ei saanut sanotuksi mitään, sillä pelkäsi purskahtavansa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Vapisten hän seisoi aloillaan ja toivoi kiivaasti pääsevänsä pois, pakoon.
Jim Raynor tuijotti edessään seisovaa nuorta protossinaista tunteiden risteillessä hänen mielessään. Kaie vapisi hänen kätensä alla kuin pakoon pyrkivä lintu. Repivä nyyhkäys pääsi naisen huulilta ja tämän koko vartalo tärähti. Hän näytti kertakaikkisen kurjalta liian suuressa verryttelyasussaan ja tukka sekaisella poninhännällä kasvoille valuen. Jim epäröi hetken aikaa, mutta nosti lopulta kätensä Kaien olkapäille.
"Hei, hei. Minun vahtivuorollani kauniilta naisilta on itkeminen kielletty. Mikä hätänä?" Raynor kysyi varovasti. Nainen jäykistyi ensin, mutta romahti sitten täysin yllättäen itkuun purskahtaen Raynoria vasten. Raynor otti hänet vastaan kömpelösti ja yllättynyt, miltei kauhunsekainen ilme käväisi hänen kasvoillaan. Hienoa, Jim. Sait hänet itkemään. Loistava paikka köyhille sutkautuksille. Miten tässä näin kävi?
"Ei tässä mitään", Raynor sanoi epävarmasti yllätyksestä toivuttuaan ja taputti Kaien selkää hämillään. Naisen sydän läpätti hänen rintakehäänsä vasten nopeana ja pelästyneenä. Itku oli haukkovaa ja miltei hallitsemattoman rajua – naisen oli täytynyt pidätellä kyyneleitä ja taistella mielenliikutusta vastaan liian pitkään, ja nyt kaikki valui lopulta yli. Raynor tunsi yllättäen vaivaantuneisuutensa keskellä voimakasta sääliä nuorta protossia kohtaan.
"No, no. Pikkuinen, ei tässä mitään", hän kuiskasi. Voi paska, Jim. Miksi itkevät naiset lankeavat aina sinun kontollesi? Rauhoita hänet jotenkin.
Tunne iski Raynoriin täysin yllättäen. Hän oli pitänyt itkevää Johnia sylissään monesti pojan nähtyä painajaisia ja tunnisti Kaien jännittyneessä olemuksessa saman hädän, tuskan ja epävarmuuden kuin oman pienen poikansa kasvoilla vuosia sitten. Hän miltei pelästyi sitä, kuinka isällinen huoli ja halu auttaa syöksähtivät nopeana piikkinä hänen lävitseen – hän oli luullut haudanneensa sellaiset tunteet Johnin mukana. Äkillinen halu suojella hänen sylissään kyynelehtivää naista löi hänen ylitseen.
Kaien raastavat henkäykset hiljenivät täriseväksi itkuksi. Hän näytti romahtavan hetkenä minä hyvänsä lattialle pieneksi, vapisevaksi mytyksi.
"No niin. Ei tässä ole mitään hätää. Mennäänkö vähän syrjemmälle? Käytävällä voi tulla ahdasta, jos Gerardin paraatielefantit - niin, sillä vanhalla hullulla on varmasti sellaisia jossakin - eivät osaa kävellä peräkkäin."
Jim, mitä helvettiä sinä höpötät? Hän alkaa kohta itkeä uudelleen. Voi helvetti.
Kaie puristi häntä äkkiä niin lujaa, että Raynor ähkäisi yllättyneenä. Nainen vilkaisi häneen arasti: Raynor näki kalpeilla ja kyynelten juovuttamilla kasvoilla nolostuksen ja surumielisyydensekaista kiitollisuutta. Kaie koetti hymyillä, mutta hänen huulensa vapisivat edelleen niin paljon, että lopputulos jäi liikuttavan ristiriitaiseksi yritykseksi. Sen jälkeen nainen livahti hänen ohitseen ja kiihdytti askeleensa juoksuksi. Hän pakeni paikalta ja pian Jim kuuli hissin ovien sulkeutuvan kaukana pääkäytävän lopussa. Ääntä säesti ponteva niiskaisu.
Jim Raynor seisoi paikallaan käytävillä yksin pitkään liikahtamatta. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa kahdesti ja kirosi muutaman kerran. Mitä hittoa juuri tapahtui? Lopulta hän pakotti itsensä liikkeelle, muttei voinut karistaa yltään omituista tunnetta siitä, että kaikki oli mennyt juuri niin kuin kuuluikin.