Kaunis kiitos jälleen kommenteista, olen saanut niistä ylitsevuotavaisen paljon hupia ja inspiraatiota. Etenkin Annu123:n Kaie-analyysi auttoi kirjoittajaa itseäänkin sisäistämään hahmon paremmin. Samoin Adan huomiot kirjoitustyylin suhteen piristivät - kiva, että kirjoittamisen ilo näkyy.

Kaien syntyperään palataan myöhemmin kyllä, joten se arvoitus ratkeaa jatkossa toivottavasti tavalla, joka on looginen ja tyydyttävä lukijoidenkin näkökulmasta. Ja nähtäväksi jää, osutko Adalla oikeaan sen suhteen... ;)

Ja sitten jälleen ficin pariin hieman pidemmän luvun muodossa. Toimintajaksojen päätteeksi on tullut nyt seesteisempää materiaalia melkoisesti, ja tämäkin noudattelee samaa kaavaa. Enemmän äksöniä sitten ehkä jo ensi luvussa.

Odotushuoneen seinustalle pakkautunut joukko näytti surkealta. Wilkins istui Kaien ja Murrayn välissä kasaan painuneena ja raskaasti hengittäen kuin olisi saanut nyrkiniskun mahaansa. Lohmann ravasi vesiautomaatin ja lattiaan pultatun metallisen penkkirakennelman välillä. Miehen käsi kosketti tuon tuosta verryttelyhousujen taskua ja sen jälkeen siirtyi vastentahtoisesti selän taakse: hän oli näemmä sortunut polttamaan ketjussa koko aamun. Tohtori Stantonin alaisia liihotteli ryhmän ympärillä vointia kysellen tai lääkityksen voimakkuutta tarkistellen. Valkoiset lääkinnän univormut ja kliininen haju saivat Alexein tuntemaan epämiellyttävän nipistyksen niskassaan siitä huolimatta, että Stanton oli tehnyt parhaansa pitääkseen ilmapiirin mahdollisimman rentona ja vastaanottavaisena.

Alexei tunsi hetken aikaa kuohuvaa helpotusta siitä, että hänen oma psioninen testauksensa oli tehty Stantonin ehdotuksesta jo eilen: Tällä tavalla hän saattaisi keskittyä täysin ryhmänsä avustamiseen ja näiden olon helpottamiseen, eikä hänen tarvinnut varmistajana toimimisen lisäksi ottaa vastaan vielä oman testauksensakin rasitusta. Se olisi kenties ollut liikaa, Alexei mietti. Hänen suutaan kuivasi. Psionisten kykyjen käyttämisestä ja äärirajoille viemisestä johtuva voimakas aavesärky oli piinannut häntä koko eilisen illan ja tämän aamun, mutta Alexei pysyi sentään tolpillaan, mikä oli jo itsessään paljon. Hän oli nukkunut yönsä lääkkeitä täyteen pumpattuna, nähnyt jäytävän todentuntuisia painajaisia ja herännyt kolmelta hikisenä ja sekavana repivään kipuun ohimoidensa taakse istutetun implantin ympärillä. Tyynyliina oli ollut yltä päältä oksennuksessa, jota kipulääkepillereiden valkeat, sulamattomat möykyt täplittivät. Hytin himmeät valot olivat tuntuneet polttavan hänen silmiään ja ihoaan. Hän muisti huutaneensa. Alexei oli viettänyt seuraavat tunnit kylpyhuoneen lattialla oksentaen, vapisten ja täysin kykenemättömänä kontrolloimaan omia kykyjään millään lailla. Harhat, valveunet, painajaiskohtaukset ja kykyjen vääristämät muistikuvat sumensivat näkökentän ja saivat hänen raajansa nykimään tahdottomina. Pahinta olivat naapurihyttien asukkaiden ajatusten, tunteiden ja jopa unien palat, jotka olivat tunkeutuneet läpi väkivaltaisina ja hallitsemattomina. Alexei oli pyytänyt varmistajanaan toiminutta Adamsia olemaan valmiudessa kaiken varalta, muttei ollut tohtinut herättää miestä siihen aikaan avukseen. Hallusinaatiot olivat onneksi lakanneet tänä aamuna ja särkylääkitys piti kivun kaikkein terävimmän särmän poissa. Hän tunsi olonsa sekavaksi, mutta hallitsi sentään jälleen itseään ja kykyään. Sisällään Alexei ei voinut olla pohtimatta, kuinka monta vuotta hän enää kestäisi. Aaveet kuolivat nuorena, laivastossa oli tapana sanoa. Heillä oli jopa kurjia vitsejäkin aiheesta. Ryhmäänsä silmäillessään ja omaa turtaa sisintään tunnustellessaan Alexein oli helppo ymmärtää miksi äänten vaientaminen väkipakolla tuntui toisista parhaalta keinolta. Lopullinen, tyyni rauha.

"Huomenta", Alexei toivotti kurkkuaan karaisten ja pysähtyi pienen joukon eteen. Häneen kohdistuvat silmäparit olivat uneliaita, pelokkaita ja varuillaan. Jopa kaksinkerroin taittunut ja silminnähden vapiseva Lohmann nosti katseensa, jonka nähdessään Alexei tunsi syyllisyyden sivaltavan hetkeksi itseään. Mies näytti siltä, ettei ollut nukkunut silmänräpäystäkään edellisenä yönä.

"Näytätte kamalilta", Alexei totesi rykäisten.

"Tuntuukin siltä", Adams ähkäisi. Nuori mies nyppi paidanhelmastaan purkautuvaa lankaa ja vilkaisi muihin kulmiensa alta. Hän sai kasvoilleen kohotettua pienen väsyneen virnistyksen, mikä tuntui keventävän muun ryhmän huolta ja uupumusta. Alexei nyökäytti ja kierrätti katsettaan alaisissaan.

"Kaikki sujuu varmasti hyvin", tohtori Stantonin ääni keskeytti. Nainen oli tullut ääneti kevyissä työsandaaleissaan ja valkoisessa univormussaan Alexein taakse ja kosketti miehen käsivartta hyväntuulisesti. Hän hymyili leveästi tervehtiessään kommodoria. Stanton näytti niin häkellyttävän pirteältä ja hyvinvoivalta, että vuosisadan päänsärkyä poteva Alexei joutui ponnistelemaan hillitäkseen sarkastisen huomautuksen.

"Tohtori Stanton", hän mutisi ja vastasi hymyyn.

"Voitte kutsua minua Gemmaksi", Stanton sanoi. Nainen oli tarkoittanut sanansa koko ryhmälle, mutta kun hän kääntyi hymyillen jälleen kommodorin puoleen, tämä rykäisi vaivaantuneena. Kaiken lääkärintarkastuksiin liittyvän epämukavuuden ja hermoilun keskellä Alexei ei ollut unohtanut aiempaa keskusteluaan Gerardin kanssa ja oli jostain syystä hyvin tietoinen siitä, että hänen koko tarkkavaistoinen ja muiden tunteita lukemaan kykenevä ryhmänsä seurasi häntä ja Stantonia lähietäisyydeltä.

"Miten etenemme?" hän kysyi kiireesti.

"Aloitamme läpikotaisilla perusterveystarkastuksilla, jotka teemme teille kaikille. Sen lisäksi käymme tänään läpi psioniset testit, joihin osallistuvat kaikki muut Kaiea lukuun ottamatta. Hänen psionisen kykynsä määritteleminen on parasta jättää huomiselle, kun kumpikin varmistaja on levännyt yön yli ja on täydessä terässä."

Kaie ei nostanut katsettaan tai sanonut mitään siitä huolimatta, että muu ryhmä tuijotti häntä kiinnostuneena. Protossinainen mulkoili lattialaattojen saumoja intensiivisesti ja rävähtämättä, vaikka aisti selkeästi saaneensa ryhmän jakamattoman mielenkiinnon.

"Onko muuta?" Alexei kysyi hiljaisuuden katkaisten ja antoi tietoisesti Kaielle tilaisuuden paeta huomion keskipisteestä. Hän uskoi naisen korostetun reagoimattomuuden olevan eräänlainen panssari, keino varjella yksityisyyttä hauraassa ja intiimissä tilanteessa, johon liittyviä paljastuksia ja tuntemuksia protossi selkeästi pelkäsi. Kukaan heistä ei taatusti odottanut psionisia testauksia ja niihin liittyviä mielenliikutuksia ja kauhuja innolla, mutta Kaie oli tehnyt aiheen väistelystä suorastaan oman taitolajinsa. Yhtä kaikki, Alexeilla ei ollut aikomustakaan yrittää rikkoa naisen suojakehää, jos se piti tämän jollain lailla yhteistyökykyisenä ja järjissään. Hän oli nähnyt alkukantaisen, raivonsekaisen pelon naisen silmissä, eikä aikonut herättää sitä henkiin enää uudelleen.

Stanton rykäisi ja jatkoi hymyillen: "Tänään saamme käsiteltyä teistä kaikki muut, jos etenemme suunnitelman mukaan. Koko lääkintä on tänään varattu pääasiassa teidän käyttöönne. Tuntuuko kipulääkityksen taso kaikista riittävältä?"

Kukaan ei sanonut mitään, vaan jonkinlainen lamautunut kauhu edessä odottavia kokemuksia kohtaan näytti vallanneen koko ryhmän. Alexei miltei tunsi ilmassa heidän kireytensä ja sen kuinka lähellä putoamista he olivat. Viime vuonna Lohmann oli saanut väkivaltaisen paniikkikohtauksen ja Chandak kaatunut testien jälkeen maahan krampaten ja vaahtoa sylkien. Se oli vielä pientä verrattuna Godlewskiin kaksi vuotta sitten. Ryhmän hermostunut pälyily muuttui entistä levottomammaksi, kun Stantonin taakse ilmestyi kaksi kohteliaasti hymyilevää valkopukuista mieslääkäriä. Stanton selvitti kurkkuaan.

"Minä, Bellwick ja Fenigov alamme tehdä perustarkastuksia nyt. Jakaudutaan kolmeen ryhmään listan mukaan. Kaie, oletko hyvä ja tulet minun mukaani…"

Ilmeettömältä näyttäneen protossin pää nytkähti ylös äkisti kuin näkymättömän narun vetämänä ja hän nousi rivakasti jaloilleen. Muu ryhmä alkoi liikahdella epävarmana ja alistuneena eteenpäin kuin lauma teloitusriviin kulkevia vankeja. He näyttivät tuskin enää kuulevan Stantonia, vaan tottelivat tätä jonkinlaisen unenomaisen vaiston varassa. Chandak loi Alexeihin hätäisen katseen ovelta ja Alexei tyrkkäsi naisen mieltä rohkaisevasti omallaan. Hän piti katseensa lukittuna Chandakin silmiin niin kauan, että näki tämän rauhoittuvan hieman. Sen jälkeen hän liittyi jonon jatkoksi ja taputti rohkaisevasti viimeisenä kulkevaa Thompsonia olkapäälle. Mies vavahti, mutta tuntui muuten tuskin edes huomaavan kosketusta.

"Stanton kävi aika kuumana tuolla. Hän tuntuu ottavan sen aika henkilökohtaisesti, ettet suostunut antamaan verinäytettä", Lohmann mutisi hiljaisuuden katkaisten. Hän katsoi Kaieen kulmat koholla ja viittasi sen jälkeen kämmenellään ovelle. Kaie vilkaisi ulos hoitohuoneen leveästä ikkunasta ja näki keskustelua käyvät kommodori Shikovin ja tohtori Stantonin. Alexein suu oli vetäytynyt viivaksi, mutta hän oli tiukkailmeisyydestään huolimatta selkeästi puolustuskannalla. Stanton sen sijaan elehti kiivaasti ja osoitti tuon tuosta jotakin kohtaa kädellään lepäävästä holokansiosta. Nuori lääkäri näytti turhautuneelta.

"Toivottavasti et ole ongelmissa", Lohmann virkkoi kysyvään sävyyn. Puhe oli raskasta ja väkinäistä ja miehen kädet vapisivat voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän näytti testausantureiden, letkujen, lepositeiden, mittalaitteiden ja tietokoneiden keskellä orvolta ja pelokkaalta - kahlehditulta. Kaie olisi halunnut rohkaista miestä, muttei tiennyt miten. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan psionista mittausta koskaan omin silmin, mutta oli viime päivien aikana kuullut, nähnyt ja aistinut tarpeeksi ymmärtääkseen, että kokemus oli tavattoman kuluttava niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mitä sellaista hän olisi osannut sanoa, joka olisi tehnyt Lohmannin kokemuksesta helpomman? Miten hän olisi voinut vakuuttaa kaiken onnistuvan suunnitellusti, kun hän ei itsekään tiennyt mitä tulisi tapahtumaan? Niinpä hän seisoi paikoillaan jäykkänä ja epävarmana, osaamatta tehdä tai sanoa mitään.

"Sinun ei tarvitsisi tehdä tätä", Lohmann jatkoi yksinpuheluaan. Kaie äännähti kysyvästi ja vilkaisi mieheen varovaisesti.

"Tätä. Olla läsnä. Se ei ole kauhean kaunista katsottavaa."

"Menen pois heti kun testi aloitetaan", Kaie kiirehti välittömästi vakuuttamaan. Hän koki ymmärtävänsä miehen tunteet täydellisesti. Kaie itse vierasti vimmaisesti ajatusta siitä, että joku ulkopuolinen seisoisi hänen sänkynsä äärellä psionisten mittausten ajan ja näkisi kaiken: kyyneleet, vääntelehtivän kehon, hien, veren ja rimpuilun. Pelkkä mielikuva tuntui inhottavalta ja jollakin lailla likaiselta. Häntä puistatti jo valmiiksi se, että kommodori Shikov ja toinen varmistaja olisivat huomenna läsnä. Se kaikki, mitä he kokisivat - Kaie ei olisi koskaan vapaaehtoisesti jakanut mitään sellaista kenenkään kanssa, eikä ymmärtänyt miksi terraanit vaativat sellaista toisiltaan. Se oli julmaa; kuin repisi sielun juuriltaan ja levittelisi sen hauraimmat säikeet kaikkien eteen tahrattavaksi, katkottavaksi. Hän vilkaisi Lohmannin puoleen ja oli yllätyksekseen näkevinään miehen kasvoilla käväisevän harmistuneen ilmeen.

"Mitä?" hän kysyi hetken päästä.

"Ei mitään", Lohmann sanoi. Hän heilautti kättään ja hymyili. Sitten miehen kasvot vääntyivät taas, kun hän näytti käyvän henkistä kädenvääntöä itsensä kanssa. Lopulta Lohmann irvisti itsekseen ja puuskahti nopeasti: "Meillä oli Godlewskin kanssa tapana, että olimme läsnä toistemme mittauksissa."

Kaie nyökkäsi hieman epävarmana. Hän ei ollut kuullut Lohmannin puhuvan aiemmin vanhasta taisteluparistaan, mutta tiesi kuolleen korpraalin nimen ja tämän maineen rauhallisena, huolellisena ja huumorintajuisena sotilaana. Chandak oli kertonut Lohmannin olleen itsekin oman henkensä riistämisen partaalla Godlewskin itsemurhan jälkeen, eikä Kaie ollut halunnut nostaa jupakkaa pinnalle. Nyt hän tunsi epävarmana jännittyvänsä. Kaikki tällaiset keskustelut olivat näyttäneet niin helpoilta terraanien viihdeohjelmissa, joita hän oli Shakuraksella tietopankeista katsellut. Hän ei ollut silloin ymmärtänyt millään sitä, kuinka terraanit kykenivät lukemaan toisiaan täydellisesti niin pienistä vihjeistä, mutta oli olettanut yhteyden syntyvän oikeissa kontaktitilanteissa. Oli masentavaa huomata, ettei niin ollutkaan. Nyt hän ei osannut sanoa mitään, vaikka Lohmann katseli häneen kiinteästi kuin jotakin odottaen. Kaie vaihtoi painoa jalalta toiselle ja laski katseensa karkaamaan nurkkaan. Häntä hävetti oma kyvyttömyytensä lukea tilannetta. Pitäisikö hänen pahoitella Godlewskin kuolemaa vai vaieta asia kuoliaaksi? Jälkimmäisessä hän oli luonnonlahjakkuus.

"Sinä et tosiaan tee tätä helpoksi", Lohmann ähkäisi kiusaantuneena. Hän tuijotti naista turhautuneena ja pudisti päätään, kun Kaien ilme pysyi edelleen typertyneenä. Mies kirosi. "Yritän tässä kysyä, että voisitko olla läsnä silti? Se tekisi minun oloni helpommaksi."

Kaie yllättyi pyynnöstä täysin.

"Miksi?" hän henkäisi ällistyneenä ja katui heti kysymystään Lohmannin ilmeen synkentyessä.

"Ymmärrän, jos se tuntuu sinusta epämukavalta. Minun on ollut aina hieman hankala… Sen jälkeen, kun Henry lähti, olen nähnyt hänet kaikkialla. Hän repii yöuneni riekaleiksi ja päivisin vaanii jossakin tuolla…", Lohman kosketti ohimoaan hajamielisesti. Mies haki sanoja. "Mittausten aikaan se tulee läpi liian kirkkaasti ja nopeasti. En pysty pitämään sitä kurissa. Minusta tulee usein väkivaltainen. Ajattelin, että… Sinun kykysi on niin voimakas, että ehkä…"

Lohmann kietoi tärisevät kätensä polviensa ympärille. Hän näytti yllättäen kalpealta ja pahoinvoivalta. Ääni vaimeni lähes kuiskaukseksi.

"Henryn kuolemasta on jo niin kauan. Hän on silti aina läsnä, eikä mikään ole niin kuin ennen. Minä tarvitsen pelastusrengasta, Kaie, tai hukun."

Miehen hartiat nytkähtivät ja hän laski kasvonsa alas. Hän näytti eksyneeltä ja huonovointiselta vetäessään henkeä haukkoen ja yrittäessään pakottaa lähes holtittomasti tärisemään alkaneet kätensä ojennukseen. Mies päätyi lopulta istumaan kämmeniensä päälle. Hänen ahdistuneet silmänsä pyyhkäisivät Kaien ohi.

"Voin minä jäädä", Kaie kiirehti vakuuttamaan. Hän ei ollut ikinä nähnyt Lohmannia niin tolaltaan ja toivoi sanojensa tyynnyttävän miestä. Koko omituinen ja herkkävireinen tilanne tuntui olevan karkaamassa protossinaisen käsistä, joissa se alunperinkin oli kovin hennosti pysynyt. Lohmann näytti mietteliäältä hänen sanojensa jälkeen, muttei selkeästi saanut rauhaa piinaavilta mielikuviltaan. Mies pudisti päätään.

"Antaisin mitä vain saadakseni hänet takaisin, mutta en sinä aavemaisena varjona, piinaavana kuvana. Hän kysyy minulta jokaisen päivän jokaisena hetkenä miksi en ollut hänen tukenaan ja miksi en estänyt häntä. Minun käsissäni on verta. Hänen mukanaan joka päivä tulevat syyllisyys… ja tieto siitä, miten yksin minä olen."

Lohmann painoi päänsä jälleen ja Kaie kuuli itkun miehen äänessä. Protossi häkeltyi ja pelästyi alkaen hakea katseellaan hätäisesti jotakuta tai jotakin, joka olisi voinut kääntää tunnelman jälleen valoisammaksi ja palauttaa nyyhkyttävän miehen raiteilleen. Hän tunsi kyllä miltei ylitsevuotavaa myötätuntoa edessään vapisevaa terraania kohtaan ja kurottui jo kahdesti eteenpäin sanoakseen jotakin. Kaien rohkeus petti kuitenkin kummallakin kerralla. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ja lamautuneeksi äkillisesti muuttuneessa ilmapiirissä, että olisi halunnut paeta jonkun selän taakse ja antaa Lohmannin purkaa sydäntään jollekulle, joka tekisi tämän oikein. Jos hän erehtyisi tai toimisi väärin, hän vain pahentaisi tilannetta. Hän kaipasi äkkiä Shakuraksen tietopankkien ohjevideoita ja niiden kaikkitietävän naiivia opastusta tai edes Zeratulin rauhallisia neuvoja. Miten terraanit lohduttavat toisiaan?

"Minulla on niin kova ikävä… Minä…", Lohmannin ääni oli liikutuksesta paksu ja lause katkesi kesken kaiken. Kaie ojensi kätensä epäröiden koskettaakseen miehen selkää, kuten Jim Raynor oli hänelle tehnyt heidän hämmentävän kohtaamisensa aikana. Se oli tuntunut Kaiesta yhtä aikaa lohdulliselta ja turvalliselta sekä hieman pelottavaltakin. Se oli kuitenkin auttanut. Kaie pysäytti kämmenensä epävarmana hetkeä ennen kuin sormet tavoittivat Lohmannin olkapään – mitä jos hän koskettaisi miestä liian kovaa, satuttaisi tätä?

"Voi pahus", hän mutisi ääneen. Sen sijaan että olisi laskenut kätensä Lohmannin vapiseville hartioille, Kaie toimi jonkinlaisen tiedostamattoman vaiston varassa ja teki kuten oli protossien parissa tottunut surevia lohduttamaan. Harkitsematta, epäröimättä hän valjasti psionisen voimansa ympärilleen ja tunsi näkönsä sumenevan, kun virta huokui hänen tietoisen mielensä ylitse tuttuna ja väkevänä kohinana. Tunteessa oli miltei jotain yliaistillista. Hän näki etäisenä kuvana kaukaisuudessa omat kätensä, joihin kevyt kullanvärinen hehku oli syttynyt. Kaie ojensi kämmenensä ja veti Lohmannin sormet omiinsa vaistonvaraisesti, tyynnyttelevästi. Hän tunsi levollisuutta, vaikka ei puristanutkaan tuttuja isän tai Zeratulin sormia. Lohmann ei tehnyt elettäkään estääkseen, mutta katsoi Kaien kasvoja ällistyneenä, kyynelistä kostuneet silmät suuriksi levinneinä. Kaie ei välittänyt, sillä hänen huomionsa keskittyi toisaalle. Hän oli tuntenut sen heti. Lohmannin psioninen virta oli enää hälyttävän ohut puro, kuihtuva, kuoleva, tumma. Se näytti ehtyvän hetkenä minä hyvänsä kuivaksi uomaksi tai kuohahtavan yllättäen raivoisaksi ja itsetuhoisaksi epäuskon massaksi. Se oli vihaisen, umpikujaan ajetun ja murtumisen partaalla olevan sielun virta, padottu väsyneen ja lakastuneen kehon sisälle. Kaie tyrkkäsi oman virtansa liikkeelle. Se näytti valkealta, säkenöivän lämpimältä valolta kietoutuessaan Lohmannin tajunnan ympärille. Kaie antoi virtansa soljua vapaana ja hallitsemattomana. Lohmann tarvitsisi jokaisen elinvoimaisen hiukkasen, jokaisen lääkitsevän ja lohdullisen haituvan. Kaie lastasi virtansa keskelle huolellisesti puhtaita, lempeitä ajatuksia ja antoi niiden kulkeutua aaltojen mukana eteenpäin.

Sinä et ole yksin. Älä koskaan luovuta. Kaie puristi silmänsä kiinni ja antoi sokaisevan ja puhdistavan lämmön kulkea lävitseen Lohmanniin. Se lohduttaisi, helpottaisi, elvyttäisi. Se ajaisi menneen haamut pois ja tekisi kaikesta jälleen jaksamisen arvoista. Se puhuisi ylpeydestä, velvollisuudesta, rakkaudesta. Ennen kaikkea se veisi mennessään ne hirveät kuvat, joita Lohmann oli omalla syyllisyydellään ruokkinut ja antaisi myös Godlewskille vihdoin rauhan. Kaie tunsi silmiensä kyyneltyvän, kun satunnaiset Lohmannin tunteet ja Henry Godlewskiin liittyneet muistot käväisivät nopeasti hänen virtansa äärirajoilla.

Anna hänen mennä, Shawn. Anna hänen mennä. Anna itsellesi anteeksi.

Kaie tuli ajatelleeksi tekoaan vasta sitten, kun hän laski irti Lohmannin hikisistä, leveistä kämmenistä. Miehen nyrkit putosivat alas kuin ne olisivat olleet kaksi raskasta kiveä.

"Mitä sinä teit?" Lohmann kysyi. Äänessä oli pelonsekaista yllättyneisyyttä. Miehen kauhistuneisiin silmiin katsoessaan Kaie tajusi yllättäen toimineensa sopimattomasti. Yleensä mieltensulauttamisen jälkeen hän tunsi raukeaa itsevarmuutta ja rauhallisuutta sisimmässään, mutta nyt päällimmäisiksi tuntemuksiksi jäivät hiipivä pakokauhu ja häpeä. Hän oli sulauttanut mielensä yhteen terraaniaaveen kanssa ajattelematta tekoaan lainkaan – ja vieläpä kysymättä lupaa. Hän oli uskonut auttavansa, mutta Lohmannin järkyttynyt olemus kertoi hänen epäonnistuneen täysin ja ylittäneen jonkin hienojakoisen rajan, jonka lähellä hänen ei olisi pitänyt edes harhailla. Miksi hän ei koskaan ajatellut tekojaan pidemmälle? Miksi hän ei ollut vain koskettanut miehen olkapäätä ja yrittänyt tehdä parhaansa terraanien omalla maaperällä?

"Kaie, mitä helvettiä sinä teit?" Lohmann kysyi uudelleen. Nyt äänessä oli jo hermostunutta kiivautta. Kaie säpsähti taaksepäin kauhuissaan. Hän oli nähnyt miehen henkilökohtaisimpia muistoja ja tunteita mieltensulauttamisen yhteydessä ja oivalsi vasta nyt, että oli loukannut Lohmannia tunkeutuessaan tämän muurien läpi lupaa kysymättä ja miehen heikkona hetkenä. Sinä olet sekä typerä että vaaraksi niille, joita luulet auttavasi. Milloin sinä opit, ettet koskaan voi olla terraani tai edes ymmärtää heitä? Kaie vetäytyi hädissään taaksepäin ja törmäsi selkä edellä kärryyn, jossa oli mittalaitteiden näyttöpäätteitä. Toinen monitoreista putosi räsähtäen ja sähköisen ulvahtavan äänen säestyksellä maahan. Näytön sirpaleita lensi sängyn alle.

"Anteeksi. Haen jonkun tänne. Anteeksi", Kaie sopersi kauhuissaan. Hän yritti perääntyä kohti hoitohuoneen ovea niin nopeasti kuin pääsi. Syyllisyys kuristi hänen kurkkuaan kuin kahle. Hän tunsi tukahtuvansa.

"Älä mene! Odota!"

Lohmann tarttui Kaien käsivarteen ja pysäytti naisen.

"En minä ole vihainen. Mitä sinä teit?" hän kysyi uudelleen.

"Sulautin mieleni sinun tajuntaasi", Kaie vastasi ja silmäili hermostuneesti ovelle. "Olen pahoillani. Protossit lohduttavat toisiaan näin. Yritin helpottaa tuskaasi. Luin koko tilanteen väärin ja..."

Lohmann pudisti päätään kiivaasti. "Et sinä loukannut minua. Sinä otit sen pois."

Miehen kasvot sulivat äkkiä hitaaseen, haparoivan aitoon hymyyn. Hän näytti yllättäen miltei riehakkaalta tarttuessaan uudelleen Kaien käsiin ja kiskoessaan puoliksi lattialle kompastuneen naisen ylös.

"Otin minkä pois?" Kaie kysyi edelleen järkyttyneenä.

"Henryn."

"Mitä?" Kaie parahti kauhistuneena. Pakokauhu yltyi villisti laukkaavaksi ja jyskyttäväksi tunteeksi hänen takaraivossaan. Oliko mahdollista, että hän oli pyyhkinyt miehen muistoja yrittäessään…

"Ei, ei! Rauhoitu senkin idiootti!" Lohmann huudahti ja sai Kaien – jos vain mahdollista – vieläkin ällistyneemmäksi purskahtamalla raikuvaan nauruun ja pörröttämällä naisen tukkaa villisti. "Otit pois Henryn, joka teki minun elämästäni helvettiä. Jätit jäljelle sen Henryn, joka teki jokaisesta päivästä elämisen arvoisen. Kaie, mitä helvettiä sinä teit?"

Lohmannin silmissä oli jälleen kyyneleitä, mutta Kaie ymmärsi hänen itkevän ilosta. Mies näytti huojentuneelta laskiessaan irti Kaien käsistä ja nojautuessaan taaksepäin sängyllä. Hän vuoroin nauroi, vuoroin pudisteli päätään ihmetellen. Välillä hän sulki silmänsä kuin johonkin menneeseen mielikuvaan upoten, huokasi onnellisena ja siirsi sen jälkeen raskasluomisten silmiensä katseen mietteliäänä taas Kaieen.

Kaie oli perääntynyt muutaman askeleen, eikä osannut sanoa mitään tätä omituista näytöstä seuratessaan. Lohmannissa tapahtunut muutos tuntui niin epärealistisen nopealta ja kokonaisvaltaiselta, että protossi saattoi vain ällistyneenä katsella. Syvät juonteet miehen kasvoilta lientyivät ja pehmenivät ja tuskainen pilkahdus hänen katseensa takana väistyi hetkeksi. Lohmann näytti väsyneeltä, mutta yhtä kaikki… miltei onnelliselta. Miehen satutettu ja jännittynyt olemus oli rentoutunut aivan kuin vuosikausia tämän sisintä kuristanut ja repinyt siima olisi yllättäen katkennut napsahtaen. Rintakehä nousi ja laski ahneesti, mutta hengenvedoissa oli huojentunut vire. Kaie oli nähnyt tuollaista yhtä aikaa helpottunutta ja miltei hurmioitunutta levollisuutta aiemmin vain kuolevien olemuksessa ja kieltämättä tapahtunut tuntui hänestä jotenkin aavemaiselta. Teinkö minä tuon?

"Kiitos", Lohmann sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

Kaie perääntyi muutaman askeleen ja vilkuili epävarmana sivuilleen. Hän hymyili arasti.

Lohmann hymähti. "Tiedätkö", hän sanoi yllättäen keskustelusävyyn. "Olin varma, että taistelisin vastaan sinun tullessasi. Halusin kovasti vihata sinua siksi, ettet ollut Henry etkä koskaan tulisi olemaankaan. Halusin olla hankala", mies virkkoi hiljakseen. Hän päästi uudelleen mietteliään äännähdyksen.

"En ole oikein varma, ymmärränkö", Kaie myönsi. Hän punastui Lohmannin uteliaan katseen edessä. "Tai ymmärrän miksi halusit toimia niin, mutten tiedä miten minun pitäisi siihen reagoida... oikein. Kuten te teette. Protossit tuntevat kyllä samoja tunteita, mutta käsittelevät niitä toisella tavalla. Me olemme yhtä aikaa suoraviivaisempia ja monimutkaisempia. Mutta... no, minä en ole protossi. Enkä oikein terraanikaan. Yritän kyllä."

Kaie vaikeni kiusaantuneena. Hän ei ollut tottunut puhumaan pitkästi ja vaivaantui huomiosta.

Lohmann nojasi kyynärpäidensä varassa naisen puoleen. Se oli ensimmäinen kerta heidän yhdessäolonsa aikana, kun Kaie näki miehen olevan täysin oman itsensä herra, ilman käsien pakkoliikkeitä ja hermostunutta pälyilyä.

"Ei ole mitään oikeata tapaa reagoida. Kaikki on yhtä oikein tai väärin tässä hullunmyllyssä. Olit mikä olit, en minä välitä." Lohmann kurotti Kaien viereen ja tyrkkäsi tätä nauruun puhjeten nyrkillään olkapäähän. Tällä kertaa Kaie ymmärsi eleen merkityksen.

"Piru, tyttö. Minä sanoin tarvitsevani pelastusrenkaan. Sinä tyhjensit koko meren."

Kaie käänsi katseensa alas liikuttuneena ja hämillään. Hän tunsi kuplivan ja levollisen onnen kouraisevan jossakin sisällään ja pysähtyi paikalleen ällistyneenä pelkästään havainnoimaan omia reaktioitaan. Hän oli harvoin ollut näin säteilevän tyytyväinen ja onnellinen, ja nyt riemu tuntui ulottuvan jokaiseen soluun pakottavan lämpimänä, ilmavana tunteena.

"Sinähän hymyilet", Lohmann pisti merkille yllättyneenä. Kaie nyökkäsi ja yritti painaa tuntemuksen mahdollisimman tarkkaan mieleensä, vaalia sitä. Hän tiesi palaavansa tuon elämänjanoisen ja voimakkaan riemuntunteen pariin tulevina iltoina omaa sisintään pohtiessaan ja talletti sen syvälle muistiinsa. Hän koki jollakin tapaa vihdoin kaiken haparointinsa päätteeksi oivaltavansa mikä sai terraanit jaksamaan ja rakastamaan elämää kaikesta sen ristiriitaisuudesta huolimatta. Samalla hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ymmärtävänsä myös itseään paremmin.

"Sinä rakastit häntä", Kaie kuiskasi katseensa nostaen.

"Niin rakastin", Lohmann myönsi. Hän tuijotti Kaiea pitkän aikaa hiljaisuudessa, eikä protossinaisen katse väistänyt. Hän ja Lohmann jäivät seisomaan aloilleen tuttavallisen hiljaisuuden ympäröimänä. He olivat siinä vieläkin, kun kireän näköinen Alexei ja tohtori Stanton marssivat sisälle. Rikkinäinen monitori särähteli lattialla viimeisiä kuolevia urahduksiaan kohisten ja Alexei aisti ilmassa psionisten kykyjen käytöstä johtuvan voimakkaan auran. Hän loi epäluuloisen katseen Lohmanniin. Miehen testi oli jätetty viimeisten joukkoon tämän aikaisempien huonojen kokemuksien ja väkivaltaiseksi yltyvien kohtausten takia. Nähtävästi hyvä niin.

"Oletko valmis?" Stanton kysyi lämpimästi hymyillen ja jättäen tahdikkaasti lattiantasossa korisevan monitorin huomiotta. Lohmann räpäytti silmiään ja Alexein tyrmistykseksi väläytti nuorelle lääkärinaiselle vihjailevan, leveän virnistyksen.

"Valmis vaikka sotaan, neiti. Minua ei pelota mikään", hän ilmoitti osoittaen peukalolla rintakehäänsä kuin sanojensa tehosteeksi. Alexei tuijotti silminnähden hyväntuulista miestä ällistyneenä ja myös Stanton vilkaisi epävarmasti kommodoriin. Lohmann näytti olevan hilpeän riemukkaassa nousuhumalan kaltaisessa, onnellisesti juopuneessa tilassa. Alkoholin voimakasta katkua ei ollut kuitenkaan missään.

"Oletko ottanut jotakin?" Stanton kysyi tiukasti kaivaen taskulampun takkinsa laskoksista. Lohmann vakavoitui ja ravisti päätään.

"En. Minä olen kunnossa. Aloitetaan vain", mies rohkaisi. Stantonin ei auttanut kuin uskoa vastapuolen sanaan. Hän alkoi kiinnittää antureita epäluuloisen näköisenä miehen keholle.

Alexei huomasi vasta nyt vuoteen toisella laidalla seisovan Kaien. Hän oli nielaista kielensä naisen nähdessään. Tämä hymyili. Ei sitä väkinäistä ja opeteltua hyväntahtoiseksi tarkoitettua irvettä, jota protossi oli selkeästi joutunut harjoittelemaan peilin edessä. Tämä oli leveää, vapautunutta ja ennen kaikkea inhimillistä. Alexei vilkaisi uudelleen Lohmanniin ja palautti katseensa takaisin protossinaiseen. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Kaie makasi aloillaan ja odotti pimeässä. Hän tunsi tykytyksen sormenpäissä asti – hänen pieni, hölmö hermostunut terraanin sydämensä ryntäili kylkiluiden hauraassa vankilassa kuin olisi halunnut paeta. Kaie olisi mieluusti seurannut sitä, riistäytynyt pystyyn toimenpidepöydältä ja paennut ohuessa sairaalakaavussa halki lääkinnän. Kefeuksella ei ollut kuitenkaan piilopaikkoja, eikä hän halunnut terraanien näkevän kuinka kovasti pelkäsi. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli hetken ajan itsensä observatoriokannen iättömän, äärettömän tähtien täyttämän mustuuden keskelle. Siellä oli viileää ja rauhallista.

Kun Lohmann raotti ovea ja laski sisään nipun kelmeän keinovalon säteitä, Kaie säpsähti hereille ajatuksistaan. Hän karkasi kevyeen takakenoon käännetyltä laverilta istumaan ja irrotti kiivaalla liikkeellään miltei tippaletkun käsivarrestaan. Hän jäi tuijottamaan miestä säikähtäneenä sekä yllättyneenä.

"Mitä sinä täällä teet?" Kaie tiukkasi, ja äänessä oli hänen tahtomattaankin melkoinen annos kireyttä.

"Varmistaja numero kaksi ilmoittautuu palvelukseen", Lohmann tervehti ja nosti kätensä ohimolleen virnistyksen säestämään sotilastervehdykseen. Hän vakavoitui Kaien ilmeen nähdessään. "Kuinka jaksat?"

Kaie ei laskenut katseensa tiukkailmeistä torjuntaa herpaantumaan. Vaikka Lohmannin olemus huokui tyynnyttelevää energiaa, tuntui silti, että mies oli astunut liian äkillisesti hänen henkilökohtaiseen tilaansa. Kaie oli kuluttanut aamuyön tunnit pelonsekaisen jännityksen vallassa vääntelehtien. Chandak ja Wilkins olivat kumpikin jääneet yöksi lääkintään tarkkailtavaksi ja tyhjä hytti oli tuntunut yön pitkinä, hermostuneina hetkinä kuolemanselliltä. Kuinka niin pienessä huoneessa saattoi kaikua niin pahoin?

Kaie sulki silmänsä. Psioninen mittaus itsessään ei pelottanut häntä, vaikka siihen liittyvät koettelemukset tuntuivatkin ajatuksena epämiellyttävältä. Ne hän kuitenkin kestäisi. Hänen sisintään korkkiruuvin tavoin kiersi pelonsekainen häpeä siitä, että hänen ajatuksensa, tunteensa, unelmansa ja tuskansa tulisivat olemaan hetken aikaa esillä, paljaina. Psi-indeksitestiin tuntui liittyvän liikaa nöyryyttävää paljastamista, yksityisyydestä luopumista. Kukaan protossi ei koskaan olisi vaatinut häneltä sellaista niin suorasukaisesti kuin hänen terraaniesimiehensä – kukaan ei olisi koskaan pakottanut häntä avaamaan itseään ilman hänen omaa suostumustaan. Kaie koki olonsa epämääräisellä tavalla loukatuksi, vaikka yrittikin olla purkamatta sitä Lohmanniin. Hän vaivoin hillitsi pelon sävyttämän kiukkuisen reaktion ja tyytyi kohauttamaan jurosti olkapäitään.

"Eikö Adamsin pitänyt varmistaa?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Piti, mutta hän on niin huonossa jamassa, että pystyy tuskin pitämään huolta itsestään. Jokin vanha muisto iski testin aikana läpi lujaa", Lohmann sanoi. "Shikovin itsensä ja Adamsin jälkeen minulla on ryhmän korkein psi-indeksi ja sinun ansiostasi selvisin omasta mittauksestani miltei häpeällisen helposti. Minulla on monta syytä olla täällä."

Lohmann istahti penkille Kaien vuoteen viereen. Hän painoi päänsä kämmentään vasten ja kuljetti sormiaan hajamielisesti vaalean tukkansa halki. Mies näytti olevan ajatuksissaan.

Kaie nojautui jäykästi takaisin hoitopöydän kovaa selkänojaa vasten.

"Haluatko puhua?" Lohmann kysyi yllättäen.

"Mistä?" Kaie vastasi. Hän ei avannut silmiään ja yritti kaikin keinoin pitää epämiellyttävät ajatukset ulkona päästään.

"Jostakin. Helpottaako se?" Lohmann kysyi. Hän kurottui Kaien ylle ja yritti metsästää naisen kattoon tuijottavien silmien katsetta. Kaie ei tiennyt mitä sanoa, joten hän kohautti olkapäitään ja sulki silmänsä.

"Kerro minulle protosseista", Lohmann pyysi.

"Eikö teillä ole meistä tietopankkeja?"

"Onko totta, että te olette kaikki psionisesti lahjakkaita?"

Kaie huokasi. Mies oli sinnikäs, se hänen oli myönnettävä. Hän käänsi itseään parempaan asentoon.

"Kyllä se on tavallaan totta. Jokaisella protossilla on virta. Se on kuitenkin erilainen kuin teidän aaveillanne. Se ei ole kullekin meistä yksilöllinen, vaan me kaikki jaamme yhteisen, suuren, voimakkaan virran. Me kutsumme sitä Khalaksi."

"Miten te oikein toimitte sen kanssa? Oletteko te kaikki yhteydessä sen kautta?"

"Olemme. Se ei ole telepatiaa, emmekä tunne toistemme henkilökohtaisimpia ajatuksia ja tunteita. Khala on eräänlainen kollektiivinen tajunta, joka kertoo meille kuinka protossin tulee elää. Se on meidän kansamme perintö, olemus."

"Vähän kuin yhteismieli? Niin kuin zergeillä?" Lohmann nojautui kiinnostuneena eteenpäin kyynärpäidensä varassa nojaten, mutta joutui pian säpsähtämään tuolinsa perälle Kaien syöksähtäessä pystyyn. Naisen kasvot salamoivat.

"Älä koskaan vertaa Khalaa zergien yhteismieleen!" tämä sähähti. Kaien sormet olivat puristuneet nyrkkiin ja tämän keltaiset silmät hehkuivat loukkaantunutta tulta. Protossi tärisi raivosta. "Khala on lempeä ja lohdullinen, eikä anna meille käskyjä tai pakota meitä mihinkään. Se kertoo meille, keitä me olemme. Zergien yhteismieli on vääntynyt ja paha. Älä koskaan enää sano noin."

Kaie sylki sanat suustaan sellaisella raivolla, että Lohmann vetäytyi entisestään taemmas ja kohotti kädet eteensä kuin viattomuuttaan vakuuttaakseen.

"Anteeksi, en tee sitä enää", mies vakuutteli kiireesti. "En ikinä."

"Hyvä on", Kaie mutisi jäykästi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän nyökkäsi Lohmannille kahteen kertaan ja laski vaistomaisesti ilmaan kohonneet nyrkkinsä putoamaan kylkiä vasten. Sydän hakkasi kuitenkin edelleen rintakehässä vihaisena ja vaativana.

Myös Alexei pysähtyi kesken askeleen yllättyneenä ja hätkähtäen Kaien raivostuneen tiuskaisun kuullessaan. Hän ei ollut ikinä kuullut protossin olevan noin vihainen. Mitähän hittoa Lohmann oli Kaielle sanonut ja oliko mies enää yhtenä kappaleena? Alexei nojautui varovasti eteenpäin nähdäkseen raolleen jääneestä ovesta sisälle hämärään hoitohuoneeseen. Selkeästi kiihtynyt Kaie oli kavahtanut istumaan hoitopöydälle ja tuijotti keskustelukumppaniinsa synkkänä ja kiivaana kuin merkki myrskystä. Lohmann, jonka olemuksessa oli yllättyneisyyden lisäksi myös aitoa säikähdystä, istui tuolinsa perällä rauhoittelevasti käsillään elehtien. Alexei kuuli, kuinka Lohmann pyysi kiireesti anteeksi ja näki, kuinka ele näytti hieman tyynnyttävän Kaiea. Protossinainen veti syvään henkeä ja selkeästi suurella vaivalla laski myös jännittyneen vireen olemuksestaan putoamaan. Sen jälkeen tämä räpäytti silmiään ja käänsi katseensa jälleen kattoon. Alexei tiesi olevansa epäkohtelias Kaiea ja Lohmannia ovenraosta seuratessaan, mutta hän ei mahtanut mitään itselleen. Lohmann oli jollakin käsittämättömällä tavalla onnistunut siinä, mitä Alexei ei ollut saanut aikaiseksi kaikesta yrittämisestään huolimatta. Hän oli saanut Kaieen yhteyden. Alexei oli eilen ennen Lohmannin testejä yllättynyt sanattomaksi nähtyään kaksikon välillä virranneen rauhallisen luottamuksen. Heitä ympäröi yhteys – he olivat taistelupari, kumppaneita, toistensa luotettuja – yhteys, jota Alexei ei ollut uskonut kummankaan parivaljakon osapuolen pystyvän luomaan kenenkään kanssa. Lohmann oli jollakin ilveellä saanut Kaien luottamaan itseensä niin paljon, että kylmänviileä protossi lakkasi jännittämästä, uskalsi näyttää tunteitaan ja puhui oma-aloitteisesti miehen seurassa. Lohmann oli saanut naisen jopa hymyilemään. Alexei oli onnistunut tähän mennessä vasta itkettämään protossivierastaan ja tekemään tämän olon kurjaksi.

"Khala on meille herkkä asia", Kaie kuiskasi jäykästi säpsähdyttäen Alexein ajatuksistaan. "Se on syy sille, miksi protossit alun perin ajautuivat sisällissotaan."

Lohmann ei sanonut mitään, mutta Kaie jatkoi puhumista. "Osa protosseista hylkäsi aikojen alussa Khalan. He hylkäsivät sen yhteyden, joka sitoi meitä toisiimme ja oli meidän perimmäinen olemuksemme. Heidät karkotettiin."

"Voin hyvin ymmärtää miksi", Lohmann myönsi. Kaie ei kommentoinut. Naisen silmät katselivat jonnekin kauas ja hän näytti uponneen johonkin sisimmässään kelluvaan mielikuvaan koko tietoisuudellaan.

"Zeratul oli yksi Khalan hyljänneistä. Hän oli heidän johtajansa." Nainen haki hetken sanaa. Hänen äänensä värähti. "Niin syntyivät mustat temppeliherrat ja –sisaret. Heidän lahkonsa. Meidän lahkomme. Me emme ota voimaa kyvyillemme Khalasta. Me saamme voimamme samasta lähteestä kuin te terraanitkin. Meidän voimamme on läsnä kaikkialla. Me kutsumme sitä tyhjyydeksi."

"Rohkaisevaa", Lohmann ei malttanut olla sanomatta nauruun puhjeten. Alexein yllätykseksi Kaie hymyili leveästi.

"Niin. Sisällissota syttyi, kun Khalan hyljänneet protossit ja Khalan seuraajat kohtasivat ensi kertaa sitten eron. Galaksi oli muuttunut. Sarah Kerrigan, zergit, terraanit ja uudet mahdit marssivat sen halki. Ja me sodimme keskenämme Khalan takia – vain siksi, etteivät Khalan seuraajat osanneet enää luottaa Zeratuliin ja hänen apuunsa. Tassadar oli tietenkin poikkeus. Hän oli valmiimpi kuolemaan kuin näkemään oman kansansa tappavan toisiaan. Ja isä. Hän kaatui niihin aikoihin ensimmäistä kertaa. Ja Jim Raynor tietysti. Kukaan meistä ei ymmärtänyt häntä, mutta hän oli silti valmis hyväksymään meidät kaikki. Hän oli… no, on edelleen omituinen."

Lohmann näytti pudonneen kärryiltä, mutta Kaie ei tuntunut olevan halukas puhumaan aiheesta enempää.

"Eikö Zeratul sitten ole yhteydessä Khalaan? Etkö sinä ole?" Lohmann kysyi lopulta uteliaana.

"Jos protossi on tarpeeksi voimakas, hän voi käyttää sekä Khalaa että tyhjyyden voimia. Hän on yhtä aikaa temppelin papistoa ja protossien Khalan seuraaja. Se on harvinaista. Ja kuluttavaa. Zeratul pystyy siihen. Tassadar pystyi. Minä pystyn myös."

Kaien äänessä ei ollut ylpeyttä tai kehua, vaan hän vaikutti pikemminkin vaivaantuneelta puhuessaan omasta kyvystään. Lohmann päästi kuitenkin ihastuneen vihellyksen karkaamaan huuliltaan. Mies pyöritteli päätään.

"Parhaat palat kaikesta. Terraanien pitäisi selkeästi hankkia lisää lapsia teikäläisten kanssa…"

Kaien pää käännähti salamannopeasti kuin piiskansivallus.

"Ei. Ei tulisi", hän sanoi jyrkästi. Lohmann tunnisti kipinän naisen katseessa ja repesi nauramaan.

"Hyvä on, hyvä on."

Alexei olisi voinut seurata keskustelua häkeltyneen lumoutuneena vaikkapa tunteja, mutta hän huomasi Stantonin tutun hahmon lähestyvän käytävän päästä. Alexei tervehti hymyillen ja sen jälkeen ojensi kätensä kopauttaen rystysillään ovenkarmiin varovasti. Hän laski Stantonin kulkemaan ensin ja sulki oven huolellisesti perässään.

Kaien kasvot sulkeutuivat välittömästi viileäksi naamioksi Alexein ja Stantonin tullessa huoneeseen. Nainen käänsi katseensa seinään ja jäi tuijottamaan sitä eleettömästi. Alexei tunsi pakostikin pienen harmin kouraisevan sisällään. Niin lähellä, hän ajatteli, niin lähellä.

"Laitan rauhoittavaa tarpeeksi", Stanton oli vakuuttanut Alexeille eilen heidän keskusteltuaan Kaien tilanteesta. Alexei toivoi nuoren lääkärin tehneen arvionsa oikein, sillä Kaie näytti kaikkea muuta kuin rennolta pöydällä maatessaan. Protossin jäntevä varsi oli jäykistynyt kireäksi kuin äärimmilleen venytetty jousi: selkä kevyesti kaarella, jalkojen lihasten kaaret pingottaen. Hänen kyntensä puristivat aluslakanaa jättäen kankaaseen pienet juomut. Kasvot olivat niin kalpeat ja miltei lasimaiset, että nainen näytti sairaalta ja elottomalta nukelta. Stantonin rauhoittavalla jutustelulla ei ollut minkäänlaista vaikutusta, ja Alexei huomasi tohtorin lisävään protossin kehoon pumpattujen lääkkeiden määrää kahdesti. Kaie tuskin tajusi mitään. Nainen tuijotti kattoon lasittunein silmin ja päästi välillä käheän äännähdyksen vastaukseksi hänelle esitettyihin kysymyksiin.

"Oletko valmis? Aloitetaan pienillä ärsykkeillä", Stanton kysyi hymyillen.

"Olen", Kaie sanoi välittömästi. Lohmann katsoi Alexeihin kysyvästi ja kommodori nyökkäsi pienesti. Kuin sanattomasta sopimuksesta miehet vetivät kumpikin tuolinsa lähemmäs Kaiea ja asettuivat tämän vierelle. Alexei vilkaisi Lohmanniin mietteliäänä etsien merkkejä hermostuksesta tai henkisestä hapuilusta, olihan mies ensimmäistä kertaa virallisessa testaustilanteessa varmistajana. Hän sai vastaansa kuitenkin vain järkähtämättömän rauhallisen hymyn, kun Lohmann kääntyi tyynenä ja vastaanottavaisena esimiehensä puoleen. Jokin oli muuttunut Lohmannissa. Alexei ei pystynyt määrittelemään tarkalleen mitä oli tapahtunut, mutta muutos oli selkeästi parempaan päin. Hermoilu ja hapuilu olivat sulaneet tiedostavaksi varmuudeksi ja väsyneet puolikuut himmenemässä miehen silmien alta. Oliko Kaien saapuminen vihdoin antanut Henry Godlewskille rauhan? Alexei tunsi epämääräistä, miltei isällistä ylpeyttä Lohmannin tyyneydestä ja hymyili itsekseen.

Stanton käynnisti laitteiston. Alexei tunsi värähdyksen kuullessaan testiärsykkeitä syöttävän suurimman tietokoneen käynnistymisen tutun hurinan ja huomasi myös Lohmannin säpsähtävän. Psionisia sykäyksiä tallentamaan, muokkaamaan ja toistamaan kykenevä kone oli sekä kallis että harvinainen hankinta, mutta suuri osa aaveista liitti siihen kaikkea muuta kuin ihastuneita mielikuvia. Hänen vanha esimiehensä aaveohjelmassa oli kutsunut vekotinta helvetinkoneeksi, ja kieltämättä helvetti tuntui riistäytyneen irti joka kerta Alexein alitajunnassa, kun koneen pahaenteinen äännähtely täytti ilman.

"Varmistajat?" Stanton kysyi. Hän nosti kätensä pienelle säätöpyörälle ja hymyili pystymättä täysin peittämään pientä, hermostunutta sivuvirettä äänessään. Kumpikin miehistä nyökkäsi.

Stanton käänsi pyörästä, joka päästi pienen naksahduksen. Tietokone hurahti eloon. Kaie henkäisi kuuluvasti ja naisen silmät hakivat villisti katosta jonkinlaista kiintopistettä. Hänen vartalonsa jännittyi – jos mahdollista – vielä entisestään. Alexei aisti Kaien vääntyilevän ja välttelevän mielen, kuinka se torjui ärsykkeet ja pyrki pakoon kuin teljetty eläin. Sen voima oli valtava.

"Lisään hieman tehoa", Stanton sanoi. Hänen huolestuneisuutensa tuntui muuttuneen jonkinlaiseksi akateemiseksi kiinnostukseksi, sillä nainen silmäili koneen numeroarvoja kynällä suupieltään naputtaen ja selkeästi prosessin etenemisestä kiinnostuneena. Alexei käänsi katseensa pois.

"Ota rauhassa", hän sanoi Kaielle. Nainen nyökkäsi ja katsoi ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Alexein silmiin. Keltaisessa syvyydessä poukkoilivat taistelutahto, halu paeta ja impulssi nousta pystyyn, taistella, estää tulossa oleva koettelemus. Päällimmäisenä oli kuitenkin äänetön avunpyyntö – raivoisan epätoivoinen ja kiihkeä.

"Ihan rauhassa", Alexei toisti ja ojensi vaistomaisesti kätensä koskettamaan naisen sormia. Kaie yritti säpsähtäen vetää kättään pois, mutta sai sormensa vain kouristumaan pakkoliikkeenomaisesti. Hän tuijotti Alexeita anoen ja kauhistuneena, kunnes silmät muljahtivat lopulta nurin ja valveuni otti vallan. Kaie oli poissa.

Tunne voimistui hetki hetkeltä. Jokin on vialla. Jokin on kammottavalla tavalla raiteiltaan. Jokin on pielessä. Alexei pälyili ympärilleen alta kulmiensa. Hän tunsi olonsa jo miltei hätäiseksi, sillä ei kyennyt paikallistamaan vikaa, josta pieni ääni hänen sisällään jatkuvasti huusi. Kaikki vaikutti sujuvan hyvin. Kaie makasi ääriasentoon pingottuneena, tuon tuosta sekavan protossinkielisen sanaryöpyn päästäen tai voihkaisten ja satunnaisen kramppaavan kohtauksen saaden. Hän ja Lohmann olivat kuitenkin pystyneet pitämään naisen hyvin aloillaan, eikä mikään viitannut psionisen myrskyn nousuun. Stanton lisäsi kierroksia säännöllisin väliajoin koneestaan tyytyväisen näköisenä ja piti säntillisesti huolta Kaien elintoimintojen tarkkailemisesta. Pulssi oli kiihtynyt ja aivosähkökäyrä näytti nousujohteiselta vuoristoradalta, mutta Stantonin levollinen olemus kertoi testin kulkevan nuoren lääkärin odotusten mukaisesti. Jokin oli silti pielessä, Alexein sisin huusi. Myös Lohmann vilkaisi tuon tuosta ensin epävarmasti esimieheensä, sitten Stantoniin ja palutti katseensa lopulta taistelupariinsa, joka virui vuoteella jäykistyneenä ja nytkähdellen kuin jonkin ulkopuolisen voiman riivaamana.

"Lisään jälleen ärsykkeitä. Psi-indeksi on laskurin mukaan nyt jo yli kahdeksan, eikä hän näytä rasittuneen mainittavasti. Alexei, minä en ole ikinä nähnyt mitään tällaista", Stanton sanoi. Nainen tuijotti Alexeita päin, ja hänen olemuksestaan oli helppo erottaa sekä järkytystä että huolestuksensekaista intoa.

"Haluatko meidän tekevän jotakin?" Alexei kysyi yrittäen piilottaa harmistuneen sävyn äänestään. Hän ymmärsi Gemman olevan tohkeissaan, mutta tunsi silti olonsa jollakin määrittelemättömällä tavalla loukkaantuneeksi. Nainen puhui Kaiesta hyvin kunnioittavasti ja teki kaikkensa tämän eteen, mutta tuntui silti väärältä, että hän oli laskenut tutkivan ja uteliaan häkellyksen olemukseensa. Tämän ei pitänyt olla hauskaa, ei ihmeellistä, eikä tieteellisesti kiinnostavaa. Tämä satutti aaveita. He olivat ihmisiä, eivät laboratorioeläimiä.

"Shikov?" Lohmann keskeytti. Ääni oli ohut, miltei kuiskaus, mutta riitti herättämään kommodorin ajatuksistaan. Hän kohotti kulmiaan ja käännähti Lohmannin puoleen soimaten samalla itseään siitä, että oli unohtanut ensisijaisen velvollisuutensa varmistajana. Stantonin, Kaien ja tietyllä tavalla jopa Lohmannin turvallisuus oli hänen käsissään, eikä hänellä ollut varaa horjua yhdenkään askeleen verran.

"Kuuluuko tämän olla tällaista? Minä en saa läpi mitään kumpaankaan suuntaan. En aistimuksia, tuntemuksia, muistoja…" Lohmann levitti käsiään turhautuneena ja nyökkäsi päällään Kaien suuntaan.

Alexei hätkähti ja terästi omaa kykyään. Lohmann oli kuitenkin oikeassa. Mitään ei tullut lävitse – ei edes ohuita säikeitä, jotka olisivat paljastaneet Kaien mielen toimivan kiinni puristuneiden silmien takana. Alexei ei ollut ikinä kokenut mitään tällaista: Stantonin mittausinstrumentit kohisivat villiintyneinä, psi-indeksi lähenteli jo yhdeksää. Silti Kaien psioninen kyky tuntui olevan poissa päältä. Alexein tajunnan olisi pitänyt olla täynnä muistoja, mielikuvia, tuntemuksia, pelkoja ja alitajunnan hirviöitä. Hän oli tottunut äänten, valojen, makujen ja aistimusten surrealistiseen kakofoniaan, ei kuolemanhiljaisuuteen. Edes jotain olisi pitänyt tihkua läpi.

"Ei, tämän ei kuuluisi olla tällaista", Alexei myönsi. Hän kumartui Kaien ylle ja tarkasteli naisen kasvoja.

"Onko kaikki kunnossa?" Stanton puuttui puheeseen. Lääkärin kädet hakeutuivat tunnustelemaan rutiininomaisesti pulssia Kaien kaulalta. Hän nojautui Alexein viereen huolta uhkuen. Heidän katseensa kohtasivat.

"Minä en tiedä. Tämä voi olla erilaista protossille, eikä hänellä ehkä ole tosiasiassa mitään hätää. Voi kuitenkin olla, että jokin on pielessä. Älä ainakaan lisää voimakkuutta toistaiseksi." Stanton nyökkäsi ja kiersi vuoteen toiselle puolelle jääden seuraamaan elintoimintoja valvovia näyttöjä. Alexei tunsi Gemman katseen kuitenkin käväisevän itsessään tuon tuosta ja aisti huolen lisäksi levottoman odotuksen pelkässä naisen läsnäolossa. Hän rykäisi. "Minä teen pienen tyrkkäyksen. Lohmann, varmistatko minut?"

"Varmistan. Ota rauhassa, Shikov. Kaien virta on… käsittämätön."

"Virta?" Alexei kysyi hymyillen ja sanaa suussaan maistellen.

"Niin. Siten protossit sitä kutsuvat. Meidän kykyämme. Minä pidän siitä", Lohmann mutisi olkapäitään kohauttaen. Hän vilkaisi Kaieen, sitten esimieheensä.

"Totta. Se on hyvä", Alexei myönsi. Hän ravisti päätään ja laski kätensä Kaien kalpean kämmenen päälle. Kosketuksella ei aaveohjelman kouluttajien mukaan ollut mitään vaikutusta aaveen kykyjen voimakkuuteen, mutta Alexei oli aina halunnut tuntea konkreettisesti yhteyden hänen ja toisen ihmisen välillä. Kohteensa ihoa koskettaessaan hänestä tuntui, että kaikesta tuli jotenkin todellisempaa, kirkkaampaa. Hänen kykynsä virtasi selkeämmin, kun hän keskitti ajatuksensa omiin sormiinsa ja niiden alla kylmännihkeänä retkottavaan Kaien kämmeneen.

"Ja valmiina", Alexei kuiskasi. Hän muotoili mielessään psionista tyrkkäystä Kaien parhaillaan rasituksen alla kamppailevia psionisia voimia ja suojamuureja arvioiden. Hänen pitäisi olla tarpeeksi kovakourainen päästäkseen läpi, mutta samalla niin hienotunteinen, ettei hän tekisi vahinkoa naiselle psyykkisesti tai fyysisesti. Hän aisti Lohmannin mielen vankkumattomalta tuntuvana seinänä jossakin takanaan ja ankkuroi pelastusköytensä tämän tajunnan äärirajoille. Jos jokin menisi pieleen, Lohmann joutuisi kiskomaan hänet ulos.

"Nyt."

Alexein sormet nytkähtivät tahdottomasti ja henki salpautui hetkeksi kurkkuun, kun hän sukelsi.

Hän joutui kakomaan pitkän tovin ilmaa keuhkoihinsa, jotka tuntuivat olevan täynnä savuista, siirappimaista nestettä. Teki mieli sylkeä, miltei antaa ylen, mutta kurkku tuntui siihen liian kuivalta. Pyörrytti ja värisytti yhtä aikaa – aivan kuin hän olisi seisonut alasti jääkylmän suihkuveden alla. Hän hengitti kaksi kertaa syvään, kunnes uskalsi oikaista kaksinkerroin taittuneen vartalonsa ja hakea tukea jaloiltaan. Ilma oli vähällä karata jälleen hänen keuhkoistaan, kun hän kääntyi tarkastelemaan ympäristöään. Missä hän oikein oli?

Taivas oli synkkien ja nopeasti eteenpäin vyöryvien violettiharmaiden pilviryppäiden peitossa. Näky oli uhkaava, nielaiseva, hypnoottinen. Alexei irrotti katseensa vastentahtoisesti pilvimassojen vihaisesta marssista ja pyörähti kaksi kertaa ympäri kantapäidensä varassa. Mitä helvettiä…? Kutkuttava mielleyhtymä jostakin tutusta ja yhtä aikaa vieraasta valui hänen lävitseen tahmeana ja hitaasti.

Punaista hiekkaa ja siitä torahampaiden tavoin nousevia onyksinmustia kivimuodostelmia oli kaikkialla silmänkantamattomiin. Navakat tuulenpuuskat pöllyttivät hiekkaa ja taivaalta satavaa tuhkaa ympäriinsä vonkuvina aaltoina, jotka jättivät naamaa vasten iskeytyessään suuhun kitkerän maun ja nostivat kyyneleet silmäkulmiin. Jossain mouruavan ilmavirran keskellä soi tuulikellomainen soitin ontolla ja aavemaisella äänellä.

"Ihan kuin se itkisi. Tuuli siis" Lohmann sanoi ähkäisten. Alexei käännähti ympäri. Lohmann nosti kädet pystyyn ennen kuin kommodori ehti avata suutaan.

"Usko pois, minä en tehnyt sitä. Kiskoit minut mukanasi kuin hiton vetolelun. Tai ehkä se oli Kaie."

Alexei tyytyi vain nyökkäämään ja hillitsi kielensä päälle nousseen terävän kirosanan. Hänen ei hyödyttänyt raivota Lohmannille, vaikka tämän ilmestyminen paikalle tarkoitti koko jupakan muuttuneen juuri asteen verran vaarallisemmaksi ja epävarmemmaksi. Nyt sekä hän että hänen varmistajansa olivat jumissa jossakin Kaien tajunnassa. Äkillinen tunne ansaan joutumisesta livahti hänen sisimpäänsä, eikä hän saanut sitä enää tukahdutettua yrittämisestään huolimatta.

"Missähän me olemme? Aiurillako? Vai Shakuraksella?" Lohmann kysyi. Mies nosti käden silmiensä suojaksi piiskaavaa tuulta vasten. "Kuuluuko Kaien virran näyttää tältä?" hän jatkoi aprikointiaan.

Alexei sulki silmänsä ja antoi mielensä kulkea tuulen mukana. Missä sinä olet, Kaie? Mitä tämä tarkoittaa?

"Mitä me nyt teemme?" Lohmann kysyi hänen takanaan.

Alexei nosti kätensä pystyyn, ja mies vaikeni kuuliaisesti. He olivat hetken aikaa hiljaa.

Kaie! Missä sinä olet? Alexei antoi äänensä voimistua ja sai ilmavirran heidän ympärillään kovenemaan miltei vihaiseksi puuskaksi. Lohmann putosi ähkäisten polvilleen ja yritti suojella kasvojaan hiekanjyviltä painamalla päänsä käsiensä suojaan.

Alexei jännitti kykynsä äärimmilleen. Hän kurotti haastavasti ja päättäväisesti eteenpäin tietämättä itsekään mitä tosiasiassa etsi. Kun hänen mielensä törmäsi lopulta muuriin, hän alkoi oivaltaa. He olivat taskussa.

"Voi helvetti Kaie, mitä sinä olet mennyt tekemään?" Alexei kuiskasi puoliääneen ja levitti kätensä turhautuneena. Hän ymmärsi nyt täydellisesti.

"Minun virtani on minun omani. En halua ketään mieleeni", Kaie oli sanonut hänelle aikaisemmin ääni pelosta ja esille ryöpsähtäneestä kiukusta väristen. Alexei oli luullut vakuuttaneensa naisen siitä, että kaikki psionisissa testeissä tapahtunut jäisi salaisuudeksi ja pysyisi vain hänen tietonaan. Hän oli uskonut, että Kaie oli vihdoin uskaltanut luottaa häneen: olihan tämä lopulta alistuneena ja nurkkaan ajettuna suostunut, antanut luvan katsoa pimeimpiin sopukoihin ja kohdata mielen syövereistä nousseet pedot. Alexei tajusi vasta nyt naisen pelänneen enemmän kuin koskaan ja valehdelleen hänelle kylmäverisesti.

He kaikki olivat tehneet taskuharjoituksia joskus. Aave kykeni luomaan mieleensä eräänlaisen vaihtoehtotodellisuuden – taskun – jonka täytti halutunkaltaisilla mielikuvilla, aistimuksilla ja tuntemuksilla. Kun vieras aave pyrki luotaamaan mieltä luvattomasti, hänen tajuntansa näki tosiasiassa vain kaiken sen, joka taskuun oli sijoitettu. Taitavimmat osasivat tehdä taskusta niin todentuntuisen ja vetoavan, että kokematon aave saattoi jäädä sen sisään harhailemaan tuntikausiksi. Tai vaihtoehtoisesti tajuntaa raatelevan ja kammottavan, jolloin ansaan jäänyt aave oli lähellä päästä järjestään.

Alexei oli aina ollut luonnonlahjakkuus taskuharjoituksissa, ja ymmärryksen iskettyä mieheen hänen oli helppo nähdä Kaien kokoaman taskun äärirajat ja ehdot. Protossi oli ollut huolimaton tai sitten käynnissä oleva repivä psioninen testaus rajoitti hänen kykyjään huomattavasti, sillä hänen luomansa tasku oli alkeellinen ja jatkuvasti vaarassa revetä liitoksistaan. Nopeasti kasattu ja hutera luomus oli kuitenkin riittänyt hämäämään heitä hetkeksi. Ajatus iski yllättäen Alexeihin kuin salama. Mitä tapahtuisi, jos hän ja Lohmann olisivat taskun sisällä ja se hajoaisi? Hänelle oli aina painotettu sitä, että toisen aaveen tajunta tuli vapauttaa ennen kuin tasku purettaisiin. Kukaan ei ollut kuitenkaan koskaan puhunut seuraamuksista. Millaisessa vaarassa hän ja Lohmann olivat?

Alexei tunsi huolen lisäksi myös äkillisen raivonpuuskan sykähtävän sisällään. Tunteeseen sisältyi harmia siitä, että Kaie oli pettänyt hänen luottamuksensa. Nainen ei ollut aikonut missään vaiheessa antaa hänen tunkeutua virtaansa tai näyttää niitä kauhuja, joita hän parhaillaan kävi läpi. Kuinka Kaie oli saattanut silti olla niin piittaamaton, että oli saattanut Alexein ja Lohmannin hengenvaaraan omaan, arvaamattomaan kykyynsä luottaen? Mikä naisen salaisuus oli niin tärkeä, että hän oli valmis näkemään kaiken tämän vaivan heidät torjuakseen? Mikä Kaiea pelotti niin kovasti, ettei nainen ollut valmis jakamaan sitä yhdenkään elävän sielun kanssa? Mitä jos naisen mieli pettäisi testaustilanteessa? Kiukku täytti Alexein mielen valkohehkuisena jomotuksena. Eikö se protossin paskiainen tajunnut, että hän asetti vaaraan itsensä lisäksi Lohmannin, Stantonin ja Alexein? Mitä jos Kaie ylikuormittuisi ja tämän virta sammuisi? Mitä helvettiä kävisi hänelle ja Lohmannille?

"Lohmann!" Alexei kutsui. "Minä tarvitsen apuasi."

Kommodori käännähti ympäri. Lohmann oli kaatunut maahan, jossa makasi henkeä haukkoen ja raajat sätkien. Hän näytti irvokkaalta mekaaniselta nukelta upottavaa hiekkaa kauhoessaan ja iho kalmankalpeaksi muuttuneena. Suupielestä tippui noro tummanpunaista verta. Alexei ryntäsi miehen luokse tämän viereen polvistuen.

"Lohmann! Voi helvetti, Lohmann! Katso minuun!"

Lohmannin silmissä oli tyhjä katse ja hän kakoi verta ulos purskahtelevina yskänpuuskina.

"Shikov?" mies kysyi haparoiden kädellään otetta Alexein olkapäästä.

"Älä jätä minua tänne", Alexei pyysi. "Kuuletko? Älä kuole, Lohmann. Se on käsky."

Alexei sulki silmänsä, keräsi psionisen voimansa ja huusi Kaien nimen myrskyn sekaan kerta toisensa jälkeen. Ja toivoi hetken aikaa epätoivoisesti, että nainen olisi siellä jossakin.

Nielaisevan mustuuden jälkeen tuli kirkasta valoa. Pätkivä koneääni kiihtyi yhtäjaksoiseksi sarjaksi. Hän heräsi. Rohisevan henkäisyn oli täytynyt tulla hänen suustaan, vaikkei hän tuntenut ilmavirran käyvän huulillaan.

Jopa hänen hampaisiinsa särki. Kaie oli tottunut kipuun, mutta sävähti silti sisällään ruumiinsa syöksähtäessä adrenaliininkatkuiseen herätykseen. Yllättäen hän oli hyvin tietoinen sydämensä kiihtyneistä lyönneistä, otsalleen kihonneista hikihelmistä ja siitä, kuinka syvältä hengitys viilsi koko ruumiin halki kulkiessaan. Valo oli kylmää ja valkoista jossakin katossa ja kyyneleet tulivat yhtä paljon aristavien silmien kuin hänen piestyä ja väsynyttä kehoaan piinaavien kipuaistimusten takia. Hän katseli kuin ulkopuolisena ilmaan nousevia kämmeniään, jotka haroivat hänen näkökenttänsä laidalla hitaina ja kömpelöinä kiintopistettä etsien.

"Hoitaja!"

Joku tarttui häntä kädestä. Ote oli varma, tiukahko. Hetkellinen helpotus työntyi Kaien sisimpään. Sitten hän tarkensi katsettaan ja näki Alexein teräksenharmaat, kylmät silmät. Epätoivo ja kauhu valahtivat hänen lävitseen, kun hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. Kaie oli toivonut niin raastavalla voimalla, että kaiken läpi puskenut Lohmannin kuoleva virta olisi ollut vain Stantonin kokeiden aikaansaannoksia, eikä todellinen aistimus. Hän oli tehnyt kaikkensa työntääkseen Lohmannin ulos, säästääkseen tämän. Hän ei ollut ikinä uskonut, että terraanien kone saisi hänet ajettua niin äärirajoille. Hän oli luullut, että voisi pitää Shikovin ja Lohmannin ulkona ja selvitä testistä helposti. Hetken aikaa hän toivoi nieleskellen, että olisi aiemmin uskaltanut ottaa riskin ja luottaa Alexeihin.

Valkoiset lääkinnän univormut ilmestyivät häilyvinä kuvajaisina hänen ympärilleen. Kaie ei varsinaisesti tuntenut heidän kosketustaan, mutta aisti kiireen säksättävänä tuntemuksena takaraivossaan. Hän kuuli huolestuneen miesäänen puhuvan ylikierroksilla käymisestä ja rasituksesta. Alexei ei laskenut hänen kädestään kuitenkaan irti ja miehen silmät tuntuivat porautuvan protossin sisimpään asti.

"Lohmann?" Kaie yritti kuiskata, muttei ollut varma saiko edes huuliaan liikautetuksi. Alexei nojautui hänen puoleensa. Kaie tunsi miehen virran hipaisevan omaansa. Tunne oli kylmä ja satutti osuessaan häneen.

Katso minuun, Kaie. Räpäytä silmiäsi kerran, jos ymmärrät.

Kaie nosti silmänsä ja pakotti itsensä tuijottamaan Alexein tiukkailmeisiin kasvoihin. Hän liikautti ripsiään vastaukseksi kivusta ähkäisten. Koko ruumis oli alkanut tutista kylmänhikisenä kuin kuumeessa. Alexei ei laskenut irti.

Sinä olet ryhmän jäsen, Kaie. En tiedä mitä helvettiä se protossille tarkoittaa, mutta me terraanit kunnioitamme ryhmää. Meille se tarkoittaa sitä, että luovut omista tavoitteistasi ja itsekkäistä pyrkimyksistäsi silloin, kun toimit ryhmässä. Se tarkoittaa sitä, että olet aina valmis toimimaan yhteisen edun nimissä. Se tarkoittaa sitä, että luotat ja annat luottaa. Mikään sinun salaisuutesi ei ole sen arvoinen, että panet Lohmannin maksamaan siitä hengellään.

Kaie vapisi. Alexei tuijotti häneen edelleen jäisenä. Miehen koko olemus tihkui vihansekaista käskevyyttä. Hänen virtansa tuntui hukuttavan Kaien alleen ja pysyvän töin tuskin Alexein pystyttämän padon takana. Mies joutui selkeästi kamppailemaan itseään vastaan, jottei tekisi tai sanoisi mitään harkitsematonta.

Sinä et enää ikinä petä minun luottamustani. Sinä et enää ikinä jätä yhtäkään ryhmäsi jäsentä pulaan tai aseta heitä vaaraan oman itsesi takia. Sinä et enää ikinä valehtele minulle. Et ikinä, jos haluat koskaan olla ryhmäni arvoinen. Ymmärrätkö sinä?

Alexei odotti niin kauan, että Kaie räpäytti silmiään kerran ja pudotti sen jälkeen naisen kämmenen vuoteelle. Hän käänsi selkänsä ja etääntyi Kaien kyynelten sumentamasta näkökentästä harmaaksi läikäksi.

Lohmann?

Alexei käännähti ympäri Kaien heikon kysymyksen aistiessaan. Hän tuijotti naiseen pitkään ilmeettömästi.

Lohmann?

Kaie toisti sanan uudelleen ja yhä uudelleen. Hän haki sameilla silmillään Alexein hahmoa jostakin huoneen laidalta, mutta huimaus pakotti hänet sulkemaan silmänsä.

Lohmann? Lohmann?

Juuri ennen kuin tajuttomuus korjasi hänet upottavaan viittaansa, Alexein vastaus tuli.

Lohmann on kunnossa. Sinä toit meidät pois ajoissa.

Kaie parahti helpotuksesta ja antoi tajuntansa sammua lääkitsevään, lohdulliseen harmauteen.