Onpa aika rientänyt! Huhut tämän fanficin kuolemasta ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja - kyllä tämä täältä tulee hitaasti, mutta varmasti. Kiitän jälleen kauniisti kommenteista, jotka ovat pitäneet minut näppäimistön ääressä silloinkin, kun usko omaan tekemiseen on ollut vaarassa loppua kesken kokonaan. Niistä on iloa ja apua enemmän kuin uskoisi! :)

Ilman suurempia alkulätinöitä itse asiaan. Itse en pidä tästä luvusta kamalasti, se kun on melkoinen sekasotku ja hankala kirjoitettava. Sen lisäksi tietenkin, että teksti on pituudeltaan näköjään mammuttimarkkinamittainen ja päättyy kaiken lisäksi töksähtäen (ei sentään cliffhangeriin :D), selkeästi tämä tekstin rytmittäminen ei ole minun leipälajini. Tämän lisäksi koko luku tuntuu olevan epämääräinen sekamelska eri kertojia ja tyylilajeja, ja varsin graafiset taistelukuvaukset ovat nekin vähän omituisen oloisia omaan silmään. No, ehkä vika on vain minun päässäni, toivossa on hyvä elää! :)

Lukuiloa kaikesta huolimatta!

Jim Raynor oli kerrankin ajoissa. Harmi, ettei kukaan ollut näkemässä sitä. Sukkulan oli määrä lähteä vasta tunnin päästä ja lastaushalli hänen ympärillään oli kuolemanhiljainen. Naapurihallista kuului satunnaisia kolahduksia ja lastauslinjojen mekaanista hurinaa, kun varustesukkuloita tankattiin, huollettiin ja sullottiin täyteen Van Saralla tarvittavia varusteita, aseita ja elintarvikkeita. Tyyntä ennen myrskyä, Jim haukotteli. Puolen tunnin sisällä tila hänen ympärillään olisi täynnä eloa, kun Shikovin ryhmä ja huoltohenkilökunta saapuisivat paikalle ja aloittaisivat lähtövalmistelut.

Jimin asentoa ei olisi parhaalla tahdollakaan voinut väittää sotilaalliseksi. Ei edes ryhdikkääksi. Miehen jalat lepäsivät penkin eteen nostetun muovisen rahtilaatikon päällä. Muu ruumis seurasi enemmän tai vähemmän perässä penkin selkänojan ja istuinosan välillä. Amiraali Durand olisi saanut rytmihäiriön miehen rypistyneen asepuvun nähdessään, mutta Raynor tunsi sen olevan tällä hetkellä pienin hänen huolistaan.

Hän oli laskenut lippalakin kasvojensa peitoksi ja tuijotti kankaan sysimustaa vuorta synkkänä. Sarah oli jälleen tullut hänen uneensa. Hän oli oppinut tunnistamaan naisen kuiskaukset ja hyytävän kylmän vihlonnan, joka kutitti hänen kallonsa pohjaa yhtä aikaa kauhistuttavana ja viekoittelevana. Se oli todellista. Sarah oli puhunut siitä kaikesta, jota heillä olisi voinut olla. Silittänyt hänen turtaa ja arpista sisintään lämpimillä sanoillaan ja helisevällä naurullaan. Kunnes naisen ääni oli muuttunut yhä hyisemmäksi ja vihaisemmaksi. Sarah oli lopulta tihkunut halveksuntaa hänen mieltään riepotellessaan ja unelmat, häpeän ja pettymyksen haavat auki repiessään. Jim ei ollut taistellut vastaan, sillä tiesi Sarahin voittavan. Aina. Hänen rintakehäänsä sattui ja pään sisällä jomotti. Sarah ei koskaan ollut hellävarainen lähtöä tehdessään. Hän halusi Jimin muistavan – epäonnistumisensa, yksinäisyytensä, ikävänsä.

Hänen teki mielensä itkeä, mutta kyyneleitä ei ollut riittänyt enää kuukausiin. Hän ei tiennyt, miksi Sarah kosketti vain hänen mieltään yöllä unissa. Miksi nainen näki kaiken sen vaivan hänen loukkaamisekseen ja satuttamisekseen? Raynor tiesi tuskaisen selvästi toivovansa, että se johtui siitä, että Sarah välitti edelleen. Se oli naiivia ja musertavan typerää, mutta Raynor odotti silti jokaisena yönä. Hän valmistautui, harjoitteli repliikkejään ja vannoi olevansa vahvempi kuin edeltävillä kerroilla, mutta poistui jokaisesta kohtaamisesta entistä pahemmin lyötynä ja hajalla. Hän vihasi itseään, mutta silti jollakin kammottavalla ja häpeällisellä tasolla hän toivoi silti edelleen naisen tulevan takaisin. Anna minun pelastaa sinut, hän oli kuiskannut Sarahille toiveikkaana heidän jokaisella kohtaamisellaan. Mutta ei Sarah ollut pelastettavissa. Hän oli tuhonnut, murhannut ja vienyt liikaa. Hän oli tappanut Fenixin, tuhonnut Aiurin, katkonut miljoonia elämän ohuita lankoja tieltään galaksin halki kulkiessaan. Kuinka Jim Raynor olisi voinut pelastaa zergien terien kuningattaren, kun ei pystynyt pelastamaan edes itseään?

Ovi hänen takanaan kolahti. Raynor ei nostanut katsettaan aluksi. Hänellä ei ollut mitään halua kohdata muita. Hän ei halunnut kuunnella toisten keskustelunpätkiä, kaksimielisiä vitsejä ja tavan vuoksi sinkautettuja valituksia. Hän ei halunnut haistaa tupakansavua ja hikeä. Hän ei halunnut kohdata elämää. Hän halusi olla rauhassa.

Sitten mies kuuli tutun hydrauliikan pehmeän suhinan ja metallilevyjen vaimeat kalahdukset jalkojen osuessa lattiaan. Yllättynyt henkäys pääsi Jimin huulilta. Hän suoristi ryhtiään äkisti ja käännähti niin, että lippalakki putosi hänen syliinsä. Mies tuskin huomasi sitä, sillä hän oli unohtunut tuijottamaan kynnyksellä seisovaa hahmoa. Raynorin kurkkua kuristi. Hän oli elänyt, taistellut ja vuotanut verta Fenixin vierellä. Protossimies oli syöksynyt zergien laumoja vastaan vihaisena ja rohkeampana kuin yksikään Raynorin kohtaama terraani. Fenix oli ollut ainoa laatuaan. Hetken aikaa Jim uskoi todella näkevänsä vanhan ystävänsä edessään keltaisessa asepuvussa – ylpeänä, sotilaallisena ja rohkaisevana. Nopeana kuin piiskansivallus, jäänsiniset plasmaterät kylminä ja uhkaavina hehkuen. Sen jälkeen kaksi kuvaa sulautuivat yhteen.

"Sinä todella olet hänen tyttärensä", Raynor sanoi toteavaan sävyyn. Hän tunsi yllätyksekseen liikutuksen puristavan rintakehässään. Kaie ei sanonut mitään, mutta Raynor oli jo tottunut siihen. Naisen mietteliäässä vaikenemisessa oli jotakin lohdullista. Turhien sanojen sijaan Kaie tuli määrätietoisin askelin lattian poikki ja jäi seisomaan muutaman metrin päähän Raynorista.

"Minulla on häntä toisinaan ikävä", Raynor sanoi. Hänen silmänsä pyyhkivät edelleen keltaisen suojapuvun tuttuja kaaria. Puku oli muokattu uuden käyttäjänsä kokoiseksi, mutta muuten se oli ennallaan kolhuineen ja naarmuineen. Raynor huomasi Kaien maalanneen Fenixin legioonan tunnusten viereen terraanien armeijan siivet, mikä oli ristiriitaisella tavallaan osuvaa.

"Isääkö?" Kaie kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Raynor oli miltei jo unohtanut aiemman toteamuksensa ja joutui hakemaan hetken aikaa sanoja.

"Niin. Fenix oli ystävä. Yksi parhaista."

"Hän puhui usein sinusta", Kaie sanoi vaisusti. Nainen silmäsi heidän takanaan seisovaa miehistönkuljetussukkulaa, eikä Raynor harmikseen nähnyt hänen kasvojaan. Hän päätti kuitenkin tökätä kepillä jäätä.

"Sinä sanoit minulle aikaisemmin, ettei Fenix kuollut Korhalin taistelussa."

Kaie kääntyi kokonaan selin. Kun nainen lopulta vastasi, Raynor kuuli tämän äänen olevan liikutuksesta paksu.

"Ei hän kuollutkaan. Hän eli vielä viisi ja puoli kuukautta."

"Minä olin itse paikalla. Näin Kerriganin ja näin, kuinka zergit murtautuivat protossien puolustuksen läpi. Kukaan ei voinut…" Raynor kuuli äänensä vavahtelevan, muttei välittänyt.

"Se on totta. Kerrigan tuli Korhalille, muttei tappamaan häntä. Kerrigan tuli varmistamaan, että isä otettaisiin kiinni."

Kaien puheeseen oli ilmestynyt uusi sävy. Jim tunnisti sen, olihan hän itse kamppaillut tunteen kanssa vuosikausia. Se oli vihaa. Puhdasta, kostonhimoista ja katkeraa vihaa Sarah Kerrigania ja tämän käskyjä tottelevia zergeja vastaan. Kaien ääni oli niin eleettömän julma ja raivostunut, että Raynor ymmärsi kivun olevan kuluneesta ajasta huolimatta edelleen lähellä. Kaiea oli satutettu – pahasti.

"Minä en ehtinyt pelastaa isää. Yritin niiden kuukausien aikana kovemmin kuin koskaan, mutta oli liian myöhäistä. Lopulta Kerrigan sai tarpeekseen. Ruumis lähetettiin Zeratulille pala kerrallaan."

Kaien ääni murtui. Hän vapisi raivosta paikallaan seisoessaan.

"Mitä hän oikein halusi Fenixilta?" Raynor kysyi kauhistuneena.

"En tiedä. Fenix ei toivottavasti koskaan antanut sitä hänelle", Kaie mutisi. Hän käännähti ympäri. Raynor näki Kaien kasvoilla sokean vihan lisäksi myös niin suurta surua, että tunsi palan nousevan jälleen kurkkuunsa. Kerrigan ei ollut vienyt vain hänen ystäväänsä, vaan myös Kaien isän.

"Olen pahoillani, pikkuinen", hän sanoi lopulta ja nousi seisomaan ottaen muutaman haparoivan askeleen naiseen päin.

"Isä oli kaikki kaikessa", Kaie sai lopulta kuiskattua. Hän levitti kätensä turhautuneena kykenemättä selittämään, mutta Raynor ymmärsi ilman sanojakin.

"Hän oli urhein tuntemani mies. Ja itsepäisin", Raynor myönsi. Hänen yllätyksekseen Kaie hymyili.

"Hassua", protossi sanoi ja kääntyi hänen puoleensa. "Hän tapasi sanoa samaa sinusta."

Raynor antoi virneen levitä kasvoilleen. Hän kulki Kaien vierelle ja sipaisi naisen olkapäätä rauhoitellen kämmenellään. Kaie ei sanonut mitään, muttei karistanut miehen sormia pois.

"Tämä ei lupaa hyvää", Wilkins ennusti. Hän veti takkinsa kaulusta pystympään ja loi pahaenteisen silmäyksen horisonttiin. He kaikki pysähtyivät kulkusillalle ja seurasivat naisen esimerkkiä. Van Saran kullanpunertava hiekkaerämaa näytti unenomaiselta ja hehkuvalta nousevan auringon valossa kylpiessään. Maisemassa oli miltei jotakin maalauksellista, mutta Kaie ei antanut näennäisen kauneuden huijata itseään. Hän oli oppinut taktiikkapalaverissa Van Sarasta sen verran, että tunsi jo nyt vastenmielisyyttä petollisen viekasta ja varomattomalle kohtalokasta erämaaplaneettaa kohtaan. Itsepintainen ja navakka tuuli pöllytti jatkuvasti pieniä hiekkapilviä heidän kasvoilleen.

"Protossien toinen hyökkäys toissapäivänä oli aika hyvä lupaus siitä. Kolmas rynnäkkö tulee vielä, eikä silloin enää tunnustella puolustusvahvuutta", Thompson myönsi. Wilkins hörähti.

"En minä sitä tarkoittanut. Planeetta sinne tai tänne, kyllä täältä tullaan vaikka ruumissäkissä. Tarkoitan Shikovia."

Ryhmä kääntyi yhtenä miehenä vilkaisemaan kommodoria, joka kulki muutaman kymmenen metrin päässä Jim Raynorin kanssa keskustellen eteenpäin.

"Sinäkin huomasit sen?" Chandak kysyi virnistäen. Hän ja Wilkins vaihtoivat tietäväisen katseen. Kaie ei ymmärtänyt mistä oli kyse, joten hän silmäili ympärillään seisovien terraanien kasvoja kiinnostuneena ja helpottuneena siitä, että useimmat ryhmän miehet näyttivät olevan yhtä ymmällään kuin hänkin. Shikov oli tänä aamuna tullut lastauslaiturille myöhässä, muttei tuntunut olevan tästä varsinaisesti pahoillaan. Kommodori oli toivottanut heille kaikille niin sydämellisesti huomenta, että Kaie oli hetken ajan luullut miehen olevan tosiasiassa räjähtämispisteessä ja naamioivan kiukkuaan sarkastisen hyväntuulisuuden alle. Hän oli odottanut sisin läpättäen raivonpurkausta, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Kommodori Shikov oli suorittanut komennukselle lähtöön liittyvät rutiinitoimenpiteet huolellisesti ja tinkimättömään tyyliinsä, mutta miehen koko olemus tuntui hehkuvan hyvää tuulta hänen paimentaessaan ryhmän sisälle sukkulaan.

"Mitä?" Murray kysyi uteliaana.

"Etkö sinä muka huomannut? Mieshän vihelteli koko hemmetin matkan alas UED:n paraatimarsseja. Olin varma, että jos kuulen 'Sotalippulaulun' niin epävireisesti vielä kolmannen kerran, tapan jonkun paljain käsin", tupakkaansa tumppaava Chandak sanoi nauruun puhjeten.

"Mistähän nyt tuulee? Viimeksi olen nähnyt tuon virneen silloin, kun Shikov ylennettiin."

"En tiedä. Minulle jo siinäkin oli ihan tarpeeksi", Thompson tuhahti. Solheim hänen vieressään muljautti paljonpuhuvasti silmiään ja esitti kärsivänsä vilunväreistä.

"Mitä tapahtui?" Kaie uskaltautui kysymään. Lohmann vilkaisi häneen.

"Aivan, sinä et ollut läsnä. Shikovilla on todella hyväntuulisena paha tapa saada maanisia tarmonpuuskiaan. Viimeksi teimme kokonaiset kaksi viikkoa sellaista kuntorääkkiä ja psionista harjoittelua, että ehdimme harkita lähettävämme UED:lle pyynnön, että alentaisivat hänet takaisin komentajaksi." Lohmannin puuskahdus oli näennäisen väsynyt, mutta miehen virnistys kulki niin leveänä ja silmissä lempeästi tuikkiva muisto oli niin lämpimän sävyinen, että Kaie ymmärsi tämän vitsailevan.

"Usko pois, se oli omituista. Shikov oli kuin orava kofeiinitablettikuurilla", Adams lisäsi.

"Orava?" Kaie kysyi heti uteliaasti ja sai koko ryhmän ympärillään hörähtämään nauruun.

"Sinä olet mainio", Adams hekotteli ja taputti Kaiea olkapäälle ryhmän jatkaessa matkaansa kohti kauempana häämöttävää kallionotkelmaa ja sen suojaan rakennettua tukikohtaa. Metalliritilöistä koottu silta kolisi raskaiden kenkien alla vieraan ja kylmän kuuloisena ja tuuli osui heitä vasten kuin uhitellen. Tunne oli Kefeuksen tyyneen liikkumattomuuteen tottuneelle ryhmälle outo.

"Ehkä se johtuu tohtori Stantonista. He näyttivät iloisilta eilen messissä", Kaie rohkaistui ehdottamaan hetken hiljaisuuden jälkeen. Protossi vaikeni hätkähtäen, kun ryhmä hänen ympärillään pysähtyi taas äkisti ja jäi tuijottamaan häntä uteliaana.

"Stantonista? Mitä sinä olet nähnyt?" Chandak kysyi. Naisen silmät olivat alkaneet loistaa, kuten aina silloin, kun tämä alensi äänensä kertoakseen jonkun miltei poikkeuksetta paheellisen juorun Kefeuksella tapahtuvista asioista. Intialaisnainen katsoi Kaiea rävähtämättä ja selkeästi vain juuri ja juuri hillitsi halunsa hoputtaa protossia.

"He olivat messissä eilen illalla", Kaie sanoi kokeillen. Sen paremmin Alexei kuin tohtori Stantonkaan eivät olleet edes tajunneet Kaien pujahtaneen sisään päällystön messiin, vaikka heidän pöytänsä ja ovella epäröivän protossin välillä oli ollut etäisyyttä vain runsas kymmenen metriä. Kaie sen sijaan oli kiinnittänyt huomiota pariskuntaan ja pysähtynyt mietteliäänä. Varovaiset katseet, kevyet kosketukset ja lämpimät hymyt hänen esimiehensä ja nuoren naislääkärin välillä – ne olivat kuin suoraan niistä terraanien viihdeohjelmavideoista, joita hän oli opetusmielessä Shakuraksella katsonut. Kaie oli lähes unohtunut seisomaan paikalleen kaksikkoa peittelemättömän kiinnostuneena tuijottaen, mutta oli lopulta löytänyt jalat alleen. Hän oli peruuttanut pois messin leveistä pariovista tajuttuaan, että oli vain muutaman henkäyksen päässä siitä, että keskeyttäisi herkkäsävyisen ja jollakin lailla intiimiltä tuntuvan tilanteen.

"Kommodori piti häntä kädestä", Kaie sanoi.

Adams vihelsi pitkään ja tietäväisesti hampaidensa välistä laskien julkean virneen leviämään kasvoilleen. Mies levitti kätensä kuin koko maailmaa hyväntahtoisesti syleilläkseen ja vilkutti heille silmää.

"Stanton. Ei paha, ei ollenkaan paha. Hatunnosto", hän sanoi nyökytellen. Muu ryhmä oli hiljaa, kun kukin punnitsi tietoa tahollaan.

"Päästiinköhän yöllä…", Adams avasi jälleen suunsa malttamattomana. Mies tuli keskeytetyksi väkivaltaisesti, kun Wilkins tömäytti kyynärpäänsä tämän kylkiluiden väliin.

"Mitä?" Adams puhahti loukkaantuneena kylkeään pidellen. Hän loi raivokkaan, mutta naurua tihkuvan katseen Wilkinsiin.

"Sika", Wilkins totesi lyhyesti.

"Enhän minä ehtinyt sanoa mitään!"

"Mutta aioit kyllä. Naikoot vaikka Raynoria, sama se minulle on, kunhan se ei vaikuta työhön."

"No se puolestaan oli diplomaattisesti ja kauniisti sanottu", Adams murahti. Wilkins virnisti miehelle suupielestään.

Matka jatkui jälleen Wilkinsin ja Adamsin piikittelyn ja Chandakin iloisen rupattelun säestämänä.

"Mitä sinä teit päällystön messissä?" Lohmann kysyi heidän jättäytyessään joukon hännille.

"Lupasin amiraali Durandille, että puhuisin Shikovin kanssa."

Kaie tuijotti kommodori Shikovin univormun peittämää selkää miettien. Hän oli ollut niin peloissaan ja hermostunut päällystön messiä lähestyessään, että oli pelännyt pyörtyvänsä. Hän oli joutunut tekemään töitä marssittaakseen itsensä hytiltä hissille ja valitakseen oikean kerroksen. Kaksi kertaa Kaie oli keskeyttänyt sormiensa liikkeen ennen kuin ne olisivat osuneet hissin automaattisesti pysäyttävälle hätäkytkimelle. Kolme kertaa hän oli pakottanut itsensä pysymään aloillaan, kun hissi pysähtyi ottaen kyytiin muita matkustajia tai laskiessaan ulos jonkun Kefeuksen miehistöön kuuluvista terraaneista. Hikipisarat helmeilivät hänen selässään ja hermostunut psioninen sihinä täytti hänen mielensä. Kaie oli kuitenkin päättänyt puhua esimiehelleen, eikä aikonut pyörtää päätöstään oman henkisen heikkoutensa ja hermostuneisuutensa takia. Hän oli luvannut Gerardille, että olisi kommodorin luottamuksen arvoinen. Hän ei pettäisi sitä lupausta. Hän kertoisi kaiken, johtipa se sitten mihin hyvänsä. Epäröinnin ja pelon säestämä matka hissiltä päällystön messin parioville tuntui kestävän tuntikausia, vaikka todennäköisesti hän käveli muutamat metrit miltei harppoen.

Ja lopulta - helpotus oli tuntunut suorastaan ylitsevuotavalta, kun hän oli nähnyt kommodorin olevan varattu. Kaie tunsi koko ruumiinsa henkäisevän ja muuttuvan kevyemmäksi kuin ilma. Hän tuijotti Shikovin ja Stantonin lämminsävyistä jutustelua ulkopuolisena ja kaukaa tuntien silkkaa huojennusta. Zeratulin ääni hänen sisällään sanoi, ettei tämä ollut viimeinen tilaisuus keskustelulle, mutta Kaie ei välittänyt tällä kertaa edes Opettajan sanoista. Hänen ahdistuksensa oli hajonnut tyyniksi onnen pirstaleiksi, mikä sai protossin miltei hymyilemään. Vasta tämän jälkeen Kaie oli ällistyneenä pistänyt merkille Shikovin ja Stantonin keskinäiset pienet tunnustelevat eleet. Onneksi hän oli havahtunut yllättäen uteliaaksi muuttuneista ajatuksistaan ennen kuin tuli huomatuksi ja oli päässyt luikkimaan ulos messistä kaikessa hiljaisuudessa. Omalla vuoteellaan myöhemmin maatessaan Kaie tunsi itsensä kuitenkin kunniattomaksi – olihan hän kaikesta vakaasta päättäväisyydestään huolimatta jättänyt tehtävänsä kesken ja sen lisäksi vielä tuijottanut häpeämättömän kauan hetkeä, joka ei selkeästi ollut tarkoitettu hänen silmilleen. Hän koki rikkoneensa esimiehensä yksityisyyttä – vaikka mies julkisella paikalla Stantonin kanssa periaatteessa olikin – ja tunsi itsensä jollakin lailla röyhkeäksi ja inhottavaksi tämän takia.

"Tervetuloa", Jim Raynorin hilpeän ironinen hihkaisu jonon etupäästä herätti Kaien ajatuksistaan. He olivat tulleet lastaussillan päähän miehistö- ja rahtihisseille, joilla heidät ja heidän varusteensa siirrettäisiin alhaalla häämöttävän notkelmaan ja sen keskellä odottavaan tukikohtaan. Parhaillaan ylöspäin itseään kiskovat hissit näyttivät ja kuulostivat ikivanhoilta ja Kaie näki koneistojen miltei kipinöivän, kun hissit lopulta kolisten pysähtyivät määränpäähänsä.

"Näyttävät hengenvaarallisilta", Solheim tiivisti ryhmän ajatukset, mutta heitä vastaan tullut huoltohenkilökunta alkoi ennakkoluulottomasti siirtää kolleja pienillä haarukkatrukeilla keltaiseksi maalattuihin metallikoreihin heti rämisevien ovien auettua.

"Mikä tämä haju on?" Chandak kysyi otsaansa kurtistaen. Myös Kaie oli huomannut pistävän tuoksun tuulessa. Yhtä aikaa hapan ja makea aromi sai hänet voimaan pahoin, eikä muukaan ryhmä näyttänyt varauksettoman ilahtuneelta.

"Vespene-kaasua", Murray vastasi. Tietenkin, Kaie ajatteli. Yksi Saran tähtijärjestelmän suurimmista Vespene-kaasuesiintymistä kupli suoraan heidän allaan. Jalostamon oli määrä valmistua kolmen viikon sisällä, jonka jälkeen terraanit pääsisivät hyödyntämään aarrelöytöään täydellä teholla.

"Rahan haju", Adams sanoi kurillisesti vetäen syvään henkeä.

"Paskalta se minusta haisee", Kaie kuuli Chandakin nyreän äänen mumisevan, kun hän irtautui ryhmästä ja kulki mietteliäänä lastaussillan reunaa kohti. Pudotus alas oli satoja metrejä korkea eikä kaiteita ollut tällä laidalla, mutta Kaie ei ollut koskaan kärsinyt korkeiden paikkojen kammosta. Hän ei ollut edes kuullut moisen pelon olemassaolosta ennen terraanien pariin saapumistaan. Nainen silmäili alas kallioiden syleilemään laaksoon ja yritti erottaa alhaalla olevia rakennuksia. Päätukikohta Foxhole I oli hautautunut puoliksi punaisen hiekan alle, mutta rakennuksen notkeat tukikaaret työntyivät ulos punaisesta sorasta kuin hämähäkin jalat. Tukikohtaa reunusti nauhamainen rivi matalia bunkkereita, joista protossin silmiin näkyivät vain pyöreät tähtäys- ja tähystyskupolien huiput. Muut rakennukset tukikohdan ympärillä – kenties parakkeja ja huoltohalleja – olivat miltei uponneet taukoamattomaan hiekkamyrskyyn ja likaisen vihreisiin savupilviin, joita tukikohdan takana kohoava jalostamo ilmaan tuprutti. Kaie huvitti hetken itseään arvailemalla olivatko juuri ja juuri paljaalla silmällä erottuvat pisteet puolustuslinjan tukena piiritystankkeja, Golianth-kävelijöitä vai Vulture-pyöriä, muttei kyennyt ilman kiikareita toteamaan muuta kuin sen, että joukkovahvuus näytti hänen silmiinsä pieneltä. Toivottavasti zergit eivät poimisi terraanien uutta löytöä skannereihinsa ennen lisäjoukkojen lopullista asettumista. Tai protossit, joiden tekosia hyökkäykset tukikohtaan näyttivät todisteiden valossa olleen. Kaie synkkeni ajatellessaan asiaa. Hän tiesi, ettei olisi kovinkaan tervetullut vieras tukikohdassa perimänsä takia. Tulossa oli parhaimmillaankin hankalia hetkiä. Ajatus harmitti häntä epämääräisesti, sillä hän oli tottunut kantamaan protossiperimäänsä ylpeydellä, ei piilotellen ja häveten.

"Kaie!" Lohmann kuului kutsuvan häntä kauempaa. "Toivottavasti tuossa säilyketölkissäsi on siivet, tämä hissi näyttää vanhemmalta kuin amiraali Durand."

Kaie hymyili toisella suupielellään, muttei saanut synkkää paloa silmistään sammumaan marssiessaan määrätietoisesti hisseille päin.

Lohmann ja Murray olivat olleet aaveita ja osallistuneet taistelukomennuksille jo vuosikausien ajan, mutta kumpikin jaksoi edelleen tavan vuoksi valittaa siitä, kuinka tiukat ja epämiellyttävät taistelupuvun alle vedettävät ohuet alushaalarit olivat. Shikov ei rehellisyyden nimissä pitänyt antureita ja johtoja ryöppyävistä aaveiden alushaalareista pahemmin itsekään, mutta ei kommentoinut mitään miesten nurinaan. Hän tiesi haalareiden olevan yksi aaveiden tärkeimmistä varusteista: sen lisäksi että kankaan sisäpintaan istutetut neuroimplantit vahvistivat heidän kykyjään, puku myös valvoi elintoimintoja ja välitti reaaliaikaista tietoa heidän etenemisestään Foxhole I:n henkilökunnalle. Epämukavat ja hiostavat alushaalarit saattaisivat tiukassa tilanteessa olla ainoa asia, joka viestitti tukikohtaan heidän mahdollisesta avuntarpeestaan ja saisi Raynorin lähettämään kuljetusaluksen paikalle noutoa varten. Se oli halpa henkivakuutus.

Kun alushaalarit oli asiaankuuluvien valitusten ja härskien kumipukuvitsien jälkeen saatu ylle, oli aika sonnustautua taisteluliiveihin ja suojapukuihin. Aaveiden täysi taisteluvarustus oli parhaimmillaankin kevyt verrattuna avaruusjalkaväen sotilaiden raskaisiin panssarointeihin ja aseistukseen. Alushaalarien päälle tuli aaveiden oma HE-panssaripuku, jonka nimi oli harhaanjohtava. Puvussa ei ollut panssaria juuri nimeksikään – paksummin selässä ja jaloissa, ohuina laattoina muualla kehossa. Varusteliivi ja psionisella vaipalla suojattu tähtäinlasikypärä viimeistelivät asun. Merijalkaväen sotilaan raskaan hydraulisen taistelupukujen ja jopa Kaien protossihaarniskan rinnalla he näyttivät hernepyssyin aseistautuneilta räsynukeilta, mutta sille oli syynsä. Rivisotilaiden ei täytynyt kyetä sulautumaan saumattomasti ympäristön osaksi, liikkumaan hiljaa ja nopeasti tai suorittamaan operaatioita syvällä rintamalinjojen väärällä puolella. Aaveiden täytyi, ja siksi heille riitti kevyempi panssarointi. Oikein suoritetun tehtävän aikana vihollinen ei itse asiassa nähnyt heistä vilaustakaan.

Kevyt kenttävarustus ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että aaveet olisivat suhtautuneet lähtövalmisteluihin huolettomasti tai kevyesti, päinvastoin. Alexein ryhmän jokaisella jäsenellä oli tapana varmistaa ja huoltaa perusvarusteensa ja aseensa useaan kertaan ennen tehtävälle lähtöä. Kukin piti huolta myös omista erityisvarusteistaan: Thompson oli lähtenyt hakemaan täydennystä ensiapulaukkuunsa Raynorin lääkintähenkilökunnalta, Chandak näpytteli kämmentietokonettaan hyräillen ja tupakka laiskasti suupielessä roikkuen ja Solheim kävi räjähdysaineasiantuntijan varustevyönsä läpi kerta toisensa jälkeen läpi itsekseen mutisten.

Kaie näytti tuntevan olonsa epävarmaksi ja yritti tehdä parhaansa toimiakseen nopeasti. Hän ei ollut saanut edes alushaalaria ylleen siinä vaiheessa, kun muut jo vetivät rutinoituneesti ylleen päällysvaatteita. Protossi oli tottunut vaihtamaan Kefeuksella vaatteensa naisten kanssa heidän omassa, ahtaassa pukuhuoneessaan, mutta Foxhole I:n tiukoilla resursseilla ei ollut varaa moiseen ylellisyyteen. Shikovin aaveet oli ohjattu valmistautumista varten suureen yhteistilaan, jossa heidän ympärillään pyöri jatkuvasti kymmeniä puoliksi pukeutuneita sotilaita: osa valmistautumassa partiovuoroon, toiset riisumassa vaatteitaan suihkua varten ja loput pukeutumassa erikoisvarusteisiin jotakin tiettyä harjoitustehtävää varten. Muut olivat paikalla lähinnä juttuseuran puutteessa – takanurkassa pelattiin pokeria tupakansavuisessa hämyssä ja jonkun Vulture-kuljettajan rehvakas tarinointi toisella puolella salia kuului heidän korviinsa asti. Alexei pisti merkille sotilaiden enemmän tai vähemmän huomaamattomat, uteliaat katseet Kaiea kohden jo silloin, kun tämä alkoi epävarmana kiskoa tiukkaa alushaalaria ylleen. Aaveryhmän jäsenet sentään yrittivät esittää välinpitämättömyyttä silmäilyistään huolimatta, mutta muut hallissa olevat sotilaat katselivat protossinaista peittelemättömän uteliaana. Alexei tiesi olevansa epäkohtelias luodessaan itsekin silloin tällöin vaivihkaisen silmäyksen Kaiea kohti, muttei osannut olla katsomattakaan. Kaien terraanin ja protossin piirteitä sekoittava vartalo oli häiritsevällä tavalla miltei hypnoottista katseltavaa: oli lähes tahattoman helppoa unohtua tuijottamaan ja etsimään eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä, tuttua ja vierasta. Tunne vääristyneestä palapelistä täytti jälleen Alexein mielen, kun hän käänsi päänsä pois ja yritti parhaan tahtonsa mukaan keskittyä kiikarikiväärinsä etsimiseen.

Protossin keho oli erilainen, olivathan he kaikki sen tienneet jo Kefeuksella. Tuolloin alkujärkytyksen jälkeen monikaan ei tullut kiinnittäneeksi asiaan tarkempaa huomiota joko hienotunteisuudesta tai vilpittömästi asian vain unohdettuaan: sotilaat verhosivat arjessa itsensä usein college-kankaisten verryttelyvaatteiden alle, ja niiden löysät laskokset kätkivät näkyvimmät erot sellaisenaan. Kaie käytti muutenkin tavallisesti useita kokoja liian isoja vaatteita – kenties tietoisesti, kenties pakosta – ja oli itse korjannut joitakin terraaniasusteita paremmin omalle varrelleen sopivaksi. Monikaan heistä ei ollut enää hetkeen edes ajatellut sitä, kuinka erilaiselta nainen tosiasiassa vaatteidensa alla näytti.

Alexei vilkaisi protossinaista kulmiensa alta mietteliäänä. Hän oli aina ihmetellyt Kaien kevyttä ja miltei keinahtelevaa kävelytyyliä, naisen räjähtävää lähtönopeutta ja joustavaa perusryhtiä, mutta ymmärsi nyt paremmin Protossin leveät jalkaterät jakautuivat päkiän kohdalla kahteen suureen varpaaseen, joiden pintaa peitti hyönteisten kitiinikuorelta näyttävä sinertävä kynsi. Alexei antoi katseensa kulkea ylöspäin ja totesi, että etupainotteisuudessaan ja jänteikkyydessään Kaien jalat muistuttivat enemmän hevosen tai jonkin muun sorkkaeläimen kavioita kuin ihmisen alaraajoja. Terraaniperimän ansiosta jalat eivät olleet niin vahvasti kulmautuneet kuin täysiverisillä protosseilla, mutta pohkeiden jälkeen voimakkaasti eteenpäin työntyvä kaari oli silti havaittavissa.

Toinen protosseille tyypillinen piirre oli luonnottoman kapealinjainen vyötärö, joka toi usein yhdessä leveiden ja lihaksikkaiden raajojen kanssa mieleen liioitellun x-kirjaimen. Vaikka terraanien perimää kantava Kaie ei ollutkaan vyötäröltään niin karikatyyrimaisen ohut kuin täysiveriset protossit, sai naisen kapea vartalon linja yhdessä pitkänomaisen muun kropan kanssa terraaniäidiltä perityn ylävartalon vaikuttamaan suhteettoman runsaalta.

Alexeista tuntui pahalta huomata, että useimpien Kaiea tarkastelevien terraanien kasvoilla oli häkeltyneen kiinnostuksen lisäksi torjuntaa. Kaiea katseltiin kuin eksoottista ja kesyttämätöntä eläintä – mielenkiinnolla, mutta vastenmielisyyttä peittelemättä. Muutama mies jopa käänsi itsekseen kiroten ja päätään pudistellen kasvonsa pois. Kommodori ymmärsi reaktion ja tunnisti sen osittain itsessäänkin, mutta tunsi silti kiukkua Kaien puolesta. Toivottavasti nainen ei huomaisi sitä, kuinka kovasti hän sotilaita kiinnosti ja kuinka vähän hienotunteisuutta Raynorin alaiset vierastaan kohtaan osoittivat.

Kaie oli saanut kiskottua tiukan ja joustamattoman haalarin irvistellen ylös lantiolleen asti, mutta pysähtyi neuvottomana aloilleen kohdatessaan jälleen yhden esimerkin protossiperimästään. Alexei ei ollut varma, kuuluivatko lantion sivuilta ylöspäin nousevat luutasanteet itse asiassa lantion vai lonkkien luustoon – tai olivatko ne ylipäänsä edes luuta. Ne eivät olleet yhtä silmiinpistävän jyrkät kuin miesprotosseilla, mutta kaartuivat selkeästi erottuvina kahtena kohoumana naisen vyötärön tasalle sitä sivuilta ympäröiden. Luutasanteiden alkuperäinen tarkoitus oli kehystää ja suojata protossien haavoittuvinta lantion pehmeää kudosta sivulta. Aaveiden alushaalari oli suunniteltu kuitenkin terraaninaisen muotojen mukaan ja Kaie näytti miltei kivuliaalta yrittäessään pakottaa pukua venymään omien mittojensa ylle.

"Jennifer", Kaie pyysi hiljaisella äänellä. Alexei miltei yllättyi, kun Wilkins käännähti ympäri, arvioi tilanteen yhdellä silmäyksellä ja asetti huolellisesti aseensa nojaamaan metallista kaapinovea vasten. Sen jälkeen nainen kumartui auttamaan Kaiea tämän haalarin kanssa. Alexei tiesi kyllä Wilkinsin etunimen, muttei ollut koskaan kuullut kenenkään uskaltavan tai haluavan käyttää sitä. Hän tunsi olonsa yllättäen miltei liikuttuneeksi Wilkinsin "Kiitä onneasi, ettet ole koskaan tunkenut morsianta korsettiinsa hääaamuna" – ähkäisyä ja Kaien aidon kiinnostunutta "Olen nähnyt häistä videoita" – vastausta kuunnellessaan.

"Vetoa kahdesta kympistä, että puku repeää", Alexei kuuli yhden kauempana seisovista sotilaista toteavan. Myös Kaie oli kuullut miehen sanat ja vilkaisi ympärilleen säpsähtäen. Protossi tuntui vasta nyt tajuavan, että kymmenet ja taas kymmenet silmäparit kohdistuivat häneen arvioivina ja häpeilemättöminä.

"Kuvittele millaiset mustelmat noilla saisi", toinen kovaääninen hihkaisu erottui puheensorinan keskeltä. Miehen käyttämässä äänensävyssä ei ollut pilkkaa, vaan pikemminkin uteliasta huvittuneisuutta. Hän itse asiassa tuskin oli tajunnut puhuvansa niin kovaa. Silti Alexei tunsi poskiensa punehtuvan raivosta, kun mies jatkoi nauruun puhjeten ympärillään istuville sotilaille: "Yhtä paska juttu, olitpa alla tai päällä!"

Kaie pysähtyi epävarmana aloilleen ja puristi ohuet huulensa yhteen. Veri pakeni naisen kasvoilta ja protossin katse siirtyi nopeasti kohti lattiaa. Alexei oli nähnyt tuon pelokkaan, nöyryytetyn ja epävarman häivähdyksen Kaien olemuksessa liian usein, ja protossinainen tuntui jokaisella kerralla painuvan entistä enemmän lysyyn ja sulkeutuvan entistä tiukemmin oman jurottavan kuorensa sisälle. Wilkinsin ilme jyrkkeni vihaiseksi mulkoiluksi ja Alexei huomasi naisen sormien puristuvan nyrkkiin. Kaien vieressä pukeutuneet Solheim ja Lohmann jähmettyivät kumpikin paikoilleen.

"Sir? Lupa käydä aloittamassa tappelu. Otan Murrayn mukaan, jos se sopii. Hän voi pitää tuota isoa kaveria kiinni", Lohmann mutisi hampaidensa välistä. Murray murahti hyväksyvästi tuijottaessaan pistävästi salin toiselle laidalle.

Alexein yllätykseksi Kaie nosti kätensä ja kosketti jäykin sormin Lohmannin olkapäätä. Lohmann vilkaisi taistelupariinsa, ja Alexei tunnisti miehen ilmeestä raivonsekaisen anteeksipyytävyyden.

"Me protossit olemme aiheuttaneet täällä ongelmia jo ihan tarpeeksi", Kaie sanoi matalalla äänellä.

"Oletko ihan varma? Voisin työntää hänen päänsä vessanpönttöön", Murray ehdotti avuliaasti naisen olan takaa. Kalju mies napsautteli ilkeästi hymyillen rystysiään.

"Protossit ovat hyökänneet tänne jo kahdesti. Heillä on syytä vihata minua. Minun on parempi pitää pääni alhaalla, kunnes todistamme syytökset vääriksi", Kaie sanoi sitkeästi. Nainen värähti. "Sitä paitsi kuulen heidän ajatuksensa jatkuvasti muutenkin. Ei tämä.. ei tämä ole mitään uutta."

Hän vilkaisi kuin apua hakien Alexeihin. Alexei kohtasi naisen silmät ja tunsi äkillisen haikeuden ja surumielisyyden valtaavan itsensä. Hän nyökkäsi pehmeästi koettaen rohkaista Kaiea katseellaan, muttei voinut olla tuntematta syyllisyyttä terraanien puolesta. Kaien virta oli niin voimakas, että se todennäköisesti poimi jatkuvasti naisen tahdosta riippumatta matkaansa ajatuksia ja tuntemuksia, joita terraanit hänen ympärillään ilmaan lähettivät. Mitä kaikkea nainen oli joutunut kokemaan ja aistimaan, Alexei ei halunnut edes ajatella. Terraanit osasivat olla julmia vierasta, outoa ja tuntematonta kohdatessaan. Hän rykäisi.

"Kaie on oikeassa", Alexei myönsi. "Jättäkää se omaan arvoonsa, jos pystytte."

"Ja jos emme?" Wilkins kysyi.

"Anna olla, Wilkins", Alexei sanoi. Hänen äänensävynsä oli edelleen leppoisa, mutta sisälsi sen verran käskyä, että Wilkins tiesi kohta menevänsä liian pitkälle.

"Anna olla, ole kiltti", Kaie toisti vaisulla, kiusaantuneella äänellä. Protossin kädet vapisivat, kun hän piteli edelleen kiinni lähes repeämispisteeseen venytetyn haalarinsa hihoista ja koetti kiskoa vaatekappaletta ylleen vimmaisesti. Wilkins hymähti, mutta naisen sormet rentoutuivat auki tiukaksi puristuneista nyrkeistä. Hän kääntyi jälleen avustamaan Kaiea. Tarvittiin vielä Chandakin apua, että haalari saatiin lopulta viiden minuutin päästä onnistuneesti protossin ylle, mutta Kaien helpottunut ilme sai kaikki naiset hymyilemään urakan ollessa valmis.

"Ja nyt olet vain hengittämättä loppukeikan", Chandak heitti virnistäen. Alexei vilkaisi intialaisnaiseen varoittavasti, mutta hänen yllätyksekseen Kaie hymyili varovasti.

"Sitten se sinun sardiinirasiasi", Wilkins totesi käytännöllisesti. Nainen löi kätensä yhteen kaksi kertaa ja katsoi Kaiea alta kulmien.

"Se vietiin naapurihalliin muiden avaruusjalkaväen hydrauliikkapukujen kanssa", protossi muisti. Hän vilkaisi epävarmasti leveitä pariovia ihmisiä kuhisevan hallin toisella laidalla ja liikahti vaistomaisesti taaksepäin kuin pakotietä etsien.

"Tulenko mukaan?" Chandak kysyi varovaisesti. Kaie harkitsi pitkään. Alexei näki naisen puristavan pitkillä ja kulmikkailla kynsillään kämmentään ja huomasi tämän olkapäiden vetäytyvän taas lysyyn.

"Enköhän minä löydä. Kiitos", hän lopulta sanoi.

Kaie puraisi huultaan, otti ensimmäisen askeleen ja nykäisi itsensä liikkeelle. Naisen koko olemus lähestulkoon kihisi jännitystä hänen marssiessaan eteenpäin ja terraanisotilaiden väistyessä tieltä hiljentyen. He kaikki tunsivat Kaien virran levottomat liikahdukset ja sen äärirajoilla kaikuvat terraanien ajatukset.

… eiköhän noita ole nähty täällä jo tarpeeksi

Mitä vittua sinä tuijotat, kummajainen?

… miksi heidän pitää sotia meidän sotamme?

Tuntevatkohan he sillä lailla-

Alexei näki ryhmänsä terästäytyvän kiukkuisina. Hän itse puraisi huultaan harmissaan. Terraanien tylyt ja ajattelemattomat sävyt eivät olleet mitään yllättävää hänelle, mutta Alexei ei ollut aiemmin tajunnut Kaien vastaanottavan häiriöitä noin voimakkaasti. Kaie oli joskus sanonut Lohmannille, että aaveiden seurassa oli helpottavaa olla siksi, että oli niin hiljaista. Alexei oli kuullut lausahduksen sivusta ja ohittanut sen sitä enemmin pohtimatta, mutta ymmärsi naisen sanojen todellisen merkityksen vasta nyt. Heidän seurassaan Kaie ei kuullut koko ajan tätä kaikkea – vaan aisti vain heidän virtansa.

Protossit tarkoittavat ongelmia

… miten isot jalat

Luoja, minkä näköinen se on… miksi-

Mistä saatanasta tuollaisia sikiää?

"Jumalauta", Wilkins mutisi. Nainen äännähti vihaisesti ja otti jo puolittaisen askeleen eteenpäin. Alexei asetti kätensä tämän tielle, ja Wilkins pysähtyi vihaisesti. Nainen toi mieleen pilttuussaan teutaroivan villihevosen. Alexei ei kiinnittänyt Wilkinsiin kuitenkaan enempää huomiota, sillä hän oli täysin keskittynyt seuraamaan jännittyneenä sitä, kuinka kovasti Kaie taisteli – pisti vastaan sille mielihalulle, joka kehotti protossia livahtamaan salin reunalle ja luikkimaan loppumatkan pää painuksissa ja toivoen väistävänsä huomiota.

Minusta hänellä on kauniit silmät.

Kaie pysähtyi ja jäi tuijottamaan huoneen laidalla seisovaa nuorta pilottimiestä häkeltyneenä. Pilotti näytti vähintään yhtä yllättyneeltä, mutta hymyili epävarmasti naiselle. Kaien kovat piirteet sulivat hymyyn ja tämä marssi sekä naurettavalta että muotopuolelta näyttävässä kumihaalarissaan koko salin halki rauhallisesti ja tyynesti vastapäistä seinää tuijottaen.

Murray puhkesi mojovaan nauruun lyödessään kätensä yhteen ja alkaessaan hitaasti taputtaa. Miehen nauru kajahteli seinissä vielä silloinkin, kun tyrmistyneet ihmiset hänen ympärillään heräsivät jälleen eloon ja puheensorina täytti salin.

"Ei helkkari sentään", Murray mumisi itsekseen. Hän pudisteli päätään huvittuneena ja kuljetti kätensä mietteliäästi kaljun päälakensa yli päästäen ilman puuskahduksena ulos poskistaan. "Ei helkkari."

Oli suorastaan lumoavaa katsoa, kuinka tavallisesti äänekäs ja rauhaton ryhmä muuttui vain muutamassa kymmenessä minuutissa sinä aikana, kun heidät nostettiin kuljetusalukseen ja lyhyt matka Van Saran hiekkalakeuksille alkoi. Nousukiidon aikana ilmoille heitetyt vitsit ja kommentit vaimenivat hiljaisuudeksi, jonka aikana jokainen aave keskittyi itseensä ja tulevaan tehtävään. Poissa olivat nasevat letkautukset, polveilevat tarinanpätkät ja naurunhörähdykset. Poissa olivat myös henkinen epävarmuus, kiihkeinä poukkoilevat psioniset tuiskahdukset ja pakkoliikkeiset oireet. Shikovin ympärillä koneen korviahuumaavan jylinän keskellä istui yhtenäinen ryhmä: äänetön, horjumaton, uupumaton. He eivät olleet enää joukko sekalaisia psionisia impulsseja, vaan heidän virtansa soljuivat toistensa lomitse äärimmilleen virittyneinä ja valmiina. He olivat ryhmä, yhdeksän mieltä yhdessä. Kukin tiesi velvollisuutensa, tehtävänsä ja kykynsä. Hienojakoinen ja kaunis tasapaino tuntui lohdulliselta täyttäessään myös Alexein. He olivat valmiita.

Alexei yritti olla miettimättä Stantonia, mutta totesi sen pian itsekseen päätään pudistaen mahdottomaksi. Gemma tuli hänen ajatuksiinsa pyytämättä lupaa; naisen hahmo häilyi niin kauan jossakin hänen alitajuntansa perimmäisessä sopukassa, että hän huokaisten luovutti ja antoi mielikuvien, tuntemusten ja ajatusten tulla peremmälle. Eilinen ilta oli ollut – no, paremman sanan puutteessa opettavainen. Alexei ei ollut koskaan käynyt ulkona naisen kanssa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka ilta kulkisi ja mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Tilannetta ei suoranaisesti helpottanut se, että heidät oli lukittu Kefeuksen kaltaiseen ahtaaseen tilaan, jossa yksityisyys oli suoranainen mahdottomuus. Alexei oli tapaamisajankohdan lähestyessä ollut niin hermostunut, että oli hetken ajan harkinnut lukkiutuvansa hyttiin ja ilmoittavansa sairastuneensa. Hän oli hylännyt suunnitelman ja ideoinut seuraavan vartin aikana kolme uutta, mutta sai lopulta itsensä pysäytettyä. Tämä on iloinen asia, hän oli toistellut itsekseen, ei sotaoikeudenkäynti. Sinä odotat tätä, hän mutisi kerta toisensa jälkeen, kunnes itse arveli luottavansa sanoihinsa. Sen jälkeen kommodori oli saanut itsensä nyhdettyä askel kerrallaan ulos hytin lohdullisesta turvallisuudesta, kunnes pääsi hisseille ja päällystön messiin asti.

Gemma oli näyttänyt unenomaisen sirolta ja sievältä hänen seuraansa messissä liittyessään. Naisen punainen, paksu tukka tippui valtoimenaan selkään kuritonta otsan ylitse kulkevaa lettiä lukuun ottamatta. Alexei huomasi vasta nyt naisen näätämäisen terävät kulmahampaat, tämän poskilla hehkuvat pisamat ja nenän siron kaaren. Gemma oli siviilivaatteissaan ja näytti reisitaskuhousuissaan ja hehkuvan sinisessä paidassaan yhtä aikaa hengästyttävän eläväiseltä ja epätodelliselta. Sanat juuttuivat Alexein kurkkuun, kun hän veti tuolin pöydän alta esiin ja tarjosi paikkaa naiselle. Gemma oli kaunis.

Alexei punastui kuljetusaluksen hämärässä. Hän oli tuntenut olonsa niin kokemattomaksi, nuoreksi ja hermostuneeksi, että oli säpsähtänyt Gemman laskiessa kätensä hänen kämmenelleen. Nainen ravisti päätään pahoitellen niin, että hopeiset renkaat korvissa helähtivät.

"Anteeksi", hän pyysi ja veti sormensa pois.

"Ei se mitään", Alexei kiirehti sanomaan ja hymyili epävarmasti. Hän halusi uskoa, että naisen eleessä oli ollut tiettyä viivyttelevyyttä.

He olivat alkaneet jutustella niitä näitä. Alexein epävarmuus ja hermostuneisuus karisivat hitaasti hänen yltään. Gemma oli hauskaa seuraa, hyvä kuuntelija ja eläväinen tarinankertoja. Hän puhui työstään sellaisella lämmöllä ja omistautumisella, että oli helppo ymmärtää nuoren lääkärin rakastavan elämää koko sydämellään. Naisen nauru oli maaginen – Alexei yritti tehdä kaikkensa, jotta saisi kuulla pienten kellojen helinältä kuulostavan äänen kerta toisensa jälkeen. Gemma tuntui syttyvän eloon nauruun purskahtaessaan ja vangitsevan Alexein mielenkiinnon tuolloin pakahduttavan voimakkaasti itseensä.

Alexei ei tiennyt mikä häneen oli iskenyt, kun he vihdoin olivat nousseet hiljaisesta messistä ja suunnanneet Gemman hytille. Gemma oli tunnustelevasti koskettanut hänen kämmentään heidän kulkiessaan hisseille päin, mutta Alexei oli vaistomaisesti liikahtanut kauemmas. Nuoren naisen kasvoille levinnyt vilpitön harmi satutti häntä, mutta sitäkin voimakkaammin kommodorin tajunnassa jyskyttivät pelko, hämmennys ja hermostus. Mitä helvettiä sinä teet?

Hissimatka sujui kiusaantuneen vaitonaisuuden vallitessa ja he kulkivat Gemman hytille luonnottoman välimatkan pitäen ja väistellen toistensa katseita. Gemma käännähti hänen puoleensa ovikoodin lukupäätteeseen annettuaan ja jäi tuijottamaan häntä. Naisen ilmeessä oli kiukun sävyttämä kysymys, ja Alexei tiesi loukanneensa tämän tunteita. Hänen olisi tullut ottaa Gemma syliinsä ja suudella naista. Niin kuka tahansa mies olisi tehnyt. Kuka tahansa muu.

"Minä…", Alexei rykäisi. Hän empi hetken aikaa ja katsahti tahtomattaankin pientä, vaaleaa arpea toisessa kämmenessään. Yevan kynnet olivat painautuneet ihoa vasten kymmeniä vuosia sitten, kun tyttö oli roikkunut hänen käsivarressaan kyyneleisenä, hätääntyneenä ja silti kieltäytyen laskemasta irti.

"Älä anna heidän viedä minua! Alexei! Älä anna heidän…!"

Alexei muisti vieläkin omituisen palaneen ja voimakkaan hajun, joka syntyi sähköpampun iskeytyessä kohteeseensa. Hän ei kuullut omaa ääntään muistoissaan, vaikka tiesi huutaneensa, raivonneensa ja itkeneensä. Rakkaus ei ole aavetta varten, hänelle oli sen jälkeen sanottu. Hän oli ollut samaa mieltä. Hän - -

Stanton ei ollut. Nainen veti Alexein kasvot kämmeniensä väliin ja painoi miehen huulille pitkän, miltei raivokkaan suudelman. Hän jäi tuijottamaan Alexeita leuka pystyssä ja silmät haastetta hehkuen, mutta pehmeni hymyilemään, kun Alexeinkin huulet kaartuivat haparoivaan virneeseen.

"Haluatko tulla sisälle?" Gemma kysyi. Hän raotti hytin ovea. Alexei nielaisi.

"Minä..", hän sai kuiskattua. Nuori lääkäri nyökkäsi. Tällä kertaa naisen kasvoilla ei ollut loukattua pettymystä, vaan ymmärtäväinen ja hieman surullinen hymy.

"Ehkä myöhemmin?" hän kysyi.

"Ehkä myöhemmin", Alexei toisti. Gemma sipaisi kommodorin poskea kämmenellään, painoi peukalonsa hetkeksi kuoppaan miehen leuassa ja suuteli tätä kevyesti suulle uudelleen, ennen kuin kiusoittelevasti hymyillen sulki oven hiljaa perässään. Alexei tuijotti naisen perään miltei minuutin liikkumatta, kunnes horjui hisseille päin häkeltyneenä ja hitaan hymyn huulilleen laskien.

"Sinä haluaisit olla Foxholen puolustajien luona?" Lohmann kysyi vaisusti. Kaie ei nostanut visiiriään ylös, mutta pieni, nyökkäävä liike oli silti erotettavissa. Protossin hiljaisuudessa oli jotakin paljon puhuttelevampaa kuin niissä raivotuissa sanoissa, joilla muut olivat reagoineet uutiseen. Kolmas protossien hyökkäys oli tullut tänä aamuna. Aiemmin hyökkääjiä oli ollut hädin tuskin kahden partion pitimiksi, mutta nyt protossit näyttivät tunnustelevan puolustuslinjan vahvuutta tosissaan: sotilaita oli ollut lähemmäs sata ja sen lisäksi rynnäkköä oli tukenut ilmasta käsin häivetoiminnalla varustettu tiedusteluhävittäjä. Onneksi Raynorin ilmatorjunta oli saanut sen piiskattua pakoon. Kahdeksan terraanisotilasta oli kuitenkin kuollut hyökkäyksessä. Loukkaantuneita oli muutamia kymmeniä.

"Onneksi linjaa oli vahvistettu. Isku tuli lounaasta. Siellä oli aikaisemmin vain kaksi piiritystankkia ja puoliksi miehitetty bunkkeri. Gerard ehti juuri ajoissa", Lohmann sanoi. Hän pyöritteli edelleen yhteysradion tummanvihreää kuuloketta kädessään mietteliäänä.

Kaie ei sanonut mitään. Nainen tuijotti horisonttiin tiukkailmeisenä.

"Sinä et olisi voinut tehdä mitään."

"Olisin voinut puhua heille järkeä. Yksikään Khalaa seuraava protossi ei kieltäytyisi kuuntelemasta mustaa temppelisisarta."

"Me olemme jo yli sadan kilometrin päässä tukikohdasta. Sinä et olisi voinut tehdä mitään", Lohmann toisti. Hän tarttui Kaiea kädestä ja haki naisen katsetta saaden vastaansa kuitenkin vain naisen visiiristä heijastuvan oman peilikuvansa.

"He ovat minun kansaani, Shawn. Te olette minun kansaani." Kaie nousi turhautuneena jaloilleen. Puvun sisäinen tietokone heräsi henkiin pitkän horrostilan päätteeksi ja naisen silmien eteen piirtyivät tähtäystietokoneen ja elintoimintoja valvovan mittariston ääriviivat. Kaie veti kypärän päästään syvään huokaisten. Hänellä ei ollut enää voimia – jo hengittäminen ja pystyssä pysyminen tuntuivat raskailta ja vaativilta.

"Se taitaa olla pahinta. Ristiriita?" Lohmann kysyi. Hän nousi seisomaan ja jäi seisomaan Kaien rinnalle. Kaien irvistys oli katkera, mutta hän ei pystynyt enää sanomaan mitään. Hän ei osannut sanoin kuvata sitä epäuskon ja pettymyksen tylyä tunnetta, joka velloi hänen mahassaan. Lohmannin ei tarvinnut palata takaisin Foxholen ja Kefeuksen terraanien pariin petturina. Hänen ei tarvinnut tuntea katseita selkärangassaan ja aistia ihmisten vihamielisiä ajatuksia. Hän ei joutunut palaamaan kaiken tämän jälkeen kotiin protossien pariin ja tuntemaan jopa siellä epämääräistä vierautta ja yhteenkuulumattomuutta. Lohmannilla oli aina koti omiensa parissa, ja se tuntui huutavan epäreilulta. Kaie tunsi kateellisuuden ja katkeruuden myrkyllisen piston mielessään ja oli jo hetken ajan lähellä sanoa jotakin harkitsematonta vieressään seisovalle miehelle. Hän yllättyi itsekin tunteen voimakkuutta ja häpesi heti perään mielensä oikkuja ja tahdonvoimansa vähyyttä. Zeratul olisi nuoren oppilaansa tilan nähdessään sanonut hänelle muutamia valittuja sanoja siitä, kuinka heikoksi terraaniperimä hänet teki ja Kaie olisi tällä hetkellä ollut valmis allekirjoittamaan Opettajan viisaudet. Hänen mielensä oli heikompi, hauraampi ja herkempi kuin hän olisi tahtonut myöntää.

"Haluatko olla hetken?" Lohmann kysyi hiljaa. Kaie vavahti. Hän katsoi Lohmannia tyhjästi. Miehen kasvoilla oli vilpitön halu auttaa ja olla läsnä.

"Miksi sinä välität, Lohmann?" Kaie kysyi äkkiä riidanhaluisena. Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan taistelupariaan jurosti, miltei haastavasti.

"Välitän mistä?" Lohmann kysyi yllättyneenä. Kaie rykäisi, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hän tunsi silmäkulmiensa polttelevan kuin kyyneliä enteillen, mutta piti itsensä järkähtämättömänä.

"Sinustako?"

Kaie päästi tukahtuneen, myöntävän äännähdyksen.

"Sinä luulet, että se johtuu kiitollisuudesta?" Lohmann kysyi. Kaie ei sanonut mitään, sillä hän ei tosiasiassa tiennyt mitä ajatella. Sydän tuntui hakkaavan hänen sisällään yllättäen kuumana ja voimakkaana. Tämä tuntui… tärkeältä. Lohmannin kasvoilla kävi punnitseva ilme ja hän veti kädet puuskaan.

"Minä paikkaan edelleen päivittäin joitakin Henryn jättämiä haavoja. Yritän toisinaan olla ajattelematta häntä, vaikka se on vielä mahdotonta. Opettelen elämään niin, että olen raivon ja katkeruuden sijaan kiitollinen kaikesta siitä, mitä meillä oli. Sinä annoit minulle mahdollisuuden siihen. Totta kai välitän siksi, että olen kiitollinen. Mutta ilman sitäkin minä välittäisin sinusta. Sinä olet minun taisteluparini."

Lohmann nosti kätensä pystyyn nähdessään Kaien huulille kirvonneen vastaväitteen. Miehen silmissä paloi kiihkeä tuli.

"Olet myös hauska, huomaavainen ja yksi aidoimmista koskaan tapaamistani ihmisistä. Protosseista. No, persoonista." Lohmann haki sanoja turhautuneena.

"Mutta…" Kaie aloitti. Lohmann vaiensi hänet yhdellä ainoalla katseella.

"Ei muttia. Minä pidän sinusta, Kaie. Ja tiedätkö mitä? Uskon, että sinä pärjäisit ilmankin välittämistäni. Mutta ei minua kiinnosta, haluatko sinä sitä tai tarvitsetko sinä sitä. Minä välitän sinusta, etkä sinä mahda sille mitään. Sinä voit vetäytyä kuoreesi, sinä voit torjua minut ja kaikki muut terraanit ja protossit. Sille sinä et kuitenkaan mahda kaikessa tahdonvoimassasi ja voimakkuudessasi mitään, että me muut tunnemme, elämme ja välitämme."

Kaie tiesi hämmennyksen paistavan kasvoiltaan, muttei osannut piilottaakaan sitä. Hän oli yllättynyt täysin sekä Lohmannin sanoista että miehen kiivaudesta hänen lausuessaan ne. Myös Lohmann näytti hieman kiusaantuneelta ja hymyili toispuoleisesti tunnelmaa keventääkseen.

"Anteeksi, se kuulosti riidanhaluisemmalta kuin ajattelin. Minä kysyin kauan sitten saman kysymyksen Godlewskilta katkerana ja vihaisena ja hän vastasi minulle osapuilleen samalla tavalla kuin minä sinulle. Vasta nyt ymmärrän, että hän tarkoitti sitä."

Kaie ei edelleenkään pystynyt sanomaan mitään. Hän levitti kätensä, mutta antoi niiden pudota jälleen kylkiään vasten.

"Isä sanoi minulle joskus, että…", hän lopulta sai käheästi kuiskattua, "…että minun ei tule luottaa keneenkään. Etten tule saamaan luottamusta tai ystäviä ehkä koskaan."

"Samaa sanottiin aaveohjelmaan pakotetuille. Ja tässä minä olen silti!" Lohmann sanoi osoittaen peukalolla rintakehäänsä ja puhjeten nauruun. Hän virnisti. "Kokeillaanko?"

"Minä olen huono ystävä", Kaie sanoi vaivaantuneena. Hän ei mahtanut hymylle mitään, kun Lohmannin silmissä syvenevä virnistys muuttui avoimen kiusoittelevaksi.

"Viimeinen tarjous! Jos kaupat syntyvät, lähden kanssasi katsomaan miesten takapuolia Kefeuksen kuntosalille?"

"Shawn!" Kaie älähti ällistyneenä.

"Mitä? Voit sinä naistenkin takamuksia katsoa." Lohmann kohautti olkapäitään leveästi virnistäen ja vilkaisi punaiseksi karahtaneen ystävänsä kasvoihin. "Eivätkö protossit tee sellaista?"

Kaien suupielet nykivät ja hän pudisti päätään yhtä aikaa ihastuneen ja kauhistuneen järkyttyneenä. Lohmann heitti kätensä protossin olkapäälle nauraen.

"Sitä pitää kokeilla. Ajattele sitä oppimiskokemuksena. Se on hyvin terraania."

"Vielä viisi minuuttia", Solheimin ääni särähti radiossa.

"Vieläkö? Mitä hittoa, Solheim, kuinka hankalaa voi olla kiinnittää pommi seinään? Mitä sinä siellä teet, keksit ruutia?" vinssin vieressä vartiossa seisova Wilkins urahti.

"Olet tervetullut kokeilemaan kuinka sukkelasti liikkuminen käy kalliohalkeamassa, jossa on tuskin tilaa hengittää. Puhumattakaan räjähdysaineiden käsittelystä", Solheim vastasi myrkyllisesti.

"Työrauha", Alexei keskeytti keskustelun. Hän vilkaisi varoittavasti Wilkinsiin, joka antoi kuittauksen nyökäyttämällä. Nainen vilkaisi kuitenkin päätään pudistellen takanaan ammottavaan kalliorailoon, jonka pohjalle he olivat vajaa tunti sitten laskeneet Solheimin ja miehen tarvikelaukun. Ainoa elonmerkki radiosta silloin tällöin kuultavien kuittausten lisäksi oli pienen vinssikoneiston jatkona roikkuvan kireän kantoköyden liikahtelu, kun Solheim potki itseään eteenpäin kalliorailon sisällä räjähteille tilaa poratessaan. Tämä oli neljäs Gerardin antamasta kuudesta sijainnista, jonne aaveiden tuli sijoittaa kaukolaukaistavat räjähteet.

"Ehdimme tänään vielä toiselle pisteelle, jos marssimme suoraan länteen", Chandak arvioi. Hän koetti parantaa epämukavaa istuma-asentoaan, mutta upottava hiekkapohja vietti jatkuvasti alaspäin ja yritti imaista istuinalustana käytetyn rinkan sisuksiinsa ahnaasti.

"Tehdään niin. Haluan saada homman pakettiin huomisen aikana", Alexei vastasi. Hän istahti itsekin alas puolikyykkyyn asentoon antaen jaloilleen hetkellisen lepotauon. Päivä oli jo pitkällä, ja polttavan kuuma aurinko helotti keskitaivaalla loputtoman tummana ja imien heistä voimaa. Vettä piti säännöstellä jo nyt. Solheimia ja Kaiea lukuun ottamatta ryhmä oli vetäytynyt asemiinsa varjoksi levitetyn telttakantaan liepeen alle ja lepäsi. Kaie oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Alexein komentamaan partiovuoroon ja oli kiivennyt läheisen dyynin taakse määrätietoisen näköisenä muiden katsellessa naisen perään helpottuneina. Alexei oli tuntenut pientä syyllisyyttä Kaien tarpomista katsellessaan: nainen oli ollut synkkä ja jäykkäilmeinen sen jälkeen, kun tieto kolmannesta protossien hyökkäyksestä oli löytänyt heidät. Alexei olisi halunnut antaa Kaielle aikaa levätä ja rauhoittua, mutta protossi tuntui tekevän kaiken entistä vimmaisemmin, itseään säästelemättä. Kommodori huokasi työntäessään lippalakin ohimolleen ja pyyhkiessään otsalleen helmeilleet hikipisarat mutkattomasti maastotakkinsa hihaan. Kaie oli jälleen ongelma. Kuinka kummassa hän vakuuttaisi naiselle sen, ettei tämän tarvinnut todistella lojaaliuttaan ja omistautumistaan tällaisella voimalla?

"Shikov?" Kaien ääni kohahti yhteysradiossa aivan kuin nainen olisi aistinut Alexein ajatusten harhautumisen itseensä. Alexei vei käden korvakuulokkeelleen.

"Täällä ollaan. Kaikki hyvin?"

"Kyllä, sir. Näyttää hiljaiselta. Kierrän takaisin luoksenne."

"Kuitti."

Kaien ilmoituksen jälkeen ei kestänyt enää kauan, kun tämä ilmaantui heidän näköpiiriinsä. Nainen tuli alas heitä ympäröivän dyynirivistön huipulta tarmokkaasti marssien ja sai hiekan ympärillään valumaan reippaina puroina alas notkelmaan.

"Eikö kävely käy aika raskaaksi puvussa?" Thompson uteli Kaielta naisen ohittaessa aaveiden tilapäisen laavun. Mies irvisti. "Olen pitänyt taisteluhaarniskaa ylläni peruskoulutuksessa ja se oli hydrauliikka-avusteista huolimatta yhtä helvettiä. Ja visiiri olisi tarvinnut pyyhkimet, se huurustumisen määrä oli sanoinkuvaamaton."

Kaie vilkaisi maahan istahtaneeseen mieheen päätään kallistaen.

"Protossien puvuissa on ilmastointi", hän sanoi lopulta saaden Thompsonin naurahtamaan.

"Niinpä tietenkin. Seuraavaksi varmaan kerrot vakionopeudensäätimestä?"

"Mistä?" Kaie kysyi ällistyneenä saaden koko ryhmältä vastaansa laiskat naurunpurskahdukset. Protossi vajosi istumaan aaveiden keskelle varoen huolellisesti pöllyttämästä hiekkaa muiden päälle. Alexei pisti merkille, että nainen hymyili. Hän sai Kaien jo kolmannen kerran kiinni tämän päivän aikana aidosta hymystä ja tunsi sisimpänsä lämpenevän nähdessään, kuinka protossin keltaisiin silmiin syttyi arkaa odotusta ja varovaista innostusta henkivä loiste. Hymy sai Kaien näyttämään terraanilta. Se sai myös Alexein tuntemaan itsensä hyväksi aaveeksi, hyväksi johtajaksi, hyväksi esimieheksi. Valmiiksi kokeilemaan ja luottamaan.

Se riitti hänelle vallan mainiosti.

Häivegeneraattori piti hiljaista naksahtelevaa ääntä. Alexei erotti sen nyt, kun ulvovan tuulen suhina oli hetkeksi tauonnut ja Van Saran autiomaa hiljentynyt lyhyeen uneen. Hän vilkaisi rannekellonsa itsevalaisevaa pintaa suojaten kellon pienen tuikkeen kämmenellään, jotta samassa teltassa nukkuvat Adams, Lohmann ja Murray eivät havahtuisi. Alexei harkitsi hetken ja miltei taipui yrittämään uudelleen nukahtamista, mutta hänen kehonsa oli ehtinyt jo herätä. Hän värähti pujahtaessaan ulos mikrohuovan syleilystä ja jatkaessaan matkaansa kevyellä liikkeellä teltan liepeen alta ulos. Vaikka riepottelevat tuulenpuuskat eivät koetelleetkaan vaatteiden saumoja ja niiden sisällä venyttelevää kommodoria pitkillä sormillaan, oli ulkona silti kylmä.

Alexei haki katseellaan yövahtia ja pysäytti silmänsä nähdessään protossin puvun raskaan hahmon läheistä hiekkakinosta vasten. Nainen näytti lähteneen kierrokselle, jolta palasi telttoja kohti hitaasti ja ympäristöä tarkkaillen. Alexein nähtyään hahmo nosti kätensä ja kiristi tahtiaan. Hän näytti epätodelliselta ja pieneltä tarpoessaan verenpunaisella hiekalla kuun kelmeiden säteiden alla. Maapallon olosuhteisiin tottuneen Alexein silmiin Van Saran suuri ja sinertävä kuu näytti epäluonnollisen suurelta ja uhkaavalta taivaankannella heitä tarkastellessaan. Jossakin sen takana olivat Kefeus, Gerard, Gemma ja muu laivasto. Koti.

Alexein sormet löysivät takin nuhjuisesta taskusta pienen rasian, ja mies pujautti aavelääkityksensä ohella kofeiinitabletin suuhunsa ja nielaisi. Aamuyön vuorot olivat raskaampia kestää hereillä, eikä hänellä ollut haluakaan koetella omaa virkeyttään alaistensa kustannuksella. Hän lähti hitaasti Kaiea vastaan hieman syrjemmälle, jotta he eivät herättäisi muuta ryhmää.

"Sir. Yövahti ei vaihdu vielä kahteenkymmeneenkolmeen minuuttiin", nainen kiirehti huomauttamaan huolestuneena heidän kohdatessaan. Hän oli ottanut kypäränsä muutamia askeleita sitten kainaloonsa ja naputteli sen pintaa varovaisesti sormillaan.

"Huomenta, Kaie", Alexei toivotti vastaan leppoisasti. Hän hymyili naiselle rauhoittaakseen tämän jännittyneisyyttä. "Huolestuin jo, kun en nähnyt sinua."

Kaie nosti päänsä nopeasti. "Minä en jätä ryhmää", hän sanoi nopeasti ja miltei hätääntyneen kuuloisena. "Kävin tarkastamassa lähiympäristön, mutta olin tulossa heti takaisin."

Alexei tunsi pienen syyllisen piston sydänalassaan naisen parahduksen kuultuaan. Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman rauhoittelevana vastatessaan.

"En tarkoittanut sitä. Olin huolissani sinusta. Luulin, että sinulle on sattunut jotakin."

"Ahaa", Kaie sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Naisen hartiat rentoutuivat, mutta hän näytti edelleen kiusaantuneelta. "Anteeksi, sir. Olin typerä."

Protossi käänsi katseensa ja vilkaisi vasemmalle jääneitä telttoja mietteliäänä. Niiden matalat kupolit ja punaiset neopreenikankaat sulautuivat dyynien väliin piiloon ja häivegeneraattori piti huolen lopusta. Heitä ei löydettäisi, jollei etsijä tietäisi tarkkaan mistä katsoa. Naisen huulilta karkasi pieni, kenties tahdoton, helpottunut huokaus hänen nähdessään, että muut aaveet olivat edelleen turvassa ja todennäköisesti sikeässä unessa.

"Ei se mitään. Sinä hoidat velvollisuutesi hyvin, Kaie."

"Kiitos, sir. Minä en jätä heitä. En petä luottamustanne", Kaie toisti painottaen jokaista sanaansa. Hänen silmänsä olivat tuskaiset ja kuumeisen näköiset kohdatessaan Alexein katseen. Kaie oli huomaamattaan painunut hieman kumaraan ja seisoi Alexein edessä kuin lyöntiä tai moitesanaa odottava lapsi.

"Minä tiedän sen. Tämä asia käsiteltiin jo Kefeuksella. Sinä olet luvannut minulle ja minä odotan kyseenalaistamatta sinun seisovan sanojesi takana." Alexei piti ääneensä edelleen korostetun lempeänä. Hänen teki mielensä koskettaa naista olkapäähän, kertoa huono vitsi, rauhoittaa jotenkin. Hän ei kuitenkaan saanut itsestään vedettyä tarpeeksi voimaa ja itseluottamusta ylittääkseen tuon ohuen, mutta voimakkaan rajan heidän välillään. Silti Alexeista tuntui siltä, että hän ymmärsi edessään seisovaa protossia enemmän kuin aikaisemmin ja kykeni antamaan tälle anteeksi heidän keskinäiseen luottamukseensa revityt haavat. Kaie yritti kovemmin kuin kukaan muu – kyllä Alexei oli pistänyt sen viime päivinä merkille: pidennetyt harjoitukset, vapaaehtoiseksi ilmoittautuminen mihin tahansa pikkutehtävään, rääkkäämiseksi asti mennyt kuntoharjoittelu ja pakotettu, hieman väkinäinen sosiaalisuus niissä tilanteissa, joissa nainen oli aikaisemmin vetäytynyt kuoreensa. Kaie oli nähnyt kovasti vaivaa sopeutuakseen ja näytti haluavan löytää paikkansa. Alexein oli pakko kunnioittaa sitä.

"Minä en petä luottamustanne, sir", Kaie toisti nielaisten ja katkaisi Alexein ajatukset.

"Minä uskon sinua, Kaie", Alexei vakuutti. Hän hymyili naiselle.

"Kiitos", Kaie hengähti. Tämä näytti niin helpottuneelta Alexein sanat kuultuaan, ettei kommodori mahtanut mitään naurahdukselle. Protossissa oli kaiken omalaatuisuutensa keskellä jotain puhtaan inhimillistä – jotain ainutlaatuisen rehellistä. Kaien tapa katsoa maailmaa oli kaiken heitä ympäröivän rinnalla jotenkin lohdullinen ja helppo. Alexei piti siitä.

He vajosivat äänettömyyteen. Van Saran kuihtuneessa ja niukassa maailmassa ei ollut juuri lainkaan eläimiä, mutta autiomaan syvissä kalliomuodostelmissa viihtyvät sirkat päästivät laiskoja säksättäviä sarjoja yöhön ja kauempana hiekkakentän yli tallusti kahden rhynadonin massiivinen, pehmeästi hiekkaa ympärillään tömistävä parivaljakko. Kaie ja Alexei seisoivat rinta rinnan Van Saran yötaivaan alla puhumatta, liikkumatta.

"Turvallista vartiovuoroa, sir. Yritän saada vielä unta ennen auringonnousua", Kaie lopulta sanoi. Naisen kasvoille noussut pieni hymy katosi, kun hän työnsi jälleen kypärän päähänsä ja sulkeutunut torjuvuus palasi äsken vallinneen tasavertaisen, leppoisan hiljaisuuden tilalle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Alexei koki myöhemmin hankalaksi kuvailla tilanteeseen johtaneita hetkiä raportissaan. He olivat matkalla viimeisiin koordinaatteihin. Ruoka oli lähes kokonaan ehtynyt ja vettä oli jäljellä tuskin nimeksikään. Thompsonin nilkka oli muljahtanut miltei sijoiltaan harha-askeleen takia ja Lohmann näytti kärsivän lievästä auringonpistoksesta. Ryhmän vire kuitenkin oli hyvä ja marssitahti ripeä, eikä varmastikaan vähiten siitä syystä, että radiolla yhteyttä ottanut kapteeni Raynor oli luvannut tarjota koko joukolle illalla aterian ja tilaisuuden kylpeä. Kuljetusalus lähtisi noutamaan heitä iltapäivällä, ja jokainen ryhmän aave tuntui päättäväiseltä sen suhteen, että pilotin ei tarvitsisi odotella heitä. Myös maasto oli muuttunut miellyttävämmäksi kulkea nyt kun he saivat taittaa matkaa kovaksi tallautuneella arolla upottavan, punaisen hiekkameren sijasta.

Ja yllättäen ne olivat siinä. Alexei uskoi kuulleensa jotakin viistosti vasemmalta ja viittoi ryhmän pysähdyksiin nopealla käsiliikkeellä. Aaveet olivat tuskin ehtineet seisahtua ja terävöittää aistejaan, kun hahmot ilmaantuivat heidän eteensä kuin noiduttuina pienen kallioryhmän sylistä. Johdossa kulkeva protossi pysähtyi heidät nähdessään kuin miestä olisi lyöty kasvoihin. Häntä seuranneet yhdeksän muuta protossia liikkuivat nopeasti muodostaen laajan puolikaaren johtajansa ympärille ja kääntyivät sen jälkeen miltei aavemaisen hitaasti terraaneita kohti. Hehkuvat silmät katsoivat heitä ilmeettömän rävähtämättöminä ja kuin heikkouksia etsien. Vihreät plasmaterät oli sytytetty, sinivihreät suojapuvut kimalsivat auringossa kuin kiillotettu helmiäinen. Protossit olivat vaiti ja odottivat.

"Sir?" Wilkins kysyi kireällä äänellä hänen korvakuulokkeessaan. Alexei näki silmäkulmastaan naisen jännittyneen äärimmilleen ja tuijottavan vastapäätä seisovaa protossijoukkoa. Nainen odotti ensimmäistä varomatonta liikettä, tarkkaili jännittyneitä lihaksia ja etsi merkkejä taistelun syttymisestä. Hän näytti starttipistoolin ääntä odottavalta pikajuoksijalta – jännittyneeltä liikeradalta, joka vain odotti käynnistymistään.

"En tunnista heidän pukujaan. Ne eivät ole minkään liittoumamme", Kaien ääni liittyi keskusteluun. Nainen tuntui olevan hämillään ja yllättynyt äkillisestä kohtaamisesta ja odotti selkeästi lisäohjeita. Alexei ei laskenut katsettaan herpaantumaan protosseista, jotka seisoivat edelleen aloillaan jäykkinä kuin vahanuket ja tekemättä elettäkään heidän suuntaansa. Hän toivoi, että olisi osannut lukea jotakin kalpeilta ja mitäänsanomattomilta kasvoilta, palauttaa mieleensä jonkin merkityksen tälle kaikelle. Nyt ilmassa väreilivät vain jännitys ja epävarmuus, joista hän ei pitänyt laisinkaan.

"Yritä puhua heille", Alexei päätti hetken kuluttua. Protossit olisivat voineet avata jo tulen halutessaan, mutta tyytyivät silti vain tarkkailemaan. Välimatkaa kahden joukkion välillä oli tuskin kymmentä metriä, joten protossijoukko olisi voinut jo tehdä heistä selvää yllätyksen suoman edun ja suuremman lukumääränsä voimin. Laukaustakaan ei oltu kuitenkaan ammuttu, ja pallo oli selkeästi Alexeilla. Kenties heillä oli mahdollisuus saada vastapuoleen jonkinlainen kontakti Kaien avulla.

"Selvä, sir." Kaien ääni oli ilmeetön, eivätkä naisen kypärän alle peittyvät kasvot paljastaneet mitään. Alexei oli kuitenkin viettänyt aikaa tarpeeksi protossin kanssa osatakseen tunnistaa tämän virrasta levottomat, miltei kiihtyneet psioniset häivähdykset.

"En Taro Tassadar", Kaie sanoi kirkkaalla äänellä. Hän siirtyi muutaman askeleen eteenpäin niin, että seisoi heidän edessään ja jäi odottamaan.

Vastapuolella seisova protossimies tuijotti Kaiea ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes käänsi sitten päätään aavistuksen verran kallelleen.

"En Taro Adun", mies sanoi lopulta karhealla äänellä. Hän ja Kaie astuivat kumpikin askeleen lähemmäs toisiaan. Tunnelma sähköistyi, mutta Alexei viittasi kädellään omaa ryhmäänsä pitämään asemansa. Jos Kaie saisi tämän onnistumaan, heillä…

Alexei kuuli sen ensin. Matala, syvä murina purkautui protossimiehen kurkusta tämän nojautuessa Kaien puoleen ja muuttaessa jäykkänä liikahduksena alkaneen kävelynsä salamannopeasti notkeaksi ja kiivaaksi syöksähdykseksi. Ääni kohosi kireäksi rääkäisyksi ja muuttui lopulta miltei hyytävän kovaksi kirkaisuksi. He olivat kaikki kuulleet tuon äänen jossakin vaiheessa laumasotia – äänen, joka sai haavoittuneet rukoilemaan nopeaa kuolemaa ja tunkeutui sisimpään jäytävän sykkivänä, epätodellisena ja tuhovoimaisena. Äänen, joka tuli uniisi päivien, kuukausien ja vielä vuosienkin päästä. Zergien laulua.

Seuraavaksi protossijoukon psioninen naamiointiverkko petti ja kuva heidän edessään alkoi väristen muuttua. Voimakas psioninen jänniteaalto purkautui ilmoille raivokkaana ja kiukkuisena kuin irti laskettu salama ja oli murskata heidät pyyhkäistessään aaveiden ylitse. Alexei kuuli huutavansa. Raastava kipu kiskoi hänen tietoisuuttaan vimmaisena ja ahnehtien. Hänen kauhistuneiden silmiensä edessä protossijoukon naamiot putosivat ja kuva muuttui. Viisi hydraliskoa, kolme zergling-liskoa ja kaksi väijyjää. Likaisenruskeat otukset näyttivät yhdeltä kirkuvalta, kynsien ja suomujen peittämältä, kyltymättömältä sekasotkulta liman peittämine kehoineen ja punaisine silmineen. Hydraliskot kirkuivat edelleen karmivaa ja hyytävää lauluaan silminnähden nauttien kylvämästään pelosta ja pakokauhusta. Zerglingit yhtyivät lauluun hetkeksi ja syöksähtivät sen jälkeen hyökkäykseen kontrolloimattomana ja nopeana massana.

"Suojautukaa!" Alexei kuuli äänensä karjuvan. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan ymmärtävän tai sisäistävän hänen sanojaan – heidän edessään levittäytyvä näky oli kaikessa kauhistuttavuudessaan vangitseva. Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt zergeja niin läheltä, niin yllättäen. Ne olivat vielä pahempia, kuin mitä sotamiesten kirosanat, kuolevien vammat ja sairastuvan tyynyjä vasten haukotut kyyneleet antoivat olettaa.

Kaie oli ollut heistä nopein. Protossin jäänsininen plasmaterä oli syttynyt liekkiin heti ensimmäisten varoitusmerkkien tullessa, ja nainen yritti tavoitella raivoisalla iskullaan edessään seisovaa hydraliskoa. Aika ei kuitenkaan ollut hänen puolellaan. Vihreä ammus oli irronnut taaempana seisovan toisen hydraliskon kidasta jo silloin, kun Kaie oli vielä muun ryhmän kanssa painanut päänsä tuskissaan yrittäen torjua heihin iskenyttä psionista jänniteaaltoa. Syövyttävä räjähdeammus osui protossin puvun etumukseen päästäen ilkeän, massahtavan äänen. Kaien koko rintakehä näytti syttyvän likaisenvihreään tuleen: keltaisia ja sinisiä sirpaleita lensi ympäriinsä, kun puku antoi periksi hydraliskon tappavalle hyökkäykselle. Alexei ei voinut kuin toivoa, että vastenmielinen repivä ääni oli lähtöisin puvun hajoavista kerroksista eikä Kaien kylkiluista.

"Kaie!" Alexei kuuli Lohmannin huutavan. Miehen ääni oli epäuskoinen kirahdus ja hän ojentautui eteenpäin kuin toivoen voivansa vetää protossin pelkällä epätoivoisella katseellaan turvaan heidän luokseen. Kaie oli kuitenkin menettänyt osuman saatuaan tasapainonsa, ja toinen väijyjistä käytti heti tilaisuuden hyväksi. Se sivalsi yhden pitkistä, hämähäkkimäisistä alaraajoistaan eteenpäin löi protossia jaloille kynsiterillään. Kaie kaatui ääntäkään päästämättä ensin polvilleen ja jäi huojumaan aloilleen. Naisen puku höyrysi syövyttävän ammuksen sulattaessa tietään suojakuorien läpi, mutta huurun keskeltä oli mahdollista erottaa mustanpuhuva aukko naisen rintakehässä. Verta.

Väijyjä työnsi polvilleen pudonneen naisen välinpitämättömästi tieltään. Protossin painava puku kallistui hitaasti ja raskaasti kuin uppoamassa oleva alus, kunnes painovoima otti omansa. Kaie osui maahan pölläyttäen ympärillään ilmaan hienojakoisen pilven Van Saran verenpunaista hiekkaa. Plasmaterät sihahtivat sammuksiin ja kukin heistä tunsi, kuinka naisen voimakas virta sammui kuin se olisi käännetty pois kytkimestä. Sen jälkeen Kaie ei enää liikkunut.

"Kaie!" Lohmann karjaisi uudelleen hädissään. Mies syöksähti puolittain eteenpäin, mutta joutui perääntymään ja tavoittelemaan nopeasti asettaan zergling-kolmikon rynnistäessä vastaan. Murray tempaisi hänet olkapäästä turvaan juuri ennen kuin hydralisko olisi saanut seuraavan uhrinsa. Miehet kaatuivat maahan kumpikin liikkeen voimasta ja ammus sinkoutui heidän ylitseen osuen sihahtaen kallioseinään.

Kaiea ampunut hydralisko ei enää välittänyt protossista, vaan jätti naisen ruumiin toisen väijyjän syötäväksi ja lipui sähähtäen kohti seuraavaa hyökkäystä. Olennon reitillä seisova Thompson kohotti pulssikiväärinsä.

Alexei oli kuitenkin ollut nopeampi. Hänen kiikarikiväärinsä luoti osui hydraliskon päähän juuri oikeassa kulmassa. Se uppoutui kohti kovaa kallorankaa noin puolen sekunnin ajan, kunnes lämpökuori aktivoitui ja räjähtävä metallivaippa teki tehtävänsä. Alexei tunsi kiukunsekaista mielihyvää kuullessaan iljettävää rusahdusta seuraavan märän äänen: luoti räjähti kallon sisällä ja tuhannet sirpaleet alkoivat etsiä kammottavalla nopeudella tietään ulos zergin ahtaaksi käyvästä kallosta. Wilkins päästi hyväksyvän huudahduksen, kun hydraliskon takaraivon levyt puhkesivat äänekkäästi ja kuumaa kudoksien ja lihan sekasotkua sinkosi ympäristöön.

"Suojiin! Tulta!" Alexei karjahti komennot, ja tällä kertaa tuttu taistelurutiini löytyi kunkin ryhmäläisen selkärangasta. Alexei tunsi virtojen ympärillään aktivoituvan ja helähtävän voimakkaaseen lauluun, jota taistelun kiivaus ja vauhti piiskasivat jatkumaan. Yksi toisensa jälkeen aaveet häivyttivät itsensä. Tulitus, äänet ja viimeistään haju kyllä paljastaisivat heidät tarkkavainuisille zergeille, mutta näin he eivät altistuneet ainakaan varsinaisesti suoralle tulitukselle. Alexei nosti kiikarikiväärinsä uuteen tähtäykseen ja sai välittömästi yhden hydraliskoista jyvälle. Olento liikahti alta kuin näkymättömän vaiston kutsumana, mutta osuma rampautti sen silti. Solheim hänen takanaan avasi karjuen pulssikiväärillään tulen hydraliskoja vastaan ja sai tulitukea Wilkinsilta, jonka käheä ja voitonriemuinen nauru kajahti ilmoille zergien vauhdin hidastuessa ja miltei pysähtyessä luotisateen iskiessä niitä vasten.

Adams oli sulkenut silmänsä ja alkoi puolustaa heitä. Alexei tunsi miehen voimakkaan virran puskevan kaiken lävitse – siirtävän zergien ammuksien lentoratoja, kehottavan heitä äänettömästi väistämään, nykäisevän turvaan viimeisellä hetkellä.

Murray ja Lohmann kömpivät ylös ja liittyivät taisteluun hänen edessään, ja kaaoksen keskellä Chandak luikahti suojaan kapean kivipaaden taakse, jonne jäi kyykistelemään yhteysradion kanavaa kämmentietokoneeltaan etsien.

"Loittoryhmä Foxholelle. Tarvitsemme välitöntä noutoa. Zergien väijytys. Yksi loukkaantunut. Toistan. Tarvitsemme välitöntä noutoa…" naisen ääni alkoi kohta toistaa. Alexei vaimensi ympärillään kuohuvan kakofonian ja keskittyi päättäväisesti itseensä. Hän kohotti kiväärinsä ja kirosi nähdessään tähtäimen läpi lisää hahmoja horisontissa. Zergit eivät koskaan taistelleet yksin. Niitä tuli lisää, aina vain lisää. Heidän olisi pakko perääntyä. Kommodori kohotti kätensä.

Suojatulta. Kaikki mitä teillä on. Merkistäni kolme, kaksi…nyt!

Ryhmä sai zergpartion jäännökset perääntymään sijoiltaan useita metrejä keskittämällä tulituksen voimakkaasti. Jopa Chandakin kevyt käsiase liittyi muiden joukkoon. Ryhmä takasi hänelle juuri tarpeeksi aikaa. Alexei antoi virtansa kannatella itseään juostessaan eteenpäin. Psioninen voima kohisi hänen suonissaan käskevänä ja muutti kaiken ympärillä tapahtuvan kuolemanhitaaksi, puuroutuneeksi massaksi. Hän kumartui ja väisti väijyjien piikit, jotka tavoittelivat hänen jalkojaan maan sisästä repivinä purskahtaessaan. Hän sai sysättyä tajunnallaan vahvasti tyrkäten ja aseensa perällä kaikilla voimillaan lyöden Kaien ylle kumartuneen väijyjän irti naisesta. Sen jälkeen hän tarttui Kaien pukuun ja nykäisi. Hydraulinen haarniska oli raskas – raskaampi kuin hän olisi voinut kuvitellakaan. Alexei karjui raivosta ja ponnistuksesta, kun hän sai lopulta puvun ähkäisten liikkeelle ja lähti perääntymään sitä perässään vetäen. Hän tunsi juoksevansa paikallaan ja näki, miltei haistoi, zergien raivon niiden suunnatessa kaiken huomionsa häneen. Adamsin virta ohjasi Alexeita päin laukaistun hydraliskon ammuksen sivuun ja Murrayn luodit tavoittivat Alexein iskusta toipuneen väijyjän juuri ennen kuin se kohotti kyntensä lävistääkseen edessään ponnistelevan miehen. Olento kaatui kirkuen ja sätkien maahan. Alexei kiskoi käsivarret äärimmilleen jännittyneenä ja jalat kovaa savea polkien, kun Lohmann ilmaantui yllättäen hänen viereensä. Mies tarttui toiseen Kaien elottomista käsistä. Yhdessä he raahasivat viimeiset metrit rasituksesta huutaen ja lihakset lähes luovuttamisen partaalla täristen. Ammukset kimpoilivat Kaien puvusta ja heidän ympärillään, mutta Adams ei antanut yhdenkään osua. Yksi zerglingeista tarttui vielä viime hetkellä protossin jalkaan, mutta vihaisesti älähtävä Wilkins oli taistelupuukkoineen paikalla salamannopeasti.

"Thompson! Lääkintämies!" Chandak karjui kauempana.

Alexei puuskutti ja vapisi. Hän repäisi Kaien pukua eteenpäin Lohmannin kanssa yhtäaikaisesti. Voimakas liike sai haarniskan kallistumaan äkisti, ja Alexei menetti seurauksena tasapainonsa. Hän putosi verenmaku suussaan ja lähes tajuntansa menettäen taaksepäin. Kaien raskas panssari romahti kommodorin päälle työntäen hapen ulos hänen keuhkoistaan ja lähes sokaisten hänet polttavalla kivulla. Hän oli hetken ajan varma siitä, että kuolisi. Sen jälkeen kipu potkaisi sisään uudelleen korventavina tärähdyksinä.

"Ottakaa se pois!" Alexei sai kähistyä. Hänellä itsellään ei ollut enää voimia. Hän tuijotti Kaien sinikeltaisen puvun selkää kuin hypnotisoituneena. Lohmannin huolestuneet kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen.

Pian sen jälkeen Alexei huomasi silmäkulmassaan myös heidän selustaansa kiertäneen zergin.

Mitä tahansa zergien kuningatarliskojen suunnittelija oli ajatellutkin, se näytti menneen kammottavalla tavalla pieleen. Tai ehkä se oli tarkoituskin. Alexei oli nähnyt olentoja vain kuvissa ja nauranut silloin rivimiesten hirtehiselle tavalle kutsua niitä säkkipilleiksi. Nyt hän tunsi mustuuden täyttävän tajuntansa ja pelon sohaisevan ilkeästi virtaansa vasten. Kuningatar leijui psonisen voimansa kannattelemana polven korkeudella ilmassa. Kulmikkaan laattamaisen kitiinipään takana velloi nahkainen kudospussivartalo. Valtavat ilmaputket – joista olennon lempinimikin oli peräisin – eripariset raajat ja kynnet sojottivat otuksen ihosta säikeittäin ja epäluonnollisissa kulmissa, ja niiden alla surkastuneet karvaiset läikät ja kudoksien venyneet epämuodostumat täplittivät pintaliman peittämää kehoa. Kaiken perässä roikkui limaista, itsevalaisevaa nestettä tiputteleva munapussi. Kuningatar näytti jonkinlaiselta luonnottoman suurelta, rujolta ja turvonneelta sisäelimeltä, nahkaiselta ja mädältä pussilta. Sen ilmaputkista purkautuva rohina tuntui iskeytyvän Alexein korviin liioitellun voimakkaana. Hän yritti rimpuilla kätensä vapaaksi Kaien alta Lohmannia varoittaakseen, mutta oli myöhässä.

Lohmann kääntyi samalla hetkellä kun kuningattaren terä iski. Mies onnistui – kenties vahingossa, kenties vaistonsa vetämänä – liikahtamaan kynnen voimakkaimman liikkeen alta, mutta terä osui silti. Lohmannin tuskanhuuto oli tukahtunut ja yllättyneen raivon säestämä. Mies perääntyi vaistonvaraisesti taaksepäin puristaen haavoittunutta ja veristä kättä mahaansa vasten ja yrittäen suojata itseään toisella kädellään. Sormia oli irronnut kaksi. Ne näyttivät surrealisilta ja kuvottavilta kierähtäessään punaiselle hiekalle ja hautautuessaan kuningattaren vartalon velloviin laskoksiin. Olento työntyi eteenpäin heitä kohti matalaa, raapivaa ääntä pitäen. Wilkins ja Murray olivat ällistyksestä toivottuaan alkaneet tulittaa, mutta kuningatar ei näyttänyt välittävän lihaansa iskeytyvistä ammuksista lainkaan. Se liikahti jälleen eteenpäin tavoitellen perääntyvää Lohmannia. Alexei tunsi miehen virran pakokauhuisen kuohun ja näki, kuinka tämän katse harhaili ympäristössä. Lohmann etsi pakopaikkaa, haki viimeistä takaovea.

Turhaan.

Kun Kaie liikahti ensimmäisen kerran, Alexei uskoi tuntemuksen olevan oman sammumassa olevan, uupuneen ja rikki revityn mielensä tuotoksia. Nainen päästi kuitenkin seuraavaksi tukahtuneen huoahduksen, joka sai toivon sykähtämään villinä Alexein mielessä. Hän tyrkkäsi Kaiea kaikilla voimillaan ja kutsui virrallaan naisen nimeä. Hän tunsi, kuinka Kaien virta heräsi valtavalla voimalla. Naisen tajunta tuntui puhtaan valkoiselta ja polttavan kirkkaalta hänen mieltään koskettaessaan ja ajaessaan hetkeksi kivun ja tuskan pois. Hän veti haukkoen ilmaa sisälleen, kun Kaie ponnisti yhtenä vihaisena syöksähdyksenä jaloilleen. Nainen pärskähti kuin olisi tullut pinnalle pitkän sukelluksen jälkeen ja pyrähti liikkeelle murahtaen. Ääni yltyi matalaksi ja raivokkaaksi karjunnaksi. Alexei käänsi päätään protossin liikkeen mukana.

Kuningattaren paksunivelisen eturaajan kynsiterä oli kohonnut ääriasentoonsa Lohmanin ylle, kun Kaie saapui paikalle. Protossi heittäytyi. Kuningatar päästi korkean ja raivostuneen urahduksen sihisevän tyngän jäädessä sätkimään kehoonsa ja muun raajan pudotessa alas hiekalla kompuroivan Lohmannin viereen. Kaie, joka karjui yhä, pyrähti raivoissaan Lohmannin ja kuningattaren väliin. Naisen puku höyrysi edelleen ja hänen virtansa poukkoili kuin räjähtämispisteessä, mutta Kaie tuntui tuskin huomaavan sitä. Nainen heilautti plasmateränsä lähes raivosta sokeana ristiin edessään ja lennähti jälleen liikkeeseen. Näky oli kammottavalla tavalla lumoava: Kaie käytännöllisesti katsoen juoksi kuningattaren läpi lyöden terillään alas kaiken eteensä sattuvan. Nainen puski synkän määrätietoisesti eteenpäin elävän kudoksen keskellä tuhoten, repien ja silmät kylmänä vihasta. Kuningattaren nahka ratkesi terien viiltäessä hurjia kaaria ja munapussi puhkesi hyllyväksi kasaksi hyytelöimäistä ainetta. Protossi ei näyttänyt edes tajuavan mitä teki, vaan käytti teriään jonkinlaisen alkukantaisen raivon vallassa ja karjui edelleen vihaisena jotakin kielellään. Hän ei hiljentynyt edes silloin, kun äkillisen hyökkäyksen täysin yllättämä kuningatar lysähti kasaan ja putosi maahan kuin elinvoimasta tyhjentynyt säkki, vaan pyörähti maassa istuvan Lohmannin ympärillä leveässä kaaressa viuhtoen plasmateriään edessään kuin olisi karkottanut villieläimiä ympäriltään soihdulla.

"Anna tulla!" Kaie kirkui. "Tätä miestä et saa!"

Nainen horjahti ympäri kuin näkymättömiä hyökkääjiä vielä etsien, mutta hänen virtansa oli kuluttanut itsensä miltei loppuun. Kaien viimeisissä askeleissa oli selkeää haparointia. Jossakin taustalla Alexei kuuli ammusten viuhahtavat äänet, Wilkinsin riehakkaan naurun, Murrayn murahdukset, satunnaisia räjähdyksiä ja Solheimin hihkunnan. Kranaatteja.

Alexei oli kompuroinut polvilleen ja tuijotti maahan romahtanutta Kaiea. Lopulta hän tavoitti sinikeltaisen suojapuvun ylle kumartuneen Thompsonin olkapään yli protossin silmät. Nainen vastasi katseeseen tokkuraisen näköisenä, eikä laskenut kasvojaan alas kuten niin monesti aikaisemmin heidän silmiensä kohdatessa. Alexei tunsi yllätyksekseen kyyneleiden valuvan poskillaan, kun hän nyökkäsi protossille. Tervetuloa kotiin, hän olisi halunnut kuiskata, tervetuloa Kaie.

Sen sijaan kiikarikiväärinsä varresta tukea ottaen Alexei ponnisti jaloilleen.

"Chandak. Thompson. Ottakaa Kaie kantoon. Muut - suojatulta! Peräännytään hyvässä järjestyksessä. Tulta!"

Ryhmän kuittaukset tulivat nopeasti. Alexei kohotti kiikarikiväärinsä olalleen. Viidenkymmenen metrin päässä yksi hyökkäävän partion zerglingeista kaatui kirkaisten.

"Annetaan Raynorin poikien hakea meidät kotiin."