Kevään tullen spurgujen ja muiden menninkäisten ohella myös näköjään vanhat ficit nousevat haudoistaan, minä muun lauman perässä. Tekstiä on syntynyt kyllä paljon, mutta se on poukkoilevuutensa vuoksi odotellut kärsivällisesti paloissa jotakuta kursimaan tilkkutäkin yhteen. Tuntuu hassulta palata tekstin pariin tällaisella volyymilla pitkän tauon jälkeen, mutta ehkä ruoste karisee kevään mittaan ja pääsen itse asiaan taas hieman paremmin. Kiitokset jälleen annuykskakskolmoselle (vapaamielinen tulkinta nickistäsi, mutta meinaan aina unohtaa tuon numerosarjan ja lyhentää sinut vaan annuksi) sydäntä lämmittävistä kommenteista, tässähän tuntee tekevänsä jotain oikein!

Luvassa Kaien ja Alexein tähdittämä oikein angstilukujen angstiluku, anteeksi! :D Koettakaa kestää, kyllä tämä tästä jaloilleen vielä pääsee, kun saan rattaat rullaamaan.

Keulatykit riipivät Van Saran autiomaata vielä hetken sen jälkeenkin, kun aluksen nostoportti vetäytyi kiinni ja sihahti lukkoon. Myöhäistä, Alexei ajatteli synkästi. Zergit olivat kaivautuneet maan alle heti kuljetusaluksen jylinän kuullessaan ja pinnalle oli jäänyt ruumiiden lisäksi vain muutamia pahoin loukkaantuneita yksilöitä, joilla ei ollut enää voimia pusertaa itseään hiekan läpi maanalaisia tunneleita kohti. Pilotti näytti havainneen saman, sillä moottorit hyrähtivät hetken päästä ärjäisevään kiihdytykseen.

"Kaikki kyydissä. Hienoa työtä, loittoryhmä. Seuraava pysäkki Foxhole 1. Pitäkää kiinni", pilottimiehen ääni toivotti hyväntuulisesti. Kuin sanojen takaa kuultaneen kiireen tehosteeksi raskas kuljetusalus tärähti ja urahti muutaman kerran, kunnes syöksähti liitoon ja alkoi kuuliaisesti niellä kilometrejä heidän ja tukikohdan välillä.

Hahmot säntäilivät hänen ympärillään ahtaassa tilassa. Alexei tuijotti eteensä jähmettynein katsein ja keskittyi tuntemaan hengityksen pitkät ja toiveikkaat vedot sisimmässään. Hän tunsi olonsa höyhenenkevyeksi ja joutui pusertamaan istuintasoa allaan valkoisin rystysin, jottei aluksen liikevoima olisi kiskaissut häntä mennessään. Kiireen keskelläkin kaikki oli jotenkin selkeämpää, puhtaampaa. Hän tiedosti kivuliaan varmasti, että oli elossa. Elossa.

Hän näki vastapäätä horjahtelevassa kyykyssä istuvat Chandakin ja Adamsin. He näyttivät typertyneiltä ja uhmakkaan itkuisilta, kuin kaksi selkäsaunan saanutta lasta. Adams painoi kylmäpakkausta otsaansa vasten niin lujaa, että hyinen pinta oli jättänyt ohimolle punertavan jäljen. Mies tuskin tuntui tajuavan mitä teki.

"Shikov."

Alexeilta meni hetki tunnistaa Thompsonin kasvonpiirteet, kun mies kyykistyi hänen eteensä. Myös Thompson oli väsynyt, mutta lääkintämiehen silmien takana pilkahtelevat univaje ja raaka pelko eivät olleet vielä ottaneet valtaa. Hän ei ollut vielä vajonnut siihen samaan kauhistuneeseen apatiaan kuin muu ryhmä, vaan pakotti itsensä miltei teennäisellä reippaudella toimimaan.

"Thompson. Eikö sinun pitäisi olla Kaien luona?" Alexei kysyi. Mielikuvat Kaien silpoutuneesta puvusta ja kammottavan epätodellisesta kaatumisen hetkestä eivät jättäneet Alexeita rauhaan. Hän nielaisi.

"Raynorin lääkintämiehillä on paremmat varusteet hänen ja Lohmannin hoitamiseen. Minä olen vain tiellä", Thompson vastasi. Mies kuulosti harmistuneelta. Hän vilkaisi Alexeihin ja ryhdistäytyi. "Sait aikamoisen iskun rintakehääsi aiemmin. Oletko kunnossa? Tai te muut?" Lääkintämiehen katse pyyhki aluksen reunoilla kyyhöttävien aaveiden yli huolestuneena.

"Kyllä me pärjäämme. Miten he jaksavat?" Wilkins kysyi. Naisen aluksi miltei kärsimätön sävy hiljeni haudanvakavaksi huoleksi, kun hän viittasi peukalollaan aluksen etuosaan, jonne joku Raynorin lääkintämiehistä kiirehti tarvikkeita kantaen. Muiden katseet seurasivat Wilkinsin elettä miltei vaistonvaraisesti. Lohmann oli lakannut huutamasta hetki sitten, mikä tuntui yhtä aikaa helpottavalta ja pelottavalta. Kuningattaren myrkky aiheuttanut korventavaa kipua verenkiertoon päästessään, ja Lohmannin kiljunta oli tuntunut uppoavan luihin ja ytimiin asti heidän odottaessaan kuljetusaluksen saapumista. Nyt mies oli hiljentynyt, mutta lääkintähenkilökunnan kiivas keskustelu jatkui valkoisten univormujen sukkuloidessa Lohmannin ja miehen taisteluparin ympärillä.

Kaie ei puhunut, mutta naisen silmät olivat auki. Kukaan ei osannut sanoa, oliko tyhjän katseen takana todellista eloa. Protossi oli kiskottu irti puvustaan, joka lepäsi maassa heidän jaloissaan onttona ja tyhjänä kuorena. Verta tuntui olevan joka puolella – eikä vähiten naisen rintakehän yllä häärivien kahden lääkärin kumihansikkaissa ja univormuissa. Miesten kasvoista oli mahdoton nähdä mitään muuta kuin keskittymistä käsillä olevaan potilaaseen. Joka kerta aluksen tärähtäessä Alexei rukoili, että miehet pystyisivät tekemään työnsä hankalista olosuhteista huolimatta.

"Lohmannilla ei ole suurempaa hätää. Sain pysäytettyä myrkyn etenemisen jo kentällä ja nyt hän saa vahvempia aineita. Hän saa pitää kätensä. Tukahdutin vuodon jo aiemmin, mutta sormia ei tietenkään enää saada takaisin. Onneksi hän on vasenkätinen. Voi olla, että hän saa sormiproteesit jossakin vaiheessa. Niiden pitäisi palauttaa liikkuvuus koko käteen." Thompson näytti tyytyväiseltä hetken ajan, mutta sen jälkeen synkkä varjo palasi miehen kasvoille. "Kaiesta en osaa sanoa. Hän on sentään edelleen hengissä, mikä on hyvä."

"Hydraliskon ammus tekee helvetillistä jälkeä tuolta etäisyydeltä", Chandak mutisi. Solheim hänen vieressään nyökytteli vakavana.

"Onneksi Kaiella oli pukunsa", Alexei muistutti. Puhuminen sattui kylkiluihin ja rintaan ja hän irvisti ähkäisten lauseensa päätteeksi. Thompson loi häneen moittivan silmäyksen, kumartui ja alkoi painella kämmenellään tunnustelevasti häntä selästä ja rintakehästä. Alexei älähti kivusta miltei heti.

"Onko sinun hankala hengittää?"

"Ehkä vähän."

"Tuntuuko pistävää kipua?" Thompson kuulosti huolestuneelta.

"Vain siellä, minne tökit sormellasi", Alexei murahti. Lääkintämies hymyili itsekseen.

"Kylkiluut, ehkäpä rintarangan murtuma." Sormet siirtyivät eteenpäin, eikä Alexeilla ollut voimia sanoa mitään vastaan. Hän nyökäytti yrittäen pitää puuskuttavaksi muuttavan hengityksensä vakaana.

"Suosittelisin olemaan liikkumatta. Foxholessa on kuvausvälineet, joilla tilanteesi voidaan selvittää paremmin."

"En ole menossa minnekään", Alexei vakuutteli. Hän puhui totta. Kipu oli muuttunut koko rintakehää kuristaviksi viilloiksi, eikä Alexeille tullut mieleenkään liikahtaa ja kokeilla yltyisikö polte entisestään. Hän joutui uhraamaan kaiken toimintakykynsä siihen, että yritti pitää hengityksensä tasaisena ja olla valittamatta ääneen.

"Hyvä. Kyllä se siitä, Shikov. Ja Murray, katsotaan seuraavaksi sitä sinun otsaasi."

Lääkintämies nousi kyykystään ja siirtyi vastalauseita sylkevän ja kulmakarvansa poikki syvän raapaisuhaavan saaneen Murrayn viereen.

Töyssyttävä kyyti tuuditti Alexein unen, tajuttomuuden ja tiedostavuuden rajoille. Hän halusi antaa kehonsa ja uupumuksesta väreilevän virtansa levätä, vajota upottavaan ja tummaan uneen, jossa ei ollut varoitusvaloja, suuliekkien särisevää tulta eikä radiokuulokkeen aavemaista, tyhjää kohinaa. Samalla hänen tuli kuitenkin olla vahva, kylmäverinen ja hereillä. Ryhmän vuoksi.

Alexei kuljetti katsettaan ympärillään istuvien aaveiden yli. Wilkins tuijotti aluksen etuosaan ilmeettömänä ja kasvot kovettuneena. Naisen virta tuikahti tuon tuosta kuin apua pyytävän yksinäisen taskulampun keila pimeydessä – epävarmana, häilyvänä, mutta toistuvana. Adamsin silmät olivat kiinni, mutta uni oli kevyttä ja mies säpsähti toisinaan hereille aluksen tärähtelyn myötä. Hänen kasvoillaan kävi tuolloin tyhjä ja haavoittunut katse kuin painajaisunesta juuri heränneellä. Vieressä istuvat Chandak ja Murray näyttivät hekin uupuneilta ja kulutetuilta. Chandak pyöritteli tupakansytytintään sormissaan kuten aina silloin, kun jokin veti naisen todella vakavaksi. Alexei seurasi hetken ajan naisen tärisevien sormien liikettä ja olisi halunnut kiivaasti tehdä jotain – sulkea Chandakin sormet nyrkkiin, sipaista selkää lohduttaen – mutta tiesi naisen olevan tällä hetkellä kaiken avun ulottumattomissa.

Murray, jonka otsaan viillettyä vekkiä Thompson paikkasi parhaillaan, jupisi itsekseen. Kirosanat tulivat yksi toisensa jälkeen ulos miltei mantramaisena nauhana, johon mies tuntui takertuvan paremman puutteessa. Lasittuneet silmät kertoivat kuitenkin omaa kieltään siitä, ettei Murray ollut enää todella kiinni tässä hetkessä, vaan pakeni tapahtunutta jonnekin virtansa sisälle.

Viiimeisenä penkkirivillä istuva Solheim oli kietonut kädet polviensa ympäri ja pujottanut sormensa toistensa lomitse. Hänen päänsä oli painunut alas, mutta hänen huultensa liikkeen ja kuiskatut sanat saattoi silti erottaa aluksen hämärässä. Solheim rukoili. Alexei katsoi hetken ajan miestä mietteliäänä. Millainen Jumala vastaisi rukouksiin tässä lohduttomassa ja zergien kaltaisten olentojen miehittämässä universuminkolkassa, hän huomasi ajattelevansa synkästi, jos heitä nyt ylipäänsä kuulisi kukaan?

"Sir!"

Koputus ovelle toistui. Naisen ääni oli muuttunut jo huolestuneeksi.

"Pieni hetki!" Alexei vastasi tavoitellen kepeää sävyä.

Hän oli nukkunut ohi kellonsoiton ja herännyt pökkyräisenä vain viisi minuuttia ennen sovittua päällystön tapaamista, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Univajetta alkoi olla liikaa. Koko aamu oli kulunut paikasta toiseen kompuroiden ja hätiköityjen aamutoimien parissa, mutta mikään ei tuntunut varsinaisesti tulevan valmiiksi. Adjutantin ensimmäisen koputuksen tullessa hän oli saanut housut ja aluspaidan ylleen, partansa puoliksi ajettua ja kaksi ensimmäistä nappia asetakistaan kiinni. Kaikki muu odotti enemmän tai vähemmän keskeneräisenä kaaoksena hänen ympärillään pienessä huoneessa. Asiaa ei millään muotoa tehnyt helpommaksi se, että murtunut rintaranka muistutti itsestään melkoisen väkivaltaisesti joka kerta, kun kommodori koetti kumartua tai liikkua viime päivinä tavaramerkikseen muodostunutta kivuliasta laahustamista rivakammin. Hän kirosi itsekseen sängynlaidalle istahtaessaan ja haparoidessaan jonnekin vuoteen alle hukkunutta koppalakkiaan. Foxholen päällystön huoneet olivat pieniä ja vetoisia – niissä oli selkeästi aistittavissa jonkinlainen tilapäisratkaisun tuntu. Silti niihin oli suorastaan petollisen helppo hukata tavaroitaan. Alexei silmäsi kaaosta ympärillään synkkänä ja edelleen sängyn alaista kylmää lattiaa sormillaan kopeloiden. Hamuilu tuotti tuloksen, ja Alexei saattoi työntää pölyisen hatun pienen siistimisen jälkeen ohimoilleen.

Hän suoritti ripeästi vielä viimeiset toimet ennen lähtöä: mies ahtoi kipulääkkepillerit ja aaveiden lääkityksen suuhunsa yhtenä suurena massana, eikä mahtanut mitään tukahtuneelle huokaukselle vesilasia katseellaan etsiessään. Parempaakaan löytämättä hän huuhtoi pillerit alas sivupöydällä yön yli seisoneen termosmukin viimeisillä, pikimustilla kahvinlitkuilla. Kainalosauva oli unohtunut nojalleen vastakkaista seinää vasten, ja Alexei nykäisi itsensä liikkeelle sen tukemana. Hän avasi oven ja työntyi käytävään juuri parahiksi: Raynorin lähettämä adjutantti oli kohteliaasta hymystään huolimatta ilmeisen tyytymätön Alexein myöhästelyyn. Nainen seisoi epävarman näköisenä ja kädet puuskassa vastapäiseen seinään kevyesti nojaten. Hän ryhdistäytyi ja tapaili kasvoilleen hymyn, kun Alexei toivotti hilpeästi huomenta.

"Kapteeni Raynor huolestui, kun ette saapuneet paikalle. Tarvitsetteko apua, sir?" nainen – nimilaatastaan päätellen Chapman – tarjosi kättään Alexein tueksi.

"Ei tässä hätää. Kunhan et pakota minua juoksemaan kokoushuoneelle."

"Mennään rauhassa, sir. Tätä tietä."

Alexei antoi naisen kulkea edellä ja keskittyi itse kävelyyn. Rintakehä päästi tuon tuosta kivuliaan vastalauseen liian rohkeata askelta tai nopeaa etenemistahtia protestoiden. Alexei hidasti kuuliaisesti vauhtiaan, jottei alkaisi puuskuttaa. Hän miltei kuuli luurankonsa huokaisevan helpotuksesta. Adjutantti Chapmanin huokauksessa oli sen sijaan turhautuneisuutta. Alexei väänsi parhaan anteeksipyytävän hurmaushymynsä naiselle heidän pysähtyessään odottamaan hissiä. Oli parempi olla myöhässä kuin hikinen, punainen, hengästynyt, rintakipuinen ja myöhässä, hän järkeili.

Alexei oli nukkunut vähän. Hän peitti haukotuksen kädellään ja jäi tuijottamaan hissin peiliseinältä heijastuvaa kuvajaistaan mietteliäänä. Tummat puolikuut silmien alla olivat jo hätkähdyttävän syvät ja hän näytti siltä, että oli jäänyt joukkotappelussa kasan alimmaiseksi.

Van Saran autiomaasta palattuaan hän oli viettänyt ensimmäisen yön lääkinnässä ryhmänsä kanssa. Kukaan heistä ei ollut Kaiea, Lohmannia ja Shikovia itseään lukuun ottamatta loukkaantunut niin vaikeasti, että olisi tarvinnut tarkkailua yön yli, mutta Alexei vetosi ylilääkäri Howesiin psionisen ylijännitteen riskillä. Se oli toki todellinen uhka ryhmän käytettyä kykyjään niin kuormitetusti, mutta suurempi syy lääkinnässä pysymiselle makasi letku-, anturi- ja mittausinstrumenttiviidakon keskellä traumahoitohuoneen sängyllä. Ryhmälle tuntui olevan tärkeää olla läsnä, ja Alexei tunsi samoin. Hän toivoi ajatuksiensa löytävän protossin mielen kivun ja lähellä hiipivän kuoleman keskeltä. Taistele, Kaie, taistele.

He istuivat kapean pleksi-ikkunan takana kukin vuorollaan hiljaisina ja seuraten lääkärien kiireistä kulkua sisään ja ulos. Laitteita kärrättiin saliin, instrumentteja noukittiin tarjottimilta ja työnnettiin takaisin metallisiin kulhoihin, vuorot vaihtuivat, ihmisiä tuli ja meni, lääkärien otteissa alkoi painaa väsymys. Tuntui merkillisellä tavalla lohdulliselta ja kiitolliselta, etteivät he kuitenkaan luovuttaneet. Foxholen lääkintähenkilökunta leikkasi, ompeli, korjasi, tukahdutti verenvuotoja ja taisteli Kaien rinnalla vaihtamistaan pitkistä, epävarmoista katseista ja vereen tahriutuneista esiliinoistaan huolimatta. Aaveet tekivät parhaansa pysyäkseen Kaien tukena, mutta taisteluväsymys hiipi hiljaiseen lääkintään vääjäämättömänä ja komentavana. Alexei seurasi vaisuna vierestä, kuinka yksi toisensa jälkeen ryhmän aaveet alkoivat sammua hänen ympärillään. Solheim ja Adams saivat sentään taisteluvarustukset yltään ja etsiytyivät heitä varten sijatuille sairasvuoteille ennen nukahtamistaan. Murray onnistui riisumaan takkinsa, ennen kuin rojahti vastaanottotilan tuolille maastohousut jalassaan ja raskaasti kuorsaten. Chandak nukahti Lohmannin vuoteen viereen pää puoliksi miehen pieluksella ja sytyttämätön tupakka nyrkkiin puristuneena. Alexei huomasi syvän ja rauhallisen unen tavoittelevan itseäänkin, mutta nipisti käsivarttaan vihaisesti luomiensa alkaessa hivuttautua kiinni. Rikkumaton ja lääkitsevä uni tuntui ajatuksena taivaalliselta, mutta nyt ei ollut sen aika.

Alexei valvoi. Kaien ympärillä käyvä häärinä taantui pikkuhiljaa. Kaksi lääkäreistä poistui, eivätkä he tulleet enää takaisin. Hoitaja vei kärryllisen leikkaussalitarvikkeita ja verestä vettyneen aluslakanan pois ja katosi varaston heiluriovesta. Alexei yritti lukea hoitohenkilökunnan kasvoilta merkkejä protossin tilasta, mutta oli liian väsynyt osatakseen tulkita leikkausmaskien yllä pilkahtavia silmiä ja instrumentteja pitelevien käsien liikkeitä Kaien keholla. Hoitaja kävi vaihtamassa liuoksen tippapullotelineeseen. Se on hyvä, Alexei vakuutti itselleen, kuollutta ei enää lääkittäisi. Hän tunsi olonsa uupuneeksi ja sekavaksi. Thompson oli tehnyt diagnoosinsa oikein ja hänen potilastietoihinsa oli kirjattu keskivaikea rintarangan murtuma. Sille ei ollut tehtävissä kipulääkityksen ohella juuri mitään, mutta Alexei ei jaksanut välittää vihlovista tuntemuksista rintakehällään. Hän oli selvinnyt vähällä.

Kaien leikannut tohtori Mallister oli tiukkaeleinen vanhempi nainen, joka tuli Alexein puheille aamuyön varhaisina tunteina jätettyään protossin seuraavan vuoron työntekijöiden käsiin. Leikkaussalimaski oli jättänyt punaisen painauman naisen silmien alle ja hän näytti olevan kuumissaan sekä väsynyt. Hän tervehti Alexeita konstailemattomasti nyökkäämällä.

"Melkoinen palapeli", hän puuskahti sukien harmaantuvaa lyhyttä hiuskuontaloaan taakse. Alexein pöllämystynyt katse näkyi huvittavan tohtoria, sillä hän virnisti jatkaessaan. "En ole ennen leikannut potilasta tietämättä ihan tarkkaan mitä sisällä odottaa. Onneksi suurin osa elimistä oli oikeilla paikoillaan, veriryhmä määriteltävissä ja kudos käyttäytyi pääosin kuten terraanienkin. Protossien keho on uskomattoman elinvoimainen yksikkö."

"Hän… hän siis…?"

"Kyllä. Tyttö selviää, jos minulta kysytään. Haarniska on ottanut vastaan pahimman ja myrkyn eteneminen saatiin pysäytettyä. Hänen kehonsa tuntui potkivan sitä vastaan itsekin. Kenties protossien mekanismeja, mene ja tiedä. Psioniset lukemat huolettavat minua enemmän. Mittarit eivät saaneet irti mitään. Vain tyhjää, kommodori. Hän taisi ylirasittaa itseään melkoisesti."

"Niin", Alexei sanoi ymmällään. Hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin oloaan näin avuttomaksi. Myös Mallister tuntui huomaavan sen.

"Koettakaa tekin saada vähän unta. Hän selviää kyllä. Psioniseen koomaan on olemassa monia keinoja, jopa herättävää lääkitystä. Palaan asiaan huomenna."

Alexei nyökkäsi, muttei todella kuullut naisen sanoja. Hän toivotti konemaisesti hyvää yötä, mutta tuskin tunsi jalkojaan, kun valahti istumaan kapealle toimistotuolille ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän - - -

"Kommodori?"

Alexei nykäisi itsensä hereille. Adjutantti Chapman seisoi kohteliaan kysyvän näköisenä hänen vierellään viittoen kädellään avonaisia hissin ovia. Alexei kiitti ja seurasi kuuliaisesti naisen perässä Foxholen harmaille käytäville.

Gerard oli soittanut heti tapahtuneesta kuultuaan. Amiraali oli ollut yhtä aikaa huolissaan, utelias ja määrätietoinen, kuten hänelle tavallista oli. Miehen puheessa olivat vuorotelleet sotastrateginen, faktoja käsittelevä amiraali ja toisaalta avoimen huolestunut, kuuntelevaa korvaa tarjonnut ystävä. Alexei oli ollut hänen läsnäolostaan ja heidän ystävyydestään sillä hetkellä iloisempi ja kiitollisempi kuin muistikaan. Gerardin jälkeen linjoille oli tullut Gemma. Alexei ei olisi erityisemmin halunnut näyttäytyä Stantonille niin kurjassa kunnossa ja väsyneenä, mutta naisen itsepintainen asennoituminen ja miltei käskevä huolenpito saivat Alexein vastaamaan puheluun. Gemman myötätunto tuntui hyvältä, mutta Alexei oli ollut liian väsynyt voidakseen kunnolla kerrata tapahtunutta tai eritelläkseen omia tunteitaan. Hänen ajatuksensa karkasivat puhelun ajan jatkuvasti Kaieen, Lohmanniin, zergeihin ja ryhmän jaksamiseen. Gemma näytti unenomaiselta ja vieraalta hänen vointiaan kysellessään ja surumielisesti aavikon tapahtumia luodatessaan. Alexei oli toivottanut pian hyvää yötä ja katkaissut puhelun. Muutamaa päivää myöhemmin hän tunsi nakertavaa epävarmuutta ja mietti, oliko sulkenut naisen turhan tylysti ulkopuolelle: vastaisiko Gemma enää hänen puheluihinsa, tulisiko vastaan Kefeuksen käytävillä yhtä sädehtivän kauniina ja ilahtuneena hänen näkemisestään? Nauraisiko nainen enää hänen pienille tarinoilleen, koskettaisiko lempeästi? Pelkkä ajatus Gemmasta kuristi hänen kurkkuaan, ja Alexei sysäsi ajatuksen syrjään kiukkuisena itselleen.

Neuvonpito näytti olevan pienen piirin tapaaminen: paikalla oli vain kourallinen ihmisiä. Oven suussa häntä tervehti Raynorin lennoston johtava upseeri, hänen takanaan odottivat tukikohdan turvallisuusvastaava ja kaksi puolustuslinjaa koordinoivaa vanhempaa upseeria. Raynorin vieressä pöydän päässä istui Kefeukselta alas Foxholeen siirretty lääkinnän johtaja, tohtori Howes. Raynor itse näytti nuutuneelta ja ajatuksiinsa uponneelta siirrellessään edessään lepääviä tavaroita ympäri kiiltävää pöydän kantta: mustekynä kahvikupin viereen, holokansio auki ja kiinni, mustekynä kommunikaattorin taakse, kaukosäädin vaakasuoraan, mustekynä toiseen käteen, joka alkoi naputella sillä pöydän pintaa… liikkeissä oli jotain hypnoottisen vangitsevaa, ja Alexei nykäisi katseensa irti vasta silloin, kun Raynor turhautuneena työnsi levottomat kätensä maastohousujensa taskuihin. Alexei rykäisi ja tervehti läsnäolijoita. Hän nyökkäsi hymyillen myös Gerardin hologramille, joka värjyi taktiikkapöydän yllä sinisen sävyisenä häivähdyksenä. Sen jälkeen Shikov kiersi pöydän ympäri linkuttaen ja rojahti tyhjälle istuimelle päästäen ilman kulkemaan keuhkoistaan tukahtuneena älähdyksenä. Kipu kyljessä ja rintakehässä oli muuttunut säkenöivästä kolotuksesta mustaksi ja nieleväksi tyhjyydeksi, joka tuntui kovertavan hänen sisuksiaan tulikuumalla kourallaan lusikallinen kerrallaan. Hän yritti olla ajattelematta asiaa ja tarttui eteensä nostettuun vesilasilliseen hymyn vapiseville huulilleen pakottaen.

"Kommodori", Gerard tervehti virallisemmin. Vanhempi mies hymähti itsekseen ystävänsä kivuliaan olemuksen nähdessään. Alexei kosketti kevyesti koppalakkinsa lieriä ja virnisti itsepintaisesti. Amiraali oli kehottanut häntä pysymään vuoteessa tulevat päivät, muttei todennäköisesti edes ollut odottanut hänen noudattavan käskyään. Ajatuskin tuntui sietämättömältä.

"Nyt kun Shikov on läsnä, voinemme käydä asiaan?" Raynor ehdotti mutkattomasti.

"Totta kai. Olette varmaankin ehtineet jo lukea raporttini?"

"Kyllä. Minua puolustuslinjoista vastaavana upseerina kiinnostaisi ensisijaisesti tietää mitä meillä on vastassamme. Protosseja, zergeja?" ahavoitunut ja kullanruskeassa tukassaan jo harmaita siveltimenvetoja kantava mies vastapäätä – nimikyltistään päätellen Kingston – uteli. Hän vilkaisi Alexeihin kapeilla kasvoillaan hermostunut ilme. "Vai molempia?"

"Mainitset raportissasi nähneesi runsaat 100 zergia. Emme voi olettaa, että ne ovat satunnainen esiintymä", Gerard huomioi.

"Emme", Alexei myönsi raskaasti huokaisten. "Yhteismielestä irrallaan olevat zergit eivät kaivaudu maahan, pakene tai väijytä terraaneja tuollaisella tarkkuudella ja oveluudella. Nämä zergit olivat organisoituneita ja toimivat selkeästi yhteismielen alaisuudessa, mikä tarkoittaa, että planeetalla on pakko olla jossakin pesä."

"Pesä puolestaan tarkoittaa yhteismielen valvojia", Raynor mutisi pahaenteisesti Alexein ajatusta jatkaen, "ilman lähikontrollia tuon kokoinen esiintymä ei kestäisi kasassa viikkoakaan." Muut tiesivät miehen olevan oikeassa, mutta ajatus tuntui silti hetken ajan musertavalta. Valvojat olivat eräänlaisia yhteismielen emäaivojen haarakkeita, vaarallisia ja voimakkaita psionisia olentoja. Niitä lähetettiin alas vain sellaisille planeetoille, jotka olivat jo tukevasti zergien hallussa tai jonne toivottiin pysyvämpää valloitusta.

"Ne ovat pinnan alla", Gerard sanoi naputellen hajamielisesti rystysillään työpöytäänsä. Miehen suu vääntyi tyytymättömään ilmeeseen, "näyttää siltä, että ne paskiaiset ovat olleet ahkeria ja kaivaneet Van Saran kallioihin melkoisen kolon."

"Ei kuulosta hyvältä", toinen vanhemmista upseereista puhui. Hän katsoi miehiä ympärillään yrittämättäkään peittää huoltaan. "Emme taida olla ainoat, joita Vespene-kaasu kiinnostaa."

Hetken aikaa oli hiljaista, kun kukin heistä punnitsi tietoa tahollaan.

"Entäpä protossit? Mikä niiden osuus tässä kaikessa on? Vai oliko protosseja koskaan?" Kingston tivasi.

"Minusta alkaa näyttää siltä, että saatamme sulkea protossien mahdollisuuden ulos toistaiseksi. Alexein kuvailun perusteella zergit käyttivät psionista naamiointiverkkoa, jolla illuusio protosseista synnytettiin", Gerard sanoi harkitsevaan sävyyn. Pöydän ympärillä istuvat miehet nyökyttelivät olevansa samaa mieltä.

"Sellaisen verkon luominen vaatii paljon, etenkin suuria massoja peitettäessä. En ihmettelisi, vaikka valvojia olisi useampi", Alexei sanoi. Pahaenteinen hiljaisuus seurasi hänen sanojaan.

"Eikä se taida olla tyypillisin zergien taktiikkakaan", Raynor huomautti terävästi huoneen nurkasta. Miehen silmissä oli mietteliäs tuike.

"Tarkoitatko, että heillä oli jokin erityinen syy tekeytyä protosseiksi?" lennostoa ja ilmatorjuntaa johtava nuori luutnantti Packard kysyi niskaansa raapien. Mies näytti uteliaalta.

"Eivät ne näkisi sitä vaivaa ilman syytä. Zergit odottavat, tarkkailevat, sikiävät koloissaan ja tulevat sitten päälle ylivoimaisilla numeroilla maan alta. Naamiointiverkoille niillä ei ole mitään käyttöä", Raynor selitti. Hän vilkaisi Alexeihin ja Gerardiin tummien kulmiensa alta pälyillen.

"Olet oikeassa", Gerard sanoi terävälle huomiolle hyväksyvän nyökkäyksen tarjoten ja sipaisi leukaansa mietteliäänä. "Protossien selkeästi haluttiin puuttuvan Van Saran asioihin."

"Tähtäsivätköhän he tiettyyn kohteeseen? Meihin aaveisiin? Zeratuliin?" Alexei tarttui Raynorin heittämään langanpäähän seuraavaksi. Hän vaihtoi Gerardin kanssa pitkän katseen.

"Zeratulin eliminointi on ollut heidän tavoitteenaan jo pitkään", Gerard myönsi harkiten. "On luonnollista, että protossit tulisivat tässä tilanteessa paikalle tutkimaan joko terraanien kanssa tai yksin."

"Zeratulin kuolema horjuttaisi protossien laumasodasta selviytyneitä kansalaisia tuhoisasti. Onneksi…", komentaja Keller ehti aloittaa.

"Onneksi Zeratul lähetti oppilaansa", Alexei lopetti kirpeään äänensävyyn lauseen miehen puolesta. Kaien kuva välähti hänen mielessään kipeänä ja pakahduttavana aistimuksena. Hän huomasi myös Raynorin katseen painuneen.

"Hänen tilanteessaan ei ole muutoksia?" Gerard kysyi hiljaisella, miltei lempeällä äänellä ystävänsä äänestä kuultavan voimattoman kiukun kuullessaan. Hiljaa pysytellyt ylilääkäri Howes rykäisi.

"Psionisesti hän on edelleen aivokuollut, sir. Herättävästä lääkityksestä ei ole toistaiseksi ollut apua."

"Jos antaisitte minun kokeilla, voisin auttaa. Pieni töykkäisy hänen virtaansa voisi riittää…"

"Ei tule kuuloonkaan. Hoitavana lääkärinä vastuu on minun", Howes keskeytti tylysti Alexein suivaantuneen purkauksen. He olivat käyneet tämän riitaisan keskustelun likipitäen samoilla sanoilla jo niin monta kertaa, että se tuntui huonosti edistyvältä näytelmäharjoitukselta.

Gerard veti henkeä ja valjasti diplomaattisen hymyn kasvoilleen. "Miksi kommodori Shikovin suunnitelma tuntuu teistä huonolta ajatukselta?"

Alexein yllätykseksi Howes hymyili.

"En halunnut tuoda tätä julki ennen kuin minulla on varmennetut koetulokset käsissäni, mutta koen olevani siihen pakotettu nyt." Vanha lääkäri ryhdistäytyi ja loi Alexeihin alentuvan silmäyksen. Alexei hillitsi itsensä, jottei olisi irvistänyt päin miehen omahyväiseltä näyttävää naamaa. Helkkarin Howes oli aina inhonnut aaveita. Mitä mies luuli tällä viivyttelyllä voittavansa?

"Tuoda julki mitä?" Raynor kysyi.

Howes laski kämmenensä pöydälle ja rykäisi. "Minusta tuntuu, että keskuuteemme on soluttauduttu."

Sirpaleita. Kaie pyörähti ympäri etsien katseellaan jotakin tunnistettavaa. Temppelisisaren purppuraisen kaavun liepeet hulmahtivat hänen ympärillään liikkeen voimasta ja raskas helma jätti hiekkaan kevyen jäljen. Kangas piti kahisevaa ääntä protossinaisen ylle kietoutuessaan.

Hiekan keskellä maassa oli sirpaleita. Kaie kumartui tutkimaan palasia tarkemmin ja teki kauhistuneen havainnon: jokin Aiurin temppelistä pelastetuista kristalleista oli hajonnut. Hän kumartui alas hiekalle polvilleen alkaen vimmaisesti kauhoa maata ympärillään. Veitsenteräviä palasia oli joka puolella. Kaie tunsi niistä hehkuvan psionisen voiman – tyhjyyden tiiviiksi kudotun kankaan, joka liehui kristallin todellisen sydämen ympärillä välillä peittäen, välillä paljastaen. Hän oli aina rakastanut temppelikristalleja niiden arvaamattomuuden ja niistä hehkuvan raa'an, samalla pelottavan ja lohduttelevan voiman takia. Ja nyt yksi kivistä oli rikki.

Kaie poimi palasia yksi toisensa jälkeen syliinsä. Terävä sininen särmäkappale repäisi haavan hänen käteensä, mutta Kaie ei antanut urakan keskeytyä. Hänen pitäisi kerätä kaikki.. pitäisi…

Kaie pysähtyi vasta silloin, kun hän näki tutun hahmon vain muutaman askeleen päässä. Zeratul oli tullut tapojensa mukaan hänen luokseen ääneti ja näkymättömissä kuin aavikkokissa. Opettaja seisoi aloillaan kevyeen kävelysauvaansa nojaten. Hänellä oli päässään ylipapin paksu ja koristeellinen päähineensä, johon solmitut helmet kalahtelivat toisiaan vasten navakassa tuulessa.

Kaie tunsi itkun puuroutuvan kurkkuunsa.

"Opettaja", hän henkäisi ja painoi päänsä kunnioituksen merkiksi. Hän oli niin iloinen, että tunsi rintakehänsä syttyvän lämpimään tuleen onnen ja helpotuksen täyttäessä sydämen. Zeratul oli jälleen hänen luonaan. Opettaja asettaisi palaset kohdalleen ja auttaisi häntä. Zeratul korjaisi kristallin ja tekisi kaiken jälleen helpommaksi hyväksyä. Zeratul auttaisi häntä unohtamaan.

Kaie nousi varovasti jaloilleen pitäen huolellisesti kiinni kaapunsa helmasta, jonne oli kerännyt sydänkristallin säihkyvät sirpaleet. Opettaja tuli hänen luokseen kiirettä pitämättä.

"Opettaja Zeratul. Joku on hajottanut yhden kristalleista. Minä en tiennyt sen olevan mahdollista. Mitä me teemme?"

Kaie nosti silmänsä kohtaamaan Zeratulin kasvot.

Mies kohotti kätensä. Ja löi.

Isku osui Kaiea kasvoihin. Kristallit sinkoutuivat hänen sylistään yhtenä kimaltelevana myrskynä ja jäivät leijumaan ilmaan maata kohti putoavan protossinaisen ympärillä. Maailmassa ei ollut ääntä, ei väriä, ei tuntoa, kunnes kaikki syöksähti taas räiskähtelevään ja satuttavaan syöksykierteeseen. Kaie kuuli ilman karkaavan keuhkoistaan, kun seuraava osuma tuli rintakehään. Hän lennähti taaksepäin yllätyksestä kirahtaen ja henkeään haukkoen, mutta onnistui pyörähtämään sivulle ja väistämään juuri ja juuri viereensä hiekkaan osuvan vihreän plasmaterän. Hän oli kauhuissaan ja liikkui jonkinlaisten tiedostamattomien komentojen ajamana. Pakoon, Kaien sisin riehui, pakoon! Terä päästi kiukkuisen sihahduksen Zeratulin käydessä uuteen hyökkäykseen. Kaie kumartui alta ja väisti.

"Onko tämä jokin koe, Opettaja?" hän henkäisi kiivaiden hengenvetojensa välissä. Zeratul kallisti päätään. Likaisenvihreät, keltaista hohdetta heijastavat silmät olivat kylmät ja tutkimattomat välähtäessään kasvot peittävän kankaan takana. Hän löi uudelleen.

Kaie perääntyi Zeratulin hyökkäyksien jatkuessa kykenemättä ajattelemaan enää mitään muuta kuin sitä, kuinka torjuisi seuraavan iskun ja minne väistäisi vihreän terän tappavaa voimaa. Hän keskittyi hallitsemaan jokaista lihastaan, taipumaan juuri oikeassa kulmassa ja etsimään alitajuisesti merkkejä vastapuolen liikkeistä. Kaie oli taitava protossien sotatanssissa – yksi parhaista – mutta Zeratul oli sentään hänen opettajansa. Kaiella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta. Hän antoi virtansa leijua vapaana sisimmässään ja ohjata itseään, vaientaa takaraivossa karjuvan pakokauhun pieneksi inahdukseksi.

Kaie! Pysähdy! Kuuletko sinä?

Kaie pysähtyi kesken liikkeen ällistyneenä. Se oli virhe – tietenkin. Zeratulin terä upposi häneen koko mitaltaan. Kaie sai tartuttua Opettajan käteen, mutta jäi tuijottamaan nyrkkiin puristuneita sormia rintakehällään kauhun ja epäuskon velloessa sisällään. Hän ei voinut enää tehdä mitään estääkseen tapahtunutta. Hän…

"Minä kuolen", Kaie kuiskasi järkyttyneenä ja miltei hysteerisen yllättyneenä. Hän yritti repiä Zeratulin käsivartta ja sen varressa hehkuvaa terää pois sisimmästään, mutta mies painoi hänet tiukemmin vasten itseään. Terä poltteli. Kipua ei ollut, vaan pikemminkin omituinen ja hauras tuntemus luopumisesta. Kaie kuuli, kuinka Zeratul sammutti terän. Se sihahti irrottaessaan otteensa lihasta. Sen jälkeen Opettaja tyrkkäsi hänen olkapäätään välinpitämättömästi. Hän kaatui – hitaasti, pehmeästi, unenomaisesti. Hän putosi uudelleen.

Älä mene sinne. Pysähdy!

Kaie mätkähti ähkäisten selälleen maahan. Van Saran punainen hiekka oli poissa, ja hänen kehonsa tömähti vasten pehmeää, kosteaa ja kumimaista lattiaa. Ilma paiskautui ulos hänen keuhkoistaan pudotuksen myötä, eikä Kaie kyennyt hetkeen tekemään muuta kuin makaamaan aloillaan ja haukkomaan henkeä. Hänen jokainen solunsa tuntui olevan tulessa.

Ja yllättäen maa hänen allaan liikahti – kiemurteli alta, kun protossinainen haroi tasapainoa käsillään. Repivä pelko syöksähti hänen lävitseen selkärankaa pitkin, kun hän ymmärsi minkä päällä makasi. Zergien elävää mattoa. Hänen allaan kuhisi, kun maton kudokset koskettivat kiihkeästi protossin kehoa. Ne tunnustelivat, tunkeutuivat ihon läpi sisimpään, lipoivat ahneesti tietoisen mielen rajoilla jähmettäen ja pakottaen alistumaan. Kuoleva protossi, Kaie kuuli niiden supisevat äänet tajuntansa laidalla, sinä olet meidän.

"Ei!" Kaie ärähti. Hän pyristeli voimattomasti ja yritti pudistella maton kihisevät kuiskaukset yltään kuin epämieluisan vaatteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän ei saanut liikautettua edes sormiaan. Kyyneleet nousivat protossin silmäkulmiin. Hän oli vihainen, mutta niin voimaton. Hänen virtansa ei leimahtanut liekkiin, vaikka hän kutsui sitä. Kaie nyyhkäisi.

Luovuta, protossi. Luovuta. Sinä luovutat. Hyväksy se mikä osaksesi on varattu. Äänet muuttuivat voitonriemuisiksi ja samalla kuitenkin entistä käskevimmiksi. Kaie vavahti. Mitä jos ne olivat oikeassa? Jos kaikki tämä oli ollut turhaa?

Tule tänne. Minä olen tässä. Tule tänne.

Kaien silmät rävähtivät, kun hän näki yllättäen hahmon näkökenttänsä laidalla. Oliko Zeratul tullut viimeistelemään työnsä? Hän yritti tarkentaa katseensa, mutta zergien matto oli alkanut kietoutua hänen ympärilleen kuin tukahduttava suojapuku. Mitä enemmän hän vääntelehti, sitä nopeammin elävät kudosmassat vyöryivät hänen ylitseen, työntyivät jokaiseen onkaloon ja pakottivat kiivaasti laskevan ja nousevan rintakehän lakkaamaan liikkeensä. Lamaannuttava tunne kietoi hänet sisäänsä.

Ei! Katso tänne! Se olen minä. Ota minua kädestä.

Silloin vieras virta iskeytyi päin hänen omaansa. Kaie yski repiviä henkäyksiä ja kakoi limaa ulos kurkustaan aallon lyödessä hänen silmänsä auki ja pakottaessa hänet heräämään. Zergien matto antoi hetkeksi periksi vieraan voiman alla, ja Kaie käytti tilaisuuden hyväkseen. Hän sohaisi kädellään ylöspäin kuin vedenpintaa sormillaan haparoiva hukkuva. Ohuen, kiivaan hengenvedon ajan hän toivoi koskettavansa jotakin ja yritti huutaa apua. Kurkku tuntui paksulta ja turvonneelta. Epätoivo kouraisi syvältä hänen mielensä perällä muljahtaessaan… se tuntui niin lopulliselta …

Minä olen tässä.

Kaie alkoi vääntyillä. Ensin se oli kokeilevaa rimpuilemista, mutta muuttui nopeasti riuhtovaksi kamppailuksi jokaisesta hengenvedosta. Elävän kudoksen omistavat liikkeet hänen ympärillään tiukentuivat.

Luovuta, äänet kuiskasivat uudelleen, mutta nyt niiden hypnotisoivan lopullinen kaiku oli muuttunut äkäiseksi käskemiseksi, häiriöstä suivaantuneeksi tiuskahdukseksi. Viha rouhaisi protossin sisimmässä päämäärätietoisena ja kostonhaluisena.

"Jätä minut rauhaan!" hän kirahti kiukkuisena potkiessaan, purressaan, vääntyillessään ja lyödessään sokeasti eteenpäin. Aina otteensa lipsuessa hän oli varma että tukehtuisi, mutta voimakas virta kiskoi hänet pinnalle kerta toisensa jälkeen ja löi hänen turrutettuun tajuntaansa käskyjä. Taistele, älä anna periksi.

Kaie huusi ääneen ja riuhtaisi itsensä vastahyökkäykseen vielä kerran, ja nyt zergien maton säikeet napsahtelivat poikki hänen käsivarsiensa ja rintakehänsä ympäriltä. Protossi karkasi istuvan asentoon helpotuksesta huutaen ja itkien.

Hän oli hetkessä Kaien luona. Mies tarttui kumpaankin Kaien ojennetuista käsistä ja tempaisi protossin irti voimakkaalla liikkeellä. Kaie horjahti hahmoa vasten itkua ryystäen ja happea haukkoen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana valtavaa helpotusta nähdessään teräksenharmaat silmät ja tunnistaessaan niiden omistajan. Katseessa ei ollut sitä samaa kylmää vihaa kuten aiemmin hänen petettyään esimiehensä luottamuksen psionisissa testeissä. Alexei katsoi häneen nyt luottavaisena ja rauhoitellen. Kaie rutisti leveää ja lämmintä kämmentä itseään vasten miltei satuttavan voimakkaasti pelätessään kadottavansa sen otteen uudelleen. Hän tärisi kauttaaltaan ja oli varma, että menettäisi tajuntansa hetkenä minä hyvänsä.

Sammuta virtasi. Anna sen levätä. Minä vien meidät kotiin.

Alexein teräksenharmaissa silmissä ei ollut pyyntöä tai käskyä, vaan lupaus. Ilma hänen ympärillään tuntui lämpimältä, miltei kuumeiselta. Kaie epäröi vain hetken, mutta totteli lopulta. Mustuus peitti hänet sisäänsä lupaa pyytämättä, mutta sen otteet olivat tyynnyttelevät ja varmat.

Minä vien meidät kotiin.

Kaie säpsähti hereille yhtenä huimaavana välähdyksenä. Epäuskoinen huudahdus kuoli hänen huulilleen, kun hän tajusi missä oli. Tilalle tuli pakokauhua ja hetkellinen järjetön, alkukantainen kauhu. Minä putoan. Khalan nimeen, minä putoan!

"Älä liikahda. Minä olen tässä."

Ääni oli matala ja rauhallinen, mutta tuli niin läheltä hänen korvaansa, että Kaie säpsähti tahtomattaankin. Hän huomasi vasta nyt tiukkaan puserretut käsivarret rintakehänsä ympärillä. Mies seisoi hänen takanaan ja puristi häntä niin lujaa itseään vasten, että se miltei sattui.

"Minä putoan", Kaie sopersi. Hänen katseensa oli lukkiutunut alas.

Foxhole 1:n päärakennuksen korkeimman kupolitornin huipulla tuuli lujaa. Ilmavirran mukanaan riepottelemat hiekkakiteet iskeytyivät heitä vasten jättäen suuhun metallisen maun ja satuttaen ihoa terävillä särmillään. Ne tuntuivat kipinöiltä osuessaan kasvoille. Kaie tuskin huomasi niitä, sillä nainen tuijotti alaspäin leuka rintakehää vasten painuneena. Betonireunuksen laidalla kipristelevän kymmenen paljaan varpaan lisäksi hän näki vain mustuutta ja sitä halkovia valokeiloja. Pudotus näytti loputtoman tyhjältä ja pimeältä. Levolliseltakin tavallaan. Tuuli pöllytti hänen ohutta paitaansa kuin usuttaen häntä kaatumaan.

"Et sinä putoa." Käsivarret tiukensivat otettaan.

"Alexei? Sir?" Kaie kuiskasi tunnistaessaan miehen äänen ja yhdistäessään tutun hammastahnalta, partavedeltä ja metallilta kalskahtavan tuoksun esimieheensä.

"Minähän se", Alexei sanoi leppoisasti. Kaie tunsi jalkojensa rentoutuvan ja väsymyksen humahtavan lävitseen. Tunne oli niin voimakas, että hän oli pudota uupumuksesta polvilleen. Alexei kuitenkin tasapainotti protossia kepeällä liikkeellä estäen heitä kumpaakin kaatumasta.

"Varovasti nyt", mies toppuutteli.

"Mitä helvettiä siellä tapahtuu? Kommodori Shikov?" vieraan miehen ääni huusi jostakin alhaalta. Sanat kuulostivat tuulen läpi mylvittynä vääristyneiltä. Taskulampun valokeila osui ensin heidän jalkoihinsa ja siirtyi sitten yhtenä kiivaana häilähdyksenä ylöspäin. Kaien teki mieli varjostaa silmiään kädellään. Valo oli häikäisevän kirkas.

"Me.. tuota… me katselemme maisemia!" Alexei huikkasi hyväntuulisella, joskin kireällä äänellä alas.

"Mitä?" toinen ääni karjui alhaalta.

Alexei selvitti kurkkuaan. Hän käänsi huomionsa jälleen Kaieen ja madalsi ääntään.

"Minä aion nyt ottaa askeleen taaksepäin. Tuletko mukaan?"

"Kyllä, sir."

Alexei perääntyi rauhallisesti katon reunalta ensin yhden hitaan ojennuksen, sitten siirtyi askel kerrallaan kauemmas ammottavan pudotuksen näköpiiristä. Mies piti edelleen Kaiesta kiinni, vaikka käsien ote heltyi hieman välimatkan pidentyessä. Hän veti Kaien lopulta kämmenmitan päähän itsestään ja huokasi syvään. Kaie tuijotti esimiestään silmät laajentuneina ja käsittämättä mitä oli tapahtunut. Zergit, putoaminen, Zeratul, aavikko… missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Mikä oli totta ja mikä ei? Alexei huomasi vauhkon katseen hänen silmissään ja kumartui lähemmäs. Miehen silmät tulivat hänen kasvojensa tasolle.

"Se on nyt ohi. Keskity aistimuksiin. Maa jalkojesi alla. Kuinka kylmältä se tuntuu. Kipu rintakehässäsi. Tuulen ujellus. Äänet kaikkialta ympäriltämme."

Se kuulosti järkevältä, Kaie nyökäytti. Hän palasi kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan ensin siihen, että hänen oli kylmä ja että oli pimeää. Kaie takertui tuntemuksiin niin kauan, että oli varma niiden todellisuudesta. Sitten hän nosti katseensa vavisten eteenpäin. Alexei oli edelleen siinä – huolestuneena, mutta määrätietoisen näköisenä. Hänen virtansa oli todellinen. Kaie oli oppinut tuntemaan sen hienojakoiset säikeet, jokaisen niistä. Ne ympäröivät häntä voimakkaina ja lämpiminä. Hän keskittyi hetkeksi ajattelemaan Alexeita ja laski sen jälkeen lisää aistiärsykkeitä läpi tajuntaansa. Hälytyssireenin voimakas ja kimeä ulina tuntui kovalta ja satuttavalta iskeytyessään yllättäen läpi yön. Heidän yllään tuon tuosta tuikahtava punainen valoväike korosti tunnetta. Jossakin oli hätä.

Kaie oli vetänyt vaistomaisesti kätensä korviaan kohti peittääkseen läpitunkevan räminän, mutta painui kesken kaiken liikkeen kaksinkerroin kivusta ulahtaen. Hän huomasi rintansa ympäri kiedotun voimasiteen, joka tuntui puristavan kylkiluut kasaan sitkeän tahmealla otteellaan ja lamaannuttavan kaiken liikkeen. Se oli kuitenkin pientä verrattuna möyrivään kipuun, joka oli hetken ajan nielaista jälleen Kaien tajunnan alleen. Mielikuvat Zeratulin terästä hänen rintakehällään täyttivät mielen, kunnes ne sekoittuivat yhteen hydraliskon hapolle ja palaneelle lemunneen räjähdeammuksen kanssa. Aistimus sekä sumensi näkökentän että sai sietämättömän kivun säteilemään haavaan. Hän oli loukkaantunut.

Jossain heidän takanaan kuului kolahdus. Kaie sai käännettyä päätään juuri ja juuri ja näki parahiksi kuinka Jim Raynor sekä kuusi sotilasta syöksyivät katolle lähes saranoiltaan paukahtaneen palo-oven keskeltä. Raynorilla oli päällään vain rähjäisen näköiset verryttelyhousut ja hän puristi käsiasetta itseään vasten. Mies näytti orvolta täysvarustukseen verhoutuneen ryhmänsä keskellä, mutta hänen silmissään palava huolensekainen itsevarmuus tuntui tällä hetkellä tervetulleemmalta kuin yksikään sotilasrykmentti. Kaie huojahti. Yllättäen koko maailma hänen ympärillään heräsi kirkasväriseen ja häikäisevään sykkeeseen, joka suorastaan janosi elämää. Aistimuksia ja mielikuvia tuli hänen tajuntaansa sellaisella voimalla, että heikotti. Koko ruumis tuntui valahtavan tunnottomaksi. Joku huusi alhaalta tuulen keskellä käskyjä. Välähdyksiä oli kaikkialla: Vulture-pyörien kissamainen moottorin mourahdus, tukikohdan seiniä ja rakenteita täplittävät valokeilat. Oliko Foxholeen hyökätty?

Raynor pysähtyi Alexein ja Kaien nähdessään kuin olisi saanut iskun palleaan. Hän näytti ällistyneeltä ja sen lisäksi kiukkuiselta.

"Shikov! Mitä hittoa?"

Alexei nosti kätensä pystyyn sovittelevasti. Hän korotti ääntään saadakseen sen kantamaan tuulen ja hälytyslaitteiston yli.

"Väärä hälytys! Vihollista ei ole!" mies karjui. Kaie ähkäisi helpottuneena kivusta, vaikka tunsi olonsa edelleen ällistyneeksi.

Miten hän oli päätynyt Foxholen katolle? Pudonnut jostakin? Oliko hänet raahattu ylös paksuja porrasaskelmia ja hissikuilujen metallisia nieluja? Miksi hän ei kyennyt palauttamaan tapahtunutta mieleensä?

"Hälytyssensorit ilmoittivat murrosta kupolissa. Suojaovi oli sijoiltaan, kun tulimme ylös!" Raynor karjui takaisin.

"Se ei ollut ulkopuolisten työtä!" Alexei vastasi. Raynor vilkaisi kommodoriin arvioiden, kunnes käännähti takanaan seisovien sotilaiden puoleen.

"Smith, Mikkelson! Sammuttakaa tuo pahuksen ulina. Ilmoittakaa keskukseen, väärä hälytys!" mies äyskäisi tehostaen käskyään käsiliikkeellä. Kaksi sotilasta irtosi ryhmästä kiireellä. Raynorin kiukustuneessa äänessä oli helpotusta, kun jännittynyt tilanne näytti laukeavan, mutta jopa Kaie näki, ettei tyytymätön juonne miehen suupielen ympäriltä pehmentynyt hänen harppoessaan lähemmäs.

"Lääkintä oli vartijoiden mukaan myös kuin pommin jäljiltä. Uskallanko edes kysyä mitä…" Raynorin lause katkesi ja miehen askeleet pysähtyivät hänen kohdatessaan Kaien silmät. Kapteenin uurteisille kasvoille piirtyi yllättynyt, hieman järkyttynytkin ilme.

"Kuinka pitkään?" Raynorin pää nytkähti Alexeita kohti.

"Viisitoista minuuttia. Tukikohta säästyi pahemmilta tuhoilta. Yritin ohjata hänet ulos."

Raynor katsoi Alexeihin pitkän aikaa arvioiden. Miehen kädet olivat nousseet puuskaan rinnalle.

"Sinä teit sen?" hän kysyi lopulta ääntään madaltaen. Kaie näki Alexein kasvoilla yllätyksekseen uhmakkaan ja ärtyneen ilmeen. Kommodori suoristautui täyteen pituuteensa.

"Minä vastaan ryhmäni jäsenistä. Ei Howes."

Miehet mittailivat toisiaan katseillaan lyhyen hetken, kunnes kumpikin Kaien häkellykseksi virnisti nopeasti.

"Hyvää työtä", Raynor sanoi lyhyesti. Hän katsoi Alexeihin tyytyväisesti nyökäten ja kääntyi sen jälkeen kohtaamaan taas Kaien.

"Mikä hänen silmiään vaivaa?" yksi sotilaista kysyi epäuskoisella äänellä. Miehet tuijottivat Kaiea peittelemättömän kauhuissaan ja uteliaana.

"Protossien silmät hehkuvat aina, Callahan. Kaien tapauksessa kyse on psionisesta ylijännitteestä", Raynor huomautti tyynesti kääntämättä päätään äsken puhuneen sotilaan puoleen. Kaie tunsi itsensä raskaaksi ja paksuksi. Hänen silmänsä… mikä niissä oli vialla? Kyllä hän oli kuullut sotilaiden sanat ja nähnyt heidän katseensa, mutta…

"Sir?" Kaie kysyi Raynorin tullessa lähemmäs. Hän yritti tehdä sotilastervehdyksen terraanien etikettiä noudattaakseen, mutta kramppaava käsi putosi väkinäisesti takaisin kylkeä vasten. Hän tunsi polviensa pettävän ja äännähti vaivaantuneen kiellon, kun sekä Shikov että Raynor kumartuivat ja auttoivat hänet istumaan kylmälle katolle.

"Sotamies Henderson! Tuokaa takkinne ja hakekaa tohtori Mallister paikalle." Nuori, yllättyneeltä ja hieman pelästyneeltäkin näyttävä sotilas teki työtä käskettyä ja asetakkinsa ojennettuaan kääntyi kannoillaan yhteysradioonsa puhuen. Raynor heitti mutkattomasti takin Kaien harteille ja kokeili kämmenellään hajamielisesti naisen otsaa. Muut sotilaat loivat toisiinsa epätietoisia katseita kapteeninsa selän takana, ja etualalla seisonut vanhempi korpraali tarjosi päällystakkiaan myös Shikoville. Tämä otti lämmikkeen vastaan sanomatta mitään.

"Sinä toimit ilmeisesti ukkosenjohdattimena?" Raynor kysyi suomatta katsettakaan Alexein suuntaan.

"Niin toimin. Uskon, että sain sen tyyntymään."

"Siltä se näyttää minustakin. Onneksi." Raynor napitti kaksi takin ylimmäistä nappia kiinni. Lämpö valui tervetulleena aistimuksena Kaien sisimpään ja hän huokasi tyytyväisenä, vaikka takin kangas tuntui raskaalta olkapäiden suojaksi asettuessaan.

"Hänet pitää saada lämpimään ja nesteytykseen. Psionisia aaltoja pitänee seurata seuraavan… 24 tunnin ajan?" Raynor vilkaisi epävarmana Alexeihin, joka seisoi hieman syrjemmällä.

"Ainakin."

Raynorin silmissä oli kiitollisuutta, kun hän vaihtoi pitkän ja mietteliään katseen kommodorin kanssa.

"Kiitos, Shikov. Taisitte pelastaa hänen henkensä." Hän rykäisi ja käänsi päänsä sotilaiden puoleen. "Te olette tehneet jo tarpeeksi. Callahan, saattakaa kommodori Shikov sairastuvalle lepäämään. Hänellä on ollut rankka ilta."

Shikov ei pistänyt vastaan, vaan seurasi rauhallisena sotamiestä halki katon. Kaie näki, kuinka väsynyt Alexein askellus oli ja hätkähti tuntiessaan esimiehensä virran heikentyneet, vihlaisevan ohuet kaiut mielessään. Shikov oli äsken tuntunut loputtoman voimakkaalta ja itsevarmalta, mutta nyt Kaie näki myös kommodorin pinnistäneen itsensä aivan äärirajoille. Hänen takiaan.

"Mikä piru on nyt merrassa, Raynor? Ensin yleishälytys ja sitten kutsu kupolille", äreä naisääni kajahti pian heidän takaansa. Hahmo tömisteli katon halki kiirettä pitämättä ja peittäen kädellään haukotuksen, mutta sai liikkeisiinsä uutta ripeyttä nähtyään maassa kyyristelevän parivaljakon. Kaie tunnisti lääkinnän univormun.

"Iltaa Marie. Näytät säkenöivältä, kuten tavallisesti." Raynor tervehti kääntämättä katsettaan.

"Ja sinä se puhut paskaa yöt ja päivät läpeensä, Raynor. Tee tilaa, sotapoika", vanhan naisen kuiva vastaus tuli, kun hän työnsi kapteenin hieman syrjemmälle konstailemattomaan tyyliin.

"Mitä protossi tekee täällä?" nainen kysyi heti perään kärkkäästi Kaien nähtyään.

"Se kiinnostaisi myös minua kovasti. Kommodori Shikov varmaan osaa valottaa seikkailua tältä osin. Minä olen kiinnostuneempi siitä, saadaanko hänet takaisin lääkintään yhtenä palana."

Nainen murahti itsekseen, muttei vaivautunut enää vastaamaan Raynorin piikittelyyn. Hän veti huolellisesti ohuen neulan täyteen läpikuultavaa seosta ja kumartui sen jälkeen Kaien ylle. Kevyt kirpaisu sai Kaien huulen värähtämään, mutta hänellä ei ollut enää voimia reagoida muuten tuntemukseen.

"Pupillit näyttävät siltä, että tyttö on vetänyt päänsä täyteen jotakin. Jos Donsonin poika on jälleen muninut lääkkeiden kanssa…" Tohtori Mallister aloitti marmattavaan äänensävyyn, mutta Raynor keskeytti.

"Se johtuu psionisesta jännitepiikistä. Hehku kadonnee, kun hän saa lepoa." Kädet tarttuivat häneen, auttoivat karkeasta kankaasta valmistetuille paareille. Kaie hengitti raskaasti. Kaikki muuttui pian sekavaksi ja lääkeaineiden pehmentämän tokkuran sumentamaksi.

"Parempi olisi. Tyttö hohtaa kuin taskulamppu."

Jossakin ylhäällä räikeänpunainen varoitusvalo hyväksyi, että hälytys oli ollut aiheeton ja lakkasi vilkkumasta. Kaien näkökentässä tanssi silti vielä pitkään punasävyisiä varjokuvia, verenkatkuisia häilähdyksiä. Hän yritti nieleskellen pitää kuvotuksen lonkerot aisoissa ja hillitä voimakkaana kohisevan psionisen kivun jyrkimpiä teriä alitajunnassaan.

Ennen unen tuloa Kaie piti silmänsä Jim Raynorin tutuissa, parrakkaissa kasvoissa ja muisteli tarinoita, jotka isä oli terraanista kertonut. Tuntui lohdulliselta, että edes Raynor oli läsnä, vaikka isä oli jo mennyt. Terraani puuhaili Kaien ympärillä rauhallisena ja tottunein ottein, mutta tuon tuosta miehen silmissä tuikahtava tuska muistutti Kaiea siitä miksi Raynor ylipäänsä osasi toimia tilanteessa oikein. Oli ilmiselvää ketä hän oli aikaisemmin hoivannut, kenen kättä puristanut ja kenen otsaa huolestuneena sipaissut. Kaie tunsi olonsa sydänjuuriaan myöten surulliseksi. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi Raynorilta, mutta sai soperrettua ilmaan vain muutamia irrallisia sanoja, kunnes pimeys työnnettiin hänen ylitseen jälleen kuin kova, tukahduttava säkki.

Ympärillä oli hämärää, kun Kaie havahtui. Tavallisesti aamuisin häntä tervehtivä likaisen valkoinen katto oli kauempana kuin aikaisemmin, eikä hän ollut enää omassa vuoteessaan, vaan käpertyneenä vieraalle ja kovalle patjalle. Tyyny oli tungettu kipeästi hänen selkänsä taakse ja viltti tuntui raskaalta ja kuumottavalta. Ne olivat silti tuttuja ja lohdullisia verrattuna zergien elävän maton kuolettavaan syleilyyn. Kaie puristi peitonkulmaa kokeillen ja vilkaisi ympärilleen.

Hän ei tunnistanut paikkaa, mutta yhdisti nopeasti palaset mielessään. Hän oli nähnyt samanlaisia sairaalasänkyjä viimeksi Kefeuksella. Mittauslaitteiden ja lääkintäinstrumenttien hiljainen naksutus ja kohina vahvistivat tunnetta. Hän oli Foxholen lääkinnässä. Tila oli muutamaa himmeänä hohtavaa yövaloa lukuun ottamatta pimeä. Muutaman askeleen päähän sängystä oli raahattu nojatuoli. Se oli tyhjä, mutta sille lojumaan jätetyt peitto ja holokansio kertoivat jonkun viettäneen aikaansa vuoteen äärellä. Huoneen toisella laidalla kapealla sairaalasängyllä torkkui Lohmann jalat kippuraan vedettynä ja silloin tällöin unisen niiskauksen päästäen. Tippapullon telineen metallinen hahmo piirtyi sängyn takaa ja Kaie huomasi ruhjehaavat miehen kasvoilla ja tämän valkoiseen siteeseen kiedotun käden. Muisto kuningattaresta täytti hetkeksi Kaien terävänä häilähdyksenä, mutta hän työnsi sen syrjään. Lohmann oli elossa. Mies oli umpiunessa, mutta hänen näkemisensä sai silti Kaien tuntemaan kummallista, lohdullista lämpöä. Hän pyyhkäisi silmiään yllättäen miltei kyyneliin asti liikuttuneena.

Kaie aisti Alexein virran ennen kuin mies saapui huoneeseen. Mies nyökkäsi hänelle ovelta, kunnes tuli peremmälle.

"Puoli viisi. Nuku, jos vielä pystyt", Alexei sanoi vastaten Kaien esittämättömään kysymykseen. Kaie ei sanonut mitään. Hän laski katseensa alas ja tunsi yllättäen häpeää.

"Mitä tapahtui?" hän sai kuiskatuksi.

"Etkö sinä ole ennen kokenut psionista myrskyä?" Alexei vastasi kysymykseen toisella. Miehen äänestä kuulsi läpi epäusko.

"En edes tiedä mikä se on", Kaie mutisi vastaan. Hän kuuli Alexein askeleet, kun mies tuli huoneen poikki ja istahti tyhjään nojatuoliin siirrettyään ensin holokansion syrjään kapealle sivupöydälle. Miehellä oli yllään kevyt verryttelyasunsa, mutta auki jätetyn hupputakin alta pilkotti sairaalakaavun paljastava kuviointi. Alexei ei ollut nähtävästi itsekään säästynyt vierailulta lääkintään. Kaien kurkkua korvensi; olikohan hän jollakin lailla vastuussa kommodorin loukkaantumisesta?

"Psioninen myrsky on se tilanne, johon osa aaveista päätyy yleensä psionisten mittausten jälkeen tai ylikuormitettuaan itsensä muuten. Se on ihan normaalia, vaikka yritämmekin sitä välttää. Se on myös vaarallista. Sinulla myrskyn laukaisi todennäköisesti loukkaantumisesi lisäksi stressireaktio ja kokemasi trauma. Muistatko mitään taistelusta?"

"Se yritti ottaa Lohmannin", Kaie kuiskasi voimattomasti. Hän vilkaisi taistelupariinsa ja puristi nyrkkinsä yhteen uhmakkaasti. "Se paska yritti ottaa Lohmannin." Protossin huulet olivat alkaneet täristä raivosta.

Alexei laski kämmenen tyynnytellen hänen käsivarrelleen. Kaie sävähti kosketusta taaksepäin vaistonvaraisesti ja sai Alexeissa aikaan anteeksipyytävän hymyn.

"Siitä kiertää jo melkoisia tarinoita", Shikov sanoi toispuoleisesti virnistäen. Kaie katsoi häneen hämmentyneenä.

"Sinun ja kuningattaren yhteenotosta."

"Minä en jätä ryhmää", Kaie sanoi takaisin. Hän katsoi Alexeihin kuin hakien vahvistusta toiminnalleen.

"Sinä et jättänyt ketään taakse. Sinä pelastit Lohmannin hengen", Alexei myönsi. He istuivat hetken hiljaa.

"Minä luulin kuolevani", Kaie myönsi lopulta.

"Aavikollako?"

"Niin. Ja sen jälkeenkin. Myrskyssä."

Kommodori nyökkäsi vakavana. "Sitäkin on tapahtunut. Ei Kefeuksella, mutta maassa aaveiden koulutusohjelmissa. Jos psioninen myrsky yltyy liian kovaksi eikä kukaan pääse väliin, aaveen oma mieli voi tuhota hänet tai jonkun sivullisen. Leutokin kontrolloimaton myrsky voi vahingoittaa hermostoa hirvittävällä tavalla. Olen vieraillut mieleltään rampautuneiden aaveiden laitoksissa, eivätkä ne ole koskaan kaunis näky."

Kaie veti peiton tiukemmin ympärilleen, mutta hänellä oli edelleen kylmä. Kaikki tuntui tapahtuneen jollekin toiselle.

Alexei jatkoi: "Myrskyssä tajunta jakautuu tiedostavaan ja tiedostamattomaan osaan, jotka venyttävät kumpikin virtaa eri suuntaan. Aaveen mieli alkaa tavallaan taistella itseään vastaan. Psioninen myrsky on umpikuja aaveen mielessä, eräänlainen alitajuinen solmu. Jos sitä ei saada auki, seuraukset voivat olla kamalia."

"Oliko se kaikki… minun oman mieleni tuotosta?" Kaie kosketti ajatuksissaan otsaansa kuin kyseenalaistaakseen miehen väitteen.

"Oli. Kävelit myös itse kupolin huipulle. Sain sinut kiinni ennen viimeistä askelta."

"Sitä ei siis tapahtunut? Mitään siitä… unesta?" Kaie änkytti. Hän tajusi vasta hetken myöhemmin Alexein sanat ja punehtui ymmärtäessään, että oli aiheuttanut todellisen vaaratilanteen kupolilla. Hän aukaisi suunsa pyytääkseen anteeksi tapahtunutta, mutta Alexei oli jo sivuuttanut asian ja jatkoi puhetta.

"Ei. Sinä vajosit aavikolla käydyn taistelun jälkeen psioniseen koomaan. Kehosi toipui, mutta virtasi ei. Minä tyrkkäsin sinua psionisesti tänään illalla, mikä taisi johtaa myrskyn puhkeamiseen. Saatat muistaa sen."

Kaie muisti unessaan takertuneensa Alexein kämmeneen ja rukoilleensa hiljaa, ettei mies jättäisi häntä zergien luo. Eikä Alexei ollut laskenut irti, ei silloinkaan kun protossi oli epäröinyt ja halunnut luovutta. Kaie avasi suunsa kaksi kertaa puhuakseen, muttei saanut sanottua mitään.

Hiljaisuus ympäröi heidät pitkäksi toviksi, ja kammottava, vavisuttava oivallus alkoi muljahdella Kaien mahanpohjassa, kun aavikolla tapahtuneet asiat palasivat sykäyksittäin hänen muistiinsa. Protossien metallinhohtoiset, miltei kimaltelevat asepuvut, aaveiden virtojen kohina. Huudot, aseiden suuliekit ja kuningatarliskon kuristavalta tuntunut psioninen voima. Lohmann käsi veressä, Adamsin virran huolestuneet kuohut heidän ympärillään. Aavikon petollinen äänettömyys ja punainen, karkea hiekka. Hänen olisi pitänyt vainuta heti hiekkamerien hiljaisessa yössä vartiossa seisoessaan ja virtaansa herkistäessään, että jokin oli pielessä.

Yllättäen hän oli täysin varma. Kuinka hän oli saattanut olla niin sokea?

"Kaie...", Alexei aloitti vaivaantuneen kuuloisena. Mies näytti ja kuulosti väsyneeltä ja ikävuosiaan vanhemmalta: aivan kuin jokin raskas olisi painanut häntä alaspäin ja vienyt tavallisesti hyväntuulisina tuikkivista silmistä ja tarmokkaista eleistä kirkkaimman liekin.

"Se johtui hänestä", Kaie kuiskasi keskeyttäen Alexein. Sanat livahtivat hänen huuliltaan epävarmoina ja pelokkaina ennen kuin hän oli ehtinyt edes ajatella niiden lausumista, mutta Kaie tiesi olevansa oikeassa. Hän oli aistinut sen zergien paljastaessa todelliset kasvonsa, kuningatarliskon käheän kuolonkirkaisun kuullessaan ja tajuttomuuden rajamaille lipuessaan. Nyt tuttu jomotus tuntui entistä voimakkaampana psionisen myrskyn jäljiltä. Häntä alkoi itkettää.

"Kenestä?" Shikov kysyi. Kaie vavahti. Hänen katseensa pakeni vaistonvaraisesti lattiaan ja kädet hakeutuivat levottomaan sykkyrään rintakehän päälle.

"Ei mitään", hän kuuli sanovansa hätäisesti, liian nopeasti. Siitä oli tullut hänelle jo jonkinlainen refleksinomainen pakoreitti. Hätävalheista, kieltämisestä, karkaamisesta. Alexei katsoi häneen pitkään ja sitten miehen kasvoilla kävi pettynyt, hieman väsynyt ilme. Tämä käänsi katseensa ja alkoi näpytellä holokansiota sylissään. Kaie tuijotti miehen rauhallista olemusta syyllisyyden nyrhiessä sisintään. Hetken aikaa vaikeneminen houkutti häntä enemmän kuin koskaan. Se lupasi rauhaa, puhtaita käsiä, menettämätöntä kunniaa. Ei sääliä, vihaa – ei kenenkään ennakkokäsityksiä. Hän näki jo mielessään, kuinka Alexein kasvoilla lepäävä levollinen ja ymmärtäväinen ilme jäätyisi torjunnaksi ja katkeruudeksi. Samoin kävisi kaikille terraaneille: Lohmannille, aaveille, Gerardille, Jimille. Kaie kantoi mukanaan jotakin liian tummaa ja hankalaa, jotta sitä voisi kukaan hyväksyä.

Ja silti. Hän oli luvannut. Opettajalle, amiraali Durandille, Shikovillekin. Hän oli luvannut sille Kaielle, joka epäröivänä astui terraanien alukselle Jim Raynorin pilotiksi naamioituneena ja Gerard Durandin nimi kiintopisteenä mielessään hehkuen. Yllättäen Kaie oli vihainen itselleen. Hän oli luvannut Shikoville, ettei jättäisi tai pettäisi ryhmää. Eikö hän ollut oppinut mitään terraanien parissa viettämästään ajasta? Kuinka itsekäs hän oli ollut aikaisemmin psionisissa testeissä ja kuinka paljon hävennyt toimintansa sydämettömyyttä myöhemmin. Lohmann olisi voinut kuolla hänen hätävalheidensa takia. Itsesyytökset ja voimaton raivo piinasivat häntä toisinaan vieläkin tapahtuneen takia, vaikka Lohmann ja Alexei olivat antaneet anteeksi. Hän oli pettänyt heidän luottamuksensa jo kerran. Silti hän oli saanut jäädä. Kuinka hän voisi elää itsensä kanssa, jos…

Kaien katse pyyhkäisi Lohmannin yli. Hän puraisi huultaan kipeästi. Aika yksityisyyden verhoamiselle ja salaisuuksien peittelemiselle oli mennyt jo niin kauan sitten. Mitä hän luuli varjelevansa?

Kaie oli pelännyt putoamista, mutta nyt hänen pitäisi heittäytyä itse. Hän nielaisi kuuluvasti.

"Kerriganista. Se johtuu hänestä."

Kaie pusersi sanat ulos ennen kuin hänen tiedostava mielensä kykeni syöttämään yhtäkään tekosyytä, hätävalhetta tai kiivasta kieltoa ilmoille. Hän oli huomaamattaan alkanut puristaa käsiään patjaa vasten. Hänen mielensä tuntui syttyneen liekkeihin ja nainen sai töin tuskin hillittyä halunsa paeta. Opettaja oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen oli pakko luottaa johonkuhun tai hän tukehtuisi.

Alexei nosti katseensa. Liike tuntui kuolettavan hitaalta. Kaie halusi ravistella terraania olkapäistä, käskeä miestä puristamaan totuuden ulos hänestä. Äkkiä ennen kuin hän saisi muurinsa jälleen pystytettyä, äkkiä ennen kuin hän muistaisi hävetä.

"Mitä sinä tarkoitat?" Alexei kysyi lopulta. Kaie pakotti hengityksensä tasaantumaan hetkeksi. Hän kuuli sydänkäyräänsä tarkkailevan monitorin tasaisten piippauksien kiihtyvän.

"Kerrigan on Van Saralla", Kaie suhahti nyyhkäyksen pysäyttäen. Hän jatkoi. "Tunsin sen, kun kohtasimme zergit aavikolla. Hän… katselee. Tarkkailee, valvoo. Siksi zergit, siksi juuri meidän ryhmämme. Siksi juuri Raynorin tukikohta. Kerrigan on täällä."

Sanat ryöppysivät ulos hallitsemattomana, pomppivana ketjuna. Kaie miltei huohotti pelon ja häpeän lyödessä ylitseen. Alexei nojautui eteenpäin. Miehen harmaissa silmissä oli huolta ja tutkiskeleva ote.

"Selitä", hän sanoi lopulta. Äänensävy ei paljastanut mitään, mutta miehen olemus oli edelleen rauhallinen.

Kaie veti henkeä, kakoi hetken ajan peläten antavansa ylen ja painui kumaraan.

"Minä olen Kerriganin tytär", hän kuiskasi lopulta.

Totuus sattui edelleen kuin jysähtävä nyrkinisku päin kasvoja. Se kiermurteli tiensä halki protossin mielen ja jäi jomottamaan vääntyilevänä ja mustana rintakehän alle. Hän ei voinut enää katsoa Alexeihin. Häpeä syöksähti kuumana ja nöyryyttävänä halki koko kehon. Kyyneleet tulivat kutsumatta ja Kaie purskahti hallitsemattomaan, hysteeriseen itkuun saatuaan paljastuksen ulos. Hän tunsi häpeän, surun ja katkeran raivon pulppuavan sisällään, eikä kyennyt muuta kuin lyyhistymään vuoteelleen itkusta täristen.

Hän oli ulvonut tuskaansa äidin vuoksi niin monta kertaa, ettei kyyneleitä enää olisi uskonut riittävän. Ne maistuivat edelleen suolaisilta, petetyiltä ja katkeransuloisilta. Äiti oli hänen mukanaan minne tahansa Kaie koskaan menisikään ja astuisi esiin varjoista petollisen viekoittelevasti hymyilevänä, sadistisesti nauraen ja hänen typeryydelleen ilkkuen kerta toisensa jälkeen. Jokainen hänen punomansa köysi katkaistaisiin. Aina. Kaien perimmäisessä luonnossa oli jotakin niin pimeää, inhottavaa, vastenmielistä - pahaa - ettei kukaan voisi pyyhkiä sitä pois koskaan. Se oli hänen veressään, sielussaan, virrassaan. Hänen perintönsä.

"Sinä et koskaan löydä mitään, josta pitää kiinni. Et ketään, joka haluaisi sinut", äiti oli sanonut petollisen pehmeällä äänellä heidän kohdatessaan viimeisen kerran. Kaie oli puristanut isän ruumista rintakehäänsä vasten vihasta ja itkusta vapisten. Muisto tuntui liian kipeältä, mutta tihkui lävitse suljetuista luomista huolimatta. Ihan kuten kyyneleetkin.

Hän oli uskonut pääsevänsä perimäänsä pakoon terraanien keskelle, mutta äiti sai hänet aina kiinni. Mitä hyötyä oli kaikista hänen kyvyistään, kun ne oli luotu galaksin sairaimman ja vinoutuneimman mielen käyttöön? Mitä ylpeyttä hän voisi kantaa mukanaan – piesty, hyväksikäytetty ja hylätty kuori? Nukke Sarah Kerriganin naruissa. Ei Zeratul, ei Gerard, ei Raynor – ei kukaan pelastaisi häntä häneltä itseltään, nostaisi pois piinaavaa tietoisuutta siitä, että hän oli Sarah Kerriganin verta ja lihaa. Pyhäinhäväistys Fenixin ja terien kuningattaren välillä. Epäsikiö, kuten kauemmas kavahtanut Zeratul oli häntä heidän ensitapaamisellaan kutsunut.

Kaie oli alkanut täristä holtittomasti. Kynnet olivat painuneet sairaalakaavun verhoamia sääriä vasten ja repineet sekä ohuen kankaan että ihon. Hän tuskin sai henkeä. Hän häpesi itseään niin paljon – typerää ja lapsellista yritystään sopia terraanien keskuuteen, viimeisintä pakoretkeään. Äiti olisi aina askeleen edellä.

Alexei oli noussut nojatuolista ja Kaie tunsi kohta patjan painuvan vierellään, kun mies istahti hiljakseen vuoteen reunalle. Kaie ei tiennyt odottaisiko lyöntiä, kysymysten tulvaa vai vain pohjattoman surullista ja pettynyttä katsetta, muttei saanut itseään katsomaan terraaniin päin.

Sormet tavoittivat Kaien selän ja olkapäät. Alexein otteessa ei ollut kovuutta tai tiukkaavaa vaadetta. Sen sijaan mies veti tyynnytellen itkuisen protossin itseään vasten.

Kaie tunsi itkun purskahtavan esiin sisimmästään jälleen miltei väkivaltaisen voimakkaana, mutta tällä kertaa hänen kurkkuaan puristivat pakokauhun ja häpeän lisäksi myös liikutus ja helpotus. Hän romahti miestä vasten niin pohjattoman väsyneenä, että Alexei joutui ottamaan naisen vastaan molemmilla käsillään.

"Minä olen tässä", Alexei kuiskasi kaksi kertaa. "Ihan tässä."

Alexei keinutti häntä hiljaa itseään vasten puhumatta mitään ja antoi Kaien vavahtelevan leuan levätä olkapäätään vasten. Kaiella ei ollut jaksamista muuhun kuin kyyneliin. He istuivat siinä pitkiä minuutteja sylikkäin: Alexei kuiskasi välillä jotakin rauhoittavaa hänelle, mutta antoi protossin itkeä jokaisen kuuman, pettyneen ja eksyneen kyyneleen verryttelypukuaan vasten. Harmaa collegekangas värjäytyi mustaksi hitaasti sille tippuvien pisaroiden alla.

"Minä petin kaikkien luottamuksen. Minä ajattelin, ettei kenenkään tarvitsisi tietää", Kaie änkytti pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Minä olen pahoillani. Vaaransin koko ryhmän. Valehtelin teille."

Alexei otti Kaien hartiat kämmeniensä väliin ja veti heidät varovasti erilleen. Mies odotti niin kauan, että protossinaisen kyynelten tahrimat kasvot nousivat ylös. Hän huokasi.

"Sinä otit luodin puolestamme ja pelastit Lohmannin hengen."

Kaiea oli pelottanut kohdata miehen katse, mutta yllätyksekseen hän ei löytänyt Alexein silmistä vihaa, pettymystä tai edes torjuvaa sääliä. Miehen olemus oli seesteinen, eikä tuohtumuksesta, vihasta tai harmista näkynyt jälkeäkään.

"Etkö sinä tajua?" Kaie kysyi äimistyneenä. Hän luuli tunnustuksensa tehneen kaiken tyhjäksi, mutta miehen oli täytynyt ymmärtää jotakin väärin. Eikö Alexei käsittänyt mitä hänelle oli juuri sanottu ja millaiseen vaaraan Kaie oli koko ryhmän asettanut? Eikö hän nähnyt kuinka pahasti Kaie oli esimiehensä luottamuksen pettänyt, kun oli lähtenyt Van Saralle kertomatta totuutta?

"Minä olen Kerriganin tytär", hän toisti ja tunsi kasvojensa vääristyvän epätoivosta ja kiukusta vain sanat lausuessaan. Alexei nyökkäsi uudelleen. Hän oli tyyni, kuin väreilemätön vesi. Kaie seurasi miestä ällistyneenä ja järkyttyneenä odottaen mitä tahansa reaktiota, mutta mies vain istui siinä hänen vieressään liikkumatta ja silmissään surullinen katse.

Ehkä minä en herännyt koskaan ja tämä on edelleen psionista valveunta. Ehkä mikään minun ympärilläni ei ole totta. Entä jos…

Alexei veti henkeä.

"Sinä olet sama Kaie kuin ennenkin. Sinä olet todistanut minulle tarpeeksi."

Kaie levitti nykivät kätensä ilmaan ja halusi hetken ajan lyödä miestä. Eikö tämä ymmärtänyt?

"Minä olen Sarah Kerriganin tytär", hän ärähti uudelleen kireästi.

"Minä tiedän", Alexei vastasi. Hän haki hetken sanoja. "Olen tiennyt jo jonkin aikaa."

Kaien silmät rävähtivät auki ja kaikki raivonsekainen inttäminen valahti hänen vatsaansa kuin kivi. Yllättynyt henkäys pysähtyi hänen kurkkuunsa. Alexei oli tiennyt… että…

"Niin. Olen tiennyt sinun psionisesta testaamisestasi lähtien. Sinun taskusi oli hyvä, muttei tarpeeksi hyvä minulle. Näin mieleesi silloin Kefeuksella", Alexei jatkoi. Kaie ei kyennyt sanomaan ällistykseltään mitään. Kyyneleet valuivat edelleen vuolaina puroina alas hänen poskilleen ja hänen sydänalaansa koski. Kaikki tuntui yllättäen raskaalta ja hankalalta käsittää.

"Mutta..."

Kaien kädet putosivat sivuille. Hän äännähti voimattomasti.

"Tietysti minä olin alkuun vihainen. Halusin tivata vastauksia ja pistää sinut vastuuseen. Halusin pistää selkäsi seinää vasten. Minä… minä näin kuitenkin myös sen kaiken mitä hän teki sinulle. Ja kuinka paljon vihaat häntä edelleen sen takia."

Kaie painoi päänsä ja raastoi käsillään kasvon poikki pudonneet hiussuortuvat syrjään. Itku räpiköi jälleen itsensä esiin tyrskivänä ja hallitsemattomana. Nyyhkytys muuttui karheaksi ja syväksi parkaisuksi. Hän yritti olla ajattelematta äitiä, isää, Jim Raynoria, Zeratulia ja elämän pieniä mielettömyyksiä. Shikov oli tiennyt. Ja silti…

Alexei painoi käden hänen selkäänsä vasten ja kosketti lohduttavasti Kaien virtaa omallaan. Kaie romahti uudelleen pieneksi, nyyhkyttäväksi mytyksi. Hän koki olonsa nöyryytetyksi ja käytetyksi, mutta jollain tapaa myös puhdistetuksi. Alexei silitti hänen hartioitaan pitkin, lepyttelevin vedoin. Kädet olivat lämpimät, mutta niiden luottavainen ja lohdutteleva liike sai silti hänen ihonsa kananlihalle.

"Minä olen tässä. Ei ole mitään hätää", mies toisti hyssytellen aiemmat sanansa itkuisen naisen ympäri kätensä kömpelösti kietoessaan.

"Tietävätkö muutkin?" Kaie sai nikoteltua hetken päästä.

"Eivät."

Kaie älähti yllättyneenä. Jo toisen kerran äimistys oli salvata häneltä hengen. Alexei oli tiennyt kaiken tämän aikaa hänen häpeällisimmän salaisuutensa, muttei ollut kertonut siitä kenellekään. Miksi? Miksi mies oli luottanut häneen niin sokeasti?

"Minä lupasin sinulle, että kaikki testeissä näkemäni jäisi meidän välillemme. Minä halusin luottaa sinuun." Alexei näytti aavistaneen hänen ajatuksensa. Mies katsahti alaspäin ja vilkaisi sen jälkeen Kaieen mietteliäänä. Silmissä paloi tumma, mietteliäs tuli. "Halusin nähdä uskaltaisitko sinä tehdä saman minulle. Se oli ehkä väärin sinua kohtaan. Mutta sinä uskalsit." Kaien yllätykseksi myös Alexein kasvoilla oli kyyneliä.

Hiljaisuus tuntui kestävän pieniä ikuisuuksia.

"Minä en tiedä mitä sanoa", Kaie tunnusti viimein.

"Ei se mitään. Ei tämä arkipäivää minullekaan ole", Alexei myönsi. Hän vetäytyi hieman kauemmas, nousi sängyn viereen seisomaan ja antoi viimeisiä nytkähteleviä niiskauksia vetävälle naiselle hetken tilaa. Odottava hiljaisuus venyi huoneen ylle ja peitti heidät alleen.

Lääkinnän ovi kävi ja sen raskas ääni katkaisi heidän välilleen syntyneen äänettömyyden. Nuori mieshoitaja kurkisti sisään. Hän vilkaisi heitä epävarmasti tullessaan peremmälle ja ottaessaan suunnan kohti Lohmannin vuodetta.

"Katson vain lämmön ja sen, että annostelija on antanut seerumin oikein, sir", mies sanoi epävarmasti, vaikka Alexei ei ollut mitään kysynytkään.

"Kiitos", Alexei vastasi koruttomasti. Nuorukaisen naamalla häilähti pelonsekaista torjuvuutta, kun hän loi nopean ja miltei salamyhkäisen silmäyksen Kaien puoleen. Protossi tajusi pelkästään katseen laadusta,että jokin oli pielessä.

"Kuinka moni tietää?" hän kysyi hermostuneesti niiskaisten kuullessaan nuoren mieshoitajan ajatukset välähdyksenä virtansa keskellä. Piinaavat sanat putoilivat lääkinnän steriiliin ja valkeaan ilmaan kuin kivet pingotetulle kankaalle.

Zerg

Petturi

Paskiainen

"Sinä sanoit, ettet puhunut kenellekään", Kaie kuiskasi kääntäen päätään. Sisältä kylmäsi yllättäen. Alexei hieroi hetken ajan ohimoitaan tuskastuneen näköisenä. Hänen suunsa vetäytyi viivaksi.

"Ylilääkäri Howes on hoitanut sinua aavikolta palattuasi tohtori Mallisterin kanssa. He löysivät kudosnäytteistäsi… no, osoituksia siitä, että sinussa on myös zergia. Huhut siitä kiertävät nopeasti", hän mutisi matalalla äänellä.

Kaie ei tiennyt mitä sanoa. Tuttu hiipivä pakokauhu kosketti hänen vatsanpohjaansa, kun hän ajatteli terraanien reaktioita. Alexein seuraavat sanat tuntuivat vielä järkyttävimmiltä.

"Ne ovat vain huhuja ja arvailuja. Totuuden tietävät lisäkseni vain Gerard ja Raynor. Minun oli pakko kertoa heille tänään."

"Ja?" Kaie henkäisi kauhistuneena. Hän ihaili laivastoa johtavaa amiraali Durandia syvästi, eikä olisi ikinä halunnut pettää häneen niin vankkumattomasti uskoneen ja ystävyyttään tarjonneen miehen luottamusta tällä tavalla. Ja Raynor puolestaan… hän ei olisi ikinä halunnut kertoa totuutta Jimille. Raynor oli kaikki mitä hänellä oli isästä jäljellä. Nyt Kaie merkitsisi miehelle Fenixin kuoleman lisäksi vain loputonta muistutusta Sarahista, menetetystä mahdollisuudesta rakastaa. Vain kuolemaa.

"Durand oli vihainen kuin kimalainen. Kenties enemmän minulle kuin sinulle. Hän kutsui meitä kahdeksi helvetin aasiksi, jos oikein muistan", Alexei sanoi suutaan mutristaen. Miehen leveä virnistys näytti kotoisalta sänkisillä kasvoilla ja sai Kaien turralta tuntuvan sisimmän helähtämään. Hän hymähti. Alexei istahti uudelleen alas ja heitti jalkansa nojatuolin käsinojan yli.

"Raynor ei ollut vihainen. Hän sanoi puhuvansa asiasta sinun kanssasi kahden. Hän oli huolissaan."

"Huolissaan?"

"Niin. Sinusta. Samoin kuin muu ryhmä. Sinun ei ole pakko kertoa heille, mutta…"

"Kyllä minä puhun", Kaie keskeytti kiivaasti. Hän siirsi silmänsä Lohmannin nukkuvaan hahmoon ja takaisin Alexeihin. "Kyllä minä puhun."

Kaie huomasi hengityksensä alkaneen tyyntyä ja virtansa kiivaimpien pärskeiden laantuneen kevyeksi lainehtimiseksi. Itku oli hiipunut ja hän kykeni vetämään henkeä syvään. Hän tajusi vasta nyt hävetä tunteenpurkauksensa voimakkuutta ja ulkonäköään, joka oli kaikkea muuta kuin sopiva esimiehen edessä näytettäväksi. Hän oli ryysyinen, repinyt jalkansa ja kämmenensä verille ja niiskutti vieläkin kuin pikkulapsi. Tukka roikkui takkuisena ja elottomana lettinä hänen selässään. Kiireesti hän nyyhkäisi, niisti itkun myötä valumaan alkaneen nenänsä peiton kulmaan ja käänsi katseensa alas. Häpeä nipisti hänen poskiaan tiukkana kuin naamio, kun hän ajatteli äsken tapahtunutta.

Ei hänen olisi pitänyt murtua sillä lailla. Alexein olisi pitänyt olla viimeinen henkilö, joka joutui paapomaan itsehillintänsä menettänyttä hysteeristä alaistaan. Äidillä oli häneen tällainen vaikutus, vaikka Zeratul oli yrittänyt opettaa häntä vastustamaan Kerrigania. Jotta hän voisi jokin päivä unohtaa. Alexei sen sijaan… hänen ei olisi tarvinnut nähdä äskeistä.

"Anteeksi, sir", hän sai sanottua jäykästi. "Käyttäydyin epäasiallisesti äsken."

Kaien yllätykseksi Alexei purskahti nauramaan hänen anteeksipyynnölleen. Ja silti – miehen silmät kyyneltyivät jälleen, kun hänen ja Kaien katseet kohtasivat.

"Sinä et voi ymmärtää terraanien elämää, jollet itse uskalla elää sitä. Sinulla on terraanin sydän, Kaie. Anna sen sykkiä", miehen ääni oli pettää. Hän hymyili. "Ja perse soikoon, annakin olla viimeinen 'sir' sinun suustasi. Minun nimeni on Alexei."