Kiitos Annu (nyt lähti numerosarja kokonaan, mutta itsepä annoit luvan :D) kommentista ja äärettömän kannustavasta asenteesta jälleen kerran. Lohdullista ja kamalan palkitsevaa, että teen tätä tekstiä muutenkin kuin vain omaksi ilokseni! :D
Ja sitten tekstiin: tarjolla olisi vähän pompsahteleva ja pätkittäinen elämys, jossa on hieman hakemisen meininkiä ja reagointia uutispommiin. Ensi luvussa tehdään pieni siirtymä ja haetaan kaiken draamailotulituksen jälkeen taas otetta arjesta, joten selittelevä väliluku tuntui tulevan tarpeeseen.
Valo oli tosiasiassa himmeä, miltei hämärä, mutta tuntui silti liian kirkkaalta heidän yllään loimottaessaan. Hän piti katseensa luotuna alas, jottei kirvely olisi saanut silmiä vuotamaan.
"Minä olin kolmas prototyyppi. Ensimmäinen kuoli komplikaatioihin. Toinen… äiti ei ollut tyytyväinen protossiin, jota hän käytti numerossa kaksi. Minua varten hän odotti Fenixin vangitsemista ja käytti omaa perimäänsä. Olin paras siihenastisista."
Kaiella oli arjessa useammin kylmä kuin kuuma, mutta nyt terraanien kiivas aineenvaihdunta sai punan nousemaan poskille ja sydämen sykkeen lyömään verta jokaiseen suoneen kuumottavana. Hän selvitti kurkkuaan.
"Miten se käytännössä tapahtui?" Thompson kysyi. Lääkintämies näytti pöyristyneeltä nojautuessaan kyynärpäänsä varassa eteenpäin.
"Minä en tiedä…", Kaie mumisi epävarmasti. Hän yritti parhaansa mukaan vältellä katsomasta ympärillään puolikaaressa istuviin terraaneihin. "Olen aina olettanut, että pohjana oli tartunnan saanut terraani, jonka tajunta tyhjennettiin kaikesta inhimillisestä. Häneen lisättiin kotelovaiheen aikana hautomossa geneettistä materiaalia ja psionisia istutuksia. Protossiperimä oli voimakkaampi kuin aiemmissa versioissa, mutten ole varma oliko se tarkoitus…"
"Kotelovaiheen aikana?" Wilkins toisti. Nainen tuijotti Kaiea peittelemättä vastenmielisyyttä äänessään ja katseessaan.
"Kaikki zergit syntyvät niin. Siten Kerrigankin muutettiin. Kotelo on eräänlainen irrallinen, zergien elävää kudosta oleva yksikkö. Perhoset maapallolla käyttävät…" Kaien ääni hiipui, kun hän näki muiden aaveiden epäuskoiset ja kauhistuneet naamat. Chandak näytti pahoinvoivalta ja Adams tuijotti häntä miltei lumoutuneen pelokkaasti.
"Sinäkin olet kuoriutunut… jostakin?" Murray varmisti. Mies rypisti otsaansa Kaien silmät kohdatessaan. Kaie yritti näyttää vakuuttavalta ja tyyneltä, vaikka paha olo ryömi hänen vatsastaan etikanmakuisena karvautena kohti kurkkua ja sai silmät vetistämään. Hän vilkaisi epätoivoisena pienen tilan ovelle, jossa Alexei seisoi. Ovenpieleen nojaava mies oli pitänyt ilmeensä neutraalina, mutta hymyili rohkaisevasti protossin silmiin kirjoitetun pakokauhun nähdessään.
"En muista siitä mitään... paljon mitään… mutta oletan, että näin on tapahtunut."
Lohmann kumartui eteenpäin. Mies näytti siltä, että hänen oli hankala saada henkeä. "Mitä sille alkuperäiselle naiselle kävi? Joka tartutettiin ja muutettiin? Sille terraanille, joka oli sinun… esiasteesi?"
Kaie haki sanoja, mutta huomasi nopeasti olevansa umpikujassa. Tämä oli hankalampaa kuin hän olisi voinut uskoa pahimmissa painajaisissaankaan. Hän tunsi olonsa piiritetyksi ja halusi piiloutua, vaikka tiesi etteivät terraanit tahtoneet loukata kysymyksillään. Oli ymmärrettävää, että he halusivat selityksen ja pakottivat hänet puhumaan, mutta se ei tehnyt kokemuksesta silti yhtään helpompaa Kaielle. Tämä oli uutta ja vierasta, ahdistavaakin. Zeratulin käsittelyn jälkeen hän oli tarkoituksellisesti yrittänyt olla ajattelematta äidin luona vietettyä aikaa. Häntä huimasi. Kaikki tuntui tapahtuneen vuosikymmeniä sitten jollekulle toiselle – jollekulle ontolle ja tyhjälle, joka ei todella ymmärtänyt tekojaan tai niiden vakavuutta. Ja silti kaiken pohjalla oli häpeällisen, riipivän varmasti hän. Hän itse, hänen tekonsa, hänen tarinansa.
"Hänen persoonansa kuoli lopullisesti psionisissa istutuksissa, kun minut tehtiin. Hänen ruumiistaan tarvittiin vain runko. Äiti korvasi muun omalla materiaalillaan", hän tunnusti. Hän tiesi kuinka hirvittävältä se kuulosti ja tunsi hetken ajan vihlovaa syyllisyyttä siitä, ettei koskaan todella edes ollut yrittänyt selvittää vuokseen kuolleen terraaninaisen tarinaa tai henkilöllisyyttä. Sillä ei ollut tuntunut olevan merkitystä, olihan äiti loppujen lopuksi käyttänyt omaa perimäänsä enemmän kuin muuta terraaniainesta ja tuhonnut pohjalla olleen ihmisen kehon, mielen ja olemuksen täysin. Mutta ei Kaie sitä voinut kieltääkään. Jossain siellä kaiken alla oli ollut terraaninainen, joka oli todennäköisesti kärsinyt enemmän kuin Kaie koskaan osasi kuvitellakaan. Nainen oli ensin otettu kiinni ja raahattu tuhansien muiden tuomittujen olentojen joukossa zergien hautomoille. Koteloituneena vietetty aika oli muuttanut naisen kehoa, aiheuttanut sietämättömät fyysiset kivut ja pakottanut terraanin mielen ja olemuksen kutistumaan heikoksi haamuksi entisestään. Mutta zergien psionisen kahleen alla – jossakin tiedostavan mielen pimeimmässä sopukassa – naisen oma, surkastunut mieli oli elänyt, toivonut ja pelännyt ... tullakseen lopulta vain julmasti pyyhityksi ja tukahdutetuksi samalla kun ruumis altistettiin Kerriganin kokeille. Ajatus oli vääntynyt ja kamala.
Lohmannin kulmakarvat värähtivät ja hän näytti häkeltyneeltä, kunnes nyökkäsi.
"Mitä sitten?" Solheim uskaltautui kysymään. Kaie oli kiitollinen saadessaan jotain muuta ajateltavaa, vaikka tiesi, ettei tarinassa ollut paljon valonpilkahduksia. Hänen suunsa tuntui paperiselta ja kuivalta.
"Sitten minä... minä olin paras hänen luomuksistaan." Kaie etsi sopivia sanoja. Hän hymähti: "Sitten äiti opetti minua."
Kaie yritti olla ajattelematta tapahtunutta ja oli kiitollinen siitä, että suurin osa noista ajoista oli painunut hänen mielensä ulottumattomiin. Zeratul oli ollut armollinen antaessaan Khalan pyyhkiä pois osan siitä julmuudesta, josta hänet oli rakennettu. Oli parempi olla muistamatta sitä kaikkea, turvallisempi.
"Etkö sinä vastustanut häntä?" Lohmann kysyi pettyneenä.
"Minä olin yhteismielen vallassa", Kaie sai sanotuksi. Hän katsoi maahan ja tunsi värin pakenevan poskiltaan. Silti hän pakottautui sanomaaan seuraavat sanansa: "Halusin olla äidin arvoinen. Minä rakastin häntä, tein kaikkeni, jotta hän olisi tyytyväinen. Minä…"
Kaie muisti värähtäen, miltä siniset plasmaterät olivat tuntuneet lihaa leikatessaan. Hän sai joskus vieläkin välähdyksenomaisia muistoja noilta ajoilta ja kuuli toisinaan herätessään huudot, kirkunan ja oman huohotuksensa pimeän keskeltä. Hän oli katsellut kliinisen kiinnostuneena aiheuttamaansa tuhoa, murtamiaan mieliä ja kaikkea sitä hävitystä. Toisinaan verta, paakkuuntunutta ja epäselväksi mössöksi muussaantunutta lihaa ja elävän kudoksen omistavaa kuiskailua oli kaikkialla. Hän oli ollut äidin käsi - ajatustakin nopeampi, tunteeton kuin jää. Ja silti äiti ei koskaan ollut tyytyväinen hänen yritykseensä ja panokseensa. Enemmän, nopeammin, brutaalimmin. Kaie oli jumaloinut äitiään ja yritti kaikkensa miellyttääkseen naista siitäkin huolimatta, että tämä rankaisi virheistä ankarasti. Onneksi hän oli ollut nopea oppimaan ja haavat paranivat ajallaan.
Kaie olisi halunnut kiivaasti suihkuun, mutta mikään määrä kuumaa vettä ja saippuaa ei olisi koskaan puhdistanut sitä kaikkea pois. Hän hengitti vavahtaen sisään.
"Ne eivät olleet sinun kätesi, nuori papitar. Ei sinun mielesi." Opettaja oli käskenyt hänen toistaa sanansa aina painostavan katumuksen ja vihan täyttäessä hänet, ja Kaie teki niin hiljaa mielessään. Lohtu – jos pelkät sanat koskaan sellaista voisivat tuoda – tuntui laihalta.
"Mitä tapahtui?" Adams kysyi. Pitkä ja hoikka nuorukainen oli punonut hermostuksissaan t-paitansa helman hikiselle solmulle etusormensa ympärille. Hän puristi kankaasta tekemäänsä sykkyrää jännittyneenä kuin jonkinlaista stressilelua. Mies yritti hymyillä kannustavasti tilanteen karmivasta pohjavireestä huolimatta, mitä Kaie arvosti.
"Isä tapahtui. Äiti antoi meidän viettää aikaa keskenämme. Hän… isän yritykset koskettaa minua huvittivat häntä..." Kaie ei pystynyt sanomaan enempää purskahtamatta itkuun, joten hän vaikeni. Hän muisti kuinka eleettömästi hän oli katkaissut Fenixin käsivarren äidin käskystä ja kuinka hän oli äitiä huvittaakseen piessyt seinään sidottua protossisoturia niin kauan, että tämä menetti tajuntansa. Se ei ollut riittänyt. Äiti oli halunnut murtaa Fenixin lopullisesti.
"Anna hänelle toivoa", hän oli kuiskannut tyttärelleen. Hän oli sipaissut etusormellaan Kaien poskipäätä. Miltei hellä ele oli muuttunut vaativaksi ja kylmäksi, kun terävä kynsi oli pysähtynyt hänen ohimolleen ja painautunut sitä vasten. "Anna hänelle tarpeeksi toivoa. Tarpeeksi, että sen menettäminen sattuu."
Sarah oli halunnut nähdä Fenixin uskovan pelastumiseen ja vilpittömyyteen Kaien sisällä ja sen jälkeen lyödä nuo kuvitelmat murskaksi. Kaie oli tarttunut tehtävään auliisti, miltei ylimielisen itsevarmasti.
Onneksi.
Hän oli huomannut nopeasti, ettei päässyt protossin ihon alle kaikista yrityksistään huolimatta. Fenixin tyyneys, murtumattomuus ja järkähtämättömyys olivat suojanneet protossia kuin muuri, ja Kaien neuvottomuus oli lisääntynyt päivien kuluessa. Protossimies ei ollut reagoinut mihinkään niistä keinoista, joita hän oli aiemmin tottunut käyttämään kuulusteluita suorittaessaan ja muita äidin vieraita kohdatessaan. Lopulta hänen oli ollut pakko antaa jotakin itsestään: kertoa arjestaan, äidin antamista tehtävistä ja syntymisestään. Isä oli katsellut häntä silmät keltaista protossien virvatulta hehkuen ja toisinaan koskettanut Kaien mieltä pehmeästi omallaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kaie oli tuntenut Khalan hipaisevan sisintään. Ensin hän oli tyrkännyt isän tajunnan syrjään ja ärjähtänyt ääneen kiivaan raivon tummuessa silmiensä takana. Hän oli vaivoin pidättäytynyt lyömästä röyhkeää protossimiestä tämän julkeuden tähden.
Khala ei ollut kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan, kuten ei isäkään. Voimakas tunne yhteisöllisyydestä, kunniasta, rakkaudesta ja ylpeydestä oli sulanut osaksi hänen mieltään peruuttamattomasti. Mitä enemmän hän nuo ajatukset oli kieltänyt, sitä väkevämmin ne olivat tuntuneet kasvavan polttelevana möykkynä hänen sisällään. Khala oli vedonnut protossipuoleen hänessä, kiskonut häntä lähemmäs uudenlaisia voimia ja vakaumuksia.
Hän ei ollut osannut lakata pohtimasta isäänsä ja omaa perimäänsä, kunnes ajatuksista oli tullut miltei pakkomielle. Ristiriidat olivat tuntuneet repivän hänet hajalle noihin aikoihin: hän oli ottanut edelleen mielihyvällä vastaan yhteismielen tukahduttavan, hypnoottisen hyväilyn kietoutuneena ympärilleen ja kokenut raukeaa riemua zergien sydänveressä kahlatessaan, mutta jokin valkohehkuinen, vihainen sykähti hänen sisällään aina yhteismielen omistavan kosketuksen tuntiessaan. Minä en koskaan alistu sinulle, jokin oli alkanut huutaa hänen sisimmässään. Khala.
Vaikka hän oli vakuutellut itselleen toimivansa vain käskyjensä mukaan, oli tuntunut silti väärältä hiipiä yön hiljaisina tunteina vankien tiloihin. Kaikki oli ollut kuten ennenkin: Yhteismielen lonkerot olivat sivelleet hyväksyen Kerriganin tyttären mieltä ja hän oli saanut vartijoiden päät putoamaan syvään kumarrukseen elävillä käytävillä partioiden ohitse kulkiessaan. Kaikki oli tavallista, tuttua. Kaikki paitsi Kaie itse. Hän oli tuntenut itsensä yhtä aikaa rehelliseksi ja vilpilliseksi, oikeaksi ja vääräksi. Ja vaikka olisi ollut järkevää ja oikein palata takaisin, hän oli juossut isänsä selliä kohti samalla maanisella kiireellä kuin vihollisen syliin rynnistävä lauma zerglingeja.
"Mikä minä olen?" hän oli kuiskannut huulet vihasta vavahdellen isälle tämän selliin saapuessaan. Hän oli kohottanut kämmenensä protossin pään viereen ja valmistautunut murtamaan kasvojen luut väärän vastauksen saadessaan.
"Sinä olet minun", Fenix oli vastannut. Hän oli lukinnut Kaien katseen omaansa empimättä. Kipakkaan sivallukseen valmistautunut nyrkki oli pudonnut alas, kun Kaie oli jäänyt tuijottamaan isäänsä kauhistuneena tämän sanoista ja niistä tunteista, joita ne hänen sydämessään herättivät. Mitä hänelle oli tapahtumassa?
Ja niin se oli loppujen lopuksi Fenix, joka mursi hänet. Mies ei kuitenkaan ollut repinyt tytärtään palasiksi tai vastannut Kaien tekoihin verellä. Fenix oli rakastanut. Rakastanut sellaisella pakahduttavalla, itsepintaisella ja järkähtämättömällä tavalla, jollaista Kaie ei ollut koskaan saanut osakseen. Isä ei koskaan ollut luovuttanut tyttärensä suhteen.
Kaie oli alkanut mennä Fenixin luo aina silloin, kun epäröi, horjui Khalan ja yhteismielen välisellä ohuella narulla tai koki äidin vaatimukset liian painostaviksi. Hänen linkkinsä yhteismieleen oli rakoillut ja murentunut pala kerrallaan noiden päivien ja viikkojen aikana. Aluksi yhteismielestä luopuminen oli tuntunut vihlovalta ja lopulliselta. Hän oli vapissut kuumetokkuraisena ja haukkonut henkeään kuin emonsa rinnalta väkisin riistetty pentu. Fenixin kanssa vietetty aika oli kuitenkin alkanut merkitä hänelle enemmän kuin mikään muu, ja Khalan lääkitsevä ja voimakas energia löysi yhteismielen jäytämän tyhjän kolon hänen sisimmässään. Hän oli hengittänyt vapaasti ja janonnut elämäniloa, kokemuksia ja isän hyväksyntää enemmän kuin mitään muuta aikoihin.
Fenix oli aina paikalla häntä varten. Kaie oli tallettanut jokaisen miehen opettaman asian mieleensä ja toistellut niitä puoliääneen iltaisin kammiossaan. Hän oli tutkinut Khalaa ja tuntemuksiaan tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Hän muisti itku kurkkuun takertuen, kuinka Fenix oli vavahtanut, kun Kaie oli kokeillen ensimmäistä kertaa kutsunut häntä isäksi. Protossimies oli sulkenut epävarmana ja arkana pälyilevän, pinnallisesti hengittävän tyttären syliinsä. He olivat nojanneet toisiinsa pitkän tovin sanomatta sanaakaan.
Hän oli ollut tyhmä kuvitellessaan, ettei äiti huomaisi muodonmuutosta. Kaie oli suorittanut kaikki Kerriganin antamat toimeksiannot, mutta kauhistuneena ja haluttomasti nieleskellen. Hän oli pelännyt niskuroinnin johtavan Fenixin kuolemaan. Noihin aikoihin hän oli alkanut suunnitella pakoa.
Äiti oli aina askeleen edellä. Kaie räpäytti silmiään muistaessaan päivän, jolloin Fenix… Hän oli löytänyt isän hautomosta... Keltaisissa silmissä ei ollut enää tuntemisen merkkiä. Suomut olivat alkaneet jo peittää miehen kasvoja. Äidin viimeinen opetus tyttärelleen, muistutus vastarinnan järjettömyydestä ja elämän toivottomuuksista. Kaie oli paennut kaksi päivää myöhemmin. Isän mustaksi muuttuneet kudokset ja paksu, tahmeaksi kaakeloitunut veri olivat tahranneet hänen alastonta kehoaan vielä silloinkin, kun hän oli kohdannut Zeratulin ja heittäytynyt armoa anellen temppeliherran jalkoihin.
Kaie ravisti päätään synkästi. Hän näki ympärillään istuvien aaveet kuin paksun, epäselvän lasin läpi. Tuntui tarpeelliselta sanoa jotain.
"Isän kuoleman jälkeen pakenin. Zeratul toi minut kotiin Shakurakselle, katkaisi linkkini yhteismieleen ja teki minusta Kaien." Kaie ei halunnut puhua siitä kaikesta: kuinka hänet oli ensin raahattu Zeratulin kohuttuna vankina Shakurakselle, ryömitetty protossien päättäjien jaloissa nöyryytettävänä ja kuinka Zeratul oli pelastanut hänet teloitusmääräyksen alta viimeisellä mahdollisella hetkellä. Zeratulissa ei ollut samanlaista lämpöä ja koko universumin kanssa levollisessa sovussa sykkivää rauhaa kuin isässä, mutta hän oli opettanut Kaielle kaiken tietämisen arvoisen protosseista, terraaneista ja zergeista, inhimillisistä tunteista ja velvollisuudesta. Jos isä oli kiskonut Kaien kuilun partaalta, oli Zeratul opettanut hänet lentämään. Opettaja oli tehnyt hänestä protossin, mistä hän olisi ikuisesti kiitollinen.
"Tappoiko Kerrigan Fenixin?" Chandak kysyi katkaisten Kaien ajatukset.
"Minä tapoin isän. Äiti tartutti hänet opettaakseen minulle… opettaakseen…" Kaie laski katseensa alas. Hän oli alkanut nykiä hiuksiensa päitä kiukkuisesti, muttei osannut lopettaa päänahkaansa nipistävästä tunteesta huolimatta.
"Olen pahoillani", Adams sai änkytetyksi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän katsoi Kaieen järkyttyneenä.
"Niin minäkin", Kaie vastasi. Hän yritti pitää silmänsä mahdollisimman suurina ja aukinaisina estääkseen kyyneleiden muodostumisen. Tajusikohan kukaan ympärillä kyräilevistä terraaneista sitä, kuinka paljon tästä puhuminen vaati Kaielta? Kuinka alaston, haavoittuvainen ja herkkä hän tunsi olevansa tämän edessä ja kuinka kovasti hän joutui ponnistelemaan, jottei lipeäisi sulkeutuneen ja ihanasti pakopaikalta tuntuvan hiljaisuutensa sisälle? Tämä oli jo toinen kerta kahden päivän sisällä, kun hän kävi läpi lapsuuttaan ja luotasi uudelleen jokaisen pelon, raivontunteen ja ikävän. Gerard oli kuunnellut Kaien tarinaa tarkkaavaisesti, kiittänyt hänen lopetettuaan ja sanonut miltei isällisen nuhtelevaan sävyyn, että Kaien olisi pitänyt kertoa totuus aiemmin. Kaie oli sopertanut anteeksipyynnön, muttei ollut osannut harmikseen tulkita laivueamiraalin kasvoilla käynyttä ilmettä.
Tänä aamuna vuorossa olivat aaveet. Huhut olivat jo ehtineet kiertää, ja Kaie olisi enemmän kuin mielellään kiistänyt ne kaikki. Sen sijaan hän nielaisi häpeänsä kuumaksi ja nöyryyttäväksi palloksi vatsaan ja tunnusti, että protossin ja terraanin lisäksi hänessä oli myös zergia. Hän olisi voinut muiden ilmeistä päätellen kertoa olevansa itse Sarah Kerrigan valepuvussa. Kaie irvisti – ei totuus siitä niin kauaksi jäänyt. Hän yritti kovemmin kuin koskaan olla ihmisten luottamuksen arvoinen, mutta oliko ajatus naurettava jo pelkässä lapsellisessa uskossaan? Miten kukaan voisi luottaa vihollisen sydämestä tulevaan, vasta äskettäin totuuteen ja valoon heränneeseen epävarmuustekijään?
Oli typerää toivoa niin, mutta typerä oli hänen terraanin sydämensäkin. Komentaja Shikov oli käskenyt kuunnella sitä. Niinpä Kaie puristi vapisemaan alkaneet huulensa yhteen ja pyysi parhaan taitonsa mukaan anteeksi. Hän ei osannut puhua kauniin sanoin tai vedota muiden mieliin koskettavilla puheilla kuten terraanien sotaherrat, mutta toivoi vilpittömyytensä silti paistavan läpi sanoistaan. Hän nosti kasvonsa muun ryhmän epävarmuutta ja torjuntaa hehkuvan huomion kohteeksi siitä huolimatta, että katseet satuttivat enemmän kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Hetken hän toivoi, että kaikki kävisi kuten Shikovin kanssa, ja että myös muiden sisältä löytyisi tarpeeksi anteeksiantoa, mutta ryhmä näytti lähinnä typertyneeltä ja mietteliäältä häntä silmätessään.
"Haluaako joku sanoa tai kysyä vielä jotakin?" Alexei tiedusteli Kaien anteeksipyyntöä seuranneen hiljaisuuden jälkeen. Kommodori kierrätti katsettaan läsnäolijoissa, mutta kukaan ei äännähtänytkään. Oli haudanhiljaista.
"Voitte poistua. Ottakaa aamupäivä rauhassa, palaamme Kefeukselle illan ensimmäisen sukkulan mukana."
Kaie yritti olla pitämättä kiirettä, mutta kaatoi yhden tuolin syöksähtäessään liikkeelle ja ovelle pyrkiessään. Hän hillitsi nyyhkäyksen vain juuri ja juuri ulos sännätessään, muttei katsonut taakseen.
Kaie oli toipunut loukkaantumisestaan nopeasti. Niinhän zergeilla oli tapana tehdä, huomasi Raynor ajattelevansa kitkerästi, kaivautua koloihinsa, nuolla haavansa puhtaiksi ja hyökätä uudelleen.
Hän olisi kovasti halunnut löytää jotakin tunnistettavaa: jotain, joka olisi vahingossa jättänyt aiemmin huomaamatta. Ehkä jokin suurissa silmissä, joiden etäinen ilme näytti helposti kylmältä ja elottomalta? Tai paksun sinimustan tukan laineissa, jotka laskeutuivat olkapäille sähköisenä harjana poninhännästä irrottuaan? Vai käsissä, ehkäpä pitkissä sormissa ja laattamaisen kulmikkaissa, miltei karuissa kynsissä? Jim Raynor kallisti päätään ja haki yhtäläisyyksiä kuumeisesti. Hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta pakottautui seuraamaan alhaalla harjoitussalissa puuskuttavaa naista. Vastapäätä Kaiea iskuja vastaanotti rivi kovia kokeneita, löysinä retkottavia harjoitusnukkeja. Nainen oli yksin, mutta piiskasi itseään sellaiseen vauhtiin, että Raynor uskoi tämän mielessään kohtaavan ainakin puolikasta armeijaa. Protossi suorastaan läähätti, mutta ei tuntunut välittävän mistään muusta kuin seuraavan nyrkiniskun paikasta. Paikoin Kaie tehosti hyökkäyksiään psionisilla voimillaan, ja nuket lennähtelivät pienen salin laidalta toiselle rätisevän sähköisen äänen säestämänä, kuin näkymättömän käden vetämänä.
Raynor vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kaie näytti samalta kuin aina ennenkin. Hän ei kyennyt löytämään Sarahia nuoren naisen pitkänomaisista ja korostuneen voimakkaista kasvon luista, ohuesta nenän kaaresta tai kapeista, verettömistä huulista. Löysän harjoitteluasun alla liikkuva vartalo oli sekin enemmän Fenixin kuin Sarahin perua, vaikka hän oli hetken ajan näkevinään Kaien olemuksessa tuttua kissamaisen itsevarmaa notkeutta ja silti kuitenkin varautunutta kyräilyä, kuten äidilläänkin. Hän siristi silmiään turhautuneena. Ehkä Sarah pilkahti esiin Kaien läpi totuuden tultua esille ja hän näki vihdoin nuorta protossia verhonneen savun läpi kunnolla? Tai ehkä Raynor oli valmis näkemään ja tuomitsemaan jokaisen kuviteltavissa olevan yhtäläisyyden äidin ja tyttären välillä – olivat ne tosiasiassa olemassa tai eivät?
Kuulikohan nainen zergien hyisen taistelulaulun eri tavalla kuin he muut? Näkikö hän kauneutta ja harmoniaa siellä, missä he muut kohtasivat vain kaaosta ja järjestäytymättömänä massana päälle hyökyviä zergien aaltoja? Tunsiko hän koskaan houkutusta totella yhteismieltä tai palata äitinsä luokse? Vaikka zergien perimä ei näkynyt Kaien kasvoilla, mätänikö naisen sisimmässä edelleen jotakin mustaa ja saastunutta? Oliko Sarah tuolla jossakin keltaisten silmien takana ilkkuvana ja vaarallisena takapiruna, joka oli lähettänyt protossin Raynorin eteen kuin vielä yhtenä nöyryyttävänä läimäisynä, pilkallisena muistutuksena menneestä. Raynor puri poskiaan julmistuneena ajatellessaan Sarahin röyhkeyttä: hän oli käyttänyt Fenixia hyväkseen kammottavimmalla mahdollisella tavalla ja luonut miehen Khalasta, virrasta ja kudoksesta hirviön.
Zergit olivat tehneet hybridikokeitaan jo pitkään. Tartutetut terraanit olivat olleet vasta alkusoittoa, eräänlainen koekappaleiden sarja Sarah Kerriganin luomistyötä varten. Tiedusteluraporttien huolestuttavat huhut olivat jo pitkään väittäneet, että terien kuningatar ei tyytynyt enää vain muuttamaan terraaneja tahdottomiksi pelinappuloikseen, vaan etsi jonkinlaista täydellistä yhdistelmää protossien, zergien ja terraanien perimän välille. Kerrigan tuhlasi kokeissaan tarttuneita ja muutettuja ihmisiä satamäärin. Hybridien epäonnistuneita koekappaleita oli löydetty toisinaan palavina joukkohautoina zergien hylkäämistä maailmoista ja Charilla Kerrigan oli käyttänyt aivokuolleen tasolle taantuneita, psionisesti lahjakkaita hybridiolentoja itsemurhapommittajina. Miksi Raynorin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut, että nainen saattaisi uhrata myös omaa kehoaan eräänlaista täydellistä sotilasta tehdessään?
Raynor antoi katseensa jälleen pudota. Alhaalla salissa harjoitusnukesta niskalenkkiotettua hamuileva nainen ei näyttänyt Kerriganilta sen enempää kuin aiemminkaan. Hän ei tiennyt tuliko huomion tuottaa mielipahaa vai helpotusta ja huiskaisi ajatuksen ärtyneenä mielestään. Oli ilmeisen selvää, että Kaie oli yksi epäonnistuneista prototyypeistä. Nainen oli valinnut isänsä zergien yli ja luopunut yhteismielestä, äidistään. Miksi Kerrigan ei ollut petoksen huomattuaan tappanut häntä sillä samalla kylmällä välinpitämättömyydellä kuin satoja muitakin laboratoriorottiaan? Oliko nainen pitänyt omaa vertaan muita arvokkaampana? Ajatus tuntui typerältä. Jos Raynor oli jotakin Kerriganista naisen muodonmuutoksen jälkeen oppinut niin sen, ettei mikään ollut pyhää, arvokasta tai korvaamatonta naiselle. Sarah olisi tappanut verisukulaisiaan laumoittain, jos he olisivat seisoneet hänen tiellään. Miksi antaa Kaielle, joka oli selkeästi virheellinen yksilö, mahdollisuus?
Raynor hymyili ajatellessaan Fenixia ja sitä kuinka tämä oli vielä kuolemansakin aattona kyennyt torpedoimaan Kerriganin suuret suunnitelmat. Kaie puhui isästään sellaisella vakaumuksella ja lämmöllä, ettei naisen tunteista edesmennyttä protossien sotasankaria kohtaan ollut epäilystäkään. Kaie oli rakastanut isäänsä enemmän kuin itse elämää. Hän näytti kantavan Kerrigania kohtaan kaunaa eniten – ei niinkään itsensä ja omien kauhujensa takia, vaan juuri isänsä kuoleman tähden. Mitä ikinä Fenix oli Kerriganin vankina viruessaan aikaan saanutkin, se oli johtanut Kaien pakoon ja naisen raivonsekaiseen suhtautumiseen Sarahia kohtaan. Terien kuningatar oli epäonnistunut Fenixin takia. Ajatus tuntui voitonriemuiselta ja Raynor kohotti mielessään hattuaan vanhalle toverilleen. Se itsepintainen protossinpuolikas ei ollut luovuttanut edes pimeyden syvimmässä ytimessä, vaan taistellut vastaan. Hitto miten hänen oli ikävä Fenixia.
Ristiriitaisinta oli se, että Raynor tunsi edelleen Kaiea kohtaan samaa epämääräistä isällistä suojelunhalua kuin aikaisemminkin. Hän tiesi, ettei Kaie todennäköisesti tarvinnut hänen apuaan tai hakisi hänestä tukea, mutta pieni ääni hänen sisällään kuiskasi toistuvasti, että Raynor oli sen velkaa itselleen, Fenixille ja Johnille. Hän ei ollut onnistunut pelastamaan vaimoaan, poikaansa, Sarahia eikä Fenixia, mutta ehkä hänelle oli annettu uusi mahdollisuus Kaien muodossa. Paskat, kuinka monta mahdollisuutta yksi ihminen voisi saada? Rehellisesti sanottuna hän ei enää tiennyt itsekään halusiko olla läsnä Kaien elämässä tai tonkia protossin kanssa syvemmälle sitä paskakasaa, jonka Sarah oli heidän niskaansa lapioinut. Hän ei tiennyt oliko hänessä tarpeeksi miestä kohtaamaan kaikki se uudelleen ja repimään jokainen arpeutumaan alkanut haava jälleen auki. Mitä jos Kaie pettäisi hänet samalla tavalla kuin äitinsä ja jokainen toivon hento kipinä puhallettaisiin sammuksiin? Hän ei kestäisi enää yhtäkään murskattua toivetta ja maahan paiskattua luottamuksen häiventä. Mitä jos hän ei koskaan olisi tarpeeksi – ei riittäisi – ja menettäisi omien virheidensä takia myös Kaien, jota halusi suojella niin kovasti?
Raynor halusi hetken ajan enemmän kuin mitään muuta mennä alas harjoitussaliin ja halata vimmaisesti näkymättömiä vastustajia ympäriltään hätistelevää Kaiea. Hän halusi vakuuttaa naiselle, että jollakin tavalla tämä kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Arka, jurottava ja sulkeutunut protossi oli sisältä jatkuvasti vereslihalla ja epäoikeudenmukaisen yksin. Raynor oli ehkä ainoa, joka kykeni edes etäisellä tasolla ymmärtämään naisen tunteita.
Ja silti kipu oli edelleen liian lähellä. Sydänalasta vihlaisi, kun hän muisti miltä Sarahin huulet olivat maistuneet ja kuinka naisen hampaat olivat kalisseet kylmästä heidän painautuessaan toisiaan vasten kaatosateessa Antiga Primen taivaan alla. Raynor oli luvannut suojella naista tulevissa taisteluissa Konfederaation sotilaita vastaan. Sarah oli ravistanut päätään ja sanonut, ettei kaivannut suojelua. Silti nainen oli kaivautunut hänen takkinsa kainaloon ja painanut päänsä Raynorin niskakuoppaan heidän nukahtaessaan loputtomalta tuntuneina aamuyön tunteina. Raynorin sydän oli ollut haljeta. Ensimmäistä kertaa Lydian kuoleman jälkeen hän oli uskaltanut luottaa ja jopa varovaisesti toivoa, että kaikki voisi vielä muuttua.
Raynor käänsi selkänsä ja lähti kävelemään hiljakseen pois. Hän tarvitsisi ryypyn. Sarah oli murskannut hänen toiveensa, sydämensä ja uskonsa ja jättänyt hänet siipirikkona räpiköimään pohjalle. Hän ei voinut kohdata Kaiea, eikä suojella tätä omalta perimältään. Ei ehkä koskaan voisi.
Hän oli yrittänyt viivyttää sukkulahalliin saapumista niin kauan kuin mahdollista ja vältellä ryhmää parhaansa mukaan. Hän oli käynyt palauttamassa kaksi tukisiderullaa lääkintään ja kiittänyt samalla tohtori Mallisteria hoidosta. Nainen oli ottanut tarvikkeet ja kiitokset vastaan ilmeenkään värähtämättä, mutta oli lopulta toivottanut hänelle onnea toispuoleisesti hymyillen. Lääkinnästä Kaie oli maleksinut alakerran harjoitussaleille, jotka olivat onneksi hiljaiset keskipäivän tunteina. Hän oli antanut itselleen hetkeksi luvan unohtaa ja keskittyä vain sotatanssin vaativiin kuvioihin, askelsarjoihin ja psionisten iskujen korventaviin leimauksiin virtansa terävimmässä kärjessä. Hän oli tanssiessaan yhtä Khalan kanssa, tasapainossa ja turvassa. Hetki oli tuntunut niin lyhyeltä, mutta terraanien tunteja oli huvennut harjoitellessa miltei kaksi. Vasta harjoitukset lopetettuaan hän oli huomannut kivun nirhaisut rintakehässään ja virtansa syvyyksissä. Oli näemmä ollut liian aikaista täysipainoiselle harjoittelulle, mutta hän oli tarvinnut edes hetken itselleen ja hiljaisuudelle. Sitä paitsi zerg hänessä pitäisi kyllä huolen itsestään, Kaie ajatteli suunsa inhoavaan mutristukseen vääntäen. Mitä tahansa hän perimästään ajattelikin, zergien luontainen kyky parantua terraaneita nopeammin oli todennäköisesti pelastanut hänen henkensä aavikolla. Ajatus tuntui ristiriitaisella tavalla väärältä. Olisiko parempi olla sankari, kentällä uhrautunut ja taistelussa kaatunut? Kaie ei osannut vastata ja se huolestutti häntä.
Syrjäkarein pälyillen ja ihmisiä vältellen Kaie oli seuraavaksi mennyt Foxholen tähtäyskupolin ulkovallituksille ja etsinyt kylmän eristebetonin lohkeamista itselleen sopivan kolon. Tuuli oli nostattanut ohuet hiukset hänen niskassaan pystyyn ja riipinyt ihon kananlihalle, mutta hän ei ollut liikkunut sijailtaan. Van Saran punainen äärettömyys tuntui nielaisevalta horisonttiin määrätietoisena työntyessään. Kaie oli pakottautunut istumaan aloillaan ja miettimään Kerrigania, joka odotti siellä jossakin.
Mitä sinä haluat, äiti? Mitä helvettiä sinä haluat?
Kaie oli lähtenyt piilopaikastaan lopulta velvollisuudentuntoisesti pakkaamaan. Hän oli odottanut käytävän varjoissa nieleskellen sitä hetkeä, että muu ryhmä oli saanut heitettyä pakkaukset olkapäilleen ja painunut puheensorinan saattelemana messiä kohti. Vasta sitten nainen oli livahtanut hiljaisena ja arkana huoneeseen omia tavaroitaan hakemaan. Pieninkin rasahdus käytävästä oli saanut Kaien etsimään pakopaikkaa ympäriltään ja kerran hän harkitsi jo sängyn alle pujahtamista, mutta raskaat askeleet käytävällä kulkivat onneksi huoneen ohi.
Kaie oli liikkunut hiljaa kuin olisi ollut temppelissä. Hän oli huomannut niiskuttavansa tunnistaessaan Lohmannin partaveden tuoksun ja nähdessään roskikseen rytätyt laskelmat ja hajamieliset muistiinpanot, jotka oli raapustettu kasaan Chandakin epäselvällä käsialalla. Vessassa oli tuoksunut Wilkinsin suihkusaippualle ja Adams oli jälleen unohtanut partahöylänsä peilipöydälle. Se oli jo kolmas miehen hukkaamista, ja Kefeuksen varastomestari olisi antanut tämän kuulla kunniansa. Kaie oli ottanut höylän kämmenelleen ja laittanut sen omaan kassiinsa. Oli tietenkin naurettavaa ajatella, että miehen mielipide muuttuisi yhden partahöylän takia, Kaie oli soimannut itseään, mutta oli tarkastanut silti myös muut lokerokaapit toisten jättämien tavaroiden varalta. Hänen kaappinsa oli kuitenkin ainoa, jossa oli varusteita. Kaie oli käynyt laskostamaan vaatteita huolellisesti ja pikkutarkasti sotilaskassinsa pohjalle.
Kassi roikkui nyt hänen olkapäällään puolityhjänä ja hiertävänä. Itku puuroutui kurkkuun hänen ajatellessaan terraaniaaveita. Miten naiivi hän olikaan ollut halutessaan sopia joukkoon ja uskoessaan muiden ottavan hänet vastaan. Hän oli ehtinyt jo toivoa, että oli vihdoin löytänyt jotain sellaista, josta kannatti pitää kiinni. Joka halusi pitää kiinni hänestä. Hän nielaisi muistaessaan, kuinka Wilkins oli heittänyt kätensä hänen olkapäälleen ja oman jäykän kauhunsekaisen ihastuksensa, kun Chandak oli paheellisesti kikatellen ympäröinyt hänet Kefeuksella kulkevilla juoruilla ja yksityiskohtaisilla kuvauksilla Adamsin viimeisimmästä naisvalloituksesta. Hänen ei tarvinnut edes sulkea silmiään Lohmannin toispuoleisen virnistyksen mieleen palauttaessaan ja tuntiessaan sanatonta yhteyttä mieheen heidän harjoitellessaan ja vain vierekkäin Kefeuksen kalseilla käytävillä kulkiessaan. Hän oli tuntenut tulleensa kotiin. Kaie muisti, kuinka ilahtuneelta hänen oma kuvajaisensa oli näyttänyt Thompsonin hymyyn vastatessaan ja miehen peilipintaisista aurinkolaseista heijastuessaan yhteisen aavikkopartiovuoron aikana. Solheimin kädet, jotka olivat sipaisseet häntä rohkaisten heidän paetessaan zergejä ja Murrayn tiukkasävyinen käsky olla menehtymättä keskelle aavikkoa. Ja Adamsin arka, sydäntäsärkevän vilpitön hymy, kun hän oli sanonut Kaielle, että ihmisten puheista oli turha välittää.
Se oli kaikki poissa. Virtojen tasainen laulu, yhteiseksi iskostunut ryhmän syke. Kaie oli ollut hetken aikaa osa jotakin sellaista, johon hän ei koskaan voinut uskoa kuuluvansa. Äiti oli ollut ohikiitävän hetken ajan väärässä ja paennut hänen mielensä pimeimpään kulmaan lyötynä ja voitettuna.
Sukkulahallin ovet olivat auki. Kaie hidasti askeleitaan vaistomaisesti. Hän tunsi nuo seitsemän virtaa jo kaukaa ja antoi itsensä nauttia niiden elinvoimaisesta, villistä nelistämisestä hetken aikaa. Sen jälkeen vaimea puheensorina saavutti hänen korvansa. Chandak kuului olevan äänessä, mikä ei ollut millään tapaa poikkeuksellista. Kaie pysähtyi hetkeksi käytävälle ja sulki silmänsä. Hän kuunteli virtojen töyssähtelevää kulkua, ääniä, huokauksia, yskähdyksiä. Elämän laulu, hän huomasi ajattelevansa liikuttuneena. Jopa Kaien omissa ajatuksissa hänen äänensävyynsä hiipi pettynyt ja iloton nuotti. Hetken aikaa hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta uskoa siihen, että oli vihdoin löytänyt paikkansa. Rikkinäisen, paikoin hankalan ja kiivaan suojelevan ryhmän sisällä hän oli uskonut olleensa vihdoin siellä missä pitikin.
Kaie painoi päänsä. Yllättäen kassi hänen olkapäällään tuntui painavan satoja kiloja. Ihmisillä oli tapana sanoa, että aina tuli 'mutta'. Niin tässäkin tapauksesessa. Sarah Kerrigan. Terien kuningatar. Äiti. Kaie nielaisi kuuluvasti ja otti viimeiset askeleet kirkkaaseen lähtöhallin keinovaloon.
Kuten hän oli odottanutkin, keskustelu katkesi heti ja epävarma hiljaisuus täytti tilan. Hän ei uskaltanut katsoa ympärilleen, vaan piti katseensa tukikohdan putkihissien ruosteen täplittämässä ovessa. Se tuntui turvalliselta. Konkreettiselta.
Hän tunnisti Lohmannin jo askeleiden kopinasta. Mies tuli kiirettä pitämättä ensin epäröiden muutaman askeleen päähän ja sitten lopulta otti paikan hänen rinnaltaan. Lohmann hengitti rauhallisesti sisään ja ulos, eikä sanonut mitään. Kaie vilkaisi häneen varovasti silmäkulmastaan etsien merkkejä terraanin mielialasta.
"Miksi sinä et kertonut?" Lohmann kysyi lopulta hiljaa. Kaie nielaisi tunnistaessaan syyttävän sävyn miehen äänestä.
"Minä…"
Kaie ei saanut sanotuksi mitään. Hän tunsi kehonsa jäykistyvän ja niskansa kiristyvän hermostuksesta. Kuinka hän ikinä voisi selittää?
Chandak oli noussut kiivaasti ylös ja norkoili lähemmäs heitä. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän Kaiesta ristien kätensä rinnalleen. Tavallisesti hymykuopat lommolle vetävä leveä hymy oli poissa.
"Me kaikki tunnemme jonkun, joka on tartutettu ja käännytetty. Kouluttaja Walker, sotamies Anisenko… Godlewskin isä." Intialaisnainen pudotteli nimiä yksi toisensa jälkeen ja sai ryhmältä vastaansa synkkiä nyökkäyksiä. Kaie vilkaisi kauhistuneena Lohmanniin Godlewskin isän tultua esille, mutta hänen taisteluparinsa oli kääntänyt kasvonsa pois sanattomana.
"Luutnantti Pecker. Lääkintämies Collins..." Chandakin ääni oli alkanut väristä liikutuksesta hänen puhuessaan ja lopulta naisen oli pakko pyyhkiä silmiään. "Taistelulentäjä Radha Chandak", hän sai kuiskattua vielä viimeisenä. Kaie oli kyllä kuullut Chandakin menettäneen UED:n laivastossa pilottina palvelleen pikkusisarensa partiolennon yhteydessä, mutta hätkähti silti naisen nimen tullessa esille. Hän ei ollut tiennyt, että Chandakin lokeron oven valokuvissa itämaista kauneutta ja vokottelevaa hymyä hehkunut sisar oli saanut tartunnan ennen kuolemaansa.
Chandak ryysti itkua sisäänsä. "Radha voisi ihan hyvin olla siellä jossakin sinun sisälläsi, pyyhkiytyneenä pois. Teloitettuna, aivokuolleena. Hän voisi olla kuollut sinun syntymäsi takia."
Naisen silmät vuosivat valtoimenaan, kun hän katsoi päätään pudistellen Kaiea.
"Minä olen pahoillani", Kaie sai änkytetyksi. Hän ei tiennyt olisiko hänen tullut yrittää lohduttaa jollakin tavalla pidätetystä tunteesta tärisevää naista edessään vai poistua huoneesta. Jalat tuntuivat kuitenkin raskailta, kuin lattiaan liimatuilta.
"Vittu", Chandak totesi kiukkuisesti ja tupakansytytintään hamuillen käänsi selkänsä kuin yrittäen peittää tulossa olevaa nyyhkäisyä. Kaie tunsi olonsa hirviöksi siinä heidän keskellään seisoessaan ja syytösten pudotessa niskaansa. Hän ei tiennyt kuinka olisi osannut paremmin pyytää anteeksi tai vakuutella muita siitä, että oli muuttunut. Olisiko siitä enää edes mitään hyötyä vai oliko hän satuttanut muita jo liikaakin pelkällä läsnäolollaan?
"Minä olen ihan saatanan vihainen", Lohmann sanoi yllättäen katkaisten pitkäksi venyneen, Chandakin vapisevien hengenvetojen sävyttämän hiljaisuuden. Mies otti puolittaisen askeleen Kaien eteen ja koetti selkeästi hakea protossin katsetta. Kaielle Lohmannin silmissä leimuava kiukku oli kuitenkin liikaa. Hän väisti taisteluparinsa haastavaa tuijotusta ja painui tämän edessä kumaraan siitä huolimatta, että oli miestä pidempi.
"Teillä on oikeus vihata minua", hän sanoi sopertaen ja rukoili, ettei suututtaisi miestä enää pahemmin.
"Kaie, mitä helvettiä?" Lohmann kysyi ällistyneenä. Mies tarttui Kaiea olkapäästä ja riuhtaisi tämän itseensä päin nykäisevällä liikkeellä. Samalla hän pakotti miltei vain äkäisen läsnäolonsa voimalla protossin kasvot nousemaan. Kaie näki taisteluparinsa kasvoilla kiukunsekaista surua.
"Minä olen vihainen Kerriganille. Vihaan sitä ämmää niin paljon, että haluaisin hakata jotakin raivosta. En minä vihaa sinua, vaan olen vihainen sinun puolestasi."
Lohmann puristi nyrkkinsä yhteen ja Kaie miltei kuuli, kuinka tämä puristi hampaansa yhteen.
Myös Chandak pyörähti ympäri Lohmannin sanat kuultuaan. Hän otti muutaman askeleen Kaiea päin ja sen jälkeen hetken äkillisestä mielijohteesta levitti kätensä ja syöksyi pusertamaan protossin syliinsä. Hän ei saanut sanotuksi mitään, mutta Kaie tunsi virran tummanpuhuvat, yhtä aikaa kiukkuiset ja helpottuneet sävyt.
Kaie otti naisen ällistyneenä vastaan ja kääntyi epätietoisena ympärilleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtumassa. Myös muut aaveet olivat nousseet ja tulleet lähemmäs. Osan kasvoilla oli edelleen epäluuloa ja kysymyksiä. Silti he seisoivat hänen ympärillään kuin kunniavartio kuninkaansa suojana: seitsemän terraaniaavetta, jotka olivat muutamia tunteja sitten kuulleet hänen nöyryyttävän ja likaisen tarinansa jokaisen yksityiskohdan. He olivat menettäneet zergeille jotakin, jokainen heistä. Ja silti he pysyivät siinä ympäröiden Kaien virroillaan ja kannatellen protossin yksinäistä tajuntaa. Kaie tunsi heistä huokuvan vihan, katkeruuden, harmin ja syytökset. He epäröivät ja halusivat tivata, hermostua, raivota.
Ja silti – samalla virtojen syleilyssä oli myös huolenpitoa, lupaus yhteisestä päämäärästä, itsepäistä halua pitää kiinni.
Khalan nimeen. He uskovat minuun vieläkin. Minä olen edelleen osa heitä.
Kaikesta raivosta ja pettymyksestä huolimatta häntä ei jätetty. Kaien jalat tuntuivat valahtavan voimattomiksi hepotuksesta ja järkytyksestä.
"Kiitos", hän sopersi hiljaa.
"Älä kiitä vielä. Minun tekee vieläkin mieli sekä lyödä että halata sinua. Helvetin helvetti", Chandak mutisi häntä vasten. Naisen tunnustus sai Kaien suupielet värähtämään.
Siinä he vetistelivät ja hymyilivät toisilleen epämääräisenä kasana Chandakin rutistaessa edelleen Kaiea ja Lohmannin laskettua kätensä protossin olkapäälle.
He seisoivat aloillaan – yhtä aikaa kiukkuisina, helpottuneina, itkuisina ja silti hymyillen – vielä silloinkin, kun Alexei katsahti ensimmäisen kerran lähtöhalliin pariovien väliin jääneestä raosta ja pysähtyi niille sijoilleen omituisen näyn edessä. Kommodorin oli pakko kääntyä selin, jotta hän saisi sekä naurunsa että äkillisen mielenliikutuksensa hillittyä. Hän hymyili itsekseen.
Aaveita sanottiin hankaliksi, epävakaiksi, sosiaalisilta taidoiltaan kömpelöiksi ja hermostuneiksi. Totta. Ja silti he kykenivät ottamaan vastaan kaltaisiaan yksinäisiä, rikottuja, ongelmallisia hylkiöitä avoimin sydämin.
Kommodori tunsi rintakehänsä halkeavan ylpeydestä, kun kääntyi jälleen ympäri ja meni omiensa keskelle halliin.