Kiitos valtavan pitkästä ja aivan hirmuisesti mieltäni lämmittäneestä arvostelusta annu. Jälleen saan osoitella sinne päin kiitollisena kirjoitusmotivaation ylläpidosta, työtä on kiva tehdä näinkin monisyistä ja huolellisesti muotoiltua palautetta silmäillessä! :)
Tosin ehkä tuolla jedikikalla oli jotain vaikutuksia? Elokuvissa muistaakseni moista kykenivät vastustamaan vain ellottava Jabba ja tekstitetyssä versiossa iloista karjalan murretta puhuva Watto, enkä suin surminkaan halua myöntää kumpaakaan muistuttavani - joten jeditempun on täytynyt toimia!
Tällä kertaa luvassa väliluku, jossa ollaan hypätty hieman eteenpäin ajassa. Lähinnä löpinäpainotteinen pläjäys luvassa. Minulla on sellainen olo, että tällä hetkellä liukastelen hieman tuntemattomilla mailla ja haen otetta tulevien juonikaarien muodosta, joten koettakaa kestää omituiset "emme edusta mitään järkevää genreä tai draamallista aspektia" - lukuni :D
Ei ollut sattumaa, että niin monet hänen yöllisistä, levottomista retkistään päättyivät juuri tänne. Hän oli käynyt observatoriokannella usein, mutta näky sai edelleen ihastuneen henkäyksen karkaamaan hänen sisimmästään ja sydämen tuntemaan levollista rauhaa. Ympärillä kaartuvan avaruuden äärettömyys kosketti hänen sisällään sitä Kaiea, joka kaipasi toisinaan jotakin hiljaista ja lopullista. Laivaston sadat alukset kelluivat ympäröivässä mustuudessa kuin naruissa roikkuvat pienoismallit ja niitä ympäröivä tähtien hienojakoinen pöly tuntui olevan kosketusetäisyydellä – kuin hiekkaa, jonka hän olisi voinut eteenpäin kurottautumalla poimia kämmenensä sisään.
"Kosmos laulaa meille. Se on tyhjyyden voimakasta pauhua, Khalan säveliä, tulevien ja menneiden kuiskailua. Se on elämän virta. Kuuntele avaruutta koko sydämelläsi, nuori papitar, ja olet yhtä aikaa kaikkialla etkä missään."
Zeratulin sanat nousivat hänen mieleensä kutsumatta. Kaie istahti tähtikupolin alle niin lähelle panoraamaikkunan lasia kuin suinkin tohti. Virta lipui hänen sisimmästään vaivattomasti ja halukkaasti kohti äärettömyyttä ja tummaa tähtimerta.
Opettaja? Opettaja Zeratul?
Hän olisi toki voinut käyttää Kefeuksen hologrammilaitteistoa, sillä Zeratulilla oli lähes poikkeuksetta pieni kämmenvastaanottimensa jossakin ulottuvillaan. Oli kuitenkin jo lähes keskiyö, eikä hän halunnut häiritä komentosillan päivystäviä upseereita pyynnöllään. Suurempi syy löytyi kuitenkin Kaien halusta tuntea Opettajan läsnäolo. Hän ei halunnut olla vain vastaanottimen pienellä pinnalla seisova kolmiulotteinen malli itsestään. Hän halusi tuntea Zeratulin virran, kuulla tämän äänen ja aistia Opettajan mielialan tämän ilmeistä, eleistä ja äänenpainoista.
Kaie sulki silmänsä ja odotti. Hän keskittyi ajattelemaan itseään signaalia hakevana radiolähettimenä, majakan valoa tapailevana epätoivoisena aluksena. Hänen tarvitsisi vain hakea sinnikkäästi ja tutut merkit löytäessään ankkuroida itsensä Zeratulin virtaan.
Hänellä oli onni myötä, sillä myös Opettaja oli hereillä ja mietiskeli. Kaie kykeni ensin hahmottamaan vain Kefeuksen metallirakenteet ja huimaavan syvän pimeän avaruuden ympärillään, mutta hitaasti kuva alkoi muuttua. Samea näkymä kirkastui aste asteelta, kunnes peitti lopulta hänet kokonaan. Toinen maailma valui hänen ympärilleen kuin raskas peite maalaten kaiken kirkkailla väreillään.
Protossimies istui kapean, kahden metallikepin varaan pingotetun kankaan alla. Tilapäinen katos näytti huteralta, mutta tarjosi tarpeeksi suojaa puiden oksilta tippuvilta raskailta pisaroilta ja nousevan auringon polttelevilta säteiltä. Zeratul istui kädet polvien ympäri kiedottuna, ruumiin paino paksurunkoisen puun kaarnaa vasten laskettuna. Temppeliherran silmien vihertävä valo tuntui lämpimältä ja kutsuvalta ja olemus näytti levolliselta. Läsnä ei näyttänyt olevan Opettajan lisäksi kuin lintuja ja muita metsän eläimiä.
Kaie astahti eteenpäin. Hänen varpaansa upposivat märän ja kylmän hiekan sisään heti ensimmäisellä askeleella. Yöllinen kosteus tiivistyi vedeksi kasvien lehdille, joita hän kosketti liikkuessaan. Lintujen laulu tuntui eksoottiselta ja vieraalta, kaikkialla oli epätodellisen vihreää. Tuuli kevyesti.
Kaie pääsi muutaman askeleen päähän. Sen jälkeen Zeratulin otsa nytkähti ylöspäin ja hän käänsi kasvonsa oppilastaan kohti.
Odotin sinua aiemmin.
Zeratul ponnisti jaloilleen notkeasti, hakematta käsillään tukea maasta tai ympärillään vehreinä roikkuvista oksista. Hänen silmänsä tuikahtivat vihreää, kirkasta valoa, kun hän tarkensi katseensa Kaieen. Kaie tiesi, että kukaan Kefeuksen terraaneista ei olisi nähnyt kaukaisen viidakkoplaneetan tunkkaista laaksoa observatoriokannelle saapuessaan, mutta yhtä vähän hänen kuvajaisensa oli läsnä Zeratulin maailmassa. Ulkopuolisen silmiin he kumpikin näyttivät katselevan ilmaa ympärillään ja puhuvan joko seinille tai kuiskuttelevalle tuulelle. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska virrat muistivat ja tunsivat edelleen yhteyden.
Kaie painoi päänsä. Hän laski toisen polvensa maahan ja kumartui sen varaan. Zeratul siunasi nuoren papittaren ympäröiden heidät kummankin rauhalla, levollisuudella ja Khalan vaaleilla, voimakkailla säikeillä.
En Taro Adun, Fenixin tytär. Olet tervetullut.
Vaikka Zeratulin kämmen ei tosiasiassa koskenut Kefeuksen observatoriokannelle kyykistyneen naisen otsaa, leikkasivat heidän virtansa sen sijaan terävästi yhteen. Kaie tunsi Opettajan iättömän psionisen väkevyyden leimahtavan voimakkaana kuin palava paperi. Hän nojasi eteenpäin nauttien tunteesta ja antaen Opettajasta henkivän tuttuuden ja lohdullisuuden ympäröidä itsensä. Samalla hän laski oman virtansa vapaaksi kohtaamaan Zeratulin tajunnan – hän antoi psionisen muistijälkensä kertoa kohdatuista henkilöistä, tunteista, tilanteista ja ristiriidoista. Opettaja tarkasteli hänen virtansa sisällä pyristeleviä muistoja, mielikuvia ja tuntemuksia sanomatta mitään. Hän ei pyytänyt selittämään eikä tuominnut kertaakaan. Se oli tyypillistä Zeratulia: mies vain katsoi näkemäänsä vihreät silmät puoliksi raollaan, kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen, muttei koskaan neuvonut, kehunut tai antanut tuomioitaan – ei, jollei Kaie sitä erikseen pyytänyt. Eikä toisinaan silloinkaan.
Ei ole minun tehtäväni lisätä tai vähentää painoa, sillä jokainen vaaka on erilainen, mies tapasi sanoa.
Joko kohu on laantunut?
Kaie nyökkäsi syyllisenä. Zeratul oli kieltänyt häntä puhumasta Kerriganista alun alkaen, sillä oli pitänyt sitä liian riskialttiina pelinavauksena terraanien suuntaan. Kaie uskoi Opettajan pitävän nuoren oppilaansa murtumista ja sitä seurannutta paljastusta edelleen virheenä. Silti Zeratul oli suhtautunut hänen valintaansa ja sen seuraamuksiin koko ajan uteliaasti, mutta seesteisesti - jopa silloin, kun oli ensimmäistä kertaa saanut kuulla hänen paljastaneen salaisuutensa. Terraanien nostattaman pyörremyrskyn jälkeen Kaie oli olettanut tilanteen laukaisevan jonkinlaisen räjähdysreaktion myös Zeratulissa, mutta Opettaja oli vain nyökännyt ja todennut, että hän kulki omaa polkuaan.
Siitä puhutaan vielä, mutta terraanit unohtavat helpommin, Opettaja. Välillä minusta tuntuu, että aika kuluu heille niin paljon nopeammin kuin meille.
Zeratul näytti punnitsevan hänen sanojaan.
Puoli vuotta on pitkä aika, nuori papitar. He eivät unohda, mutta siirtävät syrjään. Se on ihailtavaa heissä, vai mitä?
Kaie nyökkäsi. Opettaja oli oikeassa, kuten tavallista.
En oletakaan, että minulle annettaisiin koskaan anteeksi täysin. Se olisi kohtuutonta. Mutta se ei enää hierrä välillämme jokaisena päivänä.
Zeratul istahti alas ja taputti nurmikkoa vierellään. Kaie seurasi kuuliaisesti ja istui hänen vierelleen. Ruohon keskeltä tuppoina pilkistävän sammalen imemä kosteus tuntui pistelevän yöpaidan housujen läpi ja kiipivän aina selkärankaan asti.
Se taitaa olla sinulle tärkeää. Se, että saat anteeksi?
Kaie nielaisi. Opettaja oli osunut arkaan paikkaan.
Terraanit ovat minulle tärkeitä, Opettaja. Koen, että… koen, että voin oppia heiltä paljon.
Zeratulilta ei jäänyt huomaamatta, että Kaien kädet käväisivät nopeasti rintakehällä roikkuvan riipuksen pinnalla. Opettaja käänsi katsettaan ja silmäsi Kaien nyrkkiinsä puristamaa kaulakorua tarkkaavaisesti.
Kerro minulle riipuksestasi, nuori papitar. Siihen liittyy muisto. Näytä minulle.
Kaie henkäisi ja pujotti ohuen ketjun puseronsa kaula-aukosta ihoa vasten. Metallilevyt kalahtivat soinnikkaasti toisiaan vasten osuessaan. Hän ojensi kämmenensä hitaasti eteenpäin ja antoi Zeratulin pujottaa heidän sormensa lomittain. Kämmenet syttyivät himmeään hohtoon mielten sulautuessa yhdeksi. Tämä oli erilaista kuin jos he olisivat olleet toistensa seurassa konkreettisesti: Zeratul tuntui olevan kauempana, Opettajan virta etäinen pauhu hänen korvissaan. Kaie tunsi silti lämmön, lohdun ja rauhan täyttävän sisimpänsä. Hän olisi voinut kellua Opettajan virran mukana iäisyyden.
Näytä minulle muistosi.
Kaie noudatti opettajan lempeästi lausuttua pyyntöä ja antoi vanhojen mielikuvien, tuntemusten ja lämpimillä sävyillä väritettyjen aistimusten palata mieleensä.
Kuvalta ja ääneltä meni jonkin aikaa tavoittaa toisensa, ja käytävällä kävellyt askelet saivat kopinan alleen vasta muiston selkeytyessä. Hengityksen syvät huokaukset, poskea vasten sipaisseet hiukset, huulilla poltteleva jano – pienimmätkin yksityiskohdat olivat yllättäen hänen mielessään voimakkaina ja elämänmakuisina. Hän tunsi kevyen tömäyksen ja kuuli metallin töksähtävän metallia vasten, kun hän töykkäisi harjoitussalin oven auki olkapäällään. Oven ohut ja pitkänomainen lasi-ikkuna heijasti hänen keltaisen hydrauliikkapukunsa sävyt hämärässä miltei valkoisina.
Salissa oli toinen aikaisin herännyt. Huoli muljahti hänen vatsaansa nopeana hujahduksena, mutta tuntemus väistyi heti hänen tajutessaan, ettei miehellä ollut hätää. Pää oli painunut kumaraan kasvot peittäen, mutta vaaleat hiukset ja niskansyrjän pieni tatuointi kavalsivat hänen taisteluparinsa henkilöllisyyden. Lohmann makasi salin lattialla selällään kädet niskan taakse taitettuina. Mies oli murjonut kaksin kerroin yhden taisteluharjoitusnukeista ja loikoili omalaatuiselta kumiraajojen sekamelskalta näyttävän tyynynsä päällä pää rintakehää vasten laskeutuneena. Kaie pysähtyi hetkeksi ovelle jääden katselemaan. Lohmannin kasvot olivat levolliset ja mies näytti nukkuvan siitä huolimatta, että Kaie oli tullut kolinalla sisälle.
Protossi otti muutaman askeleen eteenpäin ja totesi, että Lohmannin virta ei ollut lepotilassa, mikä tarkoitti myös miehen olevan hereillä.
"Huomenta", hän sanoi kokeillen. Lohmann raotti toista silmäänsä ja hymy tuikahti hänen kasvoillaan. Mies ei sanonut mitään, mutta kosketti kädellään lattiaa vieressään. Kaie ymmärsi kutsun ja meni lähemmäs. Hän laski kypärän vihreälle muovipinnalle ja istui kömpelön taistelupukunsa sallimissa rajoissa niin mukavasti kuin pystyi. Lohmann poimi toisen musiikkisoittimen napin korvastaan ja tarjosi sitä mitään sanomatta Kaielle. Kaie otti kuulokkeen vastaan hetken sitä tuijotettuaan ja työnsi sen korvaansa. Hän antoi raskaan kitaran ja piinatulta kuulostavan melodian kuljettaa itseään hetken. Laulu kertoi rakkaudesta, kuten niin monet terraanien tekemät kappaleet.
"Aistin sinun virtasi yöllä", Lohmann katkaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden lopulta.
"Ai?"
"Sinä näet paljon painajaisia", mies sanoi toteavaan sävyyn.
Kaie korjasi asentoaan ja painoi päänsä alaspäin. Hän nukkui levottomasti, oli aina nukkunut. Äidin vainoamat unet eivät koskaan olleet helppoja, vaan ajoivat kuluttavina ja repivinä hänet ylös vuoteesta jo aamuyön tunteina. Usein hänen oli pakko lähteä jonkinlaisen maanisen pakon vallassa liikkeelle psionisen ylijännitteen välttääkseen ja voidakseen karistaa uniensa nielaisevan pimeyden sisimmästään.
"Anteeksi. Virtani on välillä kontrolloimaton unesta herättäessä. Toivottavasti en ole herättänyt muita."
Lohmann hymyili. "Ei se ollut syytös, hölmö."
Kaie kurtisti kulmiaan. Lohmannin lempeän nuhteleva tapa kutsua häntä typeräksi oli hämmentänyt ja loukannut häntä aluksi, mutta hän oli oppinut ymmärtämään miehen äänen lämmöstä ja lauhkeudesta, että tämä käytti sanoja pikemminkin lohduttaakseen kuin loukatakseen.
Lohmann selvitti kurkkuaan: "Enkä usko, että herätit ketään muita. Minusta on vain tullut herkempi sinun virrallesi."
Kaie nyökkäsi. Se oli totta: myös hän tavoitti Lohmannin virran vaivattomammin kuin ennen. Ei ollut tavatonta, että hän saattoi aistia miehen voimakkaimmat tunteet ja mielenliikutukset virtaansa herkistäessään tai ajatuksissaan omista arjen kiireistään etääntyessään.
"Haluatko puhua niistä?" Lohmann kysyi. Hän hymyili Kaien kysyvälle katseelle. "Unistasi?"
Kaie puraisi huultaan ja kohautti olkiaan ynähtäen.
"Zeratul opetti minua puolustautumaan äidin psionisilta iskuilta silloin, kun olen hereillä. Joskus Sarah kuitenkin pääsee tunkeutumaan uniini luvatta, kun tietää virtani olevan tyyni. Silloin hän pakottaa minut polvilleen kerta toisensa jälkeen. Minä en ole enää oma itseni silloin. Kaipaan unissani sitä aikaa, kun olin yhteismielen osa. Janoan verta ja sitä kaiken yllä roikkunutta sadistista tunnetta mielihyvästä. Äiti pakottaa minut katsomaan… aina uudelleen katsomaan sitä kaikkea. Hän rakastaa muistuttaa siitä, kuinka… heikko, haavoittuvainen ja yksin minä olen."
Lohmann kuunteli häntä otsa rypyssä.
"Et yksin", hän korjasi heti päättäväisesti. Kaie yritti hymyillä, mutta tunne ei yltänyt hänen sisimpäänsä asti.
"Edes uneni eivät ole minun omiani", hän sanoi kitkerästi. "En voi olla varuillani jokaisena hetkenä ja äiti tietää sen. Hänellä on aina takaovi minun mieleeni."
"Pelkäätkö joskus, että menetät kontrollin?" Lohmann kysyi hiljaa. Kaie ei vastannut mitään, mutta Lohmann luki totuuden todennäköisesti hänen vääntyneiltä kasvoiltaan.
"Lupaa minulle, Shawn. Jos äiti ikinä ottaa vallan hetkeksikään ja huomaat muutoksen, haluan että tapat minut. Epäröimättä. Välittömästi. Lupaa minulle."
Kaie tuijotti häneen vaativana. Lohmann ei pystynyt enää puhumaan. Hän nyökkäsi tukahtuneesti.
Hän ja Kaie istuivat harjoitussalin hämärässä toisistaan voimaa, lohtua ja tukea hakien. Kefeuksen moottorit heidän allaan jylisivät rauhoittavaa lauluaan ja ilmankierrätyksen putket rohisivat kevyinä henkäyksinä katossa. Korvanapeissa kohisi hauras, melodinen kappale.
Kaie tunsi yllättäen, kuinka Lohmann tarttui hänen käteensä ja nosti sen ylös. Hän painoi Kaien taisteluhansikkaaseen verhotulle kämmenelle jonkin pienen esineen ja sen jälkeen sulki naisen nyrkin. Miehen kasvoilla kävi merkillinen ilme, sekoitus ikävää, liikutusta ja selittelevää hymyä.
Kaie avasi sormensa: Lohmann oli laskenut hänen kämmenelleen jonkinlaisen korun. Hopeanvärisessä, karkeassa ketjussa roikkui kaksi metallista levyä. Hän erotti laattojen pinnalla numeroista ja kirjaimista koostuvan kaiverruksen.
"Mikä tämä on?" hän kysyi hiljaa.
"Me emme enää virallisesti edes käytä niitä, koska emme kuulu UED:n armeijaan. Monet pitävät niitä silti. Ne ovat tuntolevyjä."
Kaie pyöräytti laatat silmiensä tasolle parempaa tarkastelua varten. Levyt olivat himmeitä ja kuluneita, osittain lommoillakin.
"Se on terraanien hyvin vanha tapa. Niitä on kaksi täysin samanlaista, kuten näet. Sotilaat saavat palvelukseen astuessaan tuntolevyt, joissa on yksilöllinen numerosarja. Jos sotilas kaatuu taistelussa, toinen hänen levyistään lähetetään omaisille ja toinen kiinnitetään uurnaan tai arkkuun. Levyjen perusteella on mahdollista tunnistaa esimerkiksi palaneita tai kasvoiltaan turmeltuneita sotilaita ja katsoa, että oikea ruumis toimitetaan omaisille. Nykyisin meillä on tietenkin myös sirut."
"Kuulostaa järkevältä", Kaie myönsi. Protossi siveli metallia mietteliäänä. Hän miltei kykeni aistimaan kaikki ne tunteet, joita levyt sisällään kantoivat: ylpeyden, lapsellisen voitonvarmuuden, uskon omasta kuolemattomuudesta. Toisaalta kauhun, pelon, kivun ja ikävän. Levyt käteensä saavan surijan raivon, kaipauksen ja ehkä kiitollisuudenkin. Lopullisen varmuuden ja sen mukanaan tuoman ammottavan tyhjyyden.
Hän kallisti päätään. "Ovatko nämä sinun levysi?"
Lohmann hymyili. "Eivät. Ne ovat Godlewskin. Minä… minä haluaisin antaa ne sinulle."
Kaie kohotti kulmiaan ja värähti. Lohmann tulkitsi eleen väärin.
"Ei sinun ole pakko niitä käyttää. Onhan se vähän kammottava ajatus."
Kaie ravisti päätään kiireesti keskeyttäen miehen. "Ei. Ei se ole kammottavaa. Minä vain... miksi?"
Lohmann näytti pohtivan hänen kysymystään.
"Sinä olet saanut kokea kovia viime kuukausina. Hitto, oikeastaan koko elämäsi ajan. En voi kuvitella miltä tuntuu kantaa sellaista mukanaan ja selvitä siitä kaikesta. Kun kerroit ensimmäistä kertaa Kerriganista, halusin vihata sinua niin kovasti. Halusin helpon tien ulos. En tiennyt mitä minun tuli tuntea sinua kohtaan. Enkä ollut ainoa. Nyt häpeän sitä, etten ollut tukenasi. Sinä olet yksi meistä."
"Minä en ole terraani, vaikka toisinaan niin toivoisin."
Kaie oli saanut zerghuhujen levitessä ottaa vastaan paljon. Häneen avoimen vihamielisesti suhtautuvia sotilaita oli laivastossa onneksi vain muutama, mutta kyräily naisen ympärillä tuntui laantuvan vain harvoin. Supina, juorut, kysymykset ja selän takana ilmoille heitetyt haastavat huikkaukset olivat nykyisin osa hänen arkeaan.
Nyt oli Lohmannin vuoro pudistaa päätään kieltämisen merkiksi. Mies hymyili mietteliäästi salin takaseinään katsellen. Hän näytti muistelevan jotain.
"Sinä et ole ehkä lääkärien kirjoissa yksi meistä, mutta olet silti urhein tuntemani terraani, Kaie. Sinä olet myös minun ystäväni ja osa ryhmäämme. Minulle se olisi tärkeää."
Kaie pujotti levyt päänsä yli ja laski ne solahtamaan taistelupuvun alle. Kylmä metalli kirpaisi hetken aikaa iholla, mutta tunne meni nopeasti ohi. Hän katsoi liikuttuneena Lohmanniin.
"Yritän olla hänen veroisensa sotilas", hän kuiskasi.
"Ja minä teen parhaani, etten joudu postittelemaan levyjä Zeratulille. Se ei näyttäisi hyvältä minun kannaltani."
Kaie tunsi naurun kiristävän poskilihaksissaan ja painoi silmänsä kiinni. Lämpö tuntui rintakehän alla jyskyttävänä, onnellisena voimana.
Hän vaikuttaa hyvältä mieheltä, nuori papitar.
Zeratulin mietteliäs kommentti riitti hälventämään muiston. Kaie palasi takaisin Opettajan viereen leudon tuulen ja kastetta tippuvan nurmikon keskelle vihreään metsään. Hän ravisteli menneen kahleet yltään ja keskittyi hetkeen – siihen Kefeuksen observatoriokannella seisovaan Kaieen, joka kurotti mielellään kohti Zeratulia ja oli löytänyt Opettajan virran kaikkien muiden joukosta. Hän hengitti syvään kosteaa ja mullalle tuoksuvaa ilmaa sisäänsä.
Olen iloinen, että olet löytänyt hänet.
Zeratulin sanojen jälkeen Kaie mietti hetken. Hän tunsi suupieliensä kaartuvan hymyyn.
Shawn on minulle tärkeä. Minulla ei ole ikinä ennen ollut ystävää.
He katselivat sanattomina lintujen lentoon sähähtävää parvea, joka nousi riekkuvana ja rääkyvänä laumana yläilmoihin läheisistä puista.
Sinä et taida olla enää tulossa takaisin?
Opettajan äänessä ei ollut katkeruutta tai syytöstä, mutta Kaie vilkaisi mieheen silti säpsähtäen. Zeratul tuijotti taivaanrantaan levollisena, odottavana.
Minä… en tiedä. Luulin, että tulisin Shakurakselle tehtäväni loputtua.
Zeratul oli hetken aikaa hiljaa ja vaihtoi sitten raskaasti huokaisten asentoa.
Olet aina tervetullut, nuori papitar. Mutta vain silloin, jos toivot sitä itse. Jos on sinun toiveesi olla terraanien parissa, se on oikein. Me tarvitsemme siltoja välillemme. Mutta älä unohda sitä, että olet protossi. Missä tahansa oletkin.
Kaien leuka nousi ylpeästi pystyyn.
Minä en koskaan unohda sitä.
Zeratul ei voinut estää huvittunutta hymähdystä Kaien empimättä tulleen vastauksen jälkeen. Hän sipaisi virrallaan lämpimästi nuoren oppilaansa tajuntaa ja osoitti täten hyväksyntänsä. Kaie painoi päänsä mielissään.
Oletko löytänyt vastauksia niihin kysymyksiin, jotka painoivat sinua lähtiessäsi?
Kaie selvitti kurkkuaan ja kohautti olkiaan.
En ole varma. Koen ymmärtäväni entistä paremmin terraania sisälläni. Olen alkanut myös saada kontrollia niihin tuntemuksiin, joita sanoit terraaniveren tuomaksi taakaksi. Ymmärrän entistä paremmin miksi tunnen joissakin tilanteissa niin kuin tunnen. Ja… että se on normaalia. Toisinaan terraanien mielenliikkeet tuntuvat liian voimakkailta, mutta toisinaan jopa… jopa nautin siitä, että koen elämää heidän tavallaan ja heidän kanssaan.
Kaie pyöritti pitkän heinätupsun sormiensa ympäri ja alkoi nyhtää sitä ajatuksissaan.
Isäsi olisi kateellinen sinulle, nuori papitar. Hän puhui aina miltei kaihoten siitä, kuinka etuoikeutettuja terraanit olivat tuntiessaan niin voimakkaasti. Kateus, pelko, rakkaus – hän olisi halunnut kokea ne kaikki… siitä huolimatta, että näki niiden seuraukset toisinaan liiankin läheltä.
Heinä katkesi Kaien käteen napsahtavana liikkeenä. Hän ei osannut naamioida hämmennystään, vaan jäi hetkeksi mietteliäänä tuijottamaan Opettajaa. Tämä oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin, kun Zeratul puhui isästä. Kaie oli kyllä tuon tuosta – etenkin heidän yhteisen taipaleensa alkuaikoina – yrittänyt kysyä jotain Fenixista, mutta Zeratul ei ollut halunnut tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Opettaja oli sanonut silloin raivostuttavan kryptiseltä tuntuneeseen sävyyn, että Fenixin omat teot kertoivat Kaien isän luonnosta kaiken tarvittavan.
Kaiea asia oli tuolloin harmittanut epämääräisesti, sillä hän oli janonnut pieniäkin tiedon rippeitä, tarinoita ja kuvauksia kuten autiomaahan eksynyt kaihosi veden perään. Nyt Kaie ei tiennyt oliko enää mitään sanottavaa. Hän sipaisi hiuksiaan ja piti pohtivan tauon ennen kuin vastasi.
Mutta eivätkö protossitkin tunne asioita? Eri tavoin kuin terraanit, mutta silti?
Zeratul harkitsi hetken aikaa. Hän painoi päänsä polviaan vasten.
Olet oikeassa, nuori papitar. Mutta kysy itseltäsi: olisiko äitisi koskaan muuttunut kaltaisekseen, jos Jim Raynor ja Sarah Kerrigan olisivat olleet protosseja?
Kaie yllättyi ja hieman jopa loukkaantui kysymyksestä. Jim Raynor oli hänelle arka kohta. Mies tuntui olevan kuin polttelevaa hiiltä – se ainoa lenkki siinä ohuessa ja natisevassa ketjussa, joka piti Kaien kiinni isässä, menneisyyden pienissä, hyvissä hetkissä. Raynorin tuskansekaisen raivon ja itsesyytösten katsominen sai Kaien tuntemaan niin suurta ahdistusta ja harmia, että rintakehää kivisti. Opettaja ei voinut väittää, että se oli Raynorin oma vika, ei vain voinut… Äidistä oli tullut hirviö, muttei se ollut Raynorin tai alkuperäisen Sarah Kerriganin katkeransuloisen yhteisen ajan syytä. Se oli epäreiluutta, näkymätöntä pahaa, jonkinlaista määrittelemätöntä julmuutta.
Jimin ja Sarahin tunteet eivät millään voi olla syy siihen, että äidille kävi niin kuin kävi…
Zeratul keskeytti Kaien pelkästään päätään kevyesti kallistamalla. Hänen silmänsä siristyivät. Vihreä hehku näytti aavemaisen kauniilta suun ylitse solmitun kangaskaistaleen sinistä vasten häilähtäessään.
Väärin, lapsi. Jos Sarah Kerrigan olisi ollut protossi, hän olisi taistellut loppuun asti New Gettysburgissa. Hän olisi tappanut itsensä ja tuhonnut ruumiinsa, eikä hänen kehonsa olisi koskaan päätynyt yhteismielen haltuun. Mutta hänen terraanin sydämensä rakasti järjettömästi ja toivoi vielä järjettömämmin. Protossi ei olisi koskaan sallinut harkintakykynsä murtua, eikä antanut itsensä toivoa, että selviäisi kuin ihmeen kautta hengissä Jim Raynorin luo. Hänen rakkautensa sokaisi hänet ja teki hänet heikoksi silloin, kun sen olisi pitänyt antaa hänelle voimaa kuolla rakastamiensa asioiden tähden. Ja katso mitä se on tehnyt Jim Raynorille, nuori papitar. Kadehditko sinä häntä siksi, että hän sai kerran rakastaa?
Kaien nyrkit olivat puristuneet yhteen. Hän halusi kiistää Opettajan sanat, mutta ymmärsi myös niiden sisällä piilevän väistämättömän totuuden. Zeratul ehti kuitenkin ensin.
Me protossit rakastamme tavalla, jota terraanit kutsuvat platoniseksi. Me kunnioitamme, punomme virtamme yhteen ja olemme läsnä jokaisena sekuntina ja elävänä hetkenä. Silti me emme koskaan unohda, että omat tunteemme eivät saa olla kansamme edun tiellä.
Kaie ravisti päätään tuohtuneena. Nyt hän oli jo vihainen. Ei se ollut niin yksinkertaista tai helppoa. Terraanien tapa reagoida asioihin poikkesi toki paljon protossien vastaavasta, mutta mielipiteiden ja tunteiden kirjo ei välttämättä tarkoittanut tehottomuutta ja heikkoutta. Oliko Opettaja aina ajatellut, että Kaie oli terraaniperimänsä takia jonkinlainen helpommin rikkoutuva astia, tunteidensa ja kiintymystensä ristivedossa velvollisuutensa unohtava riskitekijä? Hän puri huultaan kiukkuisena ja tunsi veren maun suussaan.
Ei se ole niin mustavalkoista. Eivätkä pelkästään terraanit anna tunteidensa sokeuttaa itseään… Raszagalille kävi niin kuin kävi, eikä se ollut terraanien vika.
Kaie aisti tumman häivähdyksen Opettajan virran keskellä ja tunsi heti katumusta myrkyllisten ajatustensa takia. Matriarkka Raszagalin kuva häilähti hänen tajunnassaan. Raszagal oli ollut mustien temppeliherrojen ja –sisarten alkuperäinen voimahahmo, Zeratulin opettaja. Matriarkka oli myös ollut galaksin voimakkaimpia psionisia mieliä ja seuraajilleen lempeä, mutta oikeudenmukainen johtaja – aina siihen asti, kunnes Sarah Kerrigan oli aivopessyt hänet ja tehnyt hänestä oman pelinappulansa. Matriarkan ja Zeratulin välillä oli ollut jotakin ainutlaatuista protossien mittapuulla ennen Raszagalin lankeamista.
Zeratul saavutti nopeasti tasapainonsa oppilaansa sanojen jälkeen.
Erinomaista, Kaie. Huomiosi on terävä ja oikea. Mielentilasi kiihtyneisyydestä päätellen pyrit kuitenkin loukkaamaan minua, et keskustelemaan kanssani. Se on hedelmätöntä. Se on terraanien tapa.
Kaie nielaisi nöyryytettynä.
Anteeksi, Opettaja.
Zeratul ei kommentoinut hänen anteeksipyyntöönsä mitään. Mies tuijotti eteenpäin pitkän tovin. Kaie huomasi kuitenkin tämän virrassa ajelehtivat ikävän, menetyksen ja kiukun punaiset häivähdykset. Opettaja ei yrittänyt piilotella suruaan tai kostonhaluaan, vaan antoi Kaien tarkastella ajatuksiaan, ennen kuin otti taas puheenvuoron.
Minä seurasin hänen käskyjään silloinkin, kun ääni sisälläni sanoi, että tämä oli epätyypillistä köytöstä matriarkalta. Hän ei olisi ikinä liittounut Kerriganin kanssa, halusin huutaa, mutten silti edes kuiskannut. Silloin en ymmärtänyt kuunnella protossia sisälläni, vaan annoin periksi Kerriganin valheellisille huomioille tunteista, logiikasta ja voimasta. Lopulta petoksen paljastuttua Khala antoi minulle tarpeeksi voimaa tappaa Raszagal, pelastaa edes hänen muistonsa.
Zeratul käänsi päänsä aavemaisen hitaasti. Hänen silmänsä tuntuivat polttelevan Kaieen osuessaan.
Luuletko, että Jim Raynor tappaisi Kerriganin, vaikka saisi tilaisuuden? Ei, lapsi, hänen tunteensa tekevät hänestä heikon. Hän toivoo edelleen, että jollakin älyttömällä, maailmoja repivällä tavalla kaikki voisi palata ennalleen. Toivo… se on terraanien hoivaamista ja vaalimista tunnetiloista petollisin, nuori papitar. Jos Raynor ymmärtäisi pimeimpien haaveidensa ja salaisimpien toiveidensa mielettömyyden, hän olisi vapaa. Mutta hän on terraani.
Kaie ei voinut kiistää Zeratulin puhetta. Opettaja itsekin kuulosti sanojensa näennäisestä kylmyydestä huolimatta siltä, että aihe suretti ja väsytti häntä epämääräisellä tavalla.
Kaie vaihtoi painoa toisen kyynärpäänsä varaan. Hän oli joskus pohtinut mitä tapahtuisi, jos Jim ja Sarah saisivat vielä yhden tilaisuuden kohdata. Painaisiko Raynor liipaisinta? Kaie tiesi Raynorin vannoneen Fenixin kuoleman jälkeen, että hän tappaisi Kerriganin jonakin päivänä omin käsin. Silti… riistäisikö mies entisen rakastettunsa elämän, jos saisi mahdollisuuden?
Yllättäen Kaie oli harmistunut ja kiukkuinen itselleen. Hänen katseensa tummui. Millä oikeudella Kaie katsoi voivansa syyttää Raynoria epäröinnistä, kun protossi itse ei ollut paetessaan pystynyt veritekoon? Hän oli halunnut kiivaasti surmata äidin ja repiä omahyväisen hymyn mennessään, kynsiä kuulaan vihertävän ihon kappaleiksi. Silti hän oli paennut vapisevana, kyynelehtivänä myttynä kuin piesty eläin ja kykenemättä päättämään painajaistaan.
Anna sen mennä, Kaie. Laske irti katkeruudesta.
Opettajan käsi liikahti häntä kohti hiljaa, miltei lempeästi. Kaie painoi päänsä. Raivo oli noussut äkisti ja yllättäen hänen mieleensä ja kyti huimaavan voimakkaana tuntemuksena jossakin takaraivossa. Opettajan määrätietoinen ääni palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Kyyeneleet tulivat kutsumatta.
Sinä saat vielä hetkesi, nuori papitar. Tutustu terraaniin itsessäsi, sillä veresi voi olla suurimman heikkoutesi lisäksi myös ainoa mahdollisuutesi voittoon, kun kaikki muuttuu.
Kaien päätä oli alkanut särkeä. Zeratulin sanat toivat kipeästi mieleen sen, kuinka vähän hän tosiasiassa tiesi siitä polusta, jolla kulki. Hän halusi hetken aikaa purskahtaa itkuun ja puristaa kätensä Kefeuksen kiiltävää lattiaa vasten niin lujaa, että tuntisi kylmyyden sisällään asti. Toisina hetkinä Zeratul syytti häntä heikkoudesta ja epäloogisuudesta ja toisina epäili terraaniveren ja sen mukanaan tuomien henkisten sekasotkujen olevan hänen suurin etunsa. Miehen ristiriitaisesta salaperäisyydestä ei ollut lohtua, ja Kaie tunsi turhautuvansa. Hänen sisällään oli umpisolmu, joka tuntui pureutuvan yhä syvemmälle ja kietovan punoksiinsa yhä enemmän jokaisen kuluvan päivän myötä. Miksi kukaan ei auttanut häntä sen purkamisessa, kun hän itse ei edes tiennyt mistä aloittaa? Khalan nimeen, kuinka kovasti hän oli rukoillut öisin alakannen hyttinsä hiljaisia seiniä: auttakaa minua, joku – kuka tahansa. Eikä kukaan vastannut. Kaiea väsytti ja harmitti. Kiukkuisen kommentin sijaan hän teki kuitenkin parhaansa tunnekuohunsa hillitäkseen ja esitti jo mielessään hetken aikaa pyörineen kysymyksen.
Miksi puhutte minulle tästä, Opettaja? Onko terraanien keskuudessa joku, johon emme voi luottaa… hänen tunteidensa tähden?
Zeratul vilkaisi häneen varoittaen.
Tutki sydäntäsi, lapsi. Sinä tiedät kyllä miksi käymme tätä keskustelua. Vaikka sinä olet protossi, minun Khalaani ja sydäntäni, sinun kuoresi on myös terraanien ja zergien. Äitisi suunnitteli sinut niin, että voisit kantaa sisälläsi lasta, kuten terraaninaiset. Eikä äitisi koskaan tee mitään turhaan. On minun tehtäväni varmistaa, etteivät hänen suunnitelmansa tule toteen. Eivät edes silloin, kun motiivit niiden takana vaikuttavat vilpittömiltä. Minä olen sinun suojelijasi, nuori papitar, ja tarvittaessa pidän sinut turvassa myös itseltäsi ja tunteiltasi.
Kaie oli niin ällistynyt ja kiusaantunut Opettajan puheenvuoron jälkeen, ettei tiennyt minne katsoa ja mitä tuntea. Miksi ihmeessä he kävivät tällaista keskustelua nyt? Lapsien hankkiminen tuntui ajatuksena niin kaukaiselta, ettei hän ollut uhrannut sille oikeastaan ajatustakaan koskaan. Hän tiesi kyllä fysiologisesti olevansa siihen soveltuva, mutta oli pitänyt ajatustakin täysin sopimattomana, miltei hullunkurisena. Zeratulin sanat tuntuivat tätä vasten täysin kummallisilta ja hämmentäviltä.
Minä en ymmärrä.
Zeratul ja Kaie vaihtoivat katseen.
Se on hyvä.
Zeratulin pää käännähti, kun ylipapin korvat tavoittivat jonkin Kaien aistien ulkopuolella olevan äänen. Mies nousi puoliksi seisomaan ja tarkkaili hetken aikaa ympäristöään puolikumarassa asennossaan kuin väijyvä eläin.
Minun on mentävä. Pidä huoli itsestäsi, lapsi. Olet kaukana kotoa.
Zeratul kosketti nopeasti sormillaan Kaien otsaa kuin aiemman siunauksensa toistaakseen. Sen jälkeen mies käännähti ja alkoi ripeästi kerätä vähäisiä tavaroitaan kangasnyytin sisään. Hänen virtansa etääntyi kauemmas ja kauemmas. Vaikka Kaien teki mieli roikkua Opettajan tajunnassa viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti, hän antoi yhteyden katketa muutaman hengenvedon jälkeen. Hän seisoi hetken ajan aloillaan kylmästä täristen ja tietämättä mitä ajatella.
Shikov sai Gerardin kiinni juuri ennen kuin hytin ovet sulkeutuivat amiraalin selän takana.
"Durand!" Alexein hihkaisu kantoi ovien raahaavan äänen yli. Gerard nosti katseensa säpsähtäen kansiosta, jota oli tarkastellut ja nojautui taaksepäin pysäyttäen ovien automatiikan. Hänen hajamielinen katseensa lukulasien takana suli toverilliseksi hymyksi, kun miesten katseet kohtasivat.
"Huomenta, kommodori", Gerard toivotti. Hän jäi odottamaan ystäväänsä, joka näytti hymystään päätellen olevan mainiolla tuulella.
"Nyt on jo aamupäivä", Alexei huomautti ottaessaan viimeiset askeleet ja pujahtaessaan hänen ohitseen lupaa kyselemättä hyttiin. Mies kopautti toverillisesti nyrkillään häntä olkapäähän kuin sanojaan ja kasvoillaan majailevaa velmun tyytyväistä virnettä tehostaakseen. Shikov oli tapojensa mukaan karistanut unet yltään jo ennen kuutta ja näytti pyyhekuivista hiuksistaan päätellen lopettaneen juuri päivän ensimmäiset kuntoharjoitukset ryhmänsä kanssa. Mies hyräili itsekseen Gerardin edellä hyttiin marssiessaan, ja sieltä täältä oli mahdollista erottaa soljuvan hyväntuulisia, venäjänkielisiä sanoja. Gerard kätki hymyn kämmenensä taakse ja laski holokansion sivupöydälle.
Vaikka heidän ensitapaamisestaan oli kulunut jo vuositolkulla aikaa, oli amiraali edelleen näkevinään ystävänsä olemuksessa sitä samaa nuoruudenuskoista ja tarmokasta lämpöä, joka oli alun perinkin hänen huomionsa epävarmaan aaveeseen kiinnittänyt. Gerard ei ollut enää se sama vetreä ja taisteluvalmis mies Beken Cityn komentoportaasta eikä Alexei se kokematon poikanen, mutta Gerardia miellytti ajatus siitä, että kumpikin heistä oli onnistunut säilyttämään sisimmässään jotakin noista päivistä.
"Juotavaa?" Gerard kysyi tarkastellen sivusilmällä ystäväänsä, joka kulki konstailematta suoraan sohvalle ja heittäytyi aloilleen jalkansa tarjoilurahin päälle nostaen. Alexei päästi kieltävän äännähdyksen ja katseli hetken aikaa ympärilleen, kunnes nosti molemmat kämmenensä selkeästi itseensä tyytyväisenä niskansa taakse. Hän hymyili ja sulki silmänsä hetkeksi. Gerard meni kiirettä pitämättä keittiönurkkaukseen ja laittoi veden kiehumaan. Hänen aamunsa ei alkanut ilman kahvikupillista.
"Kerrohan nyt", Gerard aloitti termosmukia kaapista tavoitellessaan.
"Mhhm?" Alexei päästi kysyvän äännähdyksen.
"Näytät kultakalan napanneelta kissalta. En aio kysyä toiste, vaan saat tukehtua omahyväiseen hymyysi", Gerard sanoi kuivasti. Hän vilkaisi kaapinoven takaa Alexeita alta kulmiensa.
"Miksipä en hymyilisi? Ryhmä jaksaa hyvin. Laivaston korjaukset edistyvät. Protossit rakentavat uutta Shakuraksella, mikä vahvistaa liittoumaamme. Joku on vihdoin kertonut keittiöön, että säilykeananas ja soija ovat huono yhdistelmä. Kaikki on hyvin." Alexei venytteli raukeasti ja sai Gerardin pudistelemaan päätään.
"Joku voisi pitää Sarah Kerriganin läsnäoloa Van Saralla eräänlaisena ongelmana ja tätä hetkeä vain tyynenä ennen myrskyä", amiraali huomautti kuivasti istuutuessaan vastapäätä Alexeita. Alexei mutristi naamaansa.
"Kutsuisin tuota jotakuta vanhaksi hapannaamaksi", hän sanoi arvioivasti silmiään siristäen. Gerard kohotti kuppiaan mahtamatta mitään hymylle. He olivat vaiti hetken.
"Hyökkäyksiä ei ole tullut hetkeen?" Alexei kysyi palaten kuitenkin Van Saran tilanteeseen. Gerard pudisti päätään hitaasti ja arvioiden. Hän laski termosmukinsa tarjoilurahille hätistäen Alexein jalat lattialle pelkällä kulmien alta luodulla katseellaan.
"Pieniä partioita, muttei mitään sen kummempaa toistaiseksi. Olemme kyenneet torjumaan zergien hyökkäykset helposti."
"Kerrigan ei jätä leikkiä näin helpolla", Alexei mutisi puoliääneen. Kommodori näytti myrtyneeltä ja pyyhkäisi kädellään ohimoaan kuin näkymättömän kärpäsen otsaltaan hätistääkseen.
"Tiedän. Mitä ikinä hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaakin, en aio antaa sitä hänelle ilman helvetillistä taistelua. Jokainen sentti…", Gerard piti pienen tauon kulauttaakseen kahvin alas, "hänen on ostettava jokainen sentti kalliilla."
Gerard tunsi sydämensä läpättävän raivosta, muttei yrittänytkään hillitä tuntemusta sisällään. Toisinaan viha oli hyvä polttoaine. Se oli puhdasta, raakaa voimaa kaikessa kuluttavuudessaankin. Myös Alexein kasvot olivat synkän määrätietoiset. Kommodori hymähti.
"Olemme valmiimpia kuin aikaisemmin. Puolustuslinjan vahvuus näyttää paremmalta nyt kun uusia bunkkereita, ilmatorjuntatorneja ja tunneleita on rakennettu ja lääkintäyksiköiden määrä kaksinkertaistettu. Oli loistava idea pyytää protosseilta heidän suojateknologiaansa käyttöön."
Gerard nyökkäsi Alexein kehuille. Protossien massiiviset psioniset plasmasuojat eivät vartioineet varsinaisesti tukikohtaa tai sen ympärillä olevia muita rakennuksia, vaan maata niiden alla. Ensimmäinen läpi kaivautuva zergpartio kohtaisi – ja oli varmasti jo kohdannutkin – epämiellyttävän ja palavalta lihalta haisevan lopun yrittäessään rimpuilla kohti kallioita, joille tukikohta ja jalostamo oli rakennettu.
"Joko ryhmäsi tietää, että menette alas uudelleen?" Gerard kysyi.
"Puhun heille siitä, kun saamme viikonlopun suuren taisteluharjoituksen tehtyä. Haluan pitää heidät nyt kuosissaan, enkä usko että kukaan heistä kykenisi keskittymään Van Saralle paluuta ajatellessaan. Edellinen kerta oli viedä meiltä kaiken."
Alexein sanat hiipuivat. Gerard nyökkäsi vakavana. "Te olette ainoat, joilla on mahdollisuus päästä tunneleihin huomaamatta. Minä tarvitsen faktoja, vakoilutietoja, takaovia. Ja toki olisin iloinen siitä, jos saisitte osan tunneleista romahtamaan ja eliminoisitte samalla niin paljon zergeja kuin mahdollista. En pyytäisi tätä, jos…"
Alexei nosti kätensä keskeyttäen. "Minä tiedän. Me tiedämme. Jokainen meistä on täällä siksi. Me olemme valmiita, kun haluat meidän olevan."
Gerard tunsi äkkiä liikutuksen kuristavan sydäntään. Hänen oli pakko kääntää kasvonsa sivuun ja hengittää muutama kerta rauhassa sisään ja ulos. Vaikka hän oli asettunut vastakkain vihollisen kanssa satoja ja taas satoja kertoja – milloin sotilaana, milloin johtajana – ja oli lähettänyt sotilaita kuolemaan yhtä useasti, päätökset, etenkin ne huonot, eivät koskaan lakanneet koskettamasta hänen omaatuntoaan. Määrittelemättömällä tavalla hän koki olevansa velkaa niille miehille ja naisille, jotka kyseenalaistamatta ja parhaansa tehden tottelivat ja luottivat hänen arvostelukykyynsä. Alexei oli kuitenkin oikeassa. Kukin heistä oli värväytyessään tiennyt kuinka kuuma ja nielaiseva tuli, jonka kanssa he leikkivät väistäen ja uhmaten, toisinaan oli. Kukin heistä oli valmis.
"Hyvä. Olen suunnitellut, että tämä tapahtuu noin puolentoista kuukauden päästä. Haluan ensiksi saada alas jonkinlaisen terävän ja nopean hyökkäyskärjen ja hoitaa A-laivueen häivegeneraattorit korjatuksi täysin. Jos te onnistutte tehtävällänne, aion hyökätä kaikella mitä minulla on. Mukaan lukien protossien Carrier-alukset. Se on paras mahdollisuutemme."
"Ymmärretty", Alexei sanoi. Hän hymyili vaisusti. "Me olemme valmiita. Van Sara ei pääse yllättämään meitä uudelleen."
"Hyvä. Saat olla ylpeä ryhmästäsi", Gerard virkkoi. Hän näki Alexein silmissä hyväksyvän tuikahduksen.
"Minä olenkin."
Miehet olivat hetken hiljaa.
"Kaie on tainnut tulla jäädäkseen?" Gerard lopulta kysyi. Hänen ääneensä hiipi kuin huomaamatta epäuskoinen hymy, kun hän puhui protossinaisesta. Juro, omalaatuinen ja terraanien tapoja intohimoisesti opetteleva Kaie oli yksi laivaston pienistä erikoisuuksista, joka selittämättömällä tavalla vuoroin huolestutti, vuoroin huvitti häntä.
"Kaiken tapahtuneen jälkeen hän alkaa vihdoin päästä kärryille. En kutsuisi häntä nyt varsinaisesti sosiaaliseksi tai kovinkaan vakaaksi, mutta kukaan tuskin pitää häntä enää petollisena tai vaaratekijänä. Lisäksi hän kantaa turhaan vieläkin syyllisyyttä siitä, ettei kertonut Kerriganista aikaisemmin."
"Se oli vakava turvallisuusriski, joka olisi voinut johtaa diplomaattiseen selkkaukseen. En saata käsittää, miksi meille ei nähty tarpeelliseksi kertoa siitä. Jouduin käymään Zeratulin kanssa asiaa läpi tuntikaupalla, jotta pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, millaiset asiat meidän tulisi jakaa keskenämme." Gerard maiskautti suullaan paheksuvasti puolen vuoden takaisia palavereja ja Zeratulin vankkumatonta asennoitumista muistellessaan. Kumpikin osapuoli oli joutunut joustamaan ja tulemaan vastaan melkoisen matkan, jotta asia saatiin soviteltua tyydyttävään ratkaisuun. Toisaalta – parempi, että yhteiset pelisäännöt oli kerrattu jo nyt eikä yllätyksiä sysätty Gerardin eteen jollakin vielä huonommalla hetkellä. Ainakin hän toivoi, ettei temppeliherrojen ja –sisarten monitulkintaisella johtajalla ollut enää hihoissaan muita epämiellyttäviä salaisuuksia.
"Se ei ollut kuitenkaan Kaien vika", Alexei muistutti. Hänen harmaat silmänsä olivat mietteliäät, huolehtivat. Gerard nyökkäsi olevansa samaa mieltä ja puraisi poskeaan hillitäkseen hymynsä. Hänen teki hetken aikaa mieli muistuttaa Alexeita tämän omasta epäluulojen ja kiukun sävyttämästä asenteesta, joka oli pitänyt pelokkaan Kaien varpaillaan protossin saavuttua Kefeukselle. Van Saran tehtävällä oli kuitenkin tapahtunut jotain, joka oli saanut kommodorin pään kääntymään. Hän oli alkanut pitää Kaiea ryhmänsä jäsenenä, jota kohtaan ulotti kunnioituksensa, suojelunhalunsa ja luottamuksensa.
Gerard hörppäsi mukistaan ja nautti hetken aikaa hiljaisuudesta, jonka sai jakaa pitkäaikaisimman ystävänsä kanssa. Kaikki tuntui hetken aikaa olevan kohdallaan ja koko laivasto hengittävän hiljaa vailla ongelmia, katastrofeja, vaatimuksia ja kysymyksiä. Hetki oli kuitenkin valheellinen: amiraali tiesi, että kohta kommunikaattori kilahtaisi huutaen jälleen omistajansa huomiota, raportit valuisivat sisään kuittauksia ja kommentteja kaivaten ja erilaiset neuvonpidot, sotaneuvostot ja päällystön kokoukset konkretisoituisivat esiin kalenterin sarakkeista ja vaatisivat jokaisen hänen sisällään asuvan rippeen päättäväisyyttä, diplomatiaa ja kylmähermoisuutta. Toisinaan hän toivoi, ettei olisi koskaan tehnyt päätöstä erota UED:n laivastosta, vaan olisi antanut itsensä totella järjettömiä komentoja ja ohjannut kyseenalaistamatta Kefeuksen varmaan tappioon. Zergien tapoihin ei kuulunut ottaa sotavankeja, mutta joskus ajatus moraalisesti ongelmattomasta ja urheasta sankarikuolemasta tuntui helpolta. Hän oli kuitenkin sivuuttanut helpon, kunniallisen tien, paennut kuolemalta ja zergien raivolta Charin liekkimeressä ja päättänyt perääntyä, sillä tahtoi tehdä oikein miehistölleen – jokaiselle hänen komentoonsa, kokemukseensa ja taitoonsa luottavalle alaiselleen. Onneksi hänellä oli Alexein kaltainen oikea käsi kantamassa osan painosta ja jakamassa taakan, joka tuntui toisinaan kaksin verroin raskaammalta ilman Helenea ja Christiania. Hän katsahti Alexeita mietteliäänä – hymyyn herkästi syttyviä sänkisiä kasvoja, uupuneita silmiä ja tummaa puolipituista siilitukkaa, jonka mies oli hajamielisellä haromisellaan saanut pörrötettyä epäsuhtaisiksi painaumiksi ja harjanteiksi pitkin päälakea. Kommodori näytti kaikkea muuta kuin sotilaalliselta tai toimintavalmiilta verryttelyvaatteissa sohvalla lojuessaan. Gerard nielaisi alas kommentin siitä, kuinka päällystön oletettiin käyttävän univormua virantoimituksessa kaikkina aikoina. Alexei näytti onnelliselta.
"Stantonin kanssa taitaa sujua hyvin?"
Alexei säpsähti ja hieraisi hämmentyneenä pientä kuoppaa leuassaan. Hän virnisti.
"Minä pidän hänestä. Hän on ihmeellinen nainen. Katsotaan, mihin se riittää." Epävarma häilähdys käväisi miehen kasvoilla. Gerard tapaili huulilleen rauhoittelevan hymyn. Hän unohti toisinaan, että vaikka hänen ystävänsä täytti muutaman vuoden päästä 40, tämä ei ollut eläessään seurustellut.
"Sinulla ei ole kiire mihinkään", hän muistutti.
Alexei ravisti päätään epävarmasti.
"Ei olekaan. Gemma ymmärtää hyvin sen, että olen ekyksissä jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Helkkari, mietin vieläkin suuren osan ajasta, että tulisiko minun vain kääntyä ja paeta. Elämä ei ollut hullumpaa yksin. Mutta jokin hänessä saa minut haluamaan kokeilla… heittäytyä? Kuten sanoin, hän on ihmeellinen." Alexei katsoi maahan mietteliäänä. "Minä en halua pilata tätä, Gerard. Toivon tosiaan, että osaan olla hänen arvoisensa."
"Huh! Ajattelin pyytää sinua kanssani messiin ennen iltapäivän psionista harjoitusrataa, mutta sinä tarvitset kyllä suihkua enemmän kuin lounasta."
Kuntopyörän polkimia tunnollisesti ylös ja alas survonut protossinainen nosti katseensa yllättyneenä. Lohmann seisoi hänen edessään kädet puuskassa ja näyttäen yhtä aikaa vilpittömän kauhistuneelta ja huvittuneelta. Kaie oli rääkännyt itseään, kuten tavallista. Hiki tippui protossin kasvoilta isoina lätäköinä salin muovimattolattialle ja polkimien tiukat remmit olivat jälleen hiertäneet paksut vanat muhkuraisiin jalkateriin. Harmaa t-paita oli niin märkä hiestä, että sen lävitse saattoi nähdä kylkiluiden terävät kaaret ja rintaliivien selkää vasten hiertyneen soljen.
"Kävin suihkussa heti aamuharjoitusten jälkeen", Kaie kommentoi ihmetellen.
"Sinä haiset", Lohmann vastasi avuliaasti ja kuin ylimääräistä demonstraatiota tarjotakseen tökkäsi sormellaan naista olkapäähän. "Suorastaan valut hikeä."
Kaie katsoi mieheen harmistuneena. Hän kurtisti kulmiaan. "Protossit eivät hikoile", hän sanoi muutakaan keksimättä.
"Sinä olet sitten litimärkä ihme heidän keskuudessaan", Lohmann huomautti leppoisasti.
"Terraanit hikoilevat. Ja zergithän näyttävät olevan aina litimärkiä", Chandak kommentoi huoneen toiselta puolelta. Nainen venytteli niskojaan ja teki puistatusta kuvaavan irvistyksen zergeihin asti päästessään.
"Se on itse asiassa limaa. Se on elävälle kudokselle välttämätöntä, jotta sen vastustus- ja uusiutumiskyky on parhaimmillaan", Kaie huomautti heti.
"Limaa? Pitäisikö tuon helpottaa oloani?", Lohmann kysyi nauruun puhjeten. Kaie katseli hetken ajan miestä kiusaantuneena ja tietämättä tulisiko hänen kimmastua. Sitten mietteliäs ilme valtasi protossin kasvot.
"Tosiaan. Se taitaisi olla hieman ällöttävää. Vähän kuin etanoilla? Olen lukenut niistä" nainen sanoi kokeilevasti. Vastapäistä kuntopyörää polkeva Murray röhähti nauramaan.
"Mitä?" Kaie kysyi yllättyneenä. Murray ei saanut sanotuksi mitään, vaan heilautti protossin kummastuneelle ilmeelle lapiomaista kämmentään. Hänen hyväntuulinen hohotuksensa sai kuitenkin Lohmannin virnistyksen syvenemään.
"Sinä olet suosikkietanani, vaikka limainen olisitkin", Lohmann antoi myönnytyksen. Hänen silmissään tuikahti lämpimästi, kuten aina hänen tölväistessään leikillisesti taistelupariaan. "Käy suihkussa ja tavataan messin ovilla. Meidän pitää katsoa läpi harjoitukset, joita Shikov määräsi."
Kaie nyökkäsi ja pudottautui pyörän selästä huokaisten. Shikov oli laatinut jokaiselle ryhmän taisteluparille oman harjoitusohjelman, jota heidän oli tarkoitus hioa ja jalostaa tulevien päivien ajan. Parien harjoitusohjelmat yhdistettäisiin loppuviikolla yhdeksi suureksi taisteluharjoitukseksi, jonka aikana Shikov oli uhkaillut pistävänsä ryhmän kovemmalle koetukselle kuin koskaan aikaisemmin. Kaielle harjoittelu tarkoitti psionisen rääkin lisäksi myös fyysisten äärirajojen hakua. Hänen pitäisi hakea hydrauliikkapukunsa asevarastolta, sillä Shikov hyödynsi mielellään hänen plasmateriään lähitaistelun tukena. Raskaassa puvussa taisteleminen tarkoitti kuitenkin aina kuluttavaa harjoittelua.
Ja jälleen uutta suihkua, Kaie mietti nypäten kärsimättömänä hikistä toppiaan rinnuksesta. Hän oli Kefeuksella ensimmäistä kertaa elämässään tullut tietoiseksi hikensä hajusta, hiustensa takkuisuudesta ja siitä, kuinka olennainen osa terraanien arkea pyrkimys puhtauteen oli. Miten ihmeessä terraanit ehtivät muuta kuin puunata itseään, hän oli ajatellut ensimmäisten kuukausien ajan ja pohti kysymystä toisinaan vieläkin. Protossit Shakuraksella olivat peseytyneet noin kaksi kertaa kuussa, ja silloinkin kyse oli enemmän rituaalisesta toimenpiteestä kuin varsinaisesta tarpeesta puhdistua. Kaie oli omiensa parissa tottunut siihen, ettei hänen likaisuutensa ollut kynnyskysymys kenellekään, mutta terraanien kulttuurissa peseytymistä odotettiin päivittäin ja puhtauden ylläpitoon tarvittavien hygieniatuotteiden armeija tuntui pökerryttävän runsaalta.
Chandak oli onneksi neuvonut hänet sisään puhdistustuotteiden, saippuoiden, hajusteiden ja hiusharjojen maailmaan muutamia kuukausia sitten. Intialaisnainen oli näyttänyt nauttivan jokaisesta Kaien ällistyneestä älähdyksestä aina vain uusia purnukoita, rasvoja, höyliä, leikkureita ja muita tavaroita kassinsa kätköistä esille vetäessään. Kaie yritti tyrmistyksestään huolimatta parhaansa mukaan matkia muiden esimerkkiä joukkoon sulautuakseen: hän oli yrittänyt tunnollisesti opetella jokaisen puhdistusrutiinin kulun ja muistaa oikean paikan kehossaan kullekin voiteelle ja emulsiolle. Hän oli jopa katsellut muutaman opetusvideon meikkaamisesta, mutta oli sittemmin kokenut vilpitöntä helpotusta nähdessään, etteivät ainakaan Wilkins ja Chandak uhranneet arjessaan aikaa kaikille niille toimenpiteille, jotka näyttivät sekä kivuliailta että hankalilta videoilla.
Kaien hidas ja mietteliäs kulku keskeytyi kuntosalin pariovilla, joista kulkiessaan hän oli törmätä vastaan tulevaan kommodori Shikoviin. Mies nosti toppuutellen kädet eteensä.
"Sir", Kaie tervehti vaistomaisesti ja nosti käden lippaansa. Alexein katse muuttui moittivaksi ja hän kohotti toista kulmaansa. Kaie muisti välittömästi lupauksensa. Vanhat tavat istuivat tiukassa hänessä.
"Alexei", hän ehätti korjaamaan nopeasti ja pudotti kämmenen kylkeään vasten. Miehen ilme pehmeni hyväksyväksi.
"Matkalla suihkuun?" Alexei kysyi leppoisasti. Kaie nyökkäsi ja pyöräytti vaivaantuneena hartioitaan.
"Protossit eivät hikoile", hän toisti aiemman lausahduksensa kuin likaista ja esimiehen nähtäväksi sopimattomana pitämäänsä ulkoasuaan selitellen.
"Eivätkä ihmeemmin palelekaan. Raynorilla oli tapana kertoa tarinaa siitä, kuinka hän ja Fenix suorittivat ensimmäisen yhteisen partiotehtävänsä Rhoynaria kiertävällä jäisellä kuulla. Raynor varustautui parhaansa mukaan yli neljänkymmenenviiden asteen pakkaslukemiin ja näytti omien sanojensa mukaan topatulta mammutilta tehtävänantoon saapuessaan", Alexein kasvot syttyivät eloon ja hän naurahti. Kaie saattoi miltei kuulla Alexein sanojen läpi Raynorin sarkastista piikiveä uhkuvan äänen ja nähdä silmissään Jimin pienet eleet, joilla hän olisi ryydittänyt tarinaan eloa. Alexei nojasi nauraen seinään.
"Isäsi oli kuulemma ilmestynyt paikalle protossisoturien perinteisessä varustuksessa, joka koostui lähinnä kolmesta toisiinsa solmitusta kangasriekaleesta ja tarvikevyöstä. Raynor ei voinut uskoa, että hän lähtisi pakkaseeen tehtävälle... odotahan... 'pelkissä lakanatrikoissa puoli persettä paljaana'", Alexei siteerasi käsillään lainausmerkit ilmaan piirtäen. Hän nauroi. "Hän kutsui isääsi pitkän aikaa tapauksen johdosta…"
"Tarzaniksi", Kaie lopetti lauseen. Hänkin hymyili muistolle. Myös isä oli kertonut tarinan.
"Isällä meni kauan aikaa etsiä oikea kertomus terraanien populaarikulttuurista, mutta uskon, että se huvitti häntä jollakin tapaa", Kaie palasi ajatuksissaan taaksepäin. "Puhuvia apinoita hän ei kyllä oikein ymmärtänyt."
Alexein silmissä kävi häkeltyneen ihastunut nauru. Hän tuijotti Kaiea hetken uteliaana ja näytti siltä, että halusi kysyä tai sanoa jotakin. Velvollisuudentunto vei kuitenkin nähtävästi voiton, kun mies muisti asiansa ja risti kädet puuskaan rinnalleen vakavoituen. "Minulla oli itse asiassa asiaa Solheimille. Nähdään iltapäivän harjoituksissa."
"Kyllä, sir", Kaie vastasi. Alexei ei tuntunut huomanneen puheeseen lipsahtanutta virallisempaa puhuttelumuotoa, vaan nyökkäsi tyytyväisesti ja hyvästit jätettyään poistui etsimään Solheimia salista. Kaie livahti helpottuneesti huokaisten suihkuille.