Kiitos annu taas kommentoinnista: ikivanhan ja puuskuttavan höyryveturin lailla etenevää kirjoitusintoa on huomattavasti mukavampi pitää raiteillaan, kun on noin paneutuva apuri mättämässä hiiliä pesään. Motivaatio on pysynyt korkealla siis omien satunnaisten intopurskausten lisäksi pitkälti sinun kannustavilla kommenteillasi – ja rakentavillakin, olen saanut paljon uutta ajateltavaa tavastani kirjoittaa huomioidesi pohjalta. Mitä nöyrin kiitos taas.
(Jos siellä nyt joku toinen sattuu epäröimään kommenttinsa kanssa, niin jätä se ihmeessä, olipa risu tai ruusu).
Ja sitten itse tekstiin, olkaa nin hyvät. Jälleen suunnanhaku-luku mallia Alexei ja Kaie, tällä kertaa kurkistetaan paremmin kommodorimme pääkopan sisään.
"Pitäkää ne kiinni!" Alexei karjui. Mies tuki itseään kiikarikivääriään vasten samalla kun kaivoi kiireellä olkapakkauksestaan sirpalekranaattia. Hän pyörähti vartensa ympäri ja antoi kädellään kiirehtivän merkin Solheimille, joka tavoitteli myös räjähdepanosta vyöltään. Adamsilla ja Kaiella ei ollut voimia vastata esimiehensä ärjähtämään komentoon, sillä kaksikko roikkui kaikilla liikenevillä voimavaroillaan kiinni siinä ohuessa psionisessa verkossa, jonka he olivat luoneet aaveita päin vyöryvien ultraliskojen pysäyttämiseksi. Vaikka kaikista Alexein alaisista juuri Kaie ja Adams olivat yhdessä ryhmän kaksi vahvinta virtaa, halkeili heidän kasaamansa muuri silti miltei repeämispisteessä pidellessään eteenpäin rynnivän lauman valtavia ruhoja takanaan. Tämäntyyppinen psioninen este oli vaativimmasta päästä kannattelijalleen: hyökkääjää ei saanut laskea läpi, mutta aaveiden ammuksille sen sijaan tuli kyetä tarjoamaan esteetön rata kohti vihollista. Ultraliskojen rintaman suuri leveys ei ainakaan tehnyt työtä helpommaksi.
"Saamarin mammutit", Murray mutisi hampaidensa välistä. Pulssikiväärin rätisevä laulu oli tauonnut hetkeksi ja mies näytti käyttävän lataustauon hyväksi ruuvaamalla myös liekinheittimeensä kiinni uuden nestepatruunan.
Vaikka ultraliskot eivät olleet varsinaisesti edes etäistä sukua esihistoriallisella ajalla maassa eläneille mammuteille, oli mielleyhtymä terraaneille ilmeinen. Aikuiseksi kasvaneen ultraliskon karvoilla ja suomuilla tapetoitu keho jätti varjoonsa piiritystankinkin, ja ikään kuin betoninraskaissa jaloissa ja kivikovassa pääpanssarissa ei olisi ollut tarpeeksi, puskivat suupielistä vielä ilkeännäköiset, veitsenterävät syöksyhampaat. Heidän edessään pitkä rivi kellertäviä ja paikoin sahalaitaisiksi repeytyneitä hampaita natisi murtumista enteillen ultraliskojen yrittäessä puskea pää edellä hyödyttömästi läpi näkymättömästä seinästä edessään. Koko ryhmä saattoi haistaa luupiikkien takaa ilmoille pöllähtelevät kitkerän mädän ja happaman tuoksuiset henkäykset, joiden lisäksi eturivissä seisovat saivat ottaa päälleen myös ponnistuksen voimasta elikkojen suupielistä pärskähtelevät sylkiryöpyt.
"Me emme jaksa enää pitkään!" Adams mumisi huuliensa välistä. Mies vapisi psionisen ponnistuksen voimasta virtaansa venyttäen. Hänen kihara hiuspaljoutensa oli märkä hiestä ja maihinnoususaappaisiin pujotetut jalat olivat lähellä pettää. Kaie hänen vieressään seisoi etukyyryssä asennossa kumaraan taipuneena kuin olisi tasapainotellut näkymätöntä ilmavirtaa vastaan.
"Lohmann, tue muuria! Solheim, Wilkins, raskaat aseet. Tulta, tulta!" Alexei nosti myös oman kiikarikiväärinsä tähtäykseen ja jäi odottamaan sopivaa rakoa huolellisesti ajoitetulle laukaukselle.
"Keskitys tulossa! Kaksi ja puoli minuuttia!" Chandak karjui tulituksen yli radioon.
"Muuri hajoaa ennen sitä", Kaie kirahti vastaan. Nainen työnsi ponnistuksesta ääneen karjahtaen käsiään eteenpäin ja kaksi ensimmäisenä rivissä seisovaa ultraliskoa perääntyivät muutaman jymähtävän askeleen ennen kuin syöksyivät taas seuraavaan puskuun. Olennot tulivat päälle väsymättöminä, ylivoimaisina ja tehokkaampana kuin mikään muurinmurtaja.
Lohmann oli perääntynyt Alexein ohjeet saatuaan taka-alalle ja sulkeutuneista silmistään päätellen oli jo liittänyt mielensä puolustusverkon tueksi. Mies kurtisti tuon tuosta kulmiaan ja säpsähti kerran taaksepäin kuin olisi saanut iskun suoraan mahaansa.
"Pitäkää se kasassa!" Alexei komensi tiukasti. "Kranaatti tulossa!"
Kommodori tehosti sanojaan viskaamalla kranaatin kädestään nopealla sivalluksella. Pieni kapistus osui ultraliskojen parven keskelle aiheuttaen pienimuotoisen kaaoksen laumassa. Valkohehkuista ja heidän korvansa hetkeksi lukkoon painavaa räjähdystä seurasi korkeita urahduksia ja raskaan laahautuvan äänen päätteeksi tömähtelyä, kun kaksi lauman keskelle puristuksiin jäänyttä liskoa – tai mitä niistä oli jäljellä – valui maahan hengettömänä. Solheim karjahti jotakin ääneen, mutta sanat katosivat taistelun meteliin.
"Muuri hajoaa!" Kaie varoitti jälleen. Nainen oli nostanut käden kypärävisiirinsä eteen kuin suojatakseen silmiään joltakin. Hän oli pudonnut silkan rasituksen voimasta polvilleen. Adams ei pystynyt enää edes puhumaan mitään holtittomalta tärinältään. Myös Lohmann oli jo vajonnut kyykkyyn ja puristi vapisevilla käsillään maata jalkojensa alla. Muut saattoivat tuntea, kuinka kolmikon yhteen solmitut virrat ottivat jymäyksen toisensa jälkeen vastaan ja hapertuivat ultraliskojen paineen alla.
"SHIKOV!" Lohmann ärähti lopulta. "SE HAJOAA!"
Alexei pyörähti kannoillaan. Hänen virtansa käväisi nopeana ja hamuilevana otteena Kaien, Adamsin ja Lohmannin luoman esteen ympärillä kuten lääkärin pulssia tunnusteleva käsi. Hän totesi Lohmannin olevan oikeassa. Kommodori mietti vain sekunnin.
"Kuulolla! Hajottakaa este hallitusti keskeltä merkistäni. Laskekaa ne lävitse solamaisesti yksitellen. Yksitellen!" Alexei ei jäänyt odottamaan kuittauksia. Mies oli jo juoksuvauhdissa ja karjui edetessään lisää ohjeita. "Muu ryhmä suojaamaan etulinjaa. Murray, Solheim, pitäkää Kaie ja Lohmann. Thompson ja Chandak katsovat Adamsin. Wilkins kärkeen. Pitäkää nuo paskiaiset kaukana! Liikettä!"
Itsensä häivyttänyt ryhmä liikkui nopeasti ohjeiden mukaan ympäröiden ponnistuksesta vavahtelevat Kaien, Adamsin ja Lohmannin. Murray pysähtyi kahareisin Kaien eteen ja nosti liekinheittimen rintakehänsä tasolle.
"Valmiina, protossi. Kohta palaa", hän murahti yhteysradioonsa Kaien ohittaessaan ja naisen suojaksi jäädessään. Protossinainen ei vastannut mitään, mutta hänen hitaasti ja särähdellen syttyvät plasmateränsä puhuivat omaa kieltään. Murray kopautti kypäräänsä sormellaan tyytyväisesti murahtaen.
"Ja merkistäni kolme – kaksi – yksi…!"
Shikovin käsi heilahti terävänä kaarena. Hetken aikaa Kaien, Adamsin ja Lohmannin virrat tuntuivat paukahtavan sisäänpäin ja lässähtävän kasaan, kun kukin heistä höllensi otettaan ja yritti samalla pitää edelleen ultraliskot etäällä. Kiireellä levitetty psioninen peite alkoi puhjeta reunoiltaan kuin liian suuren astian katoksi pingotettu kelmu. Vaikka kolmikko teki parhaansa sitoakseen irtonaiset päät ja suunnatakseen repeämän Shikovin haluamaan kohtaan, alkoi muuri nitistä ja rätistä myös reunoilta paineen kasvaessa.
"Pitäkää se kasassa!" Shikov komensi. Enempään hänellä ei ollut aikaa, sillä ensimmäinen ultraliskoista oli keksinyt kulkureittinsä tukkineen seinän hävinneen ja työntyi reiästä karjuen. Wilkinsin pulssikivääri heräsi säksättävään rähinään ja myös Murray otti muutaman määrätietoisen askeleen eteenpäin painaen liekinheittimen suuliekin olennon jalkoihin. Alexei nosti kiikarikiväärin silmälleen ja tähtäsi seuraavana jonossa olevaan ultraliskoon, joka pyrki kiertämään liekkeihin syttyneen lajitoverinsa heidän selustaansa. Ensimmäinen luoti kimmahti kallon kovista suojalevyistä maahan hyödyttömänä, mutta jo seuraava osui pehmeään kudokseen otuksen niskassa ja sai ultraliskon kompuroimaan.
Alexei ei ehtinyt nauttia pitkään onnistuneesta laukauksestaan, sillä Thompsonin äkillinen karjahdus havahdutti hänen huomionsa toisaalle.
"Murtuma! Verkko murtuu vasemmalta!"
Lääkintämies oli oikeassa. Kaien, Lohmannin ja Adamsin kannattelema psioninen este huojui ja lopulta antoi kokonaan periksi toiselta laidaltaan. Kaksi lähintä ultraliskoa miltei kaatuivat eteenpäin niitä pidätelleen näkymättömän seinän hajotessa. Toinen olennoista rysähti etujalkojensa varassa eteenpäin puskien valtavan päänsä kohti lähinnä seisovaa aavetta. Chandak päästi ällistyneen kirkaisun syöksyhampaisiin osuessaan, mutta naisen ääni hukkui ultraliskon karjaisun alle. Alexei ei voinut tehdä muuta kuin katsoa, kuinka ultralisko riuhtaisi yhdellä ainoalla liikkeellä pienen intialaisnaisen jaloiltaan ja päätään heilauttamalla lennätti tämän ilmaan kuin räsynuken. Chandak törmäsi maahan useiden metrien päässä ja hänen päänsä osui kallioon vastenmielisen rusahduksen päästäen. Chandakin virta sammui äkisti. Hänen veltto ruumiinsa jäi aloilleen miltei luonnottomalle kaarelle taittuneena.
"CHANDAK!" Thompson karjaisi tyrmistyneenä. Hän otti puolittaisen askeleen syöksyäkseen Chandakin perään, mutta ultraliskot seisoivat edelleen hänen ja naisen välissä. Toinen olennoista käänsi päänsä Thompsonia kohti, jyrähti matalan karjaisun ja alkoi rynnistää eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Thompsonin onneksi myös Solheim oli ollut hereillä ja kääntänyt suuliekkinsä, sillä miehen pulssikiväärin tasainen pauke hidasti olennon vauhtia ennen kuin se yltyi pysäyttämättömäksi rynnäköksi.
"Thompson! Älä jätä asemaasi!" Alexei kielsi. Adams huojui täysin suojattomana lääkintämiehen selän takana, ja heillä ei ollut varaa menettää miehen kannattelemaa psionista muuria. Alexei otti muutaman askeleen eteenpäin.
"Wilkins, Murray, etulinja. Solheim Thompsonin tueksi", hän välitti käskyt. Ryhmä totteli kyseenalaistamatta ja nopeasti. Murrayn liekinheitin kylvi oranssinhehkuista kuolemaa seinän läpi tunkevien ultraliskojen keskuuteen ja Wilkins pulssikivääreineen pysäytti nekin harvat zergjättiläiset, jotka uhkasivat päästä pidemmälle. Kaksikko pärjäisi hyvin – toistaiseksi. Thompsonin sen sijaan pitäisi päästä ensi tilassa hakemaan Chandak, tai nainen olisi menetetty.
"Kaie?" Alexei tyrkkäsi virrallaan varovaisesti protossia.
"Sir?" Kaien vastaus kuulosti siltä, että nainen puri hampaitaan yhteen.
"Meidän on vaihdettava paikkoja. Anna muuri minulle ja mene auttamaan Solheimia."
Nainen oli heistä kahdesta parempi lähitaistelija, ja tämän hydraulinen puku toisi sekin lisäedun heille pystyessään ottamaan vastaan ultraliskojen mittavat iskut. Alexein ei auttanut kuin toivoa, että naisen virta ei ollut täysin puhki kulutettu ja että tämä kestäisi tolpillaan kovaotteisessa lähitaistelussa.
"Selvä. sir. Merkistänne."
Alexein virta oli kuin kuumaa elohopeaa, joka säntäili valmiina ja vauhkona jossakin alitajunnan ovien takana. Hän valutti mielensä huolellisesti Kaien tajunnan peitoksi ja vavahti aistiessaan rasituksen, jonka alla nainen parhaillaan kamppaili. Hetken aikaa Alexei tunsi olonsa kurittoman villihevosen selkään heitetyksi kokemattomaksi ratsastajaksi – varmana putoamisesta, vailla kontrollia ja hengästynyt pelosta ja adrenaliinin sykkeestä. Paine tuntui litistävän hänet pieneksi, elottomaksi mytyksi. Alexei pakottautui hengittämään rauhallisesti. Hänen virtansa oli levännyt ja valmis. Hän pystyisi siihen.
"Anna mennä", hän kuiskasi Kaielle. Protossi ei epäröinyt tai koettanut pehmentää iskua häntä varten, vaan syvään henkäisten työnsi kantamansa psionisen painon hänen harteilleen. Alexein jalat pettivät välittömästi ja hän rojahti maahan jääden haukkomaan henkeään. Lohmann oli yrittänyt vaimentaa alkushokkia hänen kohdallaan ulottamalla virtaansa hetkeksi pidemmälle, mutta hakkaava leka tuntui silti paiskovan Alexein ohimot ja niiden takana sykkivät implantit kivuliaaseen kompurointiin. Hän oli purrut kieleensä kaatuessaan ja veren metallinen maku poltteli kitkeränä kitalaella. Kipunsakin keskellä Alexei tiesi velvollisuutensa: hän teki kaikkensa työntääkseen heitä ympäröivää psionista suojamuuria paremmin kasaan ja hillitäkseen sitä päin säntäilevien villiintyneiden ultraliskojen vauhtia. Adamsin ja Lohmannin ohuiksi ja heikoiksi venyneet virrat sujahtelivat hänen ohitseen kipinämäisinä vanoina tilkiten, peittäen ja tukkien muuriin syntyviä halkeamia.
Kivusta punaiseksi muuttuneen näkökenttänsäkin läpi Alexei tunsi hymyn nousevan huulilleen, kun hän näki Kaien liittyvän taistoon. Nainen kiihdytti hölkkänsä tempoa juoksuun nähdessään zergit edessään ja heittäytyi ensimmäistä jonossa seisovaa ultraliskoa vasten vain hetkeä myöhemmin jotakin protossiksi karjaisten. Kaien äänessä oli kerrankin vilpitöntä, puhdasta riemua – miltei räjähtävän voimakasta elämänjanoa. Nainen tuli ultraliskon päälle jalat edellä ja terillään laajan kaaren huitaisten.
Thompson saattoi erkaantua ryhmästä ja lähti välittömästi liikkeelle. Mies hölkkäsi kuin hidastetun unen halki pälyillen tuon tuosta taakseen jättämäänsä Adamsia kohti. Kaie ja Solheim pitivät kuitenkin miehen turvassa: protossi työntyi hitaiden ja raivosta kiihtyneiden ultraliskojen ruhojen keskelle notkeana ja nopeana saaden hydrauliikkapukunsa kerrankin näyttämään vikkelältä. Nainen nauroi ääneen plasmaterien sihistessä kiukkuista tuhoaan ja syöksyhampaiden sohaisuja väistellessään. Solheim säesti lyhyillä, tarkoilla sarjoilla ja viskaamalla vyöltään räjähteitä ultraliskojen rivien keskelle. Parivaljakko teki parhaansa suojatakseen myös Thompsonia, joka oli kumartunut Chadakin ylle ja nosti naisen varovasti kainaloista syliinsä.
"Hengissä on, mutta heikosti. Keskitykseen 45 sekuntia", lääkintämies huusi yhteysradioonsa. Mies miltei läähätti askeleitaan nopeuttaessaan ja tukiessaan Chandakin päätä toisella kädellään.
Alexei tiesi, että heidän pitäisi saada nopeasti etäisyyttä ultraliskojen ja ryhmän väliin tai zergit eivät olisi ainoa taho, joka päättäisi päivänsä terraanien tykistökeskitykseen. Hän tunsi ajatuksiensa olevan hitaat ja takkuiset, mutta pakottautui puhumaan yhteysradioon.
"Peräännytään vauhdilla. Kaikki paitsi Kaie ja Thompson merkistäni tukemaan muuria. Työnnetään zergejä sisäänpäin ja pienennetään niiden tilaa. Thompson pitää huolta Chandakista ja Kaie huolehtii viimeiset ultraliskot."
Kukaan ei kuitannut mitään, mutta jokainen aaveista säntäsi toteuttamaan käskyjä. Solheimin, Wilkinsin ja Murrayn virrat ilmestyivät kohta heidän tuekseen kolmikon alkaessa samalla hyvässä järjestyksessä perääntyä taemmas. Alexei miltei kuuli virtansa henkäisevän helpotuksesta vahvistuksien ilmaantuessa selustaan: levänneet virrat tuntuivat jääkylmältä vedeltä janosta rohtuneilla huulilla sinisinä ja rauhoittavina muurin tueksi asettuessaan. Hän kykeni itsekin huojahtelemaan pystyyn ja auttamaan vieressään vapisevaa Lohmannia jaloilleen. Muuri heidän ja ultraliskojen välissä oli kasvanut paksummaksi, vahvemmaksi ja sitkeämmäksi ja jopa työnsi zergejä askel kerrallaan kauemmas heistä, vaikka ultraliskojen kiihko ja raivo tuntuivat vain yltyvän. Alexei tiesi kuitenkin, että petollinen voitonriemu ja helppouden tunne maksaisivat heille. Aaveet eivät jaksaisi tällaista psionista ja fyysistä rasitetta yhtä aikaa kovin pitkää.
"Peräännytään! Vauhtia!" hän karjuikin heti äänensä kantaessa.
Kaie oli lukossa kolmen muurin ulkopuolelle jääneen ultraliskon välissä ja jäi jälkeen ryhmästä. Nainen sai pahiten haavoittuneen, Murrayn kohtaamisen jäljiltä ilmiliekeissä roihuavan liskon ajettua eteensä ja pyörähti olennon jalkojen alta. Sivuttain liukuessaan nainen sysäsi teränsä kohti ultraliskon pehmeitä vatsan peitteitä. Nahka antoi periksi ja pian yltä päältä ultraliskon sisäelimissä ja veressä kylpevä protossi pyörähti esille päätään ravistellen ja visiiriään taisteluhansikkaallaan pyyhkien.
"Kaie! Jätä ne ja peräänny!" Alexei ärjähti. Kaie ei kuullut tai ei halunnut kuunnella, vaan kääntyi ympäri kohtaamaan kaksi jäljelle jäänyttä ultraliskoa. Naisen puku otti terähampaiden iskuja vastaan kolahdellen, mutta toistaiseksi protossi oli pystynyt estämään osumat nivelten pehmeisiin kohtiin ja pysynyt suhteellisen kolhuttomana. Plasmaterä osui vasten toisen ultraliskon syöksyhampaita ja katkasi ne napsahtavan äänen säestämänä, mutta samalla toinen olennoista nousi takajaloilleen ja työnsi ilmaan nousevilla raajoillaan koko elopainonsa vasten Kaiea. Alexei irvisti ja henkäisi kauhuissaan nähdessään protossin kaatuvan. Puku piti toivottavasti luuston ehjänä, mutta ilma oli taatusti paennut Kaien keuhkoista. Nainen rojahti maahan ja jäi pyristelemään ultraliskon etujalkojen alle avuttomasti käsillään huitoen. Alexein teki hetken ajan mieli tarttua kiikarikivääriinsä ja helpottaa naisen työtä, mutta hänen oli uhrattava jokainen liikenevä voimavaransa muurin kannattelemiseen ja siihen, että sai jalkansa työskentelemään tasaisesti heidän vetäytyessään. Thompson, joka raahasi Chandakia kainaloista, sen sijaan pysähtyi ja ampui muutaman kerran käsiaseellaan antaen Kaielle tarvittavat sekunnit. Luodit saivat ultraliskon pään käännähtämään ja sen vaihtamaan painoa hetkeksi jalalta toiselle. Kaie täräytti samalla hetkellä plasmateränsä karjahtaen vasten ultraliskon kantapäätä ja sai elikon nostamaan jalkansa ja huudahtamaan – enemmän ärsyyntyneenä kuin varsinaisesti haavoittuneena – jolloin naiselle jäi aikaa paeta kurimuksestaan ja nousta huojuen seisomaan.
"Kaie, peräänny välittömästi. Sinä jäät keskityksen alle."
Alexei tunsi Kaien virrassa synkän määrätietoisena sihisevän raivon, kun tämä otti kiukkuisen askeleen kohti toista ultraliskoista. Naisen virta tuntui olevan täysin kontrolloimaton ja kiukkuinen puuska, joka räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä nielaisten kaiken ympäriltään.
"Kaie. Tämä on käsky, ei pyyntö. Peräänny heti."
Alexei pelkäsi hetken, että hänen virtansa oli liian heikko välittääkseen viestin, mutta lyöntisarjan lopetettuaan protossi kääntyi kuin kääntyikin ympäri ja lähti juoksemaan taaksepäin.
"Ja kymmenen… yhdeksän…", Thompson huohotti. Lääkintämies oli saanut heidät miltei kiinni ja nyt myös hänen virtansa liittyi tukemaan muuria.
Kaie oli puolimatkassa, kun keskitys osui. Ultraliskojen rääkynä ja oranssinmustana pallona erämaan notkelmaan leviävä räjähdysaalto hukuttivat hetkeksi kaiken muun alleen. Taivaanranta leiskusi ja jyrisi tykistön ja piiritystankkien laulaessa kylmän teräksistä tervehdystään. Paine löi heitä taaksepäin ja täytti kaikki aistit kullanvärisellä paksulla hiljaisuudellaan. Alexei näki sinistä tuntiessaan räjähdyksen valtavan fyysisen voiman virrassaan ja menetti hetkeksi tajuntansa.
Kun hän raotti silmiään, simulaatio oli jo päättynyt. Ryhmä makasi enemmän tai vähemmän voipuneena hänen ympärillään rähjäisenä, hikisenä ja likaisena.
"Voi sun helvetti mikä jysäri", hän kuuli Lohmannin kuiskaavan voipuneesti. Mies pyyhki otsaansa vasten liimautuneet hiukset sivulle ja jäi makaamaan lattialle kädet silmien peittona.
"Ultraliskoja? Oikeasti? Shikov, sinä olet hullu paska."
"Annan tuon mennä ohi, korpraali", Alexei vastasi voipunutta hymyä äänessään Wilkinsille. Hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan. "Tämänkertainen harjoitus oli sitä paitsi amiraali Durandin käsialaa. Mahdolliset epämukavat yölliset kostotoimenpiteet on syytä osoittaa häntä kohtaan. Minä lupaan aloittaa vanhalla kunnon 'kuse ovikonsoliin' -kikalla."
"Simulaatio on päättynyt. Ladataan tilastoja ja palautesuoritetta", mekaaninen koneääni hallin katossa kertoi. Aaveet alkoivat varovasti haparoiden – kuin lihaksiensa jaksamista epäillen – nousta istumaan.
"Kaikki kunnossa?" Alexei kysyi katsettaan kierrättäen. "Chandak?"
"Suussa maistuu paskalta. Puoli naamaani kynti hiekassa koko matkan", Chandak valitti Thompsonille niskojaan nakellen. Nainen taiteili savukkeen suuhunsa ja alkoi hakea sytytintä taskuistaan kiirettä pitämättä. Seinää vasten nojaava lääkintämies kohautti olkiaan.
"Ensi kerralla muistan ottaa puhallettavan kantotuolini", hän sanoi vastaan pilkallisen kumarruksen heittäen.
Alexei käänsi katseensa Lohmanniin, Adamsiin ja Kaieen.
"Jos ei lasketa helvetillistä päänsärkyä, jään varmaan henkiin", Adams mutisi vastaten esittämättömään kysymykseen. Hän hymyili varovasti otsalleen valahtaneiden kiharoiden takaa. Lohmannin kädet nytkähtivät muutaman kerran, kun mies haki virtaansa.
"Päässä tuntuu vähän tyhjältä, mutta se varmaan tasoittuu."
"Sinun päässäsi on aina vähän tyhjää", vieressä istuva Murray virkkoi. Hän kohotti virnistäen kulmiaan. "Mitä? Sinä ihan tarjoat paikkoja tölväisyille tuollaisilla kommenteilla, syytä itseäsi."
Alexei vilkaisi Kaien silmiin. Protossi nyökkäsi sanomatta mitään.
"Sinusta taisi tulla protossikebabia", Wilkins veikkasi hyväntuulisesti. Kaie oli ilmeetön.
"En ole ihan varma. Pääsin ehkä puoliväliin kenttää", hän lopulta sanoi.
"Käykää suihkussa ja ottakaa jotain juotavaa tai syötävää. Tavataan tunnin päästä ja katsotaan ohjelman palaute."
Numeroita, valokuvia, merkityksettömältä näyttäviä, loputtomia merkkisarjoja. Nimiä, todennäköisyyksiä, laskelmia, johtopäätöksiä. Kiivaasti välkähtelevien prosenttilukujen alla kiersi muutamia pysäytyskuvia äskeisen taisteluskenaarion käännekohdista, jotka tekoäly oli määritellyt ratkaiseviksi lopputuloksen kannalta. Kone oli koostanut heidän äskeisestä harjoituksestaan palautteen viidessätoista minuutissa – palautteen, jonka sisäistämiseen heiltä olisi kulunut vartin sijaan vuorokausia. Alexei päätti keskittyä yleispalautteeseen.
"Ryhmän parhaan arvosanan suorituksesta saivat Wilkins ja Murray, jotka molemmat pääsivät arvosanaan 9,5. Yli yhdeksän arvosanaan ylsivät myös Solheim, Lohmann ja Adams. Mainiota työtä. Järjestän teille minun piikkiini illan Vestalla."
Alexei tökkäsi hologrammiseinää sormellaan koneen antamia tilastotietoja havainnollistaakseen ja vilkaisi asianomaisiin antaen ylpeyden välittyä katseestaan.
"Sinun oma arvosanasi on 9,7", Murray huomautti Shikoville rystysiään naksautellen.
"Hyvä huomio. Siksipä te ostatte minulle illan ensimmäisen", Alexei virkkoi. Adams virnisti ja kohotti vesipulloaan kuin alkumaljaa tarjotakseen. Sen jälkeen mies syventyi itseensä tyytyväisen näköisenä pussiin suolapähkinöitä, jonka oli saanut käsiinsä eittämättä taas ruokahuollon neiti Dolanille sopivassa välissä hymyilemällä.
"Miksi minä sain seitsemän ja puoli?" Thompson kysyi harmistuneena.
"Kone tunnistaa ruman naaman?" Solheim ehdotti heti avuliaasti.
"Ruma sinulla on housuissasi", Thompson murahti vastaan taisteluparilleen kiukkuisesti kykenemättä kuitenkaan estämään suupielensä nykäystä.
"Herra paratkoon pojat, liikaa tietoa Solheimin housuista. Säästäkää minut tältä!" Chandak älähti nauruun puhjeten ja näennäisesti kädet korviensa peitoksi vieden.
"Itse asiassa arvosanaasi laski osumatarkkuutesi tehottomuus – taisit tappaa ultraliskoista vain yhden, ja siihen suurimman esityön teki Solheim. Sen lisäksi olit vaarassa jättää puolustuskyvyttömän Adamsin täysin vailla suojaa, kun Chandakiin osui", Alexei otti puheenvuoron.
Adams vilkaisi lääkintämieheen näennäisen suivaantuneena.
"Paraskin taustatuki", hän sanoi marmattavaan sävyyn. Thompson hillitsi selkeästi halunsa sanoa jotakin vastapalloon ja tyytyi monikansallisen käsimerkkivarastonsa tunnistettavimpaan eleeseen. Chandak sen sijaan virnisti ja taputti lääkintämiestä olalle.
"Minäkin pelastaisin ennemmin itseni. Paremmat jutut jopa tajuttomana", hän arvioi ymmärtäväisesti nyökkäillen. Alexei viittasi huvittuneella katseella intialaisnaisen hiljaiseksi.
"Chandak sai arvosanaksi kuusi ja kotiinviemisiksi neliraajahalvauksen."
"Koska minun olisi pitänyt pysäyttää päälleni vyöryvä kerrostalo käsiaseella ja naisellisella charmilla?" Chandak kysyi kädet puuskaan asettaen. Alexei ei välittänyt hänen haastetta hehkuvista silmistään.
"Annoit itsesi seisoa liian lähellä seinää. Koneen mukaan sinun olisi tullut aistia esteen hajoaminen ja väistää vaaratilanne."
"Kerronko mihin kone voi analyysinsa…" intialaisnainen aloitti kiukkuisena, mutta Alexei keskeytti vastaväitteen.
"Ole ensi kerralla tarkempana ja pidä ympäristöä silmällä. Käytä myös virtaasi."
Alexei odotti niin kauan, että sai Chandakilta velvollisuudentuntoisen nyökkäyksen, kunnes siirtyi eteenpäin.
"Ryhmän huonoimman arvosanan sait sinä, Kaie."
Alexei vilkaisi varovasti Kaieen kansionsa yli. Protossi katsoi hologrammitaulukkoa sanomatta sanaakaan. Hän näytti olevan sekä hämmästynyt että harmissaan. Silmät kaventuivat miltei viiruiksi, kun nainen tuijotti tilastopuun sarakkeita yrittäen porata katseellaan lävitse kertoimien, numeroarvojen ja todennäköisyyksien loputtomista sarjoista.
"Arvosana neljä? Kaie tappoi yksin ainakin viisi ultraliskoa", Adams sanoi puolustellen ja vilkaisi hyväksyvästi vieressään istuvaan naiseen. Kaie vastasi hänen hymyynsä laimeasti.
"Sen lisäksi hän jätti reagoimatta esimiehen suoriin käskyihin ja asetti itsensä koneen arvion mukaan tarpeettomasti riskitilanteisiin taistelun aikana vaarantaen samalla myös muun ryhmän. Suorituksen taso oli välttävä."
Kaien kalpeat nyrkit puristuivat yhteen. Hän nielaisi ja puraisi huultaan.
"Ymmärrän", hän sanoi värittömään sävyyn lopulta. Muut aaveet loivat epävarmoja katseita selkeästi kiusaantuneeseen ja harmistuneeseen protossiin. Kaie oli tottunut olemaan ryhmän paras, voimakkain ja näkyvin aave viimeisten kuukausien aikana. Silti ensimmäinen virallisesti arvioitu skenaarioharjoitus oli hänen kohdaltaan koneen mukaan töin tuskin hyväksyttävä suoritus. Oli hankala sanoa, mitä protossin hienoiseen ryppyyn painuneen otsan ja kiristyneiden suupielten takana lymyili. Kaie näytti selkeästi kiusaantuneelta muiden katseet huomatessaan.
"Paskat. Sinä teit hyvää työtä", Wilkins sanoi lopulta vaivaantuneen hiljaisuuden katkaisten.
"Ei, kyllä se oli minun virheeni", Kaie sanoi heikosti. Hän pakotti kasvoilleen hymyn ja nyökkäsi muille rauhoitellen. Alexei selvitti kurkkuaan puheenaihetta vaihtaakseen.
"Toimitan raportit teidän henkilökohtaisiin kansioihinne täksi illaksi. Käykää ne vielä läpi. Muuten toivotan teille hyvää loppuiltaa ja muistutan, että huomenna Vestalle lähtee yksi ainoa sukkula viideltä. Me olemme kaikki ansainneet lasillisen."
Alexei jätti keskenään pulisevan ryhmän taakseen ja kiirehti käytävään puolijuoksua. Hän vilkaisi kumpaankin suuntaan ovesta, mutta oli myöhässä. Kaiea ei enää näkynyt. Protossi oli tyypilliseen tyyliinsä livahtanut katseiden ja huomion alta jonnekin koloonsa. Alexei raapi turhautuneena otsaansa ja vilkaisi kelloaan. Hän oli jo viisi minuuttia myöhässä ja Gemma saisi jälleen odotella hytin ulkopuolella käytävällä. Nainen oli kärsivällisyydeltään likipitäen enkelin luokkaa suhtautuessaan Alexein aikataulujen luovaan organisointiin melko ymmärtäväisesti ja antaessaan hänelle anteeksi kerta toisensa jälkeen. Alexei tunsi huonoa omatuntoa vain ajatellessaan Gemman surumielistä hymyä ja lempeän nuhtelevaa moitetta naisen kauniissa silmissä. Hän miltei näki, kuinka punainen tukka valahtaisi naisen kasvojen peitoksi, kun tämä kohottaisi kulmaansa heidän kohdatessaan huvittuneesti irvistäen kuin kysyäkseen mikä tällä kertaa oli viivästyttänyt kommodoria. Stanton ansaitsisi parempaa.
Silti…
Hän nykäisi päänsä ylöspäin ja kosketti varovasti virrallaan käytävää ympärillään. Hän oli jo kerran aiemmin jahdannut Kaiea tämän psionisen jäljen opastamana halki Kefeuksen kansia. Kuka sanoi, ettei hän pystyisi siihen uudelleen? Alexei herkisti mieltään ja onnitteli itseään kohta, kun elottomalta vaikuttavan hiljaisuuden keskellä tuikahti äkillinen väriä ja elämää sykähtävä tuntemus. Kaien väsynyt ja turhautunut psioninen jälki kulki käytävän päähän ohuena, tuskin havaittavana soirona. Alexei tunsi protossin tarpeen paeta ja tämän nöyryytetyt, häpeän sävyttämät tunteet viivyttelevänä ja raskaana painona.
Toinen Kefeuksen päällystöön kuuluva upseeri tervehti hissiin astuvaa Alexeita asentoon itsensä terävöittäen. Alexei nykäisi käden rutiininomaisesti ohimolleen ja keskittyi sen jälkeen tunnustelemaan Kaien jättämiä jälkiä. Hän antoi virtansa värähdellä ympärillään valmiina pienimmänkin häiriön nappaamiseen. Hänen upseeritoverinsa tuijotti hajamielisen näköisen, kattoon ja seiniin mulkoilevan ja ilmaa tuon tuosta nuuhkaisevan kommodorin touhuja kohteliaan kiinnostuneena, ja Alexei soi miehelle selittelevän hymyn kahta kerrosta myöhemmin hissistä jäädessään. Observatoriokansi. Olisihan hänen pitänyt arvata.
Kaie oli pienemmän observatoriokannen hämärässä panoraamahuoneessa. Nainen istui lasin edessä jalat koukkuun taitettuna ja otsa polvia vasten painuneena. Hän oli yksin. Protossi oli painanut toisen kätensä ikkunan kiiltävää ja kylmää pintaa vasten – kenties Shakuraksen tai Aiurin tähteä tummasta kupolista etsien. Hän oli punoittavista silmistä päätellen itkenyt, mutta karistanut nyt jo kyyneleet kasvoiltaan.
"Täällähän sinä olet", Alexei avasi keskustelun kävellessään lähemmäs. Kaie käännähti ällistyneenä ympäri.
"Alexei?" hän äännähti aidon hämillisenä. Alexei tajusi, että hän oli ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana päässyt yllättämään Kaien tällä tavalla. Tätä ennen Kaie oli tuntunut aina aistivan hänet jo satojen metrien päästä: Alexei oli tottunut protossin seuraan hakeutuessaan kohtaamaan jo ovella naisen odottavat, keltaiset silmät. Nyt hän oli kuitenkin pujahtanut Kaien varmuusverkkojen ohi huomaamatta, ja tilanne näytti ihmetyttävän protossia yhtä paljon kuin häntä itseäänkin.
Alexei vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Etsin sinua. Halusin puhua vielä kanssasi ja selittää hieman tarkemmin koneen analyysia. Terraanien tapa taistella eroaa protossien sotastrategiasta, mikä selittää jo kenties jotakin arvosanastasi."
"Kyllä minun olisi pitänyt jo tähän mennessä oppia taistelemaan kuin terraani", Kaie sanoi vältellen. Hän käänsi silmänsä ja jäi tuijottamaan ulos tähtien puhkomaan mustaan äärettömyyteen, jota vasten laivasto näytti isolta ja kömpelöltä metallisine muotoineen.
"Millä lailla protossit taistelevat?" Alexei kysyi vastaan. Hän istui alas Kaiea vastapäätä. Nainen harkitsi tovin sanojaan.
"Me olemme kiihkeitä, pelottomia, ehkä jopa tyhmänrohkeita terraanien mielestä. Mitä useamman soturi vie mukanaan ennen kaatumistaan, sitä suurempi sankari hän on meille. Uhrautuminen ja kuoleminen suuremman hyvän eteen ovat eräänlainen ihanne. Me suremme kaatuneitamme, mutta tiedämme heidän lähteneen mielellään ja täytetty velvollisuus sydämissään. Me teemme heille parhaiten oikeutta taistelemalla itse urhoollisemmin. Kuoleminen taistelussa Khalan puolesta on kaikki mitä protossi voi toivoa."
"Mitä sinä toivot?" Alexei kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Se on yhdentekevää", Kaie vastasi jäykästi. Protossi käänsi kasvonsa pois, jottei Alexei kykenisi näkemään hänen ilmettään. Kommodori kuitenkin tunsi naisen virran surumieliset ja yksinäiset muljaisut mielensä pohjalla.
"Eikä ole", hän sanoi kokeillen. Kaien ilme oli värähtämätön.
"Terraani minussa pelkää", hän myönsi lopulta. "Pelkää jokaista taistelua. Jokaista osumaa. Pelkää, että minulle tai jollekulle käy jotakin. Se on hedelmätöntä ja vaarallista, eikä minulla ole varaa pelätä. Vaikka kurja koneenne sanoisi minun olevan nolla koko loppuelämäni ajan, minä taistelen mieluummin kuin protossi – pakotan pelon kauas sydämestäni ja annan itseni Khalalle ilomielin suuremman hyvän eteen."
Alexei peitti hymynsä Kaien miltei lapsekkaan raivonpuuskan edessä. Hänen teki mieli kyseenalaistaa ja osoittaa virheitä kärkevästi, mutta se olisi todennäköisesti vain loukannut toista. Sen sijaan hän puhui harkiten ja huolellisesti jokaista sanaa punniten.
"Pelko ei ole aina huono asia, Kaie. Älä anna sen jähmettää itseäsi ja se pitää sinut ja toverisi hengissä. Pelko tekee meistä hyviä sotilaita, pakottaa meidät kekseliäisyyteen ja huolellisuuteen. Se on ainoa selviytymistapa, jonka minä tunnen."
"Yksikään protossi ei pelkää taistelua."
"Sinä et ole protossi", Alexei muistutti pehmeästi. Hän näki vihan tuikahtavan Kaien silmissä, mutta sivuutti kuohahduksen sellaisenaan.
"Sinä teet enemmän kuin kukaan pyytäisi ja syöksyt vihollisen syliin aina ensimmäisenä. Sinä olet rohkea nainen, Kaie, ja minä arvostan sitä. Sinun pitää kuitenkin arvostaa myös meitä muita. Vaikka sinä haluaisit lähteä komeimman leimahduksen saattelemana ja viedä puoli kolonnaa mukanasi, me muut taistelemme hengestämme. Me pelkäämme joka ikisenä hetkenä niin paljon, että teemme kaikkemme saadaksemme itsemme ja ihmiset ympärillämme kotiin hengissä. Meille pelko antaa voimaa, ei vie sitä. Sinulla ei ole oikeutta asettaa meitä vaaraan siksi, että osoitat olevasi ryhmän pelottomin sotilas, eikä olettaa että kukaan meistä haluaisi ilomielin uhrata itsensä vain kunniansa tähden. Minun velvollisuuteni ryhmänjohtajana on pitää sinusta huolta. Anna minun tehdä työni myös taistelukentällä."
"Sir…" Kaie aloitti epävarmasti, mutta Alexei ei ollut vielä lopettanut.
"Se ei ole mikään pyyntö tai toivomus minun taholtani. Se on käsky. Minä olen sinun esimiehesi, enkä aio katsoa yhtäkään näyttävää sankaritemppua vain siksi, että veisit vielä yhden mukanasi ennen kuolemaasi. Minun tarkoitukseni on tuoda sinut hengissä kotiin, jokainen kerta. Jos aiot estää minua tekemästä työtäni, aion hyllyttää sinut. Ymmärrätkö?"
Alexei lähestulkoon aisti Kaien sisällä kiehuvan kiukun ja näki protossin naamasta, kuinka arkaan paikkaan hänen sanansa osuivat. Kaie oli pitkään hiljaa ja selkeästi haki sanoja ja lauhkeutta niiden sanomiseen.
"Ymmärrän", nainen lopulta totesi huultaan puraisten. "En tuota teille pettymystä."
Alexei otti lupauksen vastaan vakavana, mutta laski ääneensä sovittelevamman sävyn hetkeä myöhemmin eteenpäin kumartuessaan.
"Kone löysi sinusta myös paljon hyvää sanottavaa", hän huomautti. "Kehonhallintasi sai arvosanan 9,8. Minä olen parhaimmillani päässyt yhdeksään. Psioninen kyvykkyytesi arvioitiin täydeksi kymmeneksi."
"Ensi kerralla yritän toimia paremmin, jotta muutkin pisteet nousisivat", Kaie lupasi itsepintaisesti. Alexei ei mahtanut mitään sille, että tunsi hymyn nousevan huulilleen.
"Sinut tuntien yrität paremmin niin kauan, että saat tietokoneemme antamaan ensimmäistä kertaa historiassaan kokonaisarvosanan 10 ja esimiesparkasi raivon partaalle yhden jos toisenkin kerran", hän veikkasi laskien hymyn kuultamaan läpi äänestään. Kaie loi häneen pitkän ja tutkivan katseen.
"Kiusoitteletko minua?" protossi kysyi lopulta epäluuloisesti.
"Niin taidan tehdä", Alexei myönsi virneensä vain syventyessä. Hänen yllätyksekseen Kaie vastasi eleeseen: protossin kasvoille pehmenevä hymy oli niin leveä, että ohuiden huulien välistä häivähti jopa rivi pieniä, tasaisia hampaita. Hetken ajan Kaie näytti huolettomalta, vapautuneelta ja hyvin inhimilliseltä. Hymy katosi pian, ja Alexei huomasi yllätyksekseen kaipaavansa sitä. Innostunut tuike ei sen sijaan sammunut Kaien silmistä, kun tämä jäi pohtimaan asiaa hetkeksi.
"Taidan ymmärtää. Lohmann sanoi, etten saisi ottaa kaikkea niin vakavasti. Että… ", Kaie haki hetken kiivaasti sanoja mielestään. "…että härnäävillä sanoilla voidaan osoittaa myös välittämistä."
Protossi näytti tyytyväiseltä ja mietteliäältä – ehkä nainen tunsi iloa siitä, että oli nähnyt Alexein leppeän kiusoittelun läpi, eikä ottanut sanoja moitteena, kuten vielä muutamia kuukausia sitten olisi tehnyt.
"Totta. Sanat ovat tosiaan merkillisiä."
He olivat tovin hiljaa: Kaie ajatuksiinsa unohtuneena ja ulos ikkunasta tuijottaen ja Alexei naisen kasvoja katsellen. Minuutteja kului rauhallisen, koruttoman ja tyynen äänettömyyden pehmentämänä. Alexei antoi ajatustensa ajelehtia ja virtansa kuljeksia vailla määränpäätä. Kaien seurassa oli lohdullista olla. Protossin hiljaisuus ei vaatinut, ei pyytänyt eikä tahtonut mitään täytteekseen.
"Sinä käyt observatoriokannella useammin kuin kukaan muu. Taidat todella pitää maisemista", Alexei sanoi lopulta keskustelusävyyn.
"Tähdet ovat viisaampia kuin me", Kaie vastasi, eikä selittänyt lyhyttä toteamustaan millään tavalla. Alexei pysyi hiljaa, sillä protossin kasvoilla viivähtänyt levoton nykäys kertoi tämän pohtivan jotakin perusteellisesti. Lopulta Kaie huokasi.
"Minulla on toisinaan ikävä häntä", hän sanoi terävästi henkäisten.
"Kaikesta huolimatta?" Alexei ei tiennyt mitä muutakaan kysyä. Hänen oli mahdoton olla huomaamatta mustanpuhuvia ja karheita riekaleita Kaien tummaksi ja syväksi muuttuneessa virrassa. Hetken ajan naisen psioninen voima tuntui hukuttavan koko observatoriokannen kyynelten tahrimaan, vääristyneen harmaaseen suruun.
"Joskus, kun… katselimme tällä lailla tähtiä ja niiden editse lentäviä vartijoiden ja kylväjien laivueita. Ne peittivät koko taivaan. Minä… minä olin varma, että hän oli onnellinen ja ylpeä minusta silloin. Kannoin niitä hetkiä suojanani kaiken sen ajan."
"Hän oli sinun äitisi."
"Se tuntuu väärältä. Että kaipaan mitään siitä. Että tarvitsen mitään siitä. Että edes ajattelen häntä sen jälkeen mitä isälle kävi."
Kaien hartiat nousivat varautuneeseen kyyryyn ja hän katsoi maahan nolona. Protossi häpesi selkeästi ajatuksiaan ja tunteitaan.
"Hän oli sinun äitisi", Alexei muistutti uudelleen. Hän laski kätensä Kaien polvea vasten ja puristi varovasti.
"Khalan nimeen, kuinka julmaa se on", Kaie sai sanotuksi. Hänen äänensä oli ohut ja kulunut. Alexei avasi suunsa kahdesti sanoakseen jotain tai tarjotakseen edes lohtua, mutta pysytteli lopulta kuitenkin vaiti. Ei sanoilla ollut väliä, ei nyt. Jos koskaan olisi.
"Saanko kysyä jotakin?" Kaie pyysi hetken hiljaisuuden jälkeen. Alexei laski ulos kysyvän äännähdyksen.
"Eikö sinun ole ikävä perhettäsi?"
Alexei yllättyi kysymyksestä. Hän nyökkäsi.
"On minulla. Äiti kuoli vuosi ennen kuin lähdin maasta UED:n laivaston mukana. Minulla on hänen viimeisin videopuhelunsa vieläkin tallella. Kaipaan eniten hänen nauruaan."
Kaie ei esittänyt kysymystä isästä, mutta Alexei vastasi silti.
"Isä söi tukahduttavaa lääkitystä ja joutui laitokseen ennen kuin minut lähetettiin aaveohjelmaan. Olin silloin viiden. Isä lakkasi tunnistamasta meitä pian. Hän voi olla edelleen jossakin UED:n laitoksessa maapallolla, mutta minulle hän on ollut poissa jo vuosia."
Alexein äänensävy oli kitkerä. Hänen oli vieläkin kaikkien vuosien jälkeen hankala puhua tapahtuneesta. Joitakin haavoja aika ei tuntunut koskaan arpeuttavan.
Kaien vaitonaisuus tuntui pyytävän häntä jatkamaan.
"Mekin itse asiassa katselimme tähtiä hänen kanssaan usein. Kun olin pikkulapsi, meillä oli tapana mennä Pulkovon observatorioon. Se on vähän Pietarin ulkopuolella. Isä oli töissä siellä, kuten vaarikin. Rakastin niitä retkiä. Maksaisin mitä tahansa, että pääsisin edes hetkeksi takaisin."
Alexein hymyilemään lämmennyt ääni hiipui, kun hän yritti turhaan tavoittaa muistoja mielestään. Äiti oli useasti kerrannut tapahtumia hänelle toiveikas kysymys silmissään hehkuen, mutta Alexei oli joutunut aina pudistamaan päätään sekä itsensä että äidin pettymykseksi. Aaveohjelmassa suoritettu osittainen pyyhintä oli vienyt observatorion muiston mennessään, kuten niin monet muutkin. Se suretti häntä epämääräisellä tavalla edelleen.
Alexei hämmästyi, kun Kaie nojautui hieman lähemmäs ja alkoi epäröiden puhua.
"Muistoja ei voi hukata", protossi sanoi varovasti. "Niiden jäljet ovat aina virrassasi."
Alexei naurahti kuivasti. "Terraaniaaveille tehdään koulutuksen aluksi psioninen pyyhintä. Jotkut sanovat sitä kemialliseksi pesuksi. Sen jäljiltä minulla on vain riekaleita, usko pois." Hän kohautti olkapäitään pakottaen eleeseen välinpitämättömyyttä ja ääneensä kepeyttä. Pyyhintä oli ollut jo itsessään ruumiillisella tasolla kivulias kokemus oksennus- ja kramppikohtauksineen ja päänsärkyineen. Henkisistä haavoista oli kuitenkin mahdoton toipua koskaan: sisin jäi turraksi ja raadelluksi koko loppuelämäksi. Se oli kenties pahinta.
UED:n kanta oli, että voimakkaat muistot ja mielikuvat sekä koti-ikävä häiritsivät nuorten aaveiden koulutusta. Tästä syystä niihin puututtiin osittaisilla psionisilla pyyhinnöillä heti ensimmäisestä viikosta alkaen. Joskus aikaisemmin lapset oli pyyhitty täysin tyhjiksi kuoriksi, mutta sittemmin UED oli siirtynyt hieman pehmeämpiin metodeihin. Vain voimakkaimmat tunnepohjaiset kokemukset hävitettiin, jos niiden katsottiin traumatisoivan lasta ja hidastavan koulutusta. Alexei tunsi raivonsekaista surua asiaa ajatellessaan ja UED:n tekopyhyyttä punnitessaan. Kenelläkään ei ollut oikeutta, kukaan ei olisi saanut peukaloida hänen eikä muiden lasten muistoja. Häneltä ei koskaan kysytty, haluaisiko hän elää loppuelämänsä ilman isän ääntä, vaarin kuolemaa ja äidin syövästä vapaita vuosia.
"Anna kätesi minulle", Kaie pyysi säpsäyttäen hänet ulos synkistä ajatuksista. Alexein kulmat kohosivat hänen tahtomattaankin, kun hän huomasi protossin silmissä tämän luonteelle epätyypillisen komentavuuden ja kiireisen vireen.
"Kätesi", Kaie toisti miltei hoputtavaan sävyyn nyökäten päällään kohti Alexein kämmeniä, jotka kommodori oli laskenut syliinsä. "Anna ne minulle."
Alexei kohotti epävarmana kämmenensä ilmaan ja kurotti ne hänen edessään polvillaan istuvaa protossia päin. Kaie toi omat kätensä vastaan ja tarttui Alexein sormiin yhtä aikaa määrätietoisen reippaasti ja silti tutkiskelevan varovaisesti. Protossin luisevat sormet sivelivät hänen kättään kylminä ja vieraina.
He istuivat hetken käsikkäin aloillaan, kunnes Alexei aisti muutoksen. Kaien virta kuohahti äkisti, kun nainen antoi tavallisesti huolella rakentamansa alitajuisen padon murtua. Raaka psioninen voima tuntui täyttävän koko huoneen ja koskettavan Alexein mieltä kutsuvana. Tunne oli kihelmöivä, miltei nipistävä.
"Mitä sinä…?" Alexei aloitti. Hän ei saanut kysymystä loppuun. Kaien ja hänen yhteen puristettujen kämmenien välistä pilkahti himmeää valoa, mikä oli suorastaan aavemainen näky observatoriokannen hämärässä. Hehku voimistui. Näytti siltä, kuin joku olisi sytyttänyt pienen neonlampun heidän kämmeniensä välissä. Alexei unohtui tuijottamaan valonkajoa likipitäen lumoutuneena - hän ehti tuntea tajuntansa antavan periksi Kaien virran alla ennen kuin jalat putosivat hänen altaan.
Hän liukui hetken eteenpäin hallitsematta putoamistaan ja jäi sitten makaamaan selälleen kirkkauteen. Auringon keila oli lämmin. Valo oli ruosteenruskeaa tanssia tähän aikaan vuodesta. Se värjäsi kaiken patinoituneella oranssillaan ja sai Alexein nenän kutisemaan kuin aivastusta odottaen. Tuuli kantoi mukanaan sateen ja puiden kohinaa.
"Alexei! Kulta!"
Kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen. Hän tunnisti ensin tuoksun: hajuvettä, astianpesuainetta, etäinen häivähdys kahvia. Äiti kumartui hänen ylleen ja painoi viileän käden Alexein otsalle. Nähdessään poikansa silminnähden järkyttyneen katseen hän puhkesi puhumaan.
"Minä sanoin, että lehdet ovat liukkaita, mutta sinä et koskaan kuuntele. Sattuiko sinuun? Pystytkö puhumaan?" Äiti hääri hänen ympärillään kuten niin monta kertaa aiemminkin. Huolehtivana, miltei rasittavuuteen asti hössöttävänä ja silti jollakin tapaa niin…
Luoja, kuinka kovasti Alexei rakasti tuota naista. Äidin kevyesti punatut huulet oli napitettu yhteen pelottomina ja tinkimättöminä, ruskeissa silmissä teutaroi huolen lisäksi määrätietoisuutta. Hän tunnusteli Alexein tukkaa haavaa etsien ja samalla pyyhki märkiä lehtiä pois poikansa anorakilta. Alexei tunsi liikutuksen pakkautuvan rintakehänsä alle ja kyyneleiden nousevan silmiinsä.
"Äiti?" hän kysyi.
"Minä olen tässä, rakas." Äiti ei sanonut muuta, mutta ei hänen tarvinnutkaan.
"Se oli komea lento."
Alexei nosti päänsä ylös niin nopeasti, että huimaus löi koko kehon lävitse kuin sähköisku. Äiti kiirehti tukemaan häntä selästä ja painoi samalla suukon Alexein poskelle.
Isä tuli pitkin askelin paksun, märäksi matoksi sataneen vaahteranlehtien meren halki. Hän virnisti poikansa ällistyksen nähdessään.
"Sanoinko, Nastja", hän hymyili. "Ei pojalla ole hätää."
"Isä?" Alexei kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi. Isän uurteiset kasvot olivat yhtä hymyä. Hänellä oli jalassaan kuluneet nahkakenkänsä, joihin oli tarttunut muutama kostea lehti ja vastaleikatun ruohon pätkiä.
"Ne ovat vain lehtiä, pehmeitä vielä. Annas kun autan sinut ylös."
Isä tarttui myhäillen Alexein käsiin ja veti poikansa ylös. Turvassa, Alexein sydän sanoi lämpöön ja huolenpitoon käpertyen, turvassa kaikelta pahalta. Isän mustan parkatakin ja partaan tarttuneen tupakan tuoksu iski läpi luihin ja ytimiin asti. Kuinka hän olisi voinut koskaan unohtaa? Alexei piti edelleen kiinni isänsä kädestä, kun mies yllättäen kouraisi hänet ojennetulla kädellään heivaavaan kiepsahdukseen ja pyöräytti poikansa ensin nauraen syliinsä ja sieltä yläilmoihin. Mahasta kouraisi ja pienet sormet haroivat ilmaa kuin tukea etsien, mutta isän kädet olivat varmat ja vakaat. Mies nauroi syvää, rintakehää vavahduttavaa hohotustaan ja pyöräytti rystysiään Alexein kylkiluiden päällä. Liike sai aikaan halutun reaktion, kun kutiamisherkkä poika purskahti riemukkaaseen nauruun. Isä painoi hetkeksi lapsen otsan vasten omaansa ja sen jälkeen kumartui laskemaan hänet alas. Alexei tunsi onnen sykähtävän sisällään saadessaan taas maata kumisaappaidensa alle ja isän laskiessa kätensä hänen olkapäälleen.
"Mitäs sanot, nuori kosmonautti Shikov? Oletko valmis katsomaan Saturnuksen renkaita?"
Isä suuntasi romuluisen kämmenensä kohti pilvien takana pilkottavaa vaaleansinistä taivasta. Alexei vastasi eleeseen nyökkäämällä. Isä hymyili – sitä rakastettavaa, toista suupieltä nostavaa ilmeikästä hymyään – ja kääntyi mennäkseen.
"Odotahan", äiti kuiskasi matkaan ryntäävän poikansa hetkeksi pysäyttäen. Hän työnsi lakin Alexein ohimolle, sipaisi pojan poskelta kyyneleet takkinsa hihaan ja nyökkäsi. Matka saattoi jatkua.
Observatorion keltaisen rakennuksen ja auringon terävintä kärkeä vasten folion lailla kimaltelevat kupolit saattoi jo erottaa kullanruskeaksi paahtuneen syksyisen metsän sylistä. Tuuli puhalsi lehtiä heidän edessään kieppuvana pyörteenä työntäen häntäkin eteenpäin riemuisaan tanssiin. Äiti otti etumatkan saaneen isän kiinni kepein askelin ja pujotti kätensä pitkän miehen kainaloon. He jatkoivat matkaa toisiaan vasten nojaten.
Alexei jäi seisomaan aloilleen observatorion hopeisina häämöttäviä kupoleita silmillään ahmien. Hän näki itsensä pyrähtävän jälleen juoksuun isän ja äidin perään huutaen. Pikkupoika erkani metri metriltä hänestä. Lapsi levitti kätensä ilmaan lentokoneen siiviksi kuin vauhtiaan jouduttaakseen ja pyysi venäjäksi uudelleen aikuisia seisahtumaan. Isä ja äiti kääntyivät, jäivät odottamaan. Pieni lentokone löysi maaliinsa ja poika tömähti nauraen isän jalkaa vasten. Mies pujotti kätensä Alexein sormien lomitse ja kolmikko jatkoi kävelyä yhdessä. Alexei katsoi heidän peräänsä niin kauan, että hahmot olivat ehtineet kadota observatorion pensasaitojen reunustamalle sisäpihalle. Äidin punainen, pitkä takki vilahti oksien syliin viimeisenä.
Kuva alkoi haalistua. Alexei räpäytti silmiään, muttei saanut observatoriota tulemaan enää takaisin. Maisema valui hänen ulottumattomiinsa sotkuisena ja epätarkkana kuin sateeseen unohdettu vesivärimaalaus. Pian niin värikylläisestä ja unenomaisen pehmeästä näystä oli jäljellä vain vääristynyttä mustaa. Hän tajusi itkevänsä ja sumun näkökentässään olevan tosiasiassa kyynelten sekoitamaa Kefeuksen hämäryyttä. Silmien pyyhkäiseminen hihaan auttoi.
Häneltä meni hetki tunnistaa edessään piirtyvän Kaien kasvot. Nainen hymyili.
"Mitä tapahtui?" Alexei sai kuiskatuksi. Hän puhui edelleen venäjää sitä itsekään tajuamatta, mutta Kaie vastasi siitä huolimatta.
"Sinun virtasi ei koskaan unohda, vaikka sinä unohtaisit. Mitään ei voida pyyhkiä pois, ei koskaan", protossi lausahti. Hän laski varoen Alexein kädet irti. Alexei nielaisi kuuluvasti. Hänen kämmenensä olivat muuttuneet hikisiksi ja kuumottaviksi. Kyyneleet eivät millään lakanneet valumasta.
"Miten sinä teit sen?" hän kysyi. Ääni oli vapiseva, miltei säikähtänyt. Hän tuijotti Kaieen kykenemättä käsittämään tapahtunutta.
"Anteeksi, etten kysynyt lupaa." Kaie irvisti syyllisen näköisenä ja painoi päänsä. "Minä vain… tunsin muistosi ja kaikki sen sävyt virrassasi, mutta sinä et saanut niistä otetta siitä huolimatta. En voinut olla ottamatta niistä kiinni ja antamatta niitä sinulle, kun näin kuinka kovasti yritit… Anteeksi."
Alexei nyökkäsi hitaasti. Hän sulki silmänsä. Muistikuva observatorion taivasta syleilevistä kupolikatoista ja niitä ympäröivistä ruskan värittämistä puista ei ollut kadonnut mihinkään. Eivätkä myöskään isä ja äiti, jotka kulkivat syksyisen pihan halki ja kääntyivät hänen huutonsa kuullessaan odottamaan. Itku nousi kurkkuun paksuna möykkynä. Hän oli saanut observatorion takaisin. Hän niisti nenänsä kahdesti ja yritti pyyhkiä kasvojaan, mutta ajatuskin isän naurusta sai suolaiset pisarat tippumaan uudelleen.
"Minä olen etsinyt hänen kasvojaan yli 30 vuotta jokaisesta väkijoukosta, jokaiselta vastaantulijalta", hän sai sanotuksi.
"Hänellä on sinun silmäsi", Kaie vastasi epäröiden.
Alexei, sanaakaan sanomatta, tarttui Kaien olkapäihin ja veti naisen syliinsä miltei kiivaasti. Hän painoi päänsä nyyhkäisten Kaien hiuksia vasten. Hän tunsi pakahtuvansa. Protossi jäykistyi ensin liikkeen kiihkeyttä ja oli jo aikeissa perääntyä, mutta vastasi lopulta eleeseen kietomalla kätensä kommodorin ympäri ja silittäen kömpelösti peukalollaan hänen selkäänsä.
"Sinä olet ihmeellinen. En voi uskoa, että toit hänet takaisin", Alexei änkytti ääni liikutuksesta paksuna. "Kiitos."
"Minä…", Kaie ehti aloittaa, mutta tuli keskeytetyksi Alexein vyöllä majailevan kommunikaattorin äännähtäessä vaativasti. Kaie rykäisi ja säpsähti irti Alexeista selkeästi epävarmana ja hämillisenä. Alexei oli itsekin niin häkeltynyt, että häneltä vei vielä kahden merkkiäänen kilahduksen verran aikaa haparoida kommunikaattori käteensä ja vastata.
"Shikov."
"45 minuuttia, Alexei. Onko jotain sattunut?"
Gemma! Voi helvetti.
"Ei", Alexei sopersi.
"Kärsivällisyyteni alkaa olla lopuillaan", Gemma vastasi. Naisen ääni kiristyi.
"Anteeksi. Olen jo matkalla", Alexei sanoi nopeasti ja katkaisi yhteyden. Hän vilkaisi muutaman metrin päähän kävelleeseen Kaieen anteeksipyytävänä. Nainen – kuten tavallista – oli tutkimattoman hiljaa
"Minun pitää mennä. Olen jo nyt myöhässä nähtävästi 45 minuuttia. Puhutaanko myöhemmin?"
"Jos haluat", Kaie vastasi epävarmasti. Alexei kääntyi mennäkseen, mutta pysähtyi ennen oviaukolle pääsemistä.
"Oletko sinä onnellinen, Kaie?" hän kysyi hetken mielijohteesta. Protossin luomet räpsähtivät. Naisen kasvoilla viipyillyt harkitseva hymy putosi. Hän näytti orvolta ja puristi kädet rintakehäänsä vasten vaistomaisesti kuin itseään suojellakseen.
"En tiedä", hän vastasi lopulta hiljaa. Alexei ei saanut sanotuksi mitään, vaikka olisi kovasti halunnut. Kaien haavoittunut ilme tuntui pahalta, eikä hän osannut selittää itselleen miksi. Kaie käänsi jälleen kasvonsa, eikä Alexei osannut muuta kuin kääntyä mennäkseen.